IVALO SARJAN 10. OSA

KYLMÄT KILOMETRIT


Kirsi on herännyt hieman ennen kahdeksaa. Hän herättää minut puoli yhdeksältä kahville ennen töihinlähtöään. Lasken jalat makuuhuoneen matolle ja kysyn paljonko on pakkasta.
   -Kaksikymmentäkolme astetta kuuluu keittiöstä.
   -No, sitten niin.
   Juomme kahvia ja juttelemme. Riisipuuroa omenahillolla, pari rieskaa päällä metwustia, juustoa ja kurkkua. Vettä ja kahvia. Pusu, hyvää työpäivää ja ovi ulko-ovi kolahtaa. Raivaan aamiaispöydän ja kaivan pakastimesta kaksi hyvänkokoista harjusta sulamaan. Leikkaan vakuumin saksilla auki ja asettelen kalat samantien leivinpaperin päälle uunipellille sulamaan.
   Kaadan aamun kolmannen kupillisen. Mukissa lukee Unix, Unkarin kuuden päivän juoksun sponsori. Synkistelen aamutakissa hiljaisessa talossa. Puuhellan pesässä honka pussahtelee, Kirsi on tehnyt heti aamusta tulen. Saan kahvin juotua ja juon päälle vielä pari lasia vettä. Lisään puita pesään, suljen vetoluukun kokonaan ja laahustan kodinhoitohuoneen kautta pesuhuoneeseen. Pyykkinaruilla on kaksinkertaiset jo kerran juostut lenkkivaatteet. 
   Eilen ensin seitsemäntoista kilometriä Annijärvelle kahdenkymmenenkolmen asteen pakkasessa ja sitten illalla vielä kylällä reilu kuusi kilometriä ravistelua. Prässi on alkanut. Kuuden päivän juoksukoneeksi muuttuminen, että kestän sen kaiken. Mikään ei tule ilmaiseksi, on harjoiteltava.
   Puen ensin lyhyet puuvillaiset alushousut ja niiden päälle pitkän urheilualusasun. Sitten merinovillaiset bokserit, sukat jalkaan ja nilkkoihin katkaistut villasukanvarret suojaksi. Sitten merinovillapaita, korvanapit korviin, merinovillahuppu ja buffahuivi. Jalkoihin hiihtopuvun henkselihousut, vielä yksi lämmin välikerros ylös ja lopuksi takki. Pipo ja kolmisormiset lobsterhanskat. Puhelin muovipussiin povitaskuun ja kuulokkeiden johto kiinni. 
   Vielä kengät, mitähän tänään. Hyllyssä on kaksitoista paria juoksukenkiä. Toistatuhatta juostut Hoka Onen Speedgoatit valikoituvat alle. Köyhyys. Puen kengät kodinhoitohuoneessa. Juon vettä vielä lisää ja ranteessa Coroksen urheilukello värisee merkiksi, että syke ja satelliitit ovat löytyneet. Nappaan avaimet taskuun ja avaan takakuistin ulko-oven. Kaksikymmentäkolmeastetta lyö naamaan ja pihassa kiiltävät tuhannet lumikiteet. On vain puhdasta, kuivaa ja valkoista lunta.
   Painan kellon napin alas ja sovittelen hanskat hihojen päälle. Bruce Sprinsteenin Dancing in the Dark on päivän ensimmäinen biisi. Ensimmäiset askeleet. Message is getting clearer- Bruce laulaa. Juoksen hitaasti vinon kelopuun ohi kotitien ja Siikajärventien risteykseen. Katson oikealle, taivas Inarinjärven yllä on kirkas. Käännyn vasemmalle ja Molokilla Luka heiluttaa innoissaan kuusivuotiaan tarmolla Hiacesta kun Jane ajaa ohi. Talorivistä vasemmalla tarkistan onko Matti herännyt. Auto on poissa, eli vasta sydänleikattu ikämies on lähtenyt Ivaloon. Täällä pidetään huolta ihmisistä. Vielä pari taloa, viimeisessä Markku heiluttaa kättään, laittaa Norjankilvissä olevaa autoa lämmitykseen.
   Kylmä puree poskiin. Kirkko jää oikealle mäelle ja sillalla tulee ensimmäinen kilometri täyteen. Coros värähtää ranteessa hihojen alla. Näyttää mitä näyttää, tuumin ja juoksen loivaan ylämäkeen hiekkakuopan ohi. Valo on huikaisevan kirkas, aurinko on vielä juuri ja juuri näkyvissä. Edessäni alamäessä oikealla Mutajärven takaa nousee Pyhävaara majesteetillisena, Pat Benatar vakuuttaa että We Are Running With The Shadows Of The Night.  Niinpä, minä olen väsynyt mutta nyt juostaan.
   Tulee kaksi kilometriä ja jälleen loiva mäki. Musta kanalintu pakenee tien yli hätäisesti lentäen puiden latvojen tasolle. Kotona makuuhuoneen lattialla on metsästäjän opas kesken, jos ennen ensi syksyä kävisi metsästyskorttia tenttimässä. Mutta nyt olen matkalla. Matkalla Unkariin ja kuuden päivän juoksuun. Johtuen edellisen talven sairasteluista on liikkeelle ollut pakko lähteä varsin alhaalta.
   Viime viikolle tuli satakuusi kilometriä mutta vielä hieman notkuu. Palautuminen ei ole sellaista kun pitäisi. On vaikea kuvata minun peruskuntoani, helpompi on kuvata sen puuttumista. Kun keho ei kestä peräkkäisiä pitkiä lenkkejä, seitsemänkymmentä kilometriä kolmessa päivässä pitäisi olla paperia mutta kun ei ole - vielä. No, mennään sitten rauhassa. 
   No Sleep Till Brooklyn soi korvissa. Vastaan tulee koira ja pian auton nokka Pyhävaaran uralta. Koira käy tervehtimässä ja laukkaa sitten kohti autoa. Toinen pystykorva istuu Kallen vieressä jo etupenkillä. Ovat käyneet ulkoilemassa. Kalle tervehtii vähäeleiseen tyyliinsä ja minä jatkan Siikajärventietä eteenpäin.
  Nellimjärven päässä katson saarten väliin. Juomuksilla ei ole ketään, siellä on Onnin verkot. Oli jo kuulemma tullut muutama taimenkin joulukaloiksi. Vasemmalla Juoksemajärvistä tuleva puro kuohuaa ja höyryttää maisemaa. Kosteus polttaa poskipäitä ja nostan huivin yli nenän. Kirsi on pyynnöstäni ommellut huiviin pieneen reiän juuri suun kohdalle. Tämä helpottaa hengittämistä mutta silti ilmantulo rätin läpi vastustaa.
   Pitkässä yli kilometrin ylämäessä tulee koiravaljakko vastaan vetäen mönkijää. Heilutan kuskille ja katson kieli pitkällä juoksevia koiria. Ennen turistikauden alkua koiria treenataan, ne juoksevat noin kaksikymmentäviisi kilometriä kerralla, ei riitä minulle tulevien kuukausien aikana. Mönkijä on käynnissä ja auttaa hieman ylämäissä, jos on tarvis.
   Erämaa on hiljainen. Poronjälkiä ja ketunjälkiä. Nousen mäkeä ja suorien jälkeen seitsemän kilometriä täyttyy. Yleinen tie päättyy kyltti on luminen, ihailen kaukana alamäessä auringossa kylpevää Apinavaaraa. Taivas palaa punaiseen sinisen sävyn päälle ja jostain Venäjän Siperialta vaeltaa kylmää, pudistan päätä. Juokse!
   Käännyn auratulle mökkitielle, jossa minun eilisen jälkieni päälle on ilmestynyt poronjälkiä. On aikaa jo vuosia kun Sammeli asui Ahvenjärven päässä. Tie johtaa lähelle Annijärveä ja päättyy mökin pihaan mäen päälle. Jokainen askel upottaa hieman ja täytyy käyttää voimaa enemmän. Käännyn pihassa ympäri ja totean että nyt on sitten pakko.
   Mäen alla hyppään tien sivuun ja kahlaan viisi metriä sivuun. Potkin hankeen paikan ja laitan hanskojen päälle puhelimen muovipussissa. Kuka käski laittaa viimeisen paidan henkselien päälle. Kaksikymmentäkolme miinusastetta hyväilee takapuoltani kun kyykistyn. Takki höyryää riisuttuna lumihangessa, on täysin hiljaista. Saan tarpeekseni ja pukeudun järjestelmällisesti ja huolellisen hitaasti. Kylmä on vain tunne. Osittain jäätyneet ja kosteat vaatteet asettuvat jotakuinkin paikoilleen. Olen juossut yhdeksän kilometriä ja kotiin on matkaa kahdeksan. Peittelen jätökseni lumella ja palaan tielle. Lumi on hyvää vessapaperia.
   Juoksen konemaisesti takaisinpäin. Patti Smith todistaa korvissani, että Because The Night Belongs To Lovers. Joudun juoksemaan kaksi kilometriä ennenkuin lämpö palaa. Oikea keskisormi palelee ja näytän sitä itselleni mielenosoituksellisesti. Juokse! Harjoittele jotta parannat ennätystäsi. Tästä täytyy tulla jotakin, hoen itselleni ja keskityn. Kantapäät ja kyynärpäät alas. Ryhtiä!
   Kolme kilometriä ennen kotia totean, että housuni ovat reisien päältä jäässä kuten myös kyynärvarret hihojen alta. Eilen jäätyi päällimmäinen paita takkiin. Tänään sitä ongelmaa ei ole koska vauhti on hitaampi ja sen myötä kosteutta vähemmän ja tänään vielä yksi välikerros lisää.
   Viimeinen ylämäki. Aurinko paistaa viistosti ja alitan korkeajännitelinjan. Silmäripset ovat jäässä. Tullessa on ollut pakko nostaa huivi taas nenän eteen. Laskeudun kylälle ja asvaltti alkaa. Kotitie. Pari autoa on mennyt lenkin aikana ohitse mutta muuten syvän rauhan parituntinen.
   Kaarran kotipihaan. Olen pudottanut viimeiselle kilometrille vauhtia. Pysähdyn ja pysäytän kellon. Emelie Sanden Next To Me on viimeinen biisi. Siinä kerrotaan vierellä kulkemisesta. Todellisuudessa yli kahdeksan kilometrin päässä erämaassa märkänä yli kahdenkymmenenkolmen asteen pakkasessa - jos jotain sattuu, onneksi vierellä kuljetaan. Ehkä minusta jää muutakin kuin jalanjälki.
   Kopistelen sisälle ja riisun suurimmaksi osaksi suoraan pesukoneeseen kaiken yltäni. Lämpimän suihku huuhtoo kylmää pois ja sitten puen lämmintä kotivaatetta ylle. Herättelen puuhellan pesän keittämään kahviveden. Aion leipoa tänään vuokaleipää ja pari piimäkakkua. Katson kelloa ja laskeskelen missä järjestyksessä teen mitäkin. Ensin leipä, sitten paistan kalat ja keitän riisin puuhellalla. Teen salaattia ja kun Kirsi tulee niin uuni on vapaa kakuille.
   Ensin kuitenkin pressokahvia, banaani ja pari voileipää. Puhelin on lämminnyt ja softa purkaa Coroksen kelloa Stravaan. Katson kilometriajat ja sykkeet. Datassa on pelkkiä unelmia yhtä paljon kuin juoksemattomia harjoituksia. Illalla on mentävä toisen kerran kevyesti ennen saunaa. 
   Loputtomat kylmät kilometrit karaisevat kestämään. Harjoituksen himo on syttynyt, liekki palaa. Tulee aika ylittää itsensä.

   "Ei kysellä keltään/ Mä en pelkää"

   
 VIIKKO 44.

Ma- Virtaniemen lenkki ja ekstrat 25,4 km - 2.52.
Ti- Aamulla 10,9 km - 1.09.
Ke- 20,11 km - 2.10. Virtaniemi ja ekstrat.
To- 15,2 km - 1.39.
Pe- 20 km Kessi - 2.06. -12 pakkasta.
La- 15,2 km - 1.44. Siikajärventie lumipöperöä.
Su- 5 km kävelyä Kirsin kanssa umpilumessa Kuolemanjärvellä - 1.19.

Juoksua 106,2 km - 11:42 

VIIKKO 45.

Ma- 30 km Nellimintiellä - 3.11. Julma tuuli.
Ti- 25,1 km - 2.45. Siikajärventiellä ja kylällä.
Ke- 16,5 km - 1.49.
To- 10 km - 1.07. Alipalautunut.
Pe- 17,4 km - 1.55. Matkamiehen risti ja Kaitavaara.
La- Kävelyä 5,8 km Kirsin kanssa - 1.33.
Su- Annijärvi 17,1 km - 1.49. Illalla kylällä 6,4 km - 44.26. -23 pakkasta.

Juoksua 122,8 km - 13:24

 Ja on noustava...

 
Musiikkini löydät täältä .

IVALO SARJA 9.

RAITEILLA

Kaadan nokipannusta kahvia kuksaan, tuulee niin että menee osittain ohi. Tuuli on lämmin ja kalaa antanut Sulkusjärvi loiskii selkäni takana Aittasaaren rantakallioihin. Saalis pitäisi perata ja suolata mutta viivyttelen vielä hetken tulen ääressä tyytyväisenä.
   Tulin erälle Talvituvan kautta. Hain perämoottorin ja kalavehkeet. Ennen lähtöä käynnistin mökin aggregaatin ja mittasin yleismittarilla sen tuottaman jännitteen. Lukema 285 volttia vastasi aukottomasti kysymykseeni miksi mökin akkulaturi hajosi. Säädin kierrosluvun kohdalleen ja pääsin 240 volttiin, asensin Ivalon kirpputorilta ostetun ylijännitesuojan paikalleen sisälle, sekä uuden akkulaturin. 
   Minä kuulun siihen sukupolveen, joka korjaa ja rakentaa kaiken itse mahdollisuuksiensa rajoissa, myös mielensä. Perämoottori  järjesti minulle ja Kirsille viimeksi kalareissulla mahdollisuuden voimaharjoitteluun soutaen. Sekin vanha paska on taas toimiva huoltoni jäljiltä. Olisipa mielen puhdistaminen yhtä helppoa.
   Hörppään kahvia ja ajattelen lukemani lausetta edesmenneen isäni jäämistön eräistä juristin laatimista asiakirjoista, joissa todettiin isäni saaneen merkittävää taloudellista hyötyä koneenkorjaustaidoistaan. -Ja vitut, olisi isäni todennut. -Itse tekemällä saa vapautta, ei muuta. Minä olen oppinut omat taitoni osittain isältä - ja saanut vapautta mutta sen myötä pelkän ylähuulen leivän päälle.
   Siirrän oikeata jalkaani varovasti nuotion keitinkivien vieressä. On kulunut viikko loukkaantumisestani lenkillä. Kävelykin on tähän asti tuottanut kipua saati terassin rakennus. Kyykistelin takaovella lapion ja lopulta akkuporakoneen kanssa muutaman päivän vesi silmissä, myös sateen takia. Mutta sinne se syntyi, kivusta ja särystä huolimatta - mutta ei olisi syntynyt ilman Kirsin apua. -Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, totesi Pappa minulle ohjeeksi aikanaan, vaikka Veikko Antero aiemmin Forsnäs väittääkin, että ainoa uskollinen on oma varjosi.
   Ultrajuoksun osalta netti on täynnä sankaritarinoita, joissa kivusta ja särystä huolimatta painettiin menemään ja samalla uskottiin aktiiviseen palautumiseen. Suomeksi sanottuna rikottiin loputkin omasta kehosta. Tarinoiden jälkeen on päivityksissä hiljaista, eikä kilometrejä näy enää missään. Loppuunkuluneesta on vaikeaa veistää tarinaa. Juoksipa aasi mitenpaljon tahansa, ei se hevoseksi muutu. 
   Samoin on terassin teon kanssa, en sitä kiellä, mutta olen luvannut itselleni yrittää joka päivä nauttia elämästä. Jumala on antanut meille leikkikentän, miksi emme leikkisi jokaisena annettuna, ainutkertaisena päivänä? Miksi tuhlata kallisarvoista aikaa synkistelyyn? Sellainen on päiväs, kuin on voimas ja toisinpäin myös.
   Menen rantaan ja kaivan kalat jäälaatikosta esille. Olen veneessä verestänyt ne ja nyt poistan sisälmykset ja kidukset. Harjusta ja siikaa ei tarvitse suomustaa jos ne paistaa uunissa kokonaisena ja isot ahvenet fileerataan vasta kotona. Pesen kalat huolellisesti perkauksen jälkeen, hieron niihin karkeaa merisuolaa sisälle ja laitan ne puhtaaseen pussiin. Pussin peittelen jäälaatikkoon. Jäät hain ennen lähtöä Nellimin sataman jääasemalta. 
   Varis ilmoittautuu rantamäntyyn ja lokit kaartelevat etäämpänä. Lähtiessäni venetelalta varikset politikoivat lahden vastarannalla. Raakkumisesta päätellen oikeisto oli häviämässä viimeisenkin valistusajan yksilönvapauden ja vihervasemmisto peräänkuulutti yhteishyvän orjuuden ruusuista tulevaisuutta. Joukon laidalla oli yksi lapintiira, ehkä se oli isä uudestisyntyneenä. Hiljaisena, syrjäänvetäytyneenä erakkona, aivan kuin peilinä minun tulevaisuudelleni. Lapintiiran kanta on romahtanut, ehkä se symbolisoi viimeisenkin järjen valon sammumista nykypäivän yhteiskunnassa.
   Pakatessani venettä luiskahdan veteen ja kastelen kenkäni. Kumisaappaat ovat veneen kokassa varalle, mutta ne ovat pelkureita varten, niitä jotka pelkäävät varpaiden kastumista. Istun rantakalliolle vääntämään sukat kuiviksi ja päätän jatkaa kalastusta veneessä paljain jaloin - paljain jaloin tänne on tultu ja niin täältä myös lähdetään, filosofoin pois soutaessani ja seuraan kuinka varis ahdistaa lokkeja säälimättömästi ja käy sitten itsetietoisena puhdistamaan perkuujätteitä rantakiviltä.
   Aittasaaren karikon jälkeen syvänteestä tärppää iso ahven. Saan tekstiviestin, minua kaivataan syömään. Soitan takaisin ja saan vaivoin puhuttua hetken. Telecom Russia ei anna puhua pitkään, rajalle on matkaa viitisen kilometriä mutta itäisen elämän esimaku tuntuu olevan läsnä, ainakin tässä puhelinasiassa. Mutta se onkin ihanneyhteiskunta siellä?
   Ajellessani vastatuuleen kohti Siskeljärveä huomaan, että jalkaa ei ole särkenyt tänään. Pes anserinus - hanhenjalka. Oikeastaan minulla on kyse oikean reiden sisäsyrjän jänteiden kiristymisestä ja sen mukanaan tuomasta tulehdus- kautta kiputilasta polvinivelen sisäsyrjälle ja myös hieman alemmas pohkeen jänteisiin. Polvessa ei siis ole mitään vikaa paitsi ehkä sukupolvessa. Syntyessäni olin noin 3299431744:s. Nyt meitä on kohta kahdeksan miljardia, olisiko aika katkaista useampiakin johtimia?
   Hetken mielijohteesta poikkean kalastamaan Ikkerlompolaan. Tuuli yltyy ja päätän jättää Siskeljärven suun haukitorpedot rauhaan. Lompola ei anna mitään paitsi lohduttomuutta. Taivas pilveilee ja tuuli kääntää venettä mielensä mukaan. Poikkean maissa kusella. On niitä sellaisiakin, jotka kusevat samaan järveen veneestä josta kalastavat ja heittelevät kaljapurkit pitkin rantoja päälle somisteeksi. Piittaamattomia on ollut aina ja tulee aina olemaan. Arvostus luontoa kohtaan näkyy omissa teoissa.
   Keikuttelen paluumatkalla pitkin isoa järvenselkää kohti venetelaa. Saamelaisten vanha kesäpaikka näkyy tyyrpuurissa. Kenttä on kaunis vanhoine hirsitupineen ja muistuttaa menneestä ajasta, joka loppujen lopuksi ei ole mennyt minnekään.  Helposti voin kuvitella miehet kalaan järvelle ja naiset leipomaan nisua ulkouunille, pihassa roikkuu joitakin taljoja ja kalaa kuivattavaksi talven varalle. Ihmiset arjessaan.
   Urbaanit ituhipit unohtavat helposti, että nainen ei ilman miesseuraa päässyt ravintolaan vielä 60-luvun lopussa saati pride nyhtökauralle. Ilmaista kalaa saa edelleen virvelillä ja verkolla ja lisäksi saa hyvän mielen erämaan rauhasta. Erämaassa on oltava sinut itsensä kanssa, ongelmiensa läpi ei voi elää loputtomiin vaan on kasvettava ja jätettävä epäolennainen taakseen, tasa-arvo on utopiaa. Elämässä ei voi loputtomiin olla uutta ja jännittävää, mutta elämän kokemisen syvyydessä voi. Olemassaolon ajan kerroksiin ei pääse ostamalla aikaa vaan ottamalla sitä pelkästään omaan käyttöön.
   Sammutan perämoottorin ja vene liukuu rantaan. Kompuroin kankeana ylös ja vedän veneen telalle. On aika lähteä syömään, Kirsi odottaa jo. Kantaessani kamoja autolle käenpiika huutaa männikössä. Katson järvelle, ympärillä on hiljaisuus. Käynnistän auton tuumaten, että sitä pysyy raiteillaan suorittaessaan elämän tarkoitusta, hyvän elämän elämistä, ilman muuta suorittamista.

Viikko 27.

Ma- 8 km Palo-Pyhävaara - 1.04.
Ti- Haapakuru 5,5 km -53.42. Oikean jalan loukkaantuminen 2,7 km kohdalla, onnuin kotiin.
Ke-Su- Lepo/loukkaantunut.

yhteensä 13,6 km - 1:58

   

IVALO SARJAN YHDEKSÄS OSA : KOLMAS LASI

IVALO SARJA on yksi blogini sarjoista, se kertoo ajatuksista ja sattumuksista vakituisesti Lappiin etelästä muuttaneena. Havainnoi olemistani sydämeni kodissa - Pohjoisessa.
   Blogissani näkyi aiemmin OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTANI-sarja. Tämä sarja on poistettu, koska sen aiheista on tekeillä kirja.
   Ivalo sarja edustaa nykyisin yksin blogissani hiukan kurinalaisempaa, enemmän mietittyä kirjoittamistani.

---

KOLMAS LASI


Istuimme Talvituvan erämökin pyöreän pöydän ääressä Kirsin kanssa kahvilla ja konjakilla. Pöydässä oli kaksi kuppia ja kaksi lasia sekä kynttilä. 
   Ulkona aurinko laski lompolon taakse. Noustuaan aamulla hyvissä ajoin ennen kuutta ja kierrettyään kierroksensa se painui tyytyväisenä unilleen iltayhdeksältä, noin suunnilleen, sillä ei se nyt niin kellontarkkaa ole meillä Lapissa.
   Keinuttelin tuolilla ja pyörittelin konjakkia lasissa, takanani puuhellan pesä humisi.
   -Älä keinuttele, Kirsi sanoi ja nauroi hyväntahtoisesti päälle. 
   Tiesi että minua ärsyttäisi ja sanoisin, että aivan kuin äiti aikanaan. 
   En sanonut tällä kertaa mitään, mutta lakkasin keinuttelemasta.
   Olimme saunoneet pitkään rantasaunassa. Istuessamme höyryämässä kuistilla pohjoistuuli oli yrittänyt vielä, mutta heikolla menestyksellä. Tuuli oli ollut hiukan empivä. Aivan kuin se olisi miettinyt omaa mahdottomuuttaan kevään voiman edessä.
   Sauna oli tehnyt hyvää ja avannossa käyminen vielä parempaa. Päivän lumikenkäily oli ollut katastrofi. Upottavan raskas suojalumi oli pakottanut meidät kävelemään moottorikelkan jälkiä. Paavalintupavaarassa oli ollut kanalintuja ja riekkoja. Aurinko oli pelannut pelejään pilvien kanssa. Hiljaisuus oli katsellut sivusta ja me myös.
   -Jokohan ahma on kiinni, kysyin ja naukkasin konjakkia.
   -Nähtiin sen jäljet viime viikolla kelkalla Kippikselle mennessä, Kirsi sanoi.
   -Itäturisti ja vasominen lähestyy, teettää poromiehillä töitä retale, päätin yksiniittisesti.
   Jatkoimme hiljaa istumista. Katselin varpusen pesän kokoista tupaa. Ei sähköä, ei televisiota, ei kunnollista kännykkäverkkoa eikä nettiä. Mutta silti paljon muuta tarpeellisempaa.
   Talvitupa on minulle kaikkein pyhin. Se on ikkuna tulevaisuuteen ja suljettu ovi menneisyyteen. Isä meni pois siellä. Se menneisyydestä. Erämaan rauha avaa aistit. Se tulevaisuudesta. (Etelän ihmisille on selvennettävä: isäni kuoli Talvituvalle.)
   Kurottaessani kohti konjakkilasia tuli yhtäkkiä tunne, että pöydässä olisi kolmannelle lasille tarvetta. 
   En koskaan ehtinyt saunoa isän kanssa rantasaunassa mutta tuvassa sentään istuttiin  jokunen kerta ja puhuttiin niin kuin isä ja poika puhuvat. 
   Isä puhui ja poika kuunteli.
   Kuilun yli ei ollut siltaa.

   Istuimme siinä vielä pitkään puhumattomina.
   Ulkona hämärä laski peittonsa kevättä odottavan erämaan ylle.
   Nuku, nuku rauhassa, minä jaksan vielä.
   

---

Kuvissa on tekstit, tarkoituksella.

Paavalintupavaaralla.

Yönvanhat riekon jäljet leviävät auringossa.

Metsot ovat hakoneet eli syöneet latvoissa.

Kuukkeli oli täällä.

Elämää.

Lapin mieheksi muuttumassa?

Iltasyönti.

VIIKKO 15.

Ma- Poluilla 10 km - 1.15.
Ti- Tiellä 12,03 km - 1.18.
Ke- Aamupäivällä hankihiihtoa 2,5 metrisillä suksilla Kirsin kanssa 7,8 km - 2.21.
       Iltapäivällä tiellä 10,02 km - 1.00.
To- Lepo
Pe- Lumikenkäilyä/vaellusta 4,9 km - 1.29. Upottava suojalumi ja moottorikelkkaura.
La- Paavalintupavaaralle 6,4 km - 52.09. Moottorikelkkauraa, upotti hiukan.
Su- Nellimintiellä paljaalla hiekalla 10 km - 1.04.

Juoksua 48,6 km - 5:30

18/30 - IVALO SARJA 8.

Päiväkirjablogi ei estä julkaisemasta muutakin kuin, että tänään heräsin väsyneenä ja ulkona oli -29 astetta pakkasta. 
   Lepopäivä ja sen ratot. 
   Niitä ei kerrota.

IVALO SARJA 8.

UUDISTUNUT


Lunta on paljon. Mutta ei niin paljon kuin edellisenä talvena. Erämaa on jäykistynyt valkoiseen hiljaisuuteen. Missään ei ketään tai niin, minä ainakin olen tässä. Oivallus yksinäisyydestä luonnossa syntyy ajaessani rantapenkalta alas.
   Nilijärven jään päällä on vettä lumen alla ja kelkka alkaa vajota. Lyön kaasun täysille ja Ski Doo tottelee mukisematta. Katson vauhdissa taakseni ja jälki höyryää. Karvalakki menee kenoon mutta keltaiset Pelttorit pitävät sen päässä. Kylmä ilma kiertää silmälasien taakse ja vesi valuu. Lumi lentää kaaressa kun suuntaan kohti vastarantaa. 
   On päästävä pois jäältä, jumalauta!
   Kovalla maalla. Niliselän polveileva männikkörinne jää vasemmalle. Löysään ylämäkeen ja pulssi tasaantuu. Palaan alkuperäiselle tuloreitilleni ja kelkkailen tasaisesti aitaa kohti. Kampaselkä nousee oikella tihentyen louhuisten poteroiden sokkeloksi. Tullessa oli aidassa poroja ihmettelemässä. Koitin selittää niille, että väärä mies mutta eivät uskoneet.

   Sulkiessani poroporttia kuulen toisen kelkan äänen. Kontosjärventien uraa tulee joku. Hänellä on samanlainen vihreä haalari kuin minulla ja tuppivyö kaksine puukkoineen. Oikeastaan ainoa ulkoinen ero välillämme muodostuu rinnaltani puuttuvasta suopungista ja siitä, että olen kolmekymmentä senttiä häntä pidempi. Ajan uran sivuun ja hänkin pysähtyy. Kumpikin kelkka käy hetken tyhjäkäyntiä ja sitten sammutamme ne yhtäaikaa. Upottavassa umpihangessa rasitetut kaksitahdit höyryävät allamme.
   -Terve, puorre peäivi, tuplaan kunnioittaakseni kohtaamista.
   -Ka, terve. Nyt et juossut vastaan, hän sanoo hymyillen vähän huppunsa suojista.
   Karvalakki ja keltaiset Pelttorit ovat yhtä vinossa kuin minullakin. Allaan hänellä on alkutalven lumille säästetty vanha ja kolhiintunut kelkka. Katson hänen taakseen ja näen syviä ojanylitysjälkiä tien molemmin puolin. Erämaa on ympärillämme hiljainen. Hän katsoo kysyvästi minuun.
   -Sarmiltako?
   -Poikkesin Artalla, vastaan.
   -Löysit, hän sanoo hymyillen vähän enemmän.
   -Löysin, kurussa oli paljon lunta mutta ei sentään niin paljon kuin viimevuonna, vastaan.
   Hän arvostaa, että osaan liikkua kairassa. Hän kertaa kuinka kurun pohjalla oleva joki on kapea, syvä ja petollinen. Kerron hänelle, että nousin viistorinteille aina välillä. Ei huvita pestä kelkkaa. Hän nauraa. Kaikenkokenut poromies.
   -Etossa? Kysyn ja niistän nenää.
   -Tuohon taakse kokoillaan - juuri toin partin, hän sanoo.
   Nämä miehet ovat oppineet puhumaan paljon vasta kaksituhatta luvun puolivälin jälkeisen Kessin metsäkiistan aikana kohdatessaan lukuisia toimittajia lukuisine kysymyksineen erämaassa. Greenpeace vastusti tuolloin Kessin erämaasta satoja vuosia vanhojen ikiaihkien hakkuita. Eikä suotta. Luonnonsuojelijat ja poromiehet vastustivat näitä hakkuita jo kahdeksankymmentäluvulla. Mutta se jolla on valtaa voi muuttaa kannattamattoman kannattavaksi, ainakin tilastoissa, varsinkin kun itse tekee tilastot. 
   Suomen valtion ja Metsähallituksen syntinen liitto. Kuherteleva pari huorasi julkisuudessa valheen todeksi ja lopputuloksena on lohduttomat aukot kairassa. Järjettömät metsäautotieverkostot pirstaloivat koskemattoman alueen. Järjettömän kaukaa hakattu puu maksoi perillepäästyään korjuukustannuksensa, ei muuta.

   "Suomi on paholaisen maa." (Venäläinen sananlasku)

    -Täytyy varmaan lähteä kotiin syömään, sanon hetken vielä juteltuamme.
    -Sinnehän minäkin, hän sanoo ja käynnistää kelkkansa.

   Kotimatkalla mietin heitä, alkuperäisiä. He ovat tässä kylmässä ja avarassa maassa kokeneet entisaikojen eloonjäämistaistelun hihnaporojen aikaan. 
   "Työtä oli aina niin mahdottomasti", sanoi Terva-Pekka, kun jututin häntä Nellimin kyläjuhlissa muutama vuosi sitten.
   Eloonjäämistaistelu ei riittänyt. Tapahtui asioita mistä vaiettiin vuosia. Oma kieli kiellettiin. Koulun asuntoloissa lapset viruivat viikkokausia näkemättä perheitään. Etelästä tuli miehiä tekemään lääkärintarkistuksia. Mittailtiin kallot ja kyynärvarret. Ylöskirjattiin sitkaitten erämaanasukkien taimien alkumitat. Ja suomenkieltä oli pakko opetella, muuten opettaja suuttui ja löi. Kovaa.

   Paholaisen maassa ei mikään ole muuttunut. Kun kolmekymmentäviisituhatta ensimmäistä työtöntä saa töitä alkaa pudotuspeli. Syntyy ongelma työnantajille millä hinnalla kukaan enää suostuu töitä tekemään. Ei voi olla niin että aina vaan vuosi toisensa jälkeen jää tonni käteen kun sillä tonnilla ei saa edes elinkustannuksiaan peittoon.
   Neljäkymmentäluvulla syntyneet eivät ota huomioon, että enää ei vaieta. Ajalta, jolloin mustat olivat neekereitä, romaanit mustalaisia ja neuvostokansalaiset ryssiä, ei voi johtamismalleja soveltaa tämänpäivän maailmaan. Muuten se kuuluisa sosiaalinen media saa aikaan pyörteen, joka vie mukanaan likaviemäriin, vaikka kuinka valehtelisi Suomen eduista. Pinnan alta on turha uhitella, kun väri kerran muuttuu ruskeaksi paluuta uskottavuuteen ei ole.
   Tämänpäivän eugeniikkaa on työllisen ja työttömän olennainen ero. Nuori työtön tuskin lisääntyy parinmuodostuksen tuloksena, koska pelkää että ei saa jälkikasvuaan elätettyä. Syntyy omituinen ja vaiettu evoluutio: tämänpäivän nuoret ovat jo äidinmaidossaan imeneet uudenlaisen työnteon kulttuurin. Enää ei riitä, että käydään tekemässä työ hyvin. Nyt pitää sisäistää yrityksen arvot ja ikäänkuin sulautua siihen. Antaa kaikkensa ja huomaamattaan liueta pois, sillä kolmen ihmisen töiden tekeminen puolen ihmisen palkalla liuottaa hitaasti. Jäsen jäseneltä, ajatus ajatukselta kuivut ja käyt tarpeettomaksi.
   Suurpääoman lakeijojen ja sijoittajien kabinettien ulkopuolella elää ehkä vielä hauras toivo? Tuleeko aika jolloin joku saa tarpeekseen? Menee kuppi nurin ja vati läikkyy yli lopullisesti. Vuosien kepuliinin pakkosyötön uhri herää mediatodellisuudesta elävään elämään ja tarttuu väkivallan kahvaan. Seurauksena Arkadianmäen käärmeenpesä räjähtää tavalla tai toisella. 
   Noina mahdollisesti tulevina aikoina kaltaiseni kauas erämaan laidalle vetäytynyt korpifilosofi tarkkailee uutta syventyvää inhimillisyyttä hyväksyvästi. On ylevää myöntää olevansa köyhä mutta läsnä mieluummin kuin uhrata ainut elämänsä palvelemaan utopistista jatkuvan kasvun loputonta keinotekoisuutta.
   Kun poromies etossa, porojen kokoamistyössä, heittää suopungin, lasson, ohi, voi hän heittää uudestaan huomennakin, deadlinea ei ole. Luonnosta ei voi väkisin ottaa enempää kuin tarvitsee. Ja miksi tarvitsee ottaa enemmän kuin tarvitsee? Ei elämästäkään voi ottaa irti enemmän kuin tarvitsee. Mutta itsestään voi ottaa kaiken irti - ja sitä ei voi ostaa, se täytyy kokea ilman virtuaalisuuta. Tässä elämässä ja nyt.

   Sammutan moottorikelkan Kotalan pihalle. Joenrannan puut hohtavat valkoista kuuraa. Ilma on kristallinkirkas ja lumen pinnan miljoonat erilaiset kiteet välkkyvät. Lintulaudalle lennähtää parvi lapintiaisia, jotka karkottavat talipötköä takovan tikan matkoihinsa. Taustalta, kylän keskustasta kuuluu rekikoirien ulvontaa. 
   Vedän ilmaa sisääni.
   Täällä Lapissa. 
   Tänäänkin.
   Uudistuneena.

  

IVALO SARJA : PYHÄINPÄIVÄ

PYHÄINPÄIVÄ

Kuljemme Kirsin kanssa puhumattomina peräkkäin. Kevyesti luminen kaira on helppo astella, välillä jokunen lapintiainen tai kuukkeli lennähtää uteliaana matkaan hetken seuraksi. Suunnistamme päiväkävelyllä Paavalintupavaaran ja Perätysjärvien välisissä painanteissa täysin vaistonvaraisesti.
   Pysähdyn ja katson Kirsiä.
   - Missäs päin se Kaisanlammen tie oikein on ?
   - Minusta meidän täytyisi mennä tuonne, Kirsi sanoo ja viittaa lapasella 45 astetta kulkusuuntaamme nähden oikealle.
   - Ei helvetissä, minä teen aina ympyrää vasemmalle, jos olen ajatuksissani. Oot varmaan oikeassa. Kävelen tuon selänteen päälle ja yli, palaan sitten tähän.
   Jatkan tarpomista jäätyneiden suopursujen seassa. Jäniksenjälkiä. Selänteen päältä aavistan valkoista puutonta kauempana ja etenen vielä sata metriä kunnes näen tutun muodon ensimmäisen Perätysjärven vastarannalla. Palaan hitaasti. Jäljissäni on punaista. Viimeiset jäätyneet mustikat.
   - Joo. Joo! huudan hiljaa.
   - Sua ei näe ollenkaan jos menet pöpelikköön, Kirsi sanoo. Sulla on sininen takki ja vihreät housut mutta sentään oranssi pipo.
   - Tää onkin niin saatanan hianovarasta hommaa, vastaan.
Kirsi nauraa.
   - Oot ihan kuin Jouko Turkka.
   - Turkka katteli kiviäkin lopuksi, minä koko luontoa vasta tässä vaiheessa, naurahdan.
   Jatkan eteenpäin etsimään järvien soisesta yhtymäkohdasta puron ylityspaikkaa. On nollakeli. Lumi ei silti ole vetistä. Illalla satoi ensin lunta ja sitten jäätävä tihku kovetti pinnan.
   Muistelen kävellessäni eilistä. Poikettiin naapurissa ennen saunaa Ilkkaa tervehtimässä. Se tiesi kertoa että viiden suden lauma on liikeellä. Porojakin on menny. Ne ampu jo yhden suden luvalla ja lisää lupia on haettu. Sudet tulee tietenkin Putinin puolelta yli vyöhykkeen tänne syömään. Sitten ne pakenee taas tyhjään tilaan mahat riipuksissa. Susilauma hajoaa jos alfanaaras tapetaan. Niillä leidi on kingi, tiedä sitten onko meillä.
   -Tule tästä. Sulla on vartta saappaassa enemmän.
Taiteilen kivien yli. Kirsi tulee perässä.
   - No niin ?
   - Minä paistan kohta makkaran, sanon.
   - Mistä sulla makkaraa on tähän hätään ? Kirsi ihmettelee.
   - Ei kun mökillä, kävellään tästä suoraan pökkelön kautta mökille. Mitään makkaraa mulla mukana ole.
   On täysin tyyni. Yritän nähdä vasemmalle Paavalintupavaaraan ja edessä Paltsavaaraan, mutta metsä on liian tiheää tai sitten ollaan vielä liian matalassa maassa. Kuljemme hiljaisuudessa. Kirsi tietää, että mieleni askartelee välillä muiden asioiden parissa. Alitajunta jauhaa. Kirjoittaa kirjaa jonnekin hämärään poimulle ja toisaalta lyö tyhjää niin helvetisti. Elämäni ei ole enää pelkästään ultrajuoksua eikä ultrajuoksun harjoittelua. Tarvitsen ajatuksille tilaa, täällä sitä on.
   - Ei näy suden jälkiä, Kirsi sanoo.
   - Ei ne näin lähelle mökkiä uskalla tulla, vastaan. Toisaalta ne voi kyllä napata Ilkan koiran, jatkan.
   - Mitenkä ne sheltin nappaa ? Kirsi kysyy.
   - No aattele nyt ite. Oot saunonut ja ottanut pari glögiä tai jotain muuta lämmittävää ja koira vonkuu iltakuselle. Lähdetkö sinne kylmään mukaan saunatakissa vai avaatko vaan oven ? No sitten se tirriäinen menee valopiirin ulkopuolelle nuuskimaan ja susi tulee, selvitän.
   - No niin, voi niin käydä, Kirsi sanoo.
   - Sama se mulla on, jos meen kuselle, niin mitä jos susi hyppää kiinni kulliin, filosofoin.
   - Mene ulkovessaan sisälle ja pane ovi kii, kuka käskee ulkona vehkeitään esitellä, Kirsi sanoo.
   - Justiinsa niin, tuppeen vaan ettei palellu, jatkan.
   Tullaan tielle. Tiellä on koppelon höyheniä.
   - Mikä ihmeen sotatanner tässä on ? kysyn.
   - Tuolla on ojassa verta, Kirsi huomaa.
   - Ja tuosta on kivi otettu maasta irti, huomaan vuorostani minä.
Jäljet kertovat tarinan. Koppelo on tepastellut tiellä ja joku on ajanut autolla lintuun. Lintu on lennähtänyt nurinniskoin ojaan räpistelemään ja ajaja on kivellä lopettanut linnun kärsimykset.
   - Herää kysymys, sanon.
   - Mikä niin?
   - Että missäs se lintu on, kysyn.
   - Se on tietenkin siellä autossa, Kirsi sanoo.
   - Meinaat, että liikkuvasta autosta metsästys on kielletty mutta liikkuvalla autolla metsästäminen ei, totean lakonisesti.
   - Tulkintaa, Kirsi nauraa.
   - Mennään makkaralle, sanon ja otan Kirsiä kädestä kiinni.
   Hiljainen kaira tohahtaa, tekee tuulta. Kävelemme käsikkäin tiellä kohti Talvitupaa. Aurinko tuikahtaa valjusti pilvien välistä. Mökin pihassa isän veistättämä puinen karhu toivottaa käpälä pystyssä tervetulleeksi. Kynttilä palaa lyhdyssä pihalla ison aihkin juurella.
   On pyhäinpäivä ja rakkaus voittaa murheen.

VIIKKO 44.

Ke- 6 km - 43 minuuttia, osin poluilla.
Pe- 8 km tiellä - 51.22.
La-Su Mökillä kävelyä kairassa yhteensä 3 tuntia.

Yhteensä juoksua 14 km.

Oikea pohje vaivaa vieläkin.

LOKAKUUN SUMMAUS

105 km juoksua - 14 tuntia.

Ohi on.

VUOSIKILOMETRIT 2018

3651 km

Ohi ei ole vielä.

KILOMETRIT VUODESTA 1992

76152 km

Voisi ollakin jo ohi ?

IVALO SARJA 6. OSA : ORAVANPYÖRÄ

IVALO SARJA on yksi blogini sarjoista, se kertoo ajatuksista ja sattumuksista vakituisesti Lappiin etelästä muuttaneena eli havannoi olemistani sydämeni kodissa - Pohjoisessa.

OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTANI-sarjan löydät blogin sivupalkista, se ei enää jatku ellei joku sitä kirjaksi kustanna. 

Virtaniemen tieltä lenkiltä.

Palasin viimeviikon lopuksi kotiin etelän turneelta. Vitsinä meillä täällä Lapissa on tuo etelässä käynti; joskus kysytään toisiltamme että oliko lämmintä ja hyvät kelit, kuten etelän reissuilla yleensä saisi olla.


Tällä kertaa Tampere-Ylöjärvi-Hämeenkyrö akselilla kelit olivat paskat. Jäinen muka -talvi, kosteita tuulia ja märkiä lumipyryjä, tiet suolasontaa täynnä ja hanget ruskeat nietokset. Tosin hiukan syrjemmällä oli luntakin etelän mitalla mukavasti, lappilaisittain huvittavasti.

Kirsi on syntynyt rannikon pienessä kalastajakylässä, Helsingissä, ja minä Tampereella. Me viihdymme rauhassa luonnossa ja pienemmissäkin ympyröissä mutta nautimme todellisista kaupungeista täysin siemauksin silloin kun sellaisiin matkustamme ja kykenemme myös bailandoon tarvittaessa. Tällaisia kaupunkeja viime vuosina ovat olleet Budapest, Varsova, Krakova tai Kaunas. Meillä siis on jonkinverran sekä myötäsyntyistä että kokemusperäistä olemisen tietoa urbaaniudesta.

Eräänä iltana kotiinpaluuni jälkeen tuli viinilasin ääressä saunan jälkeen puhetta että miltä se nyt taas tuntui kun siellä etelässä kävin. Taas -sana tässä tapauksessa on hieman liioittelua koska olin ennen tätä matkailuauton huoltoreissua ollut Pohjoisessa yhtämittaa reilun kahdeksan kuukautta.

Kuvailin Kirsille ensin ilmaa. Kuinka hirvittävän huono ilmanlaatu hengitettäväksi oli Tampereen seudulla. Juostessani lenkkejä siellä koin vetäväni aivankuin lentokentällä kerosiinia keuhkoihini. Paskafiilistä lenkeillä korosti jäinen liukkaus ja kaikenkattava kosteus.
Meillä pohjoisessa ei ole edelläkuvattua lainkaan. Ilmansaasteita ei ole, hanget hohtavat valkoisina ja koska lähes aina on pakkasta niin juuri koskaan hyvinauratuilla lumipintaisilla teillä ei ole liukasta. Jalattomalle nykyihmiselle olosuhteita voisi kuvata että autoa ei Nellimin ja Ivalon seudulla tarvitse koskaan pestä talvella - ei kertaakaan siis.

Käyn etelässä etenkin tapaamassa ystäviä ja vähiä sukulaisia. Kuvailin Kirsille tunnelmiani että näin pitkän poissaolon jälkeen etelän ihmisten elämänrytmi muistutti lähinnä juoksupyörässä ravaamista. Syvensin kielikuvaani kertomalla jutun siitä lopulta uupuneesta oravasta joka makasi selällään silmät nurinpäin päässä omassa häkissään olevassa juoksupyörässä ja pyörä vaan pyöri pyörimistään.

" All You Zombies Are You Crazy ..."

Ajellessani kotiin etelästä aloin Rovaniemen jälkeen tyyntymään. Sodankylän jälkeen kun kynttiläkuuset kapenivat koin tervetullutta helpotusta ja Nellimin kotitiellä Kaitavaaran nousussa tunsin vahvasti että kotini todellakin on täällä Pohjoisen Lapissa. 
Olemiseen täällä kuuluu oravanpyörästä erossapysymisen lisäksi ajatus siitä että aina välillä täältä on tervettä matkustaa etelään ja myös hiukan syvemmälle oikeaan Eurooppaan ja sen metropoleihin - onpahan sitten perspektiiviä kaikelle sille rakentavalle mielenrauhalle ja elämisen laadulle mitä Pohjoinen Lappi meille Kirsin kanssa arjessamme tarjoaa.

Kaitavaaralta Tsarmiin päin lenkiltä.

VIIKKO 5. HARJOITTELUNI

Ma- 16 km - 1.38. Ylöjärvi - Lamminpää Tampere
Ti- 10 km illalla myöhään Ylöjärven keskustassa - 1.00.
Ke- Pinsiössä 18,4 km - 1.53
To- aamu Ylöjärvellä 10 km - 1.03.
Iltayö Nivalassa 10 km - 1.01.
Pe- Aamupäivällä Kärpän lenkki Keijon kanssa Nivalassa - 1.16.
Iltapäivällä Onnin kanssa Nivalassa 9 km - 57.19.
La- Lepo / väsynyt matkustamisesta
Su- Kotona kevyt ap. 10,3 km - 1.04. -27 celsiusta
illalla 10,1 km - 1.03. -24 celsiusta

yhteensä 105,9 km - 10 tuntia ja 57 minuuttia - 667 metriä vertikaalia.

Kevyehkö viikko ikäänkuin johdatuksena raskaampaan harjoitteluun.

TAMMIKUUN SUMMAUS

Juoksua 570 km - 64 tuntia.

Erittäin hyvä kuukausi. Ensimmäinen peruskuntokausi (joulukuu ja tammikuu) päättyi kevyeen viikkoon ja Helmikuussa rasitus kasvaa entisestään rytmityksen ja toiston myötä.

Kessistä lenkiltä.

Paatsjoelta lenkiltä.

Juoksemajärviltä lenkiltä.