ELPYMISESTÄ

 

 

VIIKKO 42. HARJOITTELUNI

Ma- Gravelpyörällä myrskytuulessa 60,31 km - 2.47. Puuskat 25 m/s.

Ti- Gravel 135,05 km - 6.10. Ivaloon ja Anninkadun sorarännin kautta kotiin.

Ke- 60,23 km - 2.58. Kessi; kiviä ja kuraa.

To- Illalla juoksten 8,36 km - 59 min. Yllättävän hyvät jalat.

Pe- Kävelyä Kirsin kanssa 5,21 km - 1.13.

La- Metsästyskävelyt Sarmitunturilla 9,54 km - 3.11. liikkeelläoloaika, Kirsin kanssa.

Su- Gravel 30,14 km - 1.32. Jalat väsyneet, mutta ei loppu.

Yhteensä 18 tuntia ja 50 minuuttia.

 

  Oikein hyvä viikko. Alkuviikon pitkät poljennat tuntuivat lauantaina metsästysretkellä reppu selässä ja ase kädessä Sarmitunturin laelle kiivettäessä. Pari riekkoa jäi elämään. Metsästäessä lupa tappaa on myös lupa olla tappamatta. Riekkoja on niin vähän tänä vuonna. Metsoja ja teeriä kivasti, eikä pyytkään pienene maailmanlopun edellä. Voi siis olla rauhassa ja viettää laatuaikaa Inarin Nellimissä, rajaseudun kainalossa.

 

ELPYMISESTÄ

 

Urheilussa palautumisesta puhutaan liian vähän, tai oikeammin levosta. 

   Lepo. Mitä se on?

 

Vanhanaikainen käsitys levosta tarkoitti pääosin nukkumista tai paikallaanoloa - mitääntekemättömyyttä. Usein, myös silloin ennen, unohtui mitä lepo oikeastaan urheilijalle on. Se on elpymistä kohti uutta rasitusta. Kehon kokonaisvaltaista elpymistä.

   Nykyisin lepoa jaetaan aktiiviseen ja passiiviseen palautumiseen, mutta edelleen unohdetaan usein henkinen palautuminen. Olen seurannut nuorempia urheilijoita ja he tuntuvat kuormittuvan kovin paljon täysin arkipäiväisistä asioista, esimerkiksi työstä, jokapäiväisten asioiden hoidosta ja jopa perhe-elämästä puhumattakaan ihmissuhteista. Tämä kertoo karua kieltä ymmärryksestä olla läsnä ja valita oikeita asioita elämäänsä. Kaikessa ei tarvitse suorittaa, eikä kaikkea mitata. Eikä kaikkea tarvitse määritellä tai tehdä liian vaikeaksi.

   On turha sönköttää arjen paineista ja siitä, kuinka urheilu ei suju johtuen arkistressistä. Kaikilla sukupolvilla on ollut omat kipukohtansa ja niiden kanssa tulee pärjätä omin avuin. Ihan joka pikkumurheeseen ei terapiaa kaivata. Terapiaa ei kaivata myöskään siihen, että Amerikan presidentti on hullu tai että jossakin soditaan tai jonkun koira tai akvaariokala kuolee. Elämä on - joskus kaunista ja joskus rumaa.

 

Liikuin ylläolevalla viikolla melkein yhdeksäntoista tuntia. Mainittakoon uusille lukijoille tähän väliin, että olen 62-vuotias. Tämä yhdeksäntoista tuntia ei ole mitään minun kategoriassani, olenhan oikeassa harjoittelussani tottunut aina reiluun kahteenkymmeneen tuntiin, päätyen lähelle kolmeakymmentä. Kuukaudessa aina yli 50 tuntia kaikkineen.

   Myönnän, että tämän ikäisenä taustastani huolimatta palautuminen sakkaa verrattuna entisiin aikoihin. Tähän juuri nyt on kaksi syytä: viimeiset neljä vuotta ilman kilpailuja ja matala harjoitusmäärä.

   Palautuminen on minulle aina ollut pikemminkin elpymistä. Aktiivista lepoa harrastin jo kaksikymmentä vuotta sitten. Moottorisahan ja puutarhatöiden merkeissä. 

   Entisenä ammattiautoilijana voin hyvällä sydämellä todeta, yksi vittumaisimmista asioista on autonpesu kahdenkymmenen kilometrin juoksulenkin jälkeen kylmässä säässä ulkona. Lenkin jälkeen olet käynyt suihkussa ja syönyt, sitten puet uudelleen ja menet ulos viileään ilmaan luttaamaan, imuroimaan ja uudelleen palelemaan. Hyi.

 

Vanheneminen tuo omat haasteensa elpymiseen. Olen aina nukkunut hyvin, nykyisin en ihan aina. Alkoholi on aina rentouttanut, kuten myös hyvä seksi. Molemmat toimivat edelleen, mutta alkoholi hidastuttaa vielä enemmän palautumista ikävuosien karttuessa kuin se teki nuorempana.

   Koska olen vapaaehtoisesti lapseton, ei ole koskaan tarvinnut lähteä notkumaan perheen kanssa mihinkään pallomereen tai leikkipuistoihin. Kirsi on aina ymmärtänyt urheilijan levontarvetta siinä suhteessa, että on voinut hyvällä omallatunnolla kieltäytyä lähtemästä johonkin Tuppervaretapahtumaan tai taideparsinnan näyttelyyn. (vitsi)

   Omassa elpymisessä itsestään selvyyksiä ovat oikea ravinto, nesteytys ja muut palauttavat toimenpiteet; vaikkapa venyttelyt, sauna, uiminen kylmässä vedessä ja hieronta. Tässä yhteydessä ei nyt mennä ravintoon muuten kuin, että elvyttävän ravinnon on maistuttava hyvältä ja ruokailuhetkessä on oltava rauhaa ja tyyliä. Mikrossa lämmitetty maksalaatikko ei edusta tyyliä eikä rauhaa, vaikka nuorempana näin saattoi ollakin.

   Henkinen palautuminen nivoutuu niihin asioihin, joita tekee tai jättää tekemättä harjoittelun ohessa. Mikä toimii toiselle, ei toimi kaikille. Tee elpyessäsi niitä asioita, jotka kiinnostavat sinua.

   Nykyisin syytetään ihmisiä liiallisesta yksilökeskeisyydestä. Urheilija voi unohtaa nämä syytökset. Jos haluaa tuloksia, on kaikki turha raivattava pois tieltä. Toistan, aivan kaikki. Tämä ei käytännössä kavenna elämää lainkaan, kyse on vain kokemuksen mukanaan tuomista, oikeista asioista, jotka elvyttävät kohti uusia seikkailuja. 

Tämä on Torissa minulla myytävänä. Mercury ME1085-BRX-3, Sveitsiläinen kronografi full set, takuukortti 04/2026. Tuosta edullisesti uuteen ranteeseen möhkö, halkaisija ilman nuppia 50 mm, kahdella rannekkeella, toinen niistä Hirsch nahka.

Ivalojoki 20.10.2026.

Pitkän lenkin tauko.

 

Nousua kertyi 135 kilometrillä 1454 vertikaalista nousumetriä, tämä alkaa olemaan jo vähän sinnepäin.

ÄLKÄÄ UNTA NÄHKÖ

 

Meillä kotona nököttää punainen keinutuoli puuhellan ja takan kupeessa. Keinutuolissa istuminen rauhoittaa, vaikka ei keinuisikaan. Tuolista näkee suoraan Nellimjoen ryssänmaalle, jonka väri on vaihtumassa ruosteeksi. Ruska alkoi aikaisin, oli sovittu, että 9.9. kello 9.00. Mutta ei sitten.

   Olen työstänyt neljännen kirjani käsikirjoitusta, joka palasi uudelta kustannustoimittajaltani kolmannelle kierrokselle. Tämä on syy pitkään blogipäivitystaukoon. 

   Käväisimme reilu viikko sitten Pirkanmaalla, ja Hämeenkyrössä 160-vuotisjuhlissa, joissa soitin levyjä juhlaparille. Pitkästä aikaa oli mukavaa käydä läpi 50- 60- ja 70- lukujen musiikkia.

   En tykkää pitää pitkiä taukoja blogin kirjoittamisessa. Minua vuosikausia seuranneet ovat tottuneet, että jos uusia tekstejä ei ilmaannu, matkustan, kilpailen tai vietän aikaa poikkeuksellisella tavalla.

   Blogi on minulle eräänlainen päiväkirja ja kirjoittaessani harjoitteluni näkyviin, tulen samalla analysoineeksi sitä. Samoin on ajatusteni kanssa.

   Soitin levyjä myös 20 vuotta sitten Hämeenkyrössä samojen ihmisten 120-vuotisjuhlissa. Vaikka paras aika on aina tässä ja nyt, on hätkähdyttävää huomata ajan kuluminen. Me kulumme itse siinä sivussa ja kuten olen aiemminkin todennut: elämä elää meidät täydellisesti loppuun, vaikka itse luulemme elävämme elämäämme kuten haluamme.

   

 

Ylläoleva kuva on Kessistä, Tiaisniemen tien varrelta. Tänään pyöräilin gravelpyörällä 40 kilometrin lenkin. Tunsin väsymystä. Kirjoittaessani ensin harjoitteluni auki tähän blogiin, totesin elokuussa tehdyt viikottaiset tehoharjoitukset: ei ihme, että nyt väsyttää.

   Ihmisellä on lupa olla väsynyt. On lupa olla tekemättä mitään. Tämä usein unohtuu oravanpyöräksi kutsutussa arjessa. Minä olen järjestänyt itseni ulos oravanpyörästä kymmenen vuotta sitten, mutta muistan yhä elävästi kuinka turhaa siinä pyöriminen oli. Toisaalta jollain oli leipää tehtävä ja siinä sivussa harjoiteltava. Molemmat jatkuvat edelleen, mutta hieman eri muodoissa.

   Juoksin sunnuntaina 23.8. kaksikymmentä kilometriä hiekkatiellä. Viimeksi olen juossut yhtä pitkästi yhtämittaa huhtikuussa. Olo on tänään maanantaina lievästi ilmaistuna hakattu.

   Lenkin aikana pohdin tarvitaanko minua ultrajuoksukilpailuissa enää. Vuoden 2022 kuuden päivän ennätyksen, sitä seuranneen täydellisen ulospuhalluksen jälkeen olen hitaasti päässyt eroon jalkavaivoista, mutta myös juoksemiseen liittyvästä kylläisyyden tunteesta. Motivaatiota kilpailemiseen ei vielä(kään) ole, mutta juoksu tuottaa jo hiukan enemmän iloa.

   Olen tänä vuonna juossut jonkinverran ilman kelloa. Näitä lenkkejä, jotka ovat vain minua itseäni varten, en ole päivittänyt minnekään. Näitä juoksuja ei ole paljon, eli mistään varsinaisesta salaharjoittelusta ei voida puhua, vaan tunnustelusta - juoksun syvimmän olemuksen kuuntelusta.

   Polkupyörän päällä ultrajuoksija menettää juoksemisen vapauden, hetken yksin ilmassa kahden askeleen välissä. Juoksija muuttuu mekaanisen koneen osaksi. Tilalle saa muunlaista vapautta, tuulen suhinan korvissa ja hieman nopeammin vaihtuvan maiseman. Ja tietenkin vapauden vaan polkea, välittämättä tehosta, keskinopeudesta tai muista numeroista. Vanha pyöräilyviisaus sanoo: pääasia on, että polkee.

   Ilokseni minua myös kuunnellaan. Koli Gravel Carnivalin järjestäjä kysyi minulta kilpailun jälkeen miten ultrajuoksijana pyöräkilpailun koin. Sanoin, että muuten mukavaa mutta nollia oli liian vähän. Vuonna 2027 toukokuussa Koli Gravel Carnival tarjoaa kaksi uutta matkaa, 600 km ja 1200 km. Nyt nollia on riittävästi minunkin makuuni. Täytynee käydä ajamassa 1200 kilometriä ensi toukokuussa, sopivasti syntypäiväni aikoihin. Ja kyllä, ei se ole mikään läpihuutojuttu - ei siellä vain käydä ajelemassa, nousua tullee 20 000 metrin tuntumaan 1200 kilometrin matkalle.

   Eikä siitä ultrajuoksustakaan koskaan tiedä. 

   Joten älkää unta nähkö, se ei ole vielä ohi.

 

 

KUUNNELKAA VAIKKA...

 

 

 

 

HARJOITTELUNI

 

VIIKKO 31.

Ma- Gravelpyörä, tehoja 75,71 km 2.49. Hyvä kulku.

Ti- Maantiepyörä 53,94 km - 2.39, tästä viimeiset 14 km Kirsin kanssa. Lenkkiä ennen suoritettu ruohonleikkuu ei edesauttanut tätä palauttavaa harjoitusta.

Ke- To- Lepo

Pe- Gravel 41,07 km - 1.40.

La-Su- Lepoa.

 

VIIKKO 32.

Ma- Juoksua linjan lenkillä Nellimissä 9,01 km - 1.04.

Ti- Juoksua kylällä 10,02 - 1.08.

     Gravel 32,91 km - 1.52.

Ke- Juoksua 10,01 - 1.08. Kävelyä Kirsin kanssa 2,99 km - 48 min.

To- Kessi gravel, osittain täysi kaasu auki 62,51 km - 2.32.

Pe- Maantiepyörällä 51,19 km - 2.09.

La- Sodankylässä 30,65 km - 1.13.

Su- Kävelyä Kirsin kanssa Raahessa 3.25 km - 47 min.

 

VIIKKO 33.

Ma- Tampere gravelpyörällä 77,43 km - 3.18.

Ti- Tampere gravel 54,05 km - 2.16. ja 28,35 km - 1.10,

Ke- Nokia Gravel 18,45 km - 47 min ja 24,86 km - 1.10.

To- Hämeenkyrö juoksua 6,01 km - 40 min.

Pe- Hämeenkyrö kävelyä 3,61 km - 45 min.

La- Lepo

Su- Juoksua Kokkolassa 7.19 km - 50 min.

 

VIIKKO 34.

Ma- Juoksua kotona 5.11 km - 37 min.

Ti- Juoksua 8,50 km - 56 min.

Ke- Gravel Kirsin kanssa 22,76 km - 1.26.

To- Maantiepyörällä kovaa 100,73 km - 3.55. Nousumetrejä 916 m.

Pe- Kävelyä, Kirsin kanssa mustikassa 4.10 km - 1.07.

La- Lepo

Su- Juoksua hiekkatiellä 20,10 km - 2.23. Apinavaaralle ja takaisin. 

 

 

VIIKKO 3.

 

Ma- Rouvy Ranska 34,45 km - 1.10. 1. lenkki Trekillä trainerissa.

        Kävelyä Kirsin kanssa 1,96 km - 28 min. Pakkasta - 19 astetta.

Ti- Gravelillä Nellimin päätiellä 31,71 km - 1.41.

Ke- Lepo

To- Gravelillä Virtaniemi plus päätietä 31,32 km - 1.31. Kova tuuli.

Pe- Rouvy Samarkand 85,25 km - 2.49.

La- Päätietä gravelillä pimeässä 30,06 km - 1.26.

Su- Perinteistä hiihtoa Kirsin kanssa 10 km - 1.45.

Yhteensä pyöräilyä 212,7 km - 8:38 - vertikaalista nousua 1463 metriä.

 

Harjoitusviikkojen listauksessa Rouvy tarkoittaa sisäpyöräilyä. Maantiepyörä Trek Domane AL 4 Gen 3 (katso edellinen blogipäivitys) on asennettu Wahoo Kickr Core traineriin, jota ohjaa Rouvyn sisäpyöräilyaplikaatio.

 

TUNTEMUKSIA SATULASTA 

Sisäpyöräilyn myötä pyöräharjoittelun teho on kasvanut ja siirtynyt myös ulkona tapahtuvaan pyöräilyyn kuin itsestään. Siksi sunnuntain kaltaiset leppoisat, palauttavat harjoitukset ovat erittäin tervetulleita.

   Jatkossa pidän säännöllisesti pyörättömiä päiviä, jolloin juoksen, hiihdän tai harrastan muuta sopivaa, palauttavaa liikuntaa.

   Tavoite on ajaa viikossa keskimäärin 200 - 400 kilometriä pyörällä, vuositasolla 8000 - 10000 kilometriä. Ei pakolla, vaan helpolla kilometrien kertymisellä. Tietenkin talvella kelin mukaan. Jos pyöräilykunto ja rutiini pidempiin matkoihin kasvaa, saatan osallistua syksyllä johonkin graveltapahtumaan, ehkä Pyhän Fellscapeen. 

   Mutta en lupaa mitään. 33 vuoden yhtämittainen juokseminen, jonka aikana kilpailin säännöllisesti, viimeiset kaksikymmentä vuotta ultrajuoksussa, veivät isommat kilpailutarpeet.

   Tämän blogin ensimmäinen kuva näyttää tyypilliset harjoitusolosuhteet talvipyöräilylle Nellimintiellä. Pyöräilystä täytyy tykätä tehdäkseen sitä Lapin kotimaisemissa. Minä tykkään. 

 

 Kuvat suurenevat jonoon katsottaviksi jotakin kuvaa klikkaamalla.

HEINÄKUUTA UHRATAAN?

 

VIIKKO 27.

Ma- Juoksua 9,12 km - 1.06. Poluilla.

Ti- Gravelpyörällä 100,74 km - 4.17. Asvalttia.

Ke- Juoksua 8,39 km - 56 min.

To- Läskipyörällä Peuraselkä ympäri 41,84 km - 2.48.

Pe- Juoksua poluilla 9,18 km - 1.13.

La- Kirsin kanssa gravelpyörällä 23 km ja yksin 17 päälle, yhteensä 40,5 km - 2.22.

Su- Juoksua kylällä tiellä 8,01 km - 55 min.

Yhteensä pyörällä 183 km ja juosten 34,7 km. Aikaa kului 13 tuntia ja 39 minuuttia.

 

 

Pitkän linjan blogikirjoittajana mietin joskus, että miksi näitä kirjoituksiani joku lukee. Näen toki tilastoista, että hyvinkin luetaan. Silti myös mietin joskus, että mitä pitäisi kirjoittaa. Kaikki eivät ole kiinnostuneita samoista asioista, ja joskus tapani tuoda filosofiaani yksilön omien valintojen tärkeydestä on vaikeaselkoinen.

   Olen urheillut elämääni eteenpäin omasta mielestäni kauan, mutta löydän silti aina motivaatiota jatkaa urheilemista. Kirjoittamisen kanssa on toisin. Täytyy löytyä jokin hyvä syy kirjoittaa. Kun kirjoitan kirjaa, haluan sanoa jotain, kertoa tarinan ja jättää jäljen. 

   Kun kirjoitan blogia, arvostan kaikkia teitä, jotka ovat seuranneet minua vuosikausia ja haluan sanoa teille jotain. Sarkastisesti totesin Kirsille, kun tuli puhetta tästä blogista, että täytyisi taas juosta jokin pitkä ultrajuoksu niin saisi lisää lukijoita. Kirsi sanoi, että ihmisiä kiinnostaa usein se miten joku pystyy. Kun sanoin, että melkein kaikki pystyisivät. Hän sanoi, niin, melkein.

   Melkein kaikki. Yksi sana enemmän ja iso ero. Todellisuudessa moni ei halua uhrata aikaansa harjoittelulle. Pidetään muita asioita tärkeämpinä. Minä en pidä sanasta uhrata. Liikkuminen on minulle elämäntapa. En koe uhraavani mitään.

   Sensijaan koen joskus valinnan vaikeutta. Aika ei riitä kaikkeen mielenkiintoiseen, koska urheiluun kuuluu olennaisena osana lepääminen. Ilman lepoa koko elämästä ei tule mitään, eikä tietenkään urheilusta.

   Voi harjoittaa itsensä siihen kuntoon, että pystyy lepäämään kevyesti liikkuen. En ole pitänyt lepopäivää viimeiseen kahteentoista päivään. Enkä haluaisi pitääkään. Tässä on nyt sairastelun ja kevyen alkuvuoden osalta levätty ihan riittävästi. Mutta silti aina kohtaan rajan, kuten tänään. Täysin tyhjät jalat ja polttopuunteosta väsynyt keho muutenkin. Siis "lepo". Eli pelkkää moottorisahausta ja puunhalkomista. Ei urheilua.

   Menneellä viikolla viileät kelit jatkuivat. Viimeksi ennen pandemiaa oli näin kylmä ja täynnä sääskiä oleva kesä. Ilmoista ja itikoista huolimatta pääsin kohtuullisesti liikkeelle taudin jälkeen. Ohessa tein myös polttopuita. Kohta polttopuu-urakka on valmis, muutama päivä vielä ja sitten pääsee keskittymään liikkumiseen toden teolla.

   Avokelani päätti elämänsä. Tilasin Daiwa Ninjan hajonneen Patriotin tilalle. Odotamme hieman lämpimämpiä ilmoja, jotta pääsisi nauttimaan perinteisestä Lapin kesäkalastuksesta, jossa vedenpinnan tuikit rikkovat tyvenen pinnan ja luovat odotuksia. Kuten olen monesti todennut, niitä päiviä ei lakseta vuosiin mukaan, jotka vietät kalastaen!

   Pitäkää itsestänne huolta, että jaksatte huolehtia muistakin. 

 

Kuten kuvista näkyy, tarjoaa Nellimin seutu reittejä monenlaiseen liikuntaan. Ja niitä kuuluisia haasteita.

Viimeisessä kuvassa näkymä päätieltä pohjoiseen, sumuisille vaaroille, joiden takana kotikyläni lymyää.

OMALLA POLULLA

 

Jos tätä kirjoittaessani avaisin sääsovelluksen puhelimestani, se väittäisi minun olevan Raututuntureilla Inarissa. Jos joku olisi nähnyt minut tänään juoksemassa Taka-Lapin tiellä, jota myös Ruijanpoluksi kutsutaan, olisi hän saattanut väittää minun olevan Saariselällä. Olen kuitenkin Sodankylän alueella. 

   Missä siis olen?

   Onko sillä merkitystä?

 

 

Yksinkertainen elämäni tuo olemiseeni tyydytystä. Juokse, kirjoita, syö, nuku ja toista. Kaikenaikaa ole läsnä läheisillesi, ole läsnä luonnollesi luonnossa.

   Tyydytystä sensijaan ei tuo ihminen, jota luulin ystäväkseni. Kauan sitten hän lähestyi minua tämän blogin kautta. Luulin, että ystävystyimme, kunnes hän vähän aikaa sitten kiitti menneistä vuosista. Kertoi, että ihmisten kiinnostuksen kohteet menevät eri suuntiin. Kertoi myös, että mitään ei jäänyt hampaankoloon. Pyysi lopuksi, etten kertoisi kenellekään muulle, paitsi Kirsille.

   Ihminen ilmoitti sähköpostilla, että hänellä ei ole enää intressejä olla tekemisissä kanssani.

   Intressejä?

   Aikanaan eräs toinen ihminen juoksi minut kiinni lenkillä ja kertoi tunnistaneensa minut Aamulehden jutusta. Ystävystyimme, kunnes lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen hän ilmoitti, että jatkamme kukin tahollamme, erimielisinä.

   Ilmoitan ystävällisesti, että olen ollut omalla polullani jo yli kuusikymmentä vuotta ja siitä ajasta yli kolmekymmentä vuotta ainoastaan ja vain omana itsenäni. Juuri sellaisena kuin olen. Juuri sellaisena miksi olen tullut, muuttunut. Muutun kokoajan. Kaikki muutumme. Kaikki muuttuu.

 

Minulla ei ole koskaan ollut varaa pitää ihmisiä itsestäänselvyytenä. Linnoittautumalla omaan kuplaansa voi olla, että kun ihmisiä kipeimmin tarvitsee, heitä ei ole enää.

   Mikä meitä vaivaa?

   Miksi emme tule toimeen erimielisinä toistemme kanssa?

 

Yllä olevassa kuvassa on yksi ystävistäni. Kävin juttelemassa. Todettiin, että siellä missä hän on seisonut jo vuosisatoja, pärjäävät vain kestävimmät. Hän jäi, minä lähdin. Hän kestävämpi latvakatkonen ja juuret maassa. Minä, kestävä latvakakkonen, jalat maassa.

 

Sain aiemmin toisaalla kuulla, että yksi minua lähellä olevista ihmisistä sairastaa parantumatonta tautia. Pyyteetön ihminen, joka on aina tarpeen tullen auttanut minua. Antanut olemassaolollaan minulle mahdollisuuden toipua ultrakilpailujen rasituksista ja käydä harjoittelemaan kohti uusia kilpailuja. Kuntoutua välituntureiden rauhassa, lähellä Yliperää ja Norjan lumihuippuja.

   Viestin jälkeen itkin pitkään. Lupasin tänä syksynä Kirsin kanssa käydä tervehtimässä häntä. Todellinen ystävyys on jotakin muuta kuin intressejä tai mielipiteitä - maailmankuvan jakamista. Todellinen ystävyys on ja pysyy. Jatkuvassa tulemisen, muutoksen, virrassa.

   Todellinen ystävyys on kuin koskessa makaava kivi, joka tarjoaa hetken levähdyksen virtaa ylös ponnistelevalle kalalle. Todellinen ystävyys on kuin aihkimännyn karhea kilpikaarna, jota tikka hakkaa vielä senkin jälkeen, kun ystävykset ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen.

 

Ensimmäisessä kirjassani olen kertonut kuinka tunturi liikkuu juoksijan jalkojen alla. Harva sen on kokenut ja vielä harvempi uskoo, kun kerron.

   Olemiseni paikalla ei ole merkitystä.

   Olemisellani on merkitys niille, jotka haluavat päästä pidemmälle.

   Minut voi aina ohittaa jos on varma oikeasta suunnasta.

 

   "Hengellisen elämän loistokkuus on siinä, että sieltä löytyy vapaus, kutsumus ja oma minä."

                                                                             - Rovasti Rauno Pietarinen 

VIIKKO 22.

Ma- Läskipyörällä veneelle ja takaisin 15,94 km plus 15,97 km. Aikaa 1.01 ja 58 minuuttia.

Ti- Nellimin poluilla 11,08 km - 1.13.

Ke- To- Lepo

Pe- Haapakuru polkua 10,12 km - 1.10.

TOUKUU yhteensä 281 km.

La- Lepo

Su- Retkeilyä Kirsin kanssa 4,40 km - 1.10.

Juoksua yhteensä reilu 21 km.

VIIKKO 23.

Ma- Hiekkatiellä 10,04 km - 1.02.

Ti- Polulla 8,42 km - 56 minuuttia.

Ke- Asvalttia 30,04 km - 3.14.

To- Poluilla läskipyörällä Kirsin kanssa 10,93 km - 1.05.

Pe- Lepo

La- Aamupäivällä 10,01 km - 1.04. Illalla 10,19 km - 1.14. poluilla.

Su- Hölkkää 8,04 km - 57 min.

Yhteensä juoksua 76,7 km

VIIKKO 24.

Ma- Kiilopää ja muuta tunturia 26,44 km - 3.25. Illalla Kirsin kanssa pyörällä 10,94 km - 59 min.

Ti- Luulampi ja muuta tunturia 28,09 km - 3.30. Illalla kävelyä Kirsin kanssa 3,36 km - 51 min.

Ke- Rautulampi ja muuta tunturia 28,06 km - 3.34. Illalla Kirsin kanssa pyörällä 8,01 km - 49 min.

To- Ruijanpolkua ja muuta mukavaa 17,62 km - 2.20.

Viikko on vielä kesken, tähän mennessä juoksua 100,2 km - 12 tuntia ja 51 min. Vertikaalista nousua 1873 m.

Tältä näyttää tämänhetkinen maksimiharjoitteluni, juuri enempään en tuottavasti tällä hetkellä pysty. Viikon arvioitu lopputulema juoksua on noin 120 km.

 

OMANNÄKÖISTÄ

 

NYT

Olen viikon verran kuulunut plus kuusikymmentä kerhoon. Klassiseen kysymykseen: miltä nyt tuntuu, on olemassa vastaus. Sen saatat löytää, jos luet tämän tekstin.

 

KAUAN SITTEN

Äitini köyhänä yksinhuoltajana ei pystynyt ostamaan minulle kymmenvaihteista retkipyörää. Itselleen hän kyllä pystyi ostamaan uusia vaatteita, usein. 

   Kun muutimme isäni kanssa viisivaihteisen pyöräni kymmenvaihteiseksi, hän sanoi: "Et sitten turhaan, yhtenään ... vaihda niitä vaihteita, ne kuluvat." Positiivista oli, että isäni sattui olemaan selvinpäin ja auttoi minua pyörän muutostyössä.

   Vaihteet ovat vaihtoehtoja. Niistä pitää valita se sopivin, juuri sellainen, jolla matka taittuu kevyesti. Molemmat vanhempani olivat väärässä, mutta en ole heille katkera. Päinvastoin, opin valitsemaan elämässä oikean vaihteen tarpeen tullen.

    Äitini sanoi minulle usein, ettäs sinun täytyy. Vastasin, että ei todellakaan. Isäni sanoi, että elä elämääsi. Molempien ohjeita olen yrittänyt noudattaa, elämällä omannäköistä elämää.

 

VÄHÄN AIKAA SITTEN

Kirjojeni myötä olen ollut jonkin verran julkisuudessa uudelleen alkaen vuodesta 2022, jolloin esikoisromaanini ilmestyi. Olen saanut paljon kiitosta, mutta elämäntavastani, kuin myös puolisoni Kirsin elämäntavasta, ovat jotkut jaksaneet nähdä vaivaa yllättävän paljon.

   Minun on väitetty keksivän ajatuksia toisten ihmisten päihin. Kirjailijan ominaisuudessa tämä on eduksi, varsinkin jos pää on fiktiivinen. Toisaalta väitteen esittäjät eivät ole tulleet ajatelleeksi, että he ovat keksineet omassa päässään sen ajatuksen, että minä keksin ajatuksia toisten päähän. Miten tähän nyt pitäisi suhtautua?

   Minua on vaadittu hiihtämään talviverkoilleni moottorikelkkailun sijaan. Tämä osoittaa, kuinka kaukana todellisuudesta, ja luonnosta, nämä henkilöt elävät. Kaksi kertaa viikossa yhteensä kolmenkymmenen kilometrin hiihto olisi minulle helppoa, mutta Nellimin olosuhteiden myötä se on mahdottomuus. Esimerkkinä vaikkapa jäälle, lumen alle nouseva vesi ja siihen suksilla uppoaminen 20 asteen pakkasessa?

   Ultrajuoksun syvimmästä merkityksestä minulle on myös nähty vaivaa, koska olen vuosien varrella kirjoittanut aiheesta tänne blogiini erittäin ristiriitaisesti. Oletukseni nykyisin on, että kaikki muuttuu jatkuvasti. Enkö siis saisi itse muuttaa merkityksiä?

   On kritisoitu, että jos kerran juoksu ei ole minulle se elämän tärkein asia, niin miksi en sitten tee muita asioita. 

   Voin lohduttaa: teen niitä muita asioita jatkuvasti - olen aina tehnyt. 

   Tänään ajoin läskipyörällä kokemaan katiskan, pyöräilyä tuli reilut 30 kilometriä. Illalla ennenkuin aloin kirjoittamaan tätä, osallistuin metsästäjäkurssille. Sitä ennen pesin kaksi koneellista pyykkiä ja tein pizzaa, jotta töistä palaavalle Kirsille olisi ruoka valmiina pöydässä. 

   Kelpaako kriitikoille?

   Ei varmasti.

 

SITTEN

Syy voi olla yhteiskunnassa. Illuusio siitä, että meidän pitäisi vaan tehdä töitä ja lopulta riutua pois, elää vahvana tasapäistettyjen mielissä. Yhteiskunta yrittää kiivaasti määräillä tekemisiämme elämämme aikana. Loppuun asti. Ei edes oman elämänsä arvokkaasta lopusta saa päättää itse.

   Suuret ikäluokat ovat lanseeranneet minäminä-termin. Ollaan huolissaan siitä(kin), miltä yhteiskunta tulevaisuudessa tulee näyttämään tällä asenteella. Vääristyneimmissä aatesuunnissa kuvitellaan yhteiskunnan omistavan koko yksilön. Yksilön työstään saama palkka on yhteiskunnan rahaa, josta yhteiskunta jalomielisesti antaa yksilölle osan.

   Taustakriitikko saattaa tarttua esittämiini ajatuksiin: onhan sinutkin hoidettu syövästä terveeksi yhteiskunnan rahoilla. Kyllä, ja minä olen maksanut yrityselämässäni sen kaiken takaisin, myös moraalisesti. Lisäksi syöpätautien professori, emeritus, totesi minulle: "Et ole kenellekään mitään velkaa, sinä ja ne muut nuoret syöpää sairastaneet - te olitte aivan väärässä paikassa, väärään aikaan."

 

OMANNÄKÖISTÄ

Omannäköinen elämä johtaa omille poluille. Ne, jotka eivät pysy perässä, jäävät jälkeen. Ne, jotka valitsevat risteyksissä toiset polut, menevät jonnekin muualle, osa minusta ohi. Hyvä niin.

   Arvostelijoita riittää.

   Niin miltä nyt tuntuu?

   Elämän harjoittelu on jatkuvien epäonnistumisten sietämistä, onnistuminen elämässä on jatkuvan harjoituksen sietämistä.

   Parasta aikaa, hymyilen.

 

 

60 KAHVIT

Tarjosin Nellimin Kotalan Karhulassa (kesäkeittiömme), 60 kahvit 21.5. kello 12 - 18. Viimeiset vieraat lähtivät ennen iltaseitsemää. 

   Autoin Kirsiä tiskeissä hetken, sitten puin lenkkivaatteet ylle ja juoksin Nellimin kylää kiertäen kuusikymmentä kilometriä. Aikaa kului seitsemän tuntia ja yhdeksäntoista minuuttia. 

   Yö oli tuolloin hyvin kylmä. Pakkasta oli parhaimmillaan kuusi astetta. Mikään ei ole niin kylmä kuin Lapin kevätkylmä, maa on lumeton mutta Erämeri (Inarijärvi) vielä jäässä.

   Yö tarjosi turkkiaan vaihtavien jänisten kirjon ja laiskasti askeltavia poroja roukumassa raitilla. Lisäksi melkein yötön yö ja kaksi huikaisevaa näytelmää, auringon lasku ja nousu miltei peräkkäin. Ja mitkä värit!

  Yö antoi yksinäistä aikaa ajatella. Yksinäistä taivallusta, mitä kaikista askeleista loppujen lopuksi jää.

 

Hiukan ennen viittä aamulla. Juoksu on tauonnut, saunaan ja uimaan.

   En pitänyt 20-, 30-, enkä 40-juhlia. Kun täytin viisikymmentä, juoksin Suomen halki tuhat mailia. 

   Alunperin minun piti juosta välillä Nellim-Ivalo-Nellim ainakin tuhat mailia kuusikymppisteni kunniaksi, ja ylläolevassa blogitekstissä mainittujen kriitikoiden suureksi suruksi. Kriitikot voivat nyt iloita, että en jalkavaivasta kuntoutumisen takia pystynyt siihen. 

   Muistutan, että en koskaan ole väittänyt olevani rikkoutumaton. Lisäksi, vaikka kykenenkin silloin tällöin satoriin, täydelliseen läsnäoloon, on minulla vielä loputtomasti oivallettavaa. Olen pelkkä mitätön välähdys valtavassa ilmiömaailmassa.

    Kiitokset menevät kaikille minua muistaneille ja juhliin osallistuneille.

   Erityiskiitos menee kaikkein Korkeimmalle, hiljaa katsovalle iäisyydelle. Olen saanut terveyttä viimeiset 32 vuotta.

 

KUVAKAVALKADI TILAISUUDESTA

Pahoittelut, että kaikista vieraista ei ole kuvia.

 

SISÄLTÖÄ

Luin jostakin, että ihmiset päivittävät sosiaaliseen mediaan sisältöä, jolla haluavat luoda tietynlaisen kuvan itsestään ja elämästään.

   Olen pahoillani, minä en tee niin. Minulla ei ole muunnäköistä päivitettävää, kuin mitä näette ja olette nähneet.

 

NYT JA NYT

Ultrajuoksu on opettanut kärsivällisyyttä. Zen on opettanut, että mihinkään ei pitäisi tarrautua. 

   Rovasti, Isä Rauno Pietarinen on opettanut, että hengellisen elämän loistokkuus on siinä, että sieltä  löytyy vapaus, kutsumus ja oma minä.

   Parempi vain antaa kaiken mennä menojaan turhia murehtimatta, tässä ja nyt.

    Ja hymyillä.

 

VIIKOT 19 - 21

Ma- Lepo

Ti- 16,33 km - 1.44. Asvalttia ja soraa.

Ke- 20,37 km - 2.17. Soraa.

To- Pyörällä Kirsin kanssa 10,67 km - 1.01.

Pe- Lepo

La- Kylällä edestakaisin 25,08 km - 2.42.

Su- Kirsin kanssa pyörällä 12,74 km - 1.09.

Yhteensä juoksua 61,7 km - 6:44

Ma- Lepo

Ti- Ivalo - Nellim 42,12 km - 4.55.

Ke- Pyörällä Apinavaaralle 21,81 km - 1.24.

To- Haapakuru polkua 10,13 km - 1.09.

Pe- 8,12 km soraa - 54 min.

La- Pyörällä Kirsin kanssa 20,26 km - 1.28.

Su- 15,12 km - 1.45. Haapakuru polkua ja linjan polkuja.

Yhteensä juoksua 76,5 km - 8:43

Ma- Lepo

Ti- 60,04 km - 7.19. Tämä on liikkeelläoloaika. Luonnollisesti täytyi syödä ja vaihtaa vaatteita välillä, pakkasta yöllä kuusi astetta.

Ke-To- Lepo

Pe- Pyhävaara polkua ja mutaa 11,28 km - 1.37.

La- Lepo

Su- Pyörällä Kirsin kanssa 24,74 km - 2.09.

       Illalla Arkivaaralle 8,05 km - 59 min. Reittiennätys.

Yhteensä juoksua 79,3 km - 9:57   

 

Kuntoutuminen on sujunut hyvin. Olen saanut rakennettua peruskuntoa.