Paitsi hyvää proosaa ja osittaisia avautumisia ohjeiden ohessa, on luettavissa myös niitä kuuluisia rivienvälejä. Noista väleistä kuultaa ihmisten jatkuva uuden tiedon etsintä ja kaipuu ainaiseen parantamiseen aina ja kaikessa.
Etenkin henkisten valmiuksien ja oman mielen hyvinvointiin tuntuu monella olevan jopa hämmästyttävän suuria kehitystarpeita. Kukapa ei haluaisi voida paremmin tai päästä "pidemmälle" sielunsa syövereihin? Tulla siis sinuiksi itsensä kanssa. Olla henkisesti valmis milloin mitäkin varten. Kehittyä henkisesti?
Tämä teksti käsittelee rivienvälejä - tarjoten myös niitä. Osittain ultrajuoksun näkökulmasta mutta myös elämää varten.
Oletetaanpa että yksilö alkaa tutustua itseensä ja mielensä syvyyksiin oikein toden teolla. Tähänastisessa elämässään hän on ollut kohtuullisen tyytyväinen elämänsä arvoihin, ihmisiin ja tehtäviin. Kokiessaan esimerkiksi ultrajuoksun kautta vahvoja tunnetiloja, aivan uudenlaisia ratkaisumalleja vaikeisiin tilanteisiin sekä ehkä poikkeuksellisen arvomaailman omaavien yksilöiden seuraa, alkaakin hän arvottaa asioita uudella tavalla.
Yhtäkkiä hän huomaakin eläneensä täysin väärien ihmisten seurassa. Esimerkiksi mammonakeskeisten arvojen vartijana täysin turhaa elämäntyötä tehden. Vailla syvempää sisältöä elämässään. Hän on tässä tilanteessa vaikeiden valintojen äärellä. Tyytyäkö vanhaan turvalliseen vai uuteen kiehtovaan ja kenties elämän mullistavaan?
Jos hän on riittävän rohkea, tekee hän tarvittavat muutokset elämänsä osa-alueisiin ja alkaa uuden laadukkaan ja henkistä sisältöä pursuavan taipaleen. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Vai luuletko eläväsi ikuisesti?
Aina rohkeus ei riitä. Syntyy parisuhdekriisejä, yleistä sekakäyttöä ja pahimmassa tapauksessa psykiatrian sairaskertomuksia.
Tarkoitan tällä, että jokainen on vastuussa lukemistaan rivienväleistä. Terapia ja valmiiksi pureskellut mallit ns."uuden elämän" aloittamiseen eivät välttämättä tee voittajia. Ultrasuorituksissa jatkuvalla mielen syvyyksiin matkustamisella on siis myös vaaransa. Varsinkin silloin, jos sinne päästään muiden keinoilla - ei siis omilla.
Henkistä valppautta siis tarvitaan. Jokainen omaa elämän mukanaan tuomaa särmää. On sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Välillä on tullut turpaan ja välillä paistanut pelkkä aurinko yötä päivää. Jo koetusta voisi löytää aineksia uuden omaksumiseen.
Hyvän ystäväni Rainen kanssa on usein pohdittu pitkillä lenkeillä tätä rosoisuuden tuomaa hyvää puolta. Elämä tarttuu siis paremmin kun sitä on elänyt täysillä vaikka välillä on naarmuuntunutkin. Jokainen löytäköön siis oman polkunsa henkiseen valmiuteensa. Tarvitaan vain valppautta. Joka päivä.
Valppauden ylläpito vaatii kompetenssia rehelliseen itsetutkiskeluun. Kompetenssi vaatii rohkeutta. Molemmat on säilytettävä loppuun asti - niin juoksussa kuin kirjoitettaessakin. Usko omaan tekemiseen on alku. Avoin mieli hyvä jatko.
Aikanaan tuntematon mieshenkilö juoksi ohitseni Forssan maratonilla 28 kilometrin kohdalla ja huusi : "Ota käsijarru pois päältä !" Minulla ei silloin kulkenut. Oli vaikeaa.
Ehkä hän sai tästä huudosta jotain? Kun sitten juoksin hänen ohitseen 38 kilometrin kohdalla ja katsoin häntä syvälle silmiin ja sanoin hiljaa : " No niin.", en saanut tästä tokaisusta mitään...Kuitenkin kompetenssi on säilytettävä maaliin asti. Rehellisyydellä pärjännee ulkokultaisuutta paremmin.
Mutta kuten aiemmin totesin - loppuun asti ja omilla kyvyillä. Omaan asiaan uskoen. Jos on hyvä olla. Siellä syvimmissäkin ajatuksissa. Rehellisesti.
OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTANI, OSA YKSI.
PAPPA
Yksikätinen mies ja poika kaivavat multaa käsirattaisiin. On juhannusaatto 1980 ja aurinko raatelee ahertajia täydellä voimallaan.
He eivät ole isä ja poika. Poika tosin toivoisi, että olisivat. Papan kanssa asiat sujuvat. Tässä on hyvä olla, ei tarvitse turhaan miettiä. Täällä ei turhaan puhuta, täällä tehdään töitä.
Syksyllä alkaa lukio. Viimeinen kesä ennen aikuisuutta. Musta nurkka sydämessään poika lapioi ja kärrää multaa. Yksinäisinä iltoina, kun uni on jo vienyt vaarin mennessään, hän sitä miettii.
Asiaa, joka yhä enemmän vaivaa mieltä.
Tulevaisuus. Maaginen sana. Vaatimuksen ikeenä aivoissa: jotain suuntaa elämälle, johonkin pitäisi päästä. Jotain saavuttaa, ehkä enemmän kuin muut, jokatapauksessa erilailla ja paremmin.
Vanhempien ero oli kova paikka. Pojasta tuntui, että hänet oli petetty. Isän peitelty alkoholismi ja äidin pyrkimys uralla eteenpäin eivät sopineet yhteen.
Kaksi erilaista ihmistä vaatehuoneen lattialla. Isän kädet äidin kurkulla. Pieni poika juoksemassa alas rappusia isovanhempien luo.
-Nyt se tappaa äidin!
-Älä höpsi, mennääs kattoon ny.
Mumpan tohvelit läpsyvät portaikossa. Pappa nostaa yhdellä kädellä aikuisen poikansa lattialta lähes ilmaan ja raahaa makuuhuoneeseen. Ovi sulkeutuu. Huutaminen loppuu. Mennään alakertaan. Hetken päästä pappa tulee alas ja istahtaa tyynesti pöydän äärelle. Mumppa nojaa hellaan ja tasaannuttaa astmaista hengitystään. Kuuluu vain kaappikellon raksutus.
-Paas kahvetta, onko meille vielä pannukaakkua? kysyy pappa ja silittää pienen pojan päätä.
Myöhemmin virastossa sosiaalitantta kysyi halusiko poika jäädä isän luo.
-Perkeleen itikat! Läimäys; punainen tahra sekoittuu valuvaan hikeen. Työ jatkuu.
He ovat kaivaneet näin jo kolme tuntia. Tyhjentäen vanhoista käsirattaista mullan läheiselle rantatöyräälle, johon puutarhaa laajennetaan.
Maa on kovaa, kivistä ja juurien läpitunkemaa. Kuokka, kirves, rautakanki ja lapio. Vanha mies on kaivanut jo neljä tuntia, koska heräsi lintujen aamulauluun aikaisemmin kuin poika. Sodassa menetetty käsi ei paljon vanhusta haittaa, tai ei hän sitä ainakaan paljon näytä. Välillä hän lurauttaa hävyttömän laulunpätkän ja linnutkin vaikenevat kuuntelemaan Levanterin laulua aloittaakseen pian taas uuden konsertin.
Täällä ei paljon puhuta. Täällä tehdään työtä. Järvi kimmeltää ja itikat inisevät. Yksinäinen naarassorsa sukeltaa rannassa syötävää. Olisiko se menettänyt poikueensa, vai muutenko vaan erakko.
Vanhus istahtaa kannonnokkaan ja pyyhkiää hikeä likaisella nenäliinalla. Ainainen ruskea lippalakki lepää polvien päällä. Poika huokaa ja katsoo pappaansa muistaen, että vielä viimekesänä se saatana kaivoi yhdellä kädellä enemmän kuin hän kahdella.
-Paasen kahvetta tulemaan.
-Hetikö?
-Nii, eikä liian vahvaa sitte.
Poika huokaisee ja pyyhkiää vanhoilla työrukkasilla niskaansa, johon jää musta raita. Hän heittää rukkaset kivelle ja lähtee kohti mäentöyräällä olevaa mustaa hirsimökkiä.
Vanhus istuu ja kääntelee kättään. Hauis on valtava, koura ja sormet työstä levenneet.
-Saatana ku rupeaa käsi nihkaantumaan.
-Mitäs rehkit niin helvetisti. Kyllä minä teen.
-Odotas vähä...
Poika pysähtyy ja katsoo - pappa niistää nenäliinaan.
-Nii sitä kahvetta?
Poika pysähtyy ja katsoo - pappa niistää nenäliinaan.
-Nii sitä kahvetta?
Vanhus istuu kannolla polvi toisen päällä ja heiluttaa kädentynkää. Raudanluja käsi nostaa lippalakkia ja iso peukalonkynsi raapii kaljua.
-Kuules poika. Kuule muista et ikinä luovuta poika perkele. Periks voit joskus antaa mutta et luovuta. Et ikinä, nii. Paa nyt sitä kahvetta tulemaan taikka tässä kuollaan nälkään kumpikin.
Ja kesä loisti kauneimmillaan.
Pasi Koskinen, Kolme kivestä