ELPYMISESTÄ

 

 

VIIKKO 42. HARJOITTELUNI

Ma- Gravelpyörällä myrskytuulessa 60,31 km - 2.47. Puuskat 25 m/s.

Ti- Gravel 135,05 km - 6.10. Ivaloon ja Anninkadun sorarännin kautta kotiin.

Ke- 60,23 km - 2.58. Kessi; kiviä ja kuraa.

To- Illalla juoksten 8,36 km - 59 min. Yllättävän hyvät jalat.

Pe- Kävelyä Kirsin kanssa 5,21 km - 1.13.

La- Metsästyskävelyt Sarmitunturilla 9,54 km - 3.11. liikkeelläoloaika, Kirsin kanssa.

Su- Gravel 30,14 km - 1.32. Jalat väsyneet, mutta ei loppu.

Yhteensä 18 tuntia ja 50 minuuttia.

 

  Oikein hyvä viikko. Alkuviikon pitkät poljennat tuntuivat lauantaina metsästysretkellä reppu selässä ja ase kädessä Sarmitunturin laelle kiivettäessä. Pari riekkoa jäi elämään. Metsästäessä lupa tappaa on myös lupa olla tappamatta. Riekkoja on niin vähän tänä vuonna. Metsoja ja teeriä kivasti, eikä pyytkään pienene maailmanlopun edellä. Voi siis olla rauhassa ja viettää laatuaikaa Inarin Nellimissä, rajaseudun kainalossa.

 

ELPYMISESTÄ

 

Urheilussa palautumisesta puhutaan liian vähän, tai oikeammin levosta. 

   Lepo. Mitä se on?

 

Vanhanaikainen käsitys levosta tarkoitti pääosin nukkumista tai paikallaanoloa - mitääntekemättömyyttä. Usein, myös silloin ennen, unohtui mitä lepo oikeastaan urheilijalle on. Se on elpymistä kohti uutta rasitusta. Kehon kokonaisvaltaista elpymistä.

   Nykyisin lepoa jaetaan aktiiviseen ja passiiviseen palautumiseen, mutta edelleen unohdetaan usein henkinen palautuminen. Olen seurannut nuorempia urheilijoita ja he tuntuvat kuormittuvan kovin paljon täysin arkipäiväisistä asioista, esimerkiksi työstä, jokapäiväisten asioiden hoidosta ja jopa perhe-elämästä puhumattakaan ihmissuhteista. Tämä kertoo karua kieltä ymmärryksestä olla läsnä ja valita oikeita asioita elämäänsä. Kaikessa ei tarvitse suorittaa, eikä kaikkea mitata. Eikä kaikkea tarvitse määritellä tai tehdä liian vaikeaksi.

   On turha sönköttää arjen paineista ja siitä, kuinka urheilu ei suju johtuen arkistressistä. Kaikilla sukupolvilla on ollut omat kipukohtansa ja niiden kanssa tulee pärjätä omin avuin. Ihan joka pikkumurheeseen ei terapiaa kaivata. Terapiaa ei kaivata myöskään siihen, että Amerikan presidentti on hullu tai että jossakin soditaan tai jonkun koira tai akvaariokala kuolee. Elämä on - joskus kaunista ja joskus rumaa.

 

Liikuin ylläolevalla viikolla melkein yhdeksäntoista tuntia. Mainittakoon uusille lukijoille tähän väliin, että olen 62-vuotias. Tämä yhdeksäntoista tuntia ei ole mitään minun kategoriassani, olenhan oikeassa harjoittelussani tottunut aina reiluun kahteenkymmeneen tuntiin, päätyen lähelle kolmeakymmentä. Kuukaudessa aina yli 50 tuntia kaikkineen.

   Myönnän, että tämän ikäisenä taustastani huolimatta palautuminen sakkaa verrattuna entisiin aikoihin. Tähän juuri nyt on kaksi syytä: viimeiset neljä vuotta ilman kilpailuja ja matala harjoitusmäärä.

   Palautuminen on minulle aina ollut pikemminkin elpymistä. Aktiivista lepoa harrastin jo kaksikymmentä vuotta sitten. Moottorisahan ja puutarhatöiden merkeissä. 

   Entisenä ammattiautoilijana voin hyvällä sydämellä todeta, yksi vittumaisimmista asioista on autonpesu kahdenkymmenen kilometrin juoksulenkin jälkeen kylmässä säässä ulkona. Lenkin jälkeen olet käynyt suihkussa ja syönyt, sitten puet uudelleen ja menet ulos viileään ilmaan luttaamaan, imuroimaan ja uudelleen palelemaan. Hyi.

 

Vanheneminen tuo omat haasteensa elpymiseen. Olen aina nukkunut hyvin, nykyisin en ihan aina. Alkoholi on aina rentouttanut, kuten myös hyvä seksi. Molemmat toimivat edelleen, mutta alkoholi hidastuttaa vielä enemmän palautumista ikävuosien karttuessa kuin se teki nuorempana.

   Koska olen vapaaehtoisesti lapseton, ei ole koskaan tarvinnut lähteä notkumaan perheen kanssa mihinkään pallomereen tai leikkipuistoihin. Kirsi on aina ymmärtänyt urheilijan levontarvetta siinä suhteessa, että on voinut hyvällä omallatunnolla kieltäytyä lähtemästä johonkin Tuppervaretapahtumaan tai taideparsinnan näyttelyyn. (vitsi)

   Omassa elpymisessä itsestään selvyyksiä ovat oikea ravinto, nesteytys ja muut palauttavat toimenpiteet; vaikkapa venyttelyt, sauna, uiminen kylmässä vedessä ja hieronta. Tässä yhteydessä ei nyt mennä ravintoon muuten kuin, että elvyttävän ravinnon on maistuttava hyvältä ja ruokailuhetkessä on oltava rauhaa ja tyyliä. Mikrossa lämmitetty maksalaatikko ei edusta tyyliä eikä rauhaa, vaikka nuorempana näin saattoi ollakin.

   Henkinen palautuminen nivoutuu niihin asioihin, joita tekee tai jättää tekemättä harjoittelun ohessa. Mikä toimii toiselle, ei toimi kaikille. Tee elpyessäsi niitä asioita, jotka kiinnostavat sinua.

   Nykyisin syytetään ihmisiä liiallisesta yksilökeskeisyydestä. Urheilija voi unohtaa nämä syytökset. Jos haluaa tuloksia, on kaikki turha raivattava pois tieltä. Toistan, aivan kaikki. Tämä ei käytännössä kavenna elämää lainkaan, kyse on vain kokemuksen mukanaan tuomista, oikeista asioista, jotka elvyttävät kohti uusia seikkailuja. 

Tämä on Torissa minulla myytävänä. Mercury ME1085-BRX-3, Sveitsiläinen kronografi full set, takuukortti 04/2026. Tuosta edullisesti uuteen ranteeseen möhkö, halkaisija ilman nuppia 50 mm, kahdella rannekkeella, toinen niistä Hirsch nahka.

Ivalojoki 20.10.2026.

Pitkän lenkin tauko.

 

Nousua kertyi 135 kilometrillä 1454 vertikaalista nousumetriä, tämä alkaa olemaan jo vähän sinnepäin.

ULTRAKOSKISEN ZEN

 

Olen vuosikausia käyttänyt blogissani sanaa Zen. Yritys selittää mitä se minulle henkilökohtaisesti merkitsee, on tuhoon tuomittu. Yritän silti.

 

TAUSTAKSI

 

"Zen on buddhalainen viisaustraditio, jonka tärkein harjoitus on meditaatio."

- Mitra Virtaperko kirjassaan Zen ja Zenin harjoittamisen taito (Otava)

 

Mindfulness, joka on suomennettu tietoisuustaidoksi, on lainannut harjoituksistaan zenistä, vipassanameditaatiosta ja tiibetinbudhalaisuudesta. 

   On häkellyttävää, että mindfulnessin kautta zenin keskeisimmät periaatteet ovat osa terveyden ja etenkin mielenterveyden hoidossa käytettyjä lähestymistapoja, vaikka tätä ei myönnetä julkisesti. Syykin on selvä: zen ymmärretään usein osana uskontoa ja uskonto ei voi olla osana käypä hoito-suosituksia, ainakaan meillä sääntösuomessa.

 

Philip Kapleau on todennut kirjassaan Three Pillars of Zen: Nirvana-sanan alkuperäinen merkitys oli puhaltaa sammuksiin, kadota. Sanskriitin kielen kääntäjät käyttivät tulkintaansa negatiivisessa mielessä; ihminen muuttuu jonkinlaiseksi ei miksikään saavuttaessaan nirvanan. 

   Kapleau sanoo: "Ja tietenkin sammuminen tai katoaminen viittaavat oman egoistisen mielemme ja vääristävien himojemme sammumiseen niin, että todellinen rajoittamaton mieli, joka ei ole koskaan syntynyt eikä koskaan kuole, voi nousta tietoisuuteen. Nirvana on täydellisen vapauden tila vailla rajoituksia." 

 

MINUN ZEN

 

Tämä blogikirjoitus on eräänlainen jatke edelliselle, joka oli otsikoitu MIKÄ MAAILMA .

Minun zen ei ole kytköksissä mihinkään uskontoon, eikä etenkään mihinkään moraalijärjestelmään. Mielestäni se olisi älyllisesti epärehellistä.  

   Uskon todella, että ihminen voi valita itselleen oman maailmansa ja siihen sopivat, sitä omaa maailmaa parantavat asiat. Ei voi olla niin, että omien tietoisuustaitojen kehittäminen vie osaksi jotain uskontoa, kulttia tai lahkoa. 

   Tästä hyvänä esimerkkinä on todennäköisesti toteutumaton haaveeni juosta New Yorkissa "maailman pisin virallinen juoksukilpailu", Sri Chinmoyn 3100 mailia. Kilpailuun ei pääse mukaan, ellei jotenkin ala tunnustaa heidän ajatusmaailmaansa.

   Tämä on sääli, sillä "Self-Transcendence" on täysin todellinen ja saavutettavissa oleva asia. Se vaatii vain hieman harjoitusta, kilometrejä. Viimeisenä todisteena tästä Coroksen ja Kilian Jornetin Transcendent-lyhytelokuva You Tubessa.

   Muutos on mahdollisuus, joka päivä - loppuun asti.

 

Meditaatio on mielenharjoittelua, jossa tarkkaillaan ja kehitetään omaa tietoisuutta ilman arvostelua. 

   Useimmilta unohtuu tuo viimeinen, ilman arvostelua.

   Jos lukee kaiken juoksemisesta, juoksemisen harjoittelusta ja juoksuvarusteista, ei tiedä mitään juoksemisesta. Täytyy juosta itse, jotta tietää miltä juokseminen tuntuu. 

   Kun juostaan yhtämittaa kauan, on äärimmäisen tärkeää, että lakkaa arvostelemasta itseään ja sitä, miltä oma juokseminen tuntuu. On vain seuraava askel, ei edes päämäärää. 

 

Alkuperäistä zeniä harjoitetaan istumameditaatiossa eli zazenissa. Minun yli 90.000 kilometriä kokeneet jalkani eivät taivu risti-istuntaan lattialle ja vaikka taipuisivatkin, on se äärimmäisen epämukavaa.

   Jos harjoitan meditaatiota ilman liikettä, istun tuolilla nojaamatta selkänojaan. Yhtä hyvin voi istua saunassa, mutta silloin täytyy nojata seinään koska kyse on rentoutumisesta.

   Ylipäätään ajattelen niin, että meille kaikille tekee hyvää pysähtyä hetkeksi, hengittää syvään ja vain olla läsnä siinä hetkessä missä on. Usein mieli alkaa kertoa tarinoitaan juuri tuollaisessa hetkessä. Se nostaa esiin asioita arvotettaviksi ja häiritsee rauhaa.

   Sanotaan, että mielen voi hiljentää. Niin voi, mutta ei väkivalloin. Oma mieleni hiljenee helposti, se on oppinut jo vuosikausien harjoituksen tuloksena, että se jää kakkoseksi.

   Minä en ole mieleni.

   Niistä ihmisistä, jotka eivät ole kiinnostuneita tällaisista asioista, tämä kuulostaa kryptiseltä, jopa vastenmieleiseltä. Kaikin mokomin, mutta älkää sitten kysykö, miten voi juosta kuudessa päivässä 603 kilometriä. Pelkkä fyysinen harjoitus ei riitä, koska matkan varrella sellainen henkilö, joka ei ole sinut itsensä kanssa alkaa arvostella itseään ja tuntemuksiaan - eikä pääse irti, ei koe täydellistä vapautta.

   Eikä pääse maaliin.

   Eikä ymmärrä, mitä maaliin pääseminen tarkoittaa.

   Annan vinkin: ei se nyt ainakaan mikään loppu ole.

   Ja kyllä, harjoittelu on usein epämukavaa, muutos on epämukavaa, itsensä kohtaaminen sellaisenaan on epämukavaa. 

 

 

Ne teistä, jotka ovat juosseet kanssani, tietävät että lenkeillä puhutaan tai ei puhuta. Juokseminen on mielen vapautta, myös olla hiljaa ja kuunnella itseään tai matkan varrella harmaata keloa naputtavaa tikkaa.

   Ultrakoskisen zenin tärkein periaate on, että sitä ei sellaisenaan voi opettaa kenellekään. Jokaisen on itse löydettävä oma tapansa olla ja elää.

   Kuitenkin kaikki haluavat voida paremmin tai kokea jotakin ihmeellistä. Meillä ei ole mitään muuta kuin se kaikki, mitä on aina tässä ja nyt. Ongelman ydin on, että suurin osa ihmisistä on aina tähtäämässä johonkin uuteen ja ihmeelliseen. Sitten kun se on saavutettu, on seuraavan uuden ja ihmeellisen vuoro. Kierre on loputon.

   Useimmat ovat pelkureita. Heillä ei ole rohkeutta pitkäjänteisesti koetella rajojaan tai etsiä uutta tapaa olemiselleen. En halua viedä lapsilta löytämisen iloa, mutta kerran 50 kilometriä juossut ei voi vielä kutsua itseään ultrajuoksijaksi. Sen sijaan hän voi ylpeästi kertoa juosseensa ensimmäisen ultramatkansa.

   Itseään pitää arvostaa.

   Koska sitten voi kutsua itseään ultrajuoksijaksi? Älkää kysykö minulta. Ehkä muut kuin itse, voivat tämän määritellä. Mitä sitten tarkoitan, kun sanon ettei heti ensimmäisen viidenkympin jälkeen? Tarkoitan, että vaikeinta zenissä on sen päivittäinen eläminen todeksi. Tasapaino löytyy helposti, mutta miten sen voi säilyttää päivästä toiseen kaikessa tekemisessään?

   Minulla ei ole vastausta - paitsi itselleni.

 

Rinnastan tässä ultrajuoksun ja zenin. Todellisuudessa omani on syntynyt juoksemisen kautta, mutta kerran sen löydettyäni se toimii ilman juoksuakin.

   Suurin ongelmani on, että vain juoksun kautta koen zenin voimakkaan täyteläisenä.

   Pyöräilyssä se on jossain siellä, puutuneen selän ja kilometrien myötä kangistuvien polvien seutuvilla, kitisevässä ketjussa tai puhjenneessa renkaassa karkaamassa jonnekin kaukaisuuteen.

   Juostessa se tallaaantuu kipeän kantapään alle, jää hiipuvasta vauhdista huolimatta jälkeen, unohtuu lyhentyvien askelten jälkiin. 

   Niin, sinne se minun zen aina välillä karkaa. 

 

Valon ja pimeyden maailmat vuorottelevat keskenään, 
mutta tyhjän avaruuden olemus on laaja ja muuttumaton. 

– Huangbo Xiyun
 

  

LOPUKSI

 

Minä en ole sensei, profeetta tai guru. En myöskään ole minkään itse kehittelemäni sankaritarinan sankari.

   Kauan sitten sairastamani syövän jälkeen olen pyrkinyt jakamaan kokemuksiani elämästä ja siihen pureutumisesta vain antaakseni esimerkkejä muille etsijöille. Sillä ikuisia etsijöitä olemme kaikki - kaikki jää aina joka tapauksessa kesken.

   Tähän olisi hyvä lopettaa koko tämän blogin kirjoittaminen, mutta niin en tee.

   Lukijapalaute sähköpostiin ja harvat rohkeimpien kommentit motivoivat jatkamaan.

 

 

MIKÄ MAAILMA

 

 

HARJOITTELUNI 

 

VIIKON 40. LOPPU

To- Lepo 

Pe- Gravelpyörällä 40,77 km - 1.40.

La- Gravel 45,21 km - 2.14. Ensimmäinen tunti Kirsin kanssa.

Su- Hölkkää 6,30 km - 47 min.

 

VIIKKO 41.

Ma- Gravel 51,12 km - 2.19. Mäkinen Missevaaran reitti.

Ti- Metsästyskävelyiden jälkeen sisäpyörää ROUVY 29,04 km - 50 min.

Ke- Gravel 50,58 km - 2.21. Kessi.

To- Juoksua poluilla 9,3 km - 1.01. Iltapäivällä hieronta ja matka Rovaniemelle.

Pe- La- Su- Lepoa: Rovaniemeltä paluu pe,  la- su metsästystä ja kalastusta.

 

VIIKKO 42.

Ma- Gravel 30,48 km - 1.23.

Ti- Juoksua Apinavaaran lenkki 25,01 km - 3.08.

Ke- Lepoa, metsällä.

To- Läskipyörällä metsällä 21,80 km - 1.33. 

Pe- Juoksua poluilla 11,44 km - 1.31. 

La- Metsästystä ystävän ja tämän koiran kanssa. Kävelyä 13 km kahden aseen ja repun kanssa.

Su- Gravelpyörällä 40,64 km - 2.25. Ensimmäiset 20 km Kirsin kanssa.

 

Vaikka väliotsikossa lukee harjoitteluni, niin ei tämä mitään todellista harjoittelua ole. Pikemminkin jonkinlainen välikausi tai välitila, joka kohta loppuu.

Pian on aika aloittaa todellinen harjoittelu kohti kauden 2027 tavoitetta tai tavoitteita. Mitkä ne ovat, siitä myöhemmin.

 

 

 MIKÄ MAAILMA

 

Ilmassa ja maassa on valtavan paljon hyviä asioita ja ihmisiä.

   Minun maailmassani.

 

On myös toisenlainen maailma. Se avautuu uutisten ja sosiaalisen median kommenttikenttien kautta. Tässä toisessa maailmassa mikään ei koskaan ole hyvin, eikä toisen ihmisen menestyksestä iloita. Tämä toisenlainen maailma on täynnä vihaa, kateutta ja katkeruutta.

   Mielipiteiden vaihdolle, eli keskustelulle, ensimmäinen lähtökohta on, että keskustelukumppaneita ei määritetä vihollisiksi. Vihollisen kanssa ei keskustella, se tuhotaan tai lyödään polvilleen anelemaan armoa. Vihollisen kanssa ei neuvotella ennenkuin se tulee valkoisen lipun kanssa, mieluummin housut kintuissa ja pyytää aselepoa, ja mahdollisia rauhanneuvotteluita.

   Tämä toinen maailma ei houkuttele, mutta lienee välttämätön paha kestettäväksi tämän ainutkertaisen elämän kuluessa.

 

Maailmassani keskityn niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa konkreettisesti. Valvon vaikutukset itse ja pyrin parempaan, jos epäonnistun.

   Kun joskus luen vanhoja blogitekstejäni, ihan tarkistusmielessä, olen äärimmäisen tyytyväinen jos huomaan takkini kääntyneen. Iloitsen, jos en tunnista vanhan itseni ajatuskulkuja.

   Maailma ympärillämme muuttuu jatkuvasti, myös me muutumme. 

   Konkreettina esimerkkinä muutoksen epäuskosta olen käyttänyt Lähi-Idän sotia, jotka ovat jatkuneet koko elinaikani. Mitä olisin voittanut, jos olisin kaikki nämä vuodet murehtinut näitä sotia? Entä pitäisikö ihmisten noissa sodissa kokeman hädän jotenkin koskettaa minua? Ja mitä olisin voinut tehdä näiden vuosien aikana noiden ihmisten eteen?

   Toisena erittäin ajankohtaisena esimerkkinä on Ranskan mellakat, joista valtaapitävät ovat syyttäneet vasemmistoa. Jos palkalla tai eläkkeellä ei tule toimeen, ei vastaus vuodesta toiseen voi olla, että täytyy työskennellä kovemmin. Elämä ei ole tavoitteellista tulosurheilua.

   Suomessa yhteiskunta on rikkonut kanssani tekemän sopimuksen jo kahdesti: eläkeikäni on siirtynyt kaksi kertaa. Tällä tietoa pääsen eläkkeelle keväällä 2028. Henkilökohtaisesti varauduin tähän jo kymmenen vuotta sitten hyppäämällä sivuun. Sivussa on enemmän aikaa ja tilaa - rahaa ja kiirettä vähemmän.

   Sivusta on tyydyttävää seurata ihmisiä, jotka eivät koskaan tyydy mihinkään. Sivusta näkee, kuinka mieletöntä olisi yrittää viedä maailmaa vain yhdellä ideologialla eteenpäin.

 

Vuosien varrella tasoittuu. Tyyneyden läpi voi kirkkaasti valita missä maailmassa haluaa aikansa kuluvan.

   Mikä on sinun valintasi?

 

Kuvassa mekaaninen vetokello Poljot St. Petersburg 1994. 17 synteettistä rubiinia koneistossa - aito CCCP.

   Kello tehtiin vuoden 1994 Kansainyhteisön kisoihin. Poljot "Northern Palmyra" (Pohjolan Palmyra) on keräilijöiden himoitsema erikoismalli. Se julkaistiin alun perin vuonna 1994 kunnianosoituksena Pietarin kaupungille. Termi "Pohjolan Palmyra" on historiallinen ja runollinen nimitys Pietarille, jolla viitataan kaupungin loisteliaaseen arkkitehtuuriin ja kulttuuriseen merkitykseen (verraten muinaiseen Palmyran keidaskaupunkiin).