HARHOJA ?

 

Joku saattaa ajatella, että ylläolevasta kuvasta puuttuu jotakin. Ei puutu. Kuvassa on kaikki mitä siinä kuvanottohetkessä oli. Siihen ei saa lisätä, eikä poistaa mitään. Täydellinen hetki luonnossa, tauko metsästysretkellä. 

   Joku saattaa kaivata kuvaan jotakin. Metsästäjiä tai saaliita. Joku saattaa tulkita kuvaa niin, että metsästäjät eivät halunneet tulla kuvatuksi, tai että saalista ei saatu. Nämä ovat tulkitsijan mielessä syntyviä harhoja, ajatuksia, joita meidän jokaisen mieli tuottaa lakkaamatta.

   Ihmiset tulevat yleensä hyvin vihaisiksi, jos heitä kutsutaan harhaisiksi. Sana kuvaa suomenkielessä myös mielen sairautta. Mutta mikä on sairautta ja mikä ei, kun mieltä mietitään?  Ylläolevaa kuvaa tulkitseva saattaa kuvitella näkemänsä perusteella monenlaista. Muodostaa mielikuvia minun elämästäni, koska kuva on minun blogissani ja minä tässä kirjoitan.

   Meillä kaikilla on taipumus kuvitella asioita mielessämme. Kaikkein surkeinta se on silloin, jos se johtaa elämään, jossa kuvittelija ei koskaan tullut olleeksi paikalla. Esimerkkinä voisi käyttää ahkerasti työtä tekevää ihmistä, joka on päättänyt, että sitten kun hän jää eläkkeelle, niin sitten. Sitten kun hän jää eläkkeelle, niin hän sairastuu ja kuolee. Mitään "sitten" ei koskaan tapahtunut. Hänen hetkensä menivät, menneisyys meni ja tulevaisuutta ei koskaan tullut sellaisena kuin hän sen kuvitteli. Ehkä hän tuli eläneeksi harhassa koko elämänsä saamatta nauttia työnsä tuloksista. Usein tällaiset ihmiset nauttivat työnteosta, se on heille koko elämä. Ei siinä mitään, siinähän painatte. Mutta älkää kuvitelko, että sitten. Sitä "sitten" ei välttämättä koskaan tule.

   Mitä sitten?

   Sitä vaan, että oletteko ihan varmoja valinnoistanne. Olisi hyvin järkyttävää joutua myöntämään itselleen, että ainutkertainen elämä tuli painettua läpi pysähtymättä kertaakaan. Surkeimpana yksinäisenä hetkenä saattaa syntyä oivallus: voi kun olisin hiukan osannut hellittää, niin olisin ehtinyt tehdä sitä tai tätä. Eihän vaan niin?

Ruijankurua.

Surkeaa ovat myös yhteiset harhat. Ihminen luulee voivansa vaikuttaa vaikkapa ilmastonmuutokseen teoillaan. Eittämättä näin on, mutta mihin vedetään raja? Tuuliturbiineja rakennetaan, mutta ei puhuta niiden vaihteistoöljyistä tai lapamateriaaleista mitään. Luodaan harha puhtaasta, ilmaisesta energiasta, joka ei kuormita ympäristöä. Tai ostetaan sähköauto ja unohdetaan akkumalmia kaivoksissa louhivat pikkupojat. Hoidetaan ongelma pois samalla tavalla kuin se hoidettiin hiekkalaatikolla pienenä: tehdään sortuneen tilalle uusi kakku ja tehdessä toivotaan, ettei siitä tulisi pahaa. Samasta hiekasta, jonka lopulta tuuli pöllyttää silmiin, ja sitten on aika itkeä.

   Mitä sitten?

   Sitäkin, että on helppo kieltää väite jota ei ole "todistettu" oikeaksi. Tällainen väite on esimerkiksi, että media on vasemmistolainen. Ei toki koko Suomen mediakenttä, mutta kylläkin Yle.

   Kieltämällä väite ja vaatimalla todisteita harhaudutaan itse asiasta pois. Yllämainitussa tapauksessa siitä, että meihin pyritään vaikuttamaan Ylen taholta jatkuvasti luomalla stereotypiaa "yhteisestä", riippumattomasta mediasta. Vaikuttamisella pyritään osoitamaan, että on olemassa tiettyjä yhteisiä moraalisääntöjä esimerkiksi vähemmistöihin suhtautumisessa. Kun eletään reaalielämää, näin ei ole. Eikä tule.

   Ihminen on luotu selviäään hengissä läpi elämänsä. Tässä prosessissa aina jollekin matkan varrella tulee paha mieli ja pissat housuihin.

 

Eräs tuttava kertoi norjalaisen päiväkodin päivästä: "Ensin päiväkotilapset hiihtivät 3 kilometriä tunturimajalle. Sitten ohjaajat (päiväkodin tädit ja sedät) tekivät heille hyppyrimäen lumesta. Lapset laskivat koko päivän mäkeä. Toki söivät ja lepäsivät välillä. Sitten he hiihtivät takaisin tienvarteen. Normaali päiväkotipäivä.

   Edelläkerrotun perusteella voi miettiä miksi meille Suomeen ei kasva urheilijoita. Tasapäistämisen jälkeen ei synny voittamisen ja kilpailemisen halua, liikkumattomuus lapsena heijastuu aikuisikään ja vanhuuteen.

 

Suurin osa ihmisistä pitää minua pelkästään ultrajuoksijana. Kuten kaikki muutkin ihmiset, saatan olla paljon muutakin. Vai kuvitteletteko, että juoksen elämäni loppuun asti läpi uuvuttavia ultrakilpailuja? Minä en ole koskaan kuvitellut juoksevani kilpaa loppuun asti. Vuosien varrella olen kylläkin vakuuttanut juoksevani loppuun asti omaksi ilokseni. Aina silloin tällöin tämä tuntuu kyseenalaiselta.

   Pidän huvittavina ihmisiä, jotka kertovat ultra-uransa lopettamisesta juhlallisesti. Parin vuoden tauon jälkeen he ovat taas siellä, kehää kiertämässä! Minä olen sanonut lopettavani kilpailemisen viimeistään kun olen 66-vuotias. Tämäkin tuntuu aina silloin tällöin kyseenalaiselta. 

   Kilpailu ei johda mihinkään hyvään, ei missään asiassa. Kilpailun voi voittaa vain yksi, maalintulohetkellä hän oli paras osallistujista. Hetki on lyhyt. Entä sen jälkeen? Tässä on raju ristiriita ylläolevaan päiväkotiesimerkkiin. Siksi tulee, miksi itsensä kehittää. Sitä saa, mitä tilaa.

Useimmat ihmiset kertovat muuttavansa elämäänsä perusteellisesti. Minäkin olen käyttänyt sanaa "elämänmuutos" Lappiin kotiutumisen yhteydessä. Tosiasiassa elämäni ei ole muuttunut mihinkään sen jälkeen kun pääsin ulos syöpäosastolta. Jokainen päivä on edelleen lahja. Parasta siinä on nykyisin lappilainen ilmaus aamulla herätessä: mihkä sitä tänään alkas? Harha vapaudesta.

Mielen vapaus on harha sekin. Ihminen on vapaa vain silloin kun saa mielensä hiljaiseksi. Täydellisestä tyhjyydestä ei puutu mitään, eikä siihen voi lisätä mitään. Ilman ainoatakaan ajatusta on täydellisesti läsnä. Yksikin ajatus, ja ollaan eksyksissä!

   Voitte kuvitella minut istumaan ensimmäisessä kuvassa makaavan kelon rungolle kädessäni kuksa täynnä kahvia. Voitte kuvitella minun samalla katselevan järvelle, jonka vain tarkkasilmäisimmät ensimmäisestä kuvasta löytävät. Mutta ette voi kuvitella mitään mitä siinä istuessani ajattelin, koska en ajatellut mitään. Näin todella saattoi käydä. Hetkittäin. Ja jos jotakin mieleeni tuli, niin päästin sen menemään samantien. 

   Miksi kerätä turhia harhoja mieleensä pyörimään?

Ruijankurua.

 

Muuttaessaan elämäänsä ihmiset eivät useinkaan luovu juuri mistään vanhasta. Päinvastoin! He keräävät elämäänsä aina vain lisää ja lopulta uupuvat taakkansa alle.

   On täysin turha kuvitella voivansa paremmin, jos ei rajoita toimintaansa mitenkään. Kun rajoittaa toimintaansa, jotakin uutta voi tulla tilalle. Kun erottelee asioita liiaksi ja sitten yrittää tehdä ne jossain tietyssä järjestyksessä, lopulta huomaa, että aika ei riitä kaikkeen. On parempi olla erottelematta ja pelkästään tehdä asioita. Voi olla, että huomennakin voi olla mahdollisuus jatkaa.

Eräs ystäväni varoitti minua vuosia sitten menemästä liian pitkälle zeniläisyyteen. Varoituksen taustalla oli eittämättä henkilön luja uskonnollinen vakaumus. Vuosien vierittyä voin vakuuttaa: zenissä vasta uskoa tarvitaankin! On oltava luja luottamus omaan alkuluontoon, omaan mieleen. Ei ole muuta tietä. Omaa mielenrauhaa ei voi ulkoistaa, mutta sen voi löytää itse.

   Ystäväni varoitus lähtee todennäköisesti Jumalasta. Useissa uskonnoissa mainitaan mietiskelyn yhteydessä, ettei mietiskely saisi suuntautua omaan itseen, vaan Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Voisin kysyä, että jos Jumala on meissä kaikissa, niin miksi pitää sitten suunnata mietiskely pois itsestä? Tähän joku voi vastata, että tekee hyvää asettua muiden asemaan. Toki, mutta auttaakseen muita, on ensin autettava itseään. Jos tähän menee yksi elämä, niin seuraavassa sitten on muiden vuoro.

   Todellisuudessa olen tehnyt auttajan työtä esimerkiksi vammaisten lasten kanssa. Tästä opin, että pitää itse olla kunnossa, myös henkisesti, kyetäkseen auttamaan muita. Valitettavasti näin ei aina ollut, ei minulla ja monella muullakaan. Voi olla, että yritykseni ja muiden yritykset riittivät. Tai sitten eivät. Jokatapauksessa omaa vuoroa tai muiden vuoroa ei pidä jäädä odottelemaan.

    Minä en koskaan mene liian pitkälle minkään kanssa. Tyytyväisyys koettuun elämään syntyy rajallisuuden hyväksymisestä. Ultrajuoksussa jatkuva itsensä ylittäminen johtaa lopulta täydelliseen liikkumattomuuteen. Rollaattorilla ja kainalosauvoilla juoksukilpailuja kiertävät haluavat ilmeisesti lähteä lenkkikengät jalassa. On olemassa tyylikkäämpiäkin vaihtoehtoja.

Kirjoitusnurkkaukseni sivuseinällä on "opettajani" Shunryu Suzukin vastaus oppilaalleen, joka täynnä tunnetta, itkien pyysi vastausta kysymykseensä : "Miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä?"

Vastaus oli: "Ei mitään syytä."

   Kyetäksenne ymmärtämään tämän, teidän ei tule yrittää ymmärtää tätä.

 

Jos ette ymmärrä, mitä haluan tällä koko kirjoituksella sanoa, teidän ei tule kysyä sitä minulta.

   Kysykää itseltänne.

Kuva on Nellimin päätieltä kohti Uuttuperää.

 

 

 

VIIKOT 36 - 37

Ma- Lepo

Ti- Asvaltilla päätiellä 10,30 km - 1.08.

Ke- Lepo

To- Poluilla ja ilman polkua vaaroilla 10,01 km - 1.29.

Pe- Vaellus / sorsastus 6,48 km - 1.39 liikkeelläoloaika

La- Lepo

Su- Vaellus / kalastus louhikkoisessa Ruijankurussa 4,89 km - 1.42 liikkeelläoloaika. Nousua tuli 219 metriä.

Yhteensä juoksua 20,32 km

 

Ma- Läskipyörällä asialla Haapakurussa 11,15 km - 1.03. Asia: pyy, ei pivossa.

Ti- Kanalinnunmetsästys kantaen kahta asetta 16,03 km - 4.31 liikkeelläoloaika.

Ke- Lepo

To- Kanalinnunmetsästys vaikeassa maastossa 4,10 km - 1.28 liikkeelläoloaika.

        Läskipyörällä Kirsin kanssa 10,91 km - 46 minuuttia.

Pe- Kanalinnunmetsästys 2,17 km - 43 minuuttia liikkeelläoloaika.

La- Lepo

Su- Asvalttia ja hiekkaa Juha Kemiläisen kanssa 23,55 km - 2.46. Näytin maisemia yli 900 maratonin miehelle.

Yhteensä juoksua 23,55 km.

Minä ja yli 900 maratonin mies Juha Kemiläinen kuvassa vasemmalla.

 

Juha otti tuntumaa Kaitavaaran nousuun.

Joskus mietin mitä hyötyä tästä kirjoittamisesta on. Jätän sen teidän arvioitavaksenne.

ALOITTELIJA

Aloittelemme syyskuuta 2024. Yritin muistella aikaa kolmenkymmenen kahden (32) vuoden takaa, jolloin en harjoitellut tavoitteellisesti. En onnistunut tavoittamaan silloisia tunnelmiani ja vaikka olisinkin tavoittanut, ne olisivat olleet vääriä. Toisella tapaa sanottuna vuosien kultaamia.

   Tavoitteellisuus on mennyttä. Minun on lähes mahdotonta tehdä päätös "aloittaa" jotakin. Siksi syvään olen tässä ja nyt. Jatkuvasti. On turha tehdä asioita vaikeaksi, asioita voi pelkästään tehdä. Ja mielellään yhtä asiaa kerrallaan.

   Juuri nyt ei kiinnosta mikään, koska olen väsynyt. Väsymys ei estä kirjoittamasta teille ajatuksia ja kuulumisia. Uskon, että minua hiljaa pitkään seuranneet saavat edelleen kirjoituksistani jotakin, kuin myös uudet lukijat.

   Väsymys on tervettä, terveiden harrastusten aiheuttamaa. Metsätyöt, liikunta pelkästään liikunnan tai metsästyksen myötä aiheuttavat tervettä väsymystä. Henkistä väsymystä aiheuttaa kirjojen kirjoittaminen. Meneillään on kolmannen kirjani viimeistely. Väärää, harhaista henkistä väsymystä aiheuttaa sosiaalinen media, jossa yksilöt joko todistavat olevansa jotakin tai todistavat muiden olevan jotakin. "Omaksi ilokseen" tai "ilman kilpailua" lienevät tuntemattomia käsitteitä näinä elämän jakamisen aikoina.

   Minäkin olen jakanut paljon kaikenlaista vuosieni varsilla. Yrittänyt olla positiivinen ja kannustaa ihmisiä tekemään omia valintojaan ja toteuttamaan unelmiaan vaikeuksista huolimatta. Tässä koen olevani hieman saamapuolella. Joskus tuntuu, että olen antanut enemmän kuin saanut. Ehkä sen pitää niin mennäkin. Lukuunottamatta Kirsiä olen varsin yksinäinen nykyisin. Ehkä senkin pitää mennä niin. Kirjoitinhan joskus, että voittajat ovat yksinäisiä.

   Olen aina tullut toimeen yksin hyvin. Yksinäisyys kohdallani ei siis ole negatiivista. Toisaalta ajatteluni mukaan emme ole koskaan yksin koska kaikki on yhtä. Kaikki asiat ovat riippuvaisia ja riippumattomia toisistaan. Kolikon kaksi puolta. Reunat kertovat totuuden ja kolikko ei edelleenkään jää ilmaan. Noin kuvainnollisesti ilmaisten.

   Reunoilla oleva minun totuuteni on, että voittajan paras palkinto on ymmärtää mitä viisaus on. Viisaus on viisauden etsijä itse. Ymmärrys jokaisen hetken ainutlaatuisuudesta johtaa häkellyttävään tunteeseen mielessä. Tuo mieli tulisi säilyttää joka hetki. Uuden kokemisen tuoreutta ei voita mikään. Ei silloinkaan, jos koettava asia on jo koettu.

   Ikuisena aloittelijana on hyvä olla.

 

 

Elokuu meni ja jäi Lapin historiaan kuumana. Kaksikymmentakaksi (22) astetta on aivan liikaa metsästyskauden alkajaisiksi. Onneksi tilanne on nyt normalisoitunut.

   Kuumuudesta on ollut hyötyäkin. Vedet ovat luonnossa erittäin alhaalla ja oman jokirannan ryssänmaa, soinen maakaistale, oli nyt helposti harvennettavissa. Sahasin ensin raivaussahalla puskat pois ja sen jälkeen kaadoin ylimääräiset koivut ja männyt. Puun kuljetus sujui kivuttomasti mönkijällä. Nyt sähkösirkelillä sahatut ja halotut puut ovat pinossa. Saavat kuivua yli ensi kesän.

   Kanalintujen pyynti alkaa 10.9. Erityisesti odotan tammikuista latvalinnunpyyntiä, joka on ollut pitkäaikainen haave elämässäni. Nyt siihen on mahdollisuus myös kaluston osalta. Kuusikymmenvuotislahjaksi sain elämäni kalleimman lippalakin kaupan päälle. Lakissa lukee: Mauser - Das original.

 

Olen seurannut median kohinaa raakuista. Teko itsessään oli törkeä piittaamattomuus, mutta itseäni häiritsee suomalainen tarve joukkopsykoosiin. Nykyisinä eriarvoisuuden kulta-aikoina tuntuu, että aina täytyy olla jokin kohunaihe. Se vie huomion pois inhimillisemmiltä asioilta, joista emme pääse yhteisymärrykseen. 

   Viimekesän rasismista tämän loppukesän raakkuihin. Rasismia ja raakkuja ei kumpaakaan pitäisi politisoida.

   Raakuista knoppitietoa: 1900-luvulla kun Lapin poron arvo oli 25 markkaa (mk) niin hyvästä jokihelmestä sai silloin 5000 markkaa (mk). Parhaat raakkujoet jäivät itärajan taa. Tämän muistavat hyvin vanhimmat koltansaamelaiset, joita asuu kylässämme.

 

Jonkun kerran olemme Kirsin kanssa käyneet sorsametsällä. Meillä ei ole nyt sorsia, vaikka muutamia vuosia sitten heinäsorsapari talvehti seudulla. Poromiesten mukaan niillä oli päässä vikaa. Erään teorian mukaan meillä kaikilla, jotka talvehdimme täällä, on päässä vikaa.

 

Olemme Kirsin kanssa nauttineet läskipyöräilystä. Minulle yhteiset lenkit ovat kaikkea muuta kuin harjoittelua ja erittäin tervetullutta vaihtelua pelkkään juoksemiseen.

Luontokokemuksemme ovat erittäin tyydyttäviä. Alla sinisessä kuvassa Kirsi soutaa kaaveita pois järvestä. Kaave on siis houkutuskuva linnunpyynnissä.

Retkillämme on hiljaisuutta ja rauhaa. Jossain kauempana konsertoi kurkipari. Myöhemmin joutsenet lensivät yli tervehtien. Sitten parvi lapintiaisia. Sitten ei mitään.

Hyvää syksyn alkua kaikille ja erityisesti voimia ystävälle Muonioon.

VIIKOT 33 - 35

Ma-Ti- Lepo

Ke- Paljasjalkakengillä kävelyä Kirsin kanssa 2,11 km - 31 min.

To- Juoksu nellimin uittorännille 18,02 km - 2.08.

Pe- Metsäkierros Pyhävaara - Pahtalampi - Haapakuru, osin polutonta, karkeaa maastoa.

       17,01 km - 2.45.

La- Kävelyä metsässä useita tunteja. Ei aikaa, ei paikkaa: pohjatöitä metsästyskauteen.

Su- 11,02 km juoksua palo-Pyhävaaralle jne - 1.19.

Yhteensä 46,06 km juoksua - 6:14. 

Ma- Raivaussahaus 7 tuntia.

Ti- Patikointia sorsastuksen yhteydessä.

Ke- Juoksua 8,09 km - 1.01. illalla kävelyä Kirsin kanssa metsääsä 3,27 km - 1.01.

To- Lepo

Pe- Läskipyörällä 21,78 km - 1.25. Osin polkua. Kyläyhteisön talkoiden päälle.

La-Su- Lepoa

Yhteensä juoksua 8,09 km - 1.01. 

Ma- Metsätyö 8 tuntia.

Ti- Metsätyö 8 tuntia. Kävelyä Kirsin kanssa 5,11 km - 1.35.

Ke- Metsätyö 8 tuntia. Juoksua 14,02 km asvaltilla - 1.35.

To-Pe- Polttopuiden tekoa.

La- Juoksua 20,09 km - 2.22. Kylällä reilua 2 km kierrosta kiertäen.

Su- Läskipyöräilyä Kirsin kanssa 20,40 km - 1.35.

Yhteensä juoksua 34,11 km - 3:57. 

ELOKUUN SUMMAUS

Yhteensä juoksua 130,29 km.

AUKI

 

On kiehuvan lämmintä. Katselen Kirsiä, joka kahlaa polviaan myöden matalassa rantavedessä. Tullessa piti visusti varoa karikkoja, vesi on alhaalla. En muista, että se olisi koskaan ollut näin alhaalla, mutta enhän minä muista kaikkea muutakaan.

   Silti vieläkään ei ole olemassa vääriä muistoja. Siitä on kauan, silloinkin oli kiehuvan lämmintä. Istuttiin tauolla mökillä Hämeessä. Oltiin kaivettu lapiolla maata pois autotallin tulevalta paikalta. Autotallia ei koskaan rakennettu, isällä oli aina muuta tärkeämpää. Mutta kuluihan aika siinä kaivaessa, niinkuin isoisä kerran tokaisi.

   Sillä tauolla isoisä opetti, että jokaisella meistä on suojauksessa aukko. Reikä, josta yhtäkkiä pääsee jotakin pahaa sisälle. Hän kertoi, että pitäisi varoa niitä ihmisiä, joilla on elämäntehtävänään tuon reiän löytäminen.

   Minä viattomana poikasena kuuntelin. Katselin kahden sodan kokenutta käsipuolta veteraania ja ihmettelin, että mistä ne ihmiset tunnistaa. "Just siinähän se on, ei niitä tunnista ennenkuin on myöhäistä." Siinä oli kaikki mitä isosisä sillä kerralla suostui kertomaan.

   Myöhemmin on löytynyt vikoja, ja myös niitä reiänmetsästäjiä.

 

Kirsi kahlaa takaisin ja istahtaa viereeni. Nojaan päätäni monisatavuotiaaseen mäntyyn. Katselemme rantasipiä. Lintu lentää edestakaisin ja piipittää surumielisesti. Se on sitä mieltä, että olemme sen tontilla. Nostan kiikarit silmille ja haravoin poukaman molemmat rannat. Pohjoisen puolella jonkin matkan päässä on tämänkesäinen sipin poikanen. Se vaappuu kokemattona harmaalla rantakivellä ja koittaa näyttää vahvalta.

   Siirrymme kolme metriä taaemmas varjoon istumaan ja aloitamme kahvistelun. Tulipaikka saa olla rauhassa. On metsäpalovaroitus ja kuntta rutikuivaa. Vaikka tulipaikka onkin hiedalla, niin ei tarvita kuin yksi kipinä ja sitten roihahtaa. Nellimin kylän alueella salama sytytti Ylimmäisellä Santajärvellä rinteen viikko sitten ja äskettäin Inarijärvellä Tissisaaressa paloi pari hehtaaria. Sitäpaitsi makkaraa ei tee mieli tällä helteellä ja kahvi on valmiina termoksessa.

   Syödessäni voileipää haistan kalan tuoksun käsissäni. Matkalla tänne koimme katiskan ja kalastimme karikolla syvänteen reunalla. Aalloissa vaappuvassa veneessä katselimme merikotkaa, joka tapansa mukaan ilmaantui auringosta kuin tyhjästä. Perkasin ahvenet tulipaikan vieressä hiedalla. Suolasin ne ja laitoin kylmälaukkuun. Voisin lyödä vetoa, että kotka ei ehdi ennen lokkeja sitten kun olemme menneet. Mutta kummatkaan eivät tule, ennenkuin vene on poissa. 

   Täällä rajavyöhykkeen tuntumassa ei liiku paljon ihmisiä. Ehkä minun pitäisi tilata se t-paita. Siinä lukee englanniksi, että erämaan lisäksi rakastan vain yhtä ihmistä. Juuri siksi olemme täällä. Täällä ei ole ketään muita kuin me kaksi. Yksikään reiänmetsästäjä ei tänne eksy. Ei heille ole täällä mitään metsästettävää.

Kirsi lähtee vielä etsimään mustikoita. Kerron hänelle, että olen kävellyt nämä kurut ja harjanteet syksyn linnustusta varten. Että huudan kun pääsen toiselle puolelle, jos sinne kannattaa tulla.

   Erottuamme suunnistan hietaa pitkin polun päähän ja alan nousta rinteeseen. Isoja mustikoita on varjopaikkojen mättäissä siellä täällä. Osa marjoista on vielä raakoja, eikä niitä loppujen lopuksi ole kovin paljon. On ollut liian kuivaa. Nousen ylemmäs. Tiedän tarkkaan mitä harjanteen takana on. Siksi tänne onkin aina yhtä jännittävää tulla.

   Harjanteen niskalla pysähdyn. Edessäni on muutama neliö paljaaksi kuovittua maata. Nyt siinä on vain poron jälkiä ja kanalinnun kylpykuoppa. Vähän edempänä on ensimmäinen hajotettu muurahaispesä ja vähän matkan päässä toinen. Sitten on kaadettu koivupökkelö ja mättäissä reikiä siellä täällä. Palokärki ei tee tällaista, tuumin ja laskeudun seuraavaan kuruun, jossa mustikoita on vielä harvemmassa.

   Palatessani seisahdun vielä kerran harjanteen niskalle. Kuvittelen mielessäni metsän kuninkaan makaamassa tässä. Täydellisessä suojassa kun järveltä käy raikas tuuli turkkiin. Miltähän jatkuva varuillaanolo mahtaa karhusta tuntua. Eläin elää vaistojensa varassa hetkessä, ihminen yleensä mielensä mielikuvissa jossain muualla.

   Pikkupojasta asti olen ymmärtänyt, että minulla on kyky tuntea hetki. Isälläni oli sama kyky. Hän yritti hukuttaa tunteen viinaan, koska ei kestänyt sitä. Isoisä opetti minulle, miten hetken kanssa voi elää. Miten sen tunteen, kun näkee syvemmälle, voi kestää. Hän sanoi, ettei milloinkaan pidä luulla näkevänsä enemmän kuin muut ihmiset. Ei pidä yrittää olla parempi, vaan nöyrempi. "Ja just tätä eivät ihmiset ymmärrä." Eikä isoisä tapansa mukaan suostunut selittämään silloinkaan enempää.

   Isosisän sanat korvissani jatkan eteenpäin. Nyt olen ymmärtänyt. Kun on auki, niin suojaus pettää. Täällä saa olla auki, eikä mikään uhkaa. 

   Kuntta rahisee jalkojeni alla. Käkkäräisten koivujen lehdissä on ruskeaa ja kurun pohjalla tavallisesti soliseva puro on lomalla. Huudan puolivälissä Kirsiä ja jatkan alemmas. Kohtaamme polun päässä. Tokaisen, että mulle ei ole siis nyt astiaa. "Ei ole nyt, pelkät piirakkamarjat riittävät", liinapäinen sanoo ja nousee tarmokkaasti ylemmäs.

   Jätän Kirsin rinteeseen ja kuljen polkua seuraavalle lahdelle. Kiikaroin tyhjät rannat. Tässä kuumuudessa ei huvita kalastaa enempää. Onhan noita jo savuahveniksi. Paluumatkalla löydän poron kalloluun palasen. Nostan luun oksanhankaan silmänreiästä roikkumaan.

   Palaan hiedalle puun juurelle istumaan. Kirsillä oli pikkuämpäri jo yli puolillaan, kohta on aika lähteä kotiin. Rantasipi aloittaa lentelyn ja piipityksen, mutta rauhoittuu sitten. 

   Kaikki on paikallaan.

VIIKOT 29. - 30.

Ma-Ke- sairas/lepoa.

To- Hiukan kävelyä.

Pe- Läskipyörällä Kirsin kanssa 17,06 km - 1.25.

La-Su- Lepoa.

---

Ma- 7,01 km - 51 min.

Ti- Lepo

Ke- 10,24 km - 1.09. Asvaltilla.

To- Kävelyä Kirsin kanssa 4,07 km - 1.10.

Pe-Lepo

La- 10,02 km - 1.06. Hiekkatiellä.

Su- Lepoa.

Taudin jälkeen varovaisesti liikkeelle. Hellesäät.

---

KUVIA SELITYKSINEEN

Kaikki blogin kuvat suurenevat jonoon katsottaviksi niitä klikattaessa.

Hyttyshatun läpi voi pussata, juoda kahvia ja sylkeä. Viimeksimainitussa tapauksessa täytyy tietää, ettei ole limppi.

Hillaa kello 23.30.

Inarijärven eli Erämeren saaret ovat paratiisi.

 

 

 

Maakaapelia ulkovaloille, aika kuluu edelleen kaivaessa.

Metsästyskausi lähestyy. Koulutuksessa haulikkoradalla.

Ylimmäisen Santajärven paloaluetta.

Nauttikaa vielä kesästä, käännymme elokuuhun. Tätä kirjoittaessani Nellimissä on 14,5 astetta lämmintä. Helteet ovat täällä toistaiseksi ohi.

MINÄ, DISSIDENTTI JALAN KÄÄNTEESSÄ

Lähdin metsään, koska halusin elää tarkoitusperäisesti, kohdata ainoastaan elämän olennaiset seikat, ja nähdä, enkö voisi oppia, mitä elämällä oli opetettavanaan - ja jotta en kuolemani koittaessa joutuisi huomaamaan, etten ollut lainkaan elänyt. Elämä on niin kallis asia, etten halunnut kuluttaa sitä johonkin, mikä ei olisi elämää. (Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä)

Suomessa on EVA:n vuonna 2017 julkaistun raportin mukaan 79 000 miestä, iältään 24 - 54, pysyvästi työelämän ulkopuolella. He eivät tee töitä, opiskele tai eivät ole työkyvyttömyyseläkkeellä. Heistä kolmasosa on kirjautuneena työttömäksi ja suunnilleen saman verran heistä elää ilman tuloja ja ilman toimeentulotukea. Kadonneet työmiehet, kuten varmasti myös naiset, sivuun hypänneet?

   Ensi kuussa tulee täyteen neljä vuotta siitä kun aloitin hapuilun kohti täydellistä sivuunhyppäystä, muutin Lappiin, lopetin yritykseni ja aloitin toden teolla elää jokaisen päivän niin kuin se hyvältä tuntuu. Vaikka käytän sanaa hapuilla, mitenkään päämäärätöntä elämänkulkuni ei ole, pikemminkin päinvastoin. Minulla on pitkä lista ulkoisia tavoitteita ja vielä pidempi lista sisäisiä tavoitteita.

   Alussa siteerattu Thoreau ennakoi luontoa käsittelevissä kirjoituksissaan jo 1800-luvulla ekologisuutta. Kirjassaan Kansalaistottelemattomuudesta hän esitteli käsitteen kansalaistottelemattomuus, että on olemassa siviililain yläpuolella oleva laki, jota on noudatettava rangaistuksenkin uhalla. Hän ei hyväksynyt orjuutta ja sotaa tukevaa hallitusta, joten kieltäytyi maksamasta veroja ja päätyi lyhyeksi ajaksi putkaan.

   Mediassa on tasaisin väliajoin juttuja ihmisistä, jotka ovat valinneet toisin. Nämä ihmiset ovat hypänneet pois oravanpyörästä ja ryhtyneet toteuttamaan omia tavoitteitaan. Osa on ryhtynyt elämään ekologisesti ja mahdollisimman vähän kuluttaen, osa on vetäytynyt hiljaisuuteen, jopa erakoitunut yksin tai läheisen kanssa. Niin tai näin, yksi yhdistävä tekijä löytyy näiden kaikkien juttujen kommenttiosioista: aivan hirvittävä arvostelu ja vetäytyjien mielipiteiden lyttääminen niiden taholta, jotka eivät ole uskaltaneet tehdä omia valintojaan. Niiden, jotka omasta mielestään kokevat olevansa yhteiskunnan tukipilareita, ahkeria veronmaksajia ja rattaissa raatajia.

   Todellisuudessa monen sivuun hypänneen historiasta löytyy varsin mittava yhteiskuntavastuun kantaminen, joka on lopetettu omasta vapaasta tahdosta kun on ryhdytty ajattelemaan toisin. Näin on omalla kohdallanikin, taakse on jäänyt miltei kymmenen vuoden työura vammaisten lasten kanssa ja sitä seurannut seitsemäntoista vuotta muita työllistävänä yrittäjänä. Kadonnut työmies onkin siis saattanut jo tehdä työnsä vai pitäisikö jaksaa pikkuisen pidemmälle. Ja mikä on pikkuisen ja etenkin miksi?

   Sivuunhypännyt ei useinkaan ole mitenkään syrjäytynyt vaan seuraa aikaansa tarkasti mutta ei löydä siitä juurikaan mitään hyvää. Omaa mieltäni vaivaavat jatkuvat sodat, turha kuluttaminen, mutta etenkin ihmisten elämän muuttuminen lyhyen hetken kertakäyttömuoviksi. Henkinen kehittyminen ei ole pikavoitto eikä myöskään ole saavutettavissa yhdellä klikkauksella, vaan itseään joutuu vaivaamaan - harjoittamaan. Aivan kuten ultrajuoksussa. Ei tietoisuuden lisääminen omassa elämässä käy käden, tai pitäisikö sanoa jalan, käänteessä.

   Istuutuessani kirjoittamaan tätä kirjoitusta olen palannut erämaasta Nellimin kotiin internetyhteyksien pariin. Lukemattomien sähköpostien joukossa oli lukijani kiitokset ja siinä sivussa toive, että kirjoittaisin useammin. Viimeisestä postauksesta näkyy kulunnen kaksi viikkoa mutta minä, dissidentti eli toisinajattelija, tarvitsen tilaa ajatuksilleni. Tilaa löydän erämaasta, jossa nyt viimeksi olen Kirsin kanssa kalastanut ja etsinyt hilloja. Elänyt ekologista elämäntapaa siinä mitassa mihin tällä hetkellä pystyn.

   Suomessa on 23 tuhatta ilman sähköverkkoa olevaa asuttua asumusta ja 340 tuhatta, jotka eivät kuulu vesijohtoverkkoon. Talvitupa, jossa erämaassa aikaa vietän on mökki, mutta voisi se olla vakituinenkin asutus - ilman sähköä ja vesijohtoa tottakai. Juostessani tai mieluummin muuten liikkuessani erämaassa koen vahvaa yhteyttä luontoon. Hiljaisuus puhuttelee enemmän kuin tuhannet sanat ja uutisten sijaan seuraan mieluummin vaikkapa viklon käyttäytymistä reviirillään poikasiaan suojellen. Kyse on siitä miten minä tulen toimeen luonnon kanssa, ei toisinpäin.

Sellainen elämä, jota ihmiset ylistävät ja pitävät menestyksekkäänä, on vain yksi tapa elää. Miksi nostaisimme jonkin elämäntavan ylitse muiden? (Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä)

Ajattelen kuten Thoreau edellä, jokainen saa valita mahdollisuuksiensa rajoissa itse. En saarnaa - kehotan kylläkin. Mielestäni meillä jokaisella pitäisi olla olohuoneen pöytänä oma ruumisarkku. Buddha kehotti ajattelemaan omaa kuolevaisuuttaan päivittäin. Tästä voi johtaa helposti kysymyksen: Mitä haluaisit tänään elämässäsi tehdä? Vastaus on sinun oman henkisen kehittymisesi tulos, haluatko ostaa vai kokea. Haluaisin ainakin, että olisit läsnä omassa elämässäsi joka päivä, teet sitten mitä ikinä mieleesi juolahtaakaan.

Blogikirjoittaminen näin vaatii aikaa ja läsnäoloa. Ajatukset eivät kypsy hetkessä, eivätkä ilman itsensä sivistämistä. Arvoisille lukijoilleni tämä riittänee perusteluksi postauksieni julkaisurytmiin.

   Olen tavattavissa 21.8. illalla Nivalan Pyssymäellä, jossa pidän luennon monipäiväjuoksuista; seuraavana päivänä siellä on Super Pep-polkujuoksutapahtuma. Ennen luentoa tai sen jälkeen olen avoin keskusteluille muistakin elämän asioista jos joku kokee siihen tarvetta. Erilaisten ihmisten tapaaminen on mielestäni aina rikkaus.

HARJOITTELU VIIKOILLA 29. - 30.

Ma- Nilsiässä saunalenkki 8,07 km - 53 min.

Ti- Kävelyä Rovaniemellä Kirsin kanssa 4,51 km - 1.03.

Ke- "Lepo", kotitöitä; ruohonleikkuuta ja muuta säätöä.

To- 8,14 km Palo-Pyhävaaralle - 58 min. Päivällä ruohonleikkuuta ja muuta säätöä.

Pe-La-Lepo, väsynyt.

Su- 5 km Paavalintupavaaralle erämaassa - 39 min. Helvetin kuuma ja paarmoja.

Yhteensä juoksua 21,2 km

Ma- Haapakurussa 10,22 km - 1.01. Hyvää kulkua.

Ti- Lepo

Ke- Asvalttia pääosin Uuttuperälle 12,02 km - 1.18. Illalla kävelyä 4,22 km - 1.04.

To-Pe- Lepo

La- 8,03 -53 min. Kevyttä verenkierrätystä ennen erämaahan lähtöä.

Su- Lepo

Yhteensä 30,3 km

Niin, minähän juoksin vajaa neljä viikkoa sitten kahdessa päivässä 207,24 km. Joskus on levättävä - muuten menee rikki päältä ja sisältä.

PUOLITOISTA MILLIÄ

"Ollaksesi suuri, pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet. Älä mitään itsessäsi liioittele, äläkä mitään sulje pois. Ole kaikki kaikessa. Kuu mahtuu joka lampeen, koska se loistaa niin korkealta."

- Fernando Pessoa


Voitin vuonna 2015, sain kymmenen milliä. Nyt kesäkuussa 2020 voitin taas, sain puolitoista milliä lisää. Näillä pärjää mukavasti taas pitkään. 
   Kesäkuu on ollut minulle aina hyvä kuukausi, 1993 sain Juhannuksen kynnyksellä viimeiset syöpähoidot ja voitin elämäni takaisin. Edellämainituista voitoistani johtuen en ole koskaan ollut kovin orientoitunut ultraurheilussa pelkkien tulosten saavuttamiseen. Elämän ei tarvitse olla helppoa, mutta välillä siinä on mukava voittaa - olla paras ja suurin omassa elämässään.
   Syöpää ei voi voittaa koskaan kokonaan, sen kanssa voi oppia elämään. Tätä minä kutsun elämäni takaisin voittamiseksi. Muissa suurissa voitoissani olen voittanut itseni. Koen olevani itse pahin vastustajani. Alussa siterattu portugalilainen Fernando Pessoa on mielirunoilijani, hän kirjoittaa kauniisti kaiken peliin panemisesta. Tämä koskettaa, olen pannut kaiken peliin ollakseni paras. Taakse on jäänyt yli 80 000 kilometriä, raskasta ja kevyttä harjoitusta, kilpailuja, mutta etenkin täyttä elämää.
   Makasin viikolla kardiologin ultratutkimuksessa lievässä kylkiasennossa ja sydämeni sykki 52 kertaa minuutissa. Katsellessani mustavalkoista kuvaa mietin mitä sydämeni kertoisi, jos se osaisi puhua. Moittisiko se minua liiasta rasituksesta vai moittisiko miksen ottanut silloin ja silloin itsestäni vieläkin enemmän irti.
   Vuonna 2015 mitattu seinämäpaksuus oli kymmenen milliä. Nyt viidessä vuodessa on tullut puolitoista lisää. Vasen kammio on kestävyysurheilun tuloksena suurentunut, läpät ovat tiiviit ja sydän täysin normaali. Sensijaan sydänfilmissä on yksi ylimääräinen lyönti ja filmi muutenkin asiaa tuntemattomalle varsin erikoisen näköinen. Ehkä ylimääräinen sisäsyntyinen lyönti on merkki itse-transsendenssista, voima on kanssani jatkuvasti.
   Sydänlihaksen paksuuntumisessa huolestutaan kolmentoista tai viidentoista millin jälkeen, riippuen yksilöllisistä eroista. Voidaan päästä jopa kolmeenkymmeneen milliin, mutta silloin on kyse jo todella vakavasta tilanteesta. Minä olen puolentoista millin päässä huolestumisen rajasta. Rajoja tässä ultraurheilussa pitääkin ylittää - eikö niin.
   Vanhenevan, vuosikausia kestävyysurheilua harjoittaneen sydämen vanhuus on kohtullisen turvattu. Eteisvärinöitä tai rytmihäiriöitä voi ilmaantua mutta ne ovat helposti hoidettavissa, sanoi kardiologi minulle. Lisäksi hän toivotti lisää hyviä juoksukilometrejä ja muistutti lepäämisen tarpeellisuudesta aina välillä.
   Äkkikuoleman riski on olemassa urheilussakin aina. Onneksi olen dopingista puhdas. Ei tarvitse jännittää sydämen paisumista muodottomaksi möhkäleeksi, joka sitten räjähtää omaan mahdottomuuteensa tai muita keinotekoisten aineiden mukanaantuomia ongelmia koko elimistössä.
   Olin ennen vastaanotolle menoa päättänyt mitä teen, jos saan tautidiagnoosin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, aivan kuten olisin jatkanut kaikesta huolimatta. Meistä kukaan ei ole loputon tai rikkoutumaton. Matkalla mennyt on mennyttä ja tulevaa ei vielä ole. On vain käytettävä tämä hetki tässä ja nyt.

VIIKKO 26.

Ma- 10,09 km - 1.03. Lopussa 3 km reippaammin.
Ti- 30,68 km - 3.34. Matkantekoharjoitus. + 28 celsiusta.
Ke- 9,00 km - 1.04.
To- Lepo
Pe- 17,44 km - 2.02. Hitaammin kuin normaalisti; + 30 celsiusta.
La- "Lepo", rappustentekoa mökillä.
Su- Ap. 11,70 km - 1.25. Ilta 10,66 km - 1.13.

Yhteensä juoksua 89,6 km - 10:21.
Mukava, määrällisesti kevyehkö viikko.

Paljon voi tehdä ihan itse, tässä nuohousta aloittamassa.