ILLUUSIOITA

 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA LUKIJAT!

 

Aloitin harjoituspäiväkirjan pidon 6.4.1992. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta järjestelmällistä juoksemista, järjestelmällisen juoksemisen ylösmerkitsemistä keltaisiin almanakkoihin, jotka on päällystetty kontaktimuovilla. Niiden kansissa vuodesta 2008 on lukenut jokin tunnusomainen ajatus kuluvalle vuodelle.  

    Matkalla edelleen.

    Noin kirjoitin uuden kanteen. Matka jatkuu eikä päämäärää näy.

    Todellisuudessa menneet juoksuvuoteni ovat olleet enemmän tai vähemmän järjestelmällisiä. Elää sitkeä illuusio, että elämäni on pelkkää juoksemista ja että juokseminen olisi tärkein asia elämässäni. Usein noin sanovat ne, jotka eivät itse tiedä minne ovat menossa omassa elämässään. Minä taasen tiedän tasan tarkaan minne olen menossa elämässäni: En minnekään.

    Lähes mahdotonta on kuvata kulttuurishokkia, jonka koen joka kerta kun palaan Talvituvalta kotiin Nellimiin. Vaihdoimme Kirsin kanssa vuoden erämaassa sähköttömässä mökissä, jonne ei pääse autolla talvella ja kesälläkin matka on hieman kivinen. Hiihdimme, kävimme pilkillä moottorikelkoilla hieman kauempana sijaitsevalla salaisella järvellä, saunoimme ja kävin avannossa - sanalla sanoen vietimme hidasta elämää.

    Lämmitys hoituu puulla, on aggregaatti ja muutama akkuvalo. Virtavesi ja kaivo. Kaasukeitin ja kaasujääkaappi. Puuliesi ja kamina. Vesi tulee mökistä ulos kunhan sen kantaa sisään ensin ämpärillä. On patteriradio. Jatkuva luonto-ohjelma on kun katsoo ikkunasta ulos tai istuu tulilla. Kännykkä kuuluu huonosti, myös Venäjän verkossa ehkä joskus, internet on kahden ja puolen kilometrin päässä vaaran puolessavälissä.

    Rauhaa. Tilaa ajatuksille. Turha on poissa.

    Kotiin ajoimme viisitoista kilometriä moottorikelkoilla pimeässä. Joimme glögiä puolessavälissä termospullosta. Pakkanen naukui 25 miinukseen. Kaikki oli huurteessa, teeriä ja riekkoja pölähteli valoihin lumikiepeistä. Valkoista. Risureittejä vetisillä järvillä. Poroja. Vaarojen rinteitä ja metsäautotietä. Lopulta kylän valojen hento kajo. Koti.

    Kolmeen päivään en muistanut olevani ultrajuoksija. Mikään juoksuun liittyvä ei edes etäisestikään käynyt mielessäni.

    Purin tavarat pulkasta pois pihavaloissa, ajoin kelkan katokseen Kirsin kelkan viereen ja tulin sisälle takakuistilta ohi juoksumaton. Haalaria riisuessani jossain soi Sandstorm, Kirsi oli avannut television. Olimme hiihtäneet, saunoneet ja syöneet mökillä juuri ennen lähtöä. Istuin kahvipöytään, ruudussa nuoret voimistelivat elektronisen tanssimusiikin tahtiin eriväriset alushousut vilkkuen. Tunnelma ohjelmassa pökkelöi kuten koulun joulunäytelmässä, paitsi että joulunäytelmässä eivät alushousut vilkkuneet. Kännykän olin laittanut laturiin, se piipitti erinäisiä viestejä ja päivityksiä, urheilukelloon tuli päivitys. Kodin sähkövalot häikäisivät, ilma sisällä tuntui kuivalta.

    Tein takkaan ja leivinuuniin tulet, istuin sohvalle turhuuksien ympäröimäksi. Televisio, tietokone, tulostin, modeemi, tupakeittiön tasolla mikrouuni, kahvinkeitin ja vedenkeitin. Mökillä on kolme pannua: vesipannu, kahvipannu ja nokipannu ulos. Pöydällä palaa kynttilä. Ulkona myrskylyhdyt, joihin lisään silloin tällöin lamppuöljyä.

    Ennen lähtöä erämaahan olin tehnyt päivityksen sosiaaliseen mediaan, toivottanut seuraajilleni uutta vuotta. Kertonut, että taakse jäi 610 tuntia harjoittelua ja 4610 kilometriä juoksua. Todellisuudessa harjoittelua ja liikuntaa kertyi varmaan toistatuhatta tuntia, milloin moottorisaha kädessä, milloin lumilapio, milloin sienikori tai marjanpoimuri, onki, airot tai puunkantoteline. Hiekkalapio. Mitattuja kilometrejä, joihin sisältyy kävely ja hiihto sekä pyöräily, kertyi viitisen tuhatta. Ja kaikki muu siihen päälle, ruohonleikkuukin, saatana.

    Kirjoitan toista kirjaani, luen, elän hidasta elämää. Seuraan luontoa. Kalastan, myös talvella. Tapaan ihmisiä. Ajattelen.

    Lepään. Väsyn.

    Askartelen, nikkaroin.  Korjaan, myös koneita.

    Juon viiniä ja viskiä. Nykyisin myös giniä. Syön hyvin, leivon ja laitan ruokaa. Siivoan.

    Olen läsnä elämässäni.

    Palkkatyöni olen toistaiseksi tehnyt.

    Minähän vaan juoksen.

    Edellisessä blogipäivityksessäni vastasin kohtuullisen karusti kysymykseen Miksi juoksen. Sekä siihen Miksi en juoksisi- kysymykseen.

    Tulossa on jatkoa hieman, erittäin paljon, syvällisemmin. Mitä juoksu oikeasti minulle merkitsee. Olen lukuisia kertoja kertonut sitä teille mutta kertomisen kulma muuttuu, koska liikun juostessani. Mieleni liikkuu.

    Mutta totisesti, minä en pelkästään juokse, eikä juokseminen ole minun elämäni tärkein asia. Sensijaan juoksu ja etenkin ultrajuoksu on intohimo, elämäntapa ja kokemisen väline.

 

VIIKKO 52.

Ma- Matolla 40,10 km - 4.46.

Ti- Matolla 21,10 km - 2.17. Pakkasta yli kolmekymmentä edelleen ulkona.

Ke- Siikajärventie - Nellimintie 21,15 km - 2.23.

To- Umpihankea metsäsuksilla 3,14 km - 47 min.

Pe- Metsähiihtoa ja umpihankea osin eilisillä urilla 3,12 km - 43 min.

La- Lepo

Su- Kirsin kanssa metsäsuksilla 3,91 km - 1.03. - 20 celsiusta.

       Illalla matolla 10,09 km - 1.07. Tästä pätkiä 4.35 min/km vauhdilla.

Juoksua 92,39 km - 10:33

Hyvä viikko, itseä säästäen.

 

JOULUKUUSSA: 322,21 km - 43:24.

VUOSI 2021: 4610, 32 km - 610 tuntia.

VUODET: 1992 - 2021 yhteensä 86 944 kilometriä juoksua.

Keskiarvo 2998 km vuodessa.

Ei edes kymppiä päivässä, mutta lähdetäänpä vetämään!

     

AJATUKSIA KÄRSIVÄLLISYYDESTÄ

---

Vuonna 1950 Kotiliesi-lehti kirjoitti, että perheenemännän on syytä silittää ruokapöytään puhdas damastiliina ja pitää koti harmonisen viihtyisänä, jotta kotiin töistä tuleva aviomies ei lähtisi pahoille teille. Damaskien saati stay-uppien vaikutuksista ei mainittu sanaakaan.
   Ultrajuoksijana olen usein teillä tietymättömillä mutta ne eivät liene pahoja, näin ainakin tulkitsen. Ruoka on lähes poikkeuksetta valmiina pöydässä lenkin jälkeen. Menneen talven aikana ruoka taas oli poikkeuksetta pöydässä minun laittamanani Kirsin tullessa töistä. Tämän viimeisen mainitsen tasapuolisuuden nimissä, ettei kenelläkään ääriajatteluun taipuvalle syntyisi illuusioita sovinismista. Damaskit ja stay-upit ovat sitten yksityisasioita.
   Vanhan linjan arvot näkyvät sensijaan osittain omassa harjoittelussani. Pitkän sairastamisjakson jälkeen kysyy kärsivällisyyttä palata takaisin ultrajuoksuun sillä tavalla kuin minä ultrajuoksun ymmärrän.
   Huvittuneena luen nuorempien blogeista palavia kirjoituksia tavoitteellisuudesta tai vauhti edellä uuteen kauteen tähtäämisestä, kunnes sitten parin kuukauden päästä muutetaan koko homma hauskaksi hupailuksi tai joksikin aivan muuksi. Tuuli puhaltaa ja jos aikoo saavuttaa tuloksia ultrajuoksussa on kyettävä liikkumaan määrätietoisesti valitsemaansa suuntaan pitkiä aikoja, myös vastatuuleen omaa kehitystä odotellen.

   Tällä hetkellä on menossa neljäs viikko viimeisen sairastamisen jäljiltä. Vain täysin mitäänymmärtämätön kysyisi nyt minulta, että joko kohta pääset kuntoon. Pääsen kuntoon? Viisi kertaa sairaana viidessä kuukaudessa! Kohta? Kunhan ensin edes kykenisi aloittamaan harjoittelun! 
   Arvioin pystyväni aloittamaan harjoittelun kesäkuussa mikäli ei tule takaiskuja ennen sitä. Näin minulla on aikaa kaksi ja puoli kuukautta ennen SUPERPEP2019- polkujuoksua. Aikaa on todella vähän. 
   Kahtena edellisenä vuotena en ole selviytynyt 171 kilometrin matkasta, vaan olen juossut vain kaksi kierrosta eli 114 kilometriä. On ihmetelty miksi en ole suoriutunut kolmesta kierroksesta. Harva on ottanut huomioon, että kahtena edellisenä vuotena kumpanakin olen juossut keväällä kuuden päivän juoksun. 
   Tässäkin mitäänymmärtämättömyys korostuu. Ei oikein tajuta kuinka paljon vaatii juosta yli 500 kilometriä tai enemmän kuudessa päivässä keväällä ja heti perään syksyllä vaativassa maastossa 171 kilometriä.
   Tilanne rasituksen suhteen ei nyt ole sama. Jalkani ovat tuoreet mutta kunto sairastelujen jälkeen olematon. Olematon se on omasta mielestäni, minulla kun on hieman erilaiset vaatimukset juoksukunnon suhteen kuin huvikseen ulkoilevalla kuntoilijalla.
   Esimerkiksi viimeisen viiden vuoden aikana olen juossut 17943 kilometriä. Tämä tekee keskiarvoksi vain 3588 kilometriä vuodessa. Paras vuosi 5103 km ja huonoin määrässä mitattuna 2215 kilometriä. Keskiarvo kuukauteen on juuri hiukan alle 300 kilometriä. Parhaat kuukaudet ovat olleet yli 500 kilometrin. Tästä voi päätellä, että olen tottunut vaikeuksiin ja samalla harjoitusmäärän vaihteluihin. Tarpeen mukaan - kirjaimellisesti ja myös lepoa.
   Edelläkerrotusta voi tehdä päätelmän, että ultrajuoksussa on mukana muitakin voimavaroja kuin pelkkä fyysisyys ja hyvä suorituskyky. Kärsivällisyys on osa mielenhallintaa, myös harjoittelussa. 
   Suuri joukko nuoria ja lupaavia ultrajuoksijoita painavat menemään sen enempää miettimättä. Sitten ihmetellään, että miksi ei onnistuta. Mikä on onnistumista? Jokainen päättäköön itse, en viitsi taas yrittää selittää.

   Jos pitäisi ultrajuoksusta nostaa esiin yksi kaikkien aikojen karmeimmista kommenteista mitä olen kuullut on se epäilemättä tämä:
   -Miksi se vielä juoksee, vanha mies, lopettaisi kun se on niin kamalan näköistäkin.
   Maailman huipulla 85-vuotiaiden sarjassa 400 metrin kilpailussa voittajan juoksuvauhti on 3.20minuuttia/kilometri. 
   Pystyttekö samaan edes nyt? 
   -Poikkeusyksilöitä, sanotte. 
   Mutta he ovat harjoitelleet kärsivällisesti vuosien ajan. 
   Mitä te teitte ne vuodet?

   Kirjoittamisessa kärsivällisyyttä koetellaan todella perinpohjaisesti. Staattinen istuminen näppäimistön ääressä uutta luoden on kaikkea muuta kuin helppoa. 
   Olen muokannut kirjani käsikirjoitusta. Hionut koherenttia lausetta ja rytmittänyt, tutkinut dialogeja. Kaikki tämä on utopiaa niille, jotka eivät ymmärrä edes yhdyssanoja. 
   En tässä halua tärkeillä mutta totean, että kirjoittamista on monenlaista. Eikä tämän bloginkaan lause ole aina niin koherentti.

   Minä olen kotonani kaikkialla. Asun Lapissa mutta viihdyn matkailuautossa eri puolilla Eurooppaa. Yhtähyvin viihdyn erämaassa pohjoisen Talvitupalompolon mökillä kuin Hämeen kuusikoissakin. Juoksu kulkee mukanani. Juostessani ymmärrän ympäristöni. Ymmärrän vanhenemiseni mutta pyrin säilyttämään poikamaisen liikkumisen ilon juostessani. Kärsivällisyys itseään, ultrajuoksuaan ja koko elämää kohtaan kantaa.

---

Alla Hämäläistä kevätsotkua juoksureiteillä.

VIIKKO 16.

Ma- Nellimintiellä kotona 10,9 - 1.04.
Ti- Sodankylässä asvalttia 8 km - 51,07.
Ke- 11,8 km Jyväskylässä Laajavuorelle - 1.11.
To- Hämeenkyrössä maastossa Sasin harjua Rainen kanssa 12,03 km -1.30.
Pe- Maastossa kuten eilen mutta pidemmästi 18 km - 2.17.
La- Lepo / kävelyä metsässä kumisaappailla.
Su- 8 km pääosin tiellä - o.52.

yhteensä 67,5 km - 7 :46

Viikosta jäi epäuskoisuus.



Alla Nellimin pikkunoitia ennen pääsiäistä.