AJANVIETE

 

Isoisäni ja isäni sukupolvet, 1900- luvun aivan alussa ja toisen maailmansodan jälkeen syntyneet, käyttivät puheessaan usein ilmaisua "ajanvietettä". He kuvasivat tällä työn ulkopuolista aikaa, eli tekemisiään vapaa-ajallaan. Heidän puheessaan ajanviete-sanaan sisältyi sisäänrakennettu perustelu, että jos oli tehnyt töitä kuusi päivää viikossa, saattoi sitten viettää aikaansa tekemättä mitään tai tekemällä jotakin toisarvoista. Tämä toisarvoisuus tarkoitti luterilaisen moraalin ulkopuolelle lipsumista.

   Nyt 2026 toisarvoisuuden ja moraalin ajat ovat ohi. Isoisäni tai isäni sanoisivat, että millään ei ole enää väliä. Minä olen toista mieltä, yhä useammalla asialla on eri ihmisten mielestä hyvinkin paljon väliä.

   Ja juuri siinä se vika on.

 

Todelliset mestarit eivät sotke opetuksiinsa mukaan mitään ideologiaa. Päinvastoin he haluavat, että ihminen näkee maailman sellaisenaan kun se hänelle näyttäytyy. Tässä maailmassa ihminen sitten tekee valintoja.

   Kuvainnollisesti: alaston ihminen, viaton sydän vailla mitään riippuvuuksia.

 

 

Minusta ei ole yhtä oikeaa tapaa elää elämäänsä. Toisin sanoen ei ole yhtä oikeaa tapaa millä elämä elää meidät loppuun. Minä en pysty antamaan ohjeita kenellekään, mutta jos joku kokee olevansa elämänsä kanssa hukassa, voin ehdottaa. Tarkoitan itsensä kohtaamista omana itsenään.

   Viestini on yksinkertainen: vain itse voi vaikuttaa omaan suuntaan ja siinä sivussa omaan ajanvietteeseen. 

---

 

 

Kesä on leppeää aikaa. Me olemme viime aikoina nauttineet syrjäisen asuinpaikkamme helmistä: viileästä joesta jolle pääsee halutessaan kalaan ja harvalukuisista pihassamme kukkivista kukista.

   Kaukana on 40 asteessa kärvistelevä Eurooppa Lapin raikkaudesta. Heinäkuussa 2023 tekemämme pitkän, aina Lissaboniin asti ulottuneen matkailuautoreissun aikana meille kirkastui miltä tuntuu viettää aikaa viikkotolkulla jatkuvissa yli 35 asteen lämpötiloissa. En helposti vaihtaisi tätä Suomen kesää niihin, vaikka olen joskus nillittänyt Pohjoisen kylmistä kesäilmoista.

 

 

Viimeisen kahden kuluneen viikon aikana olen muun harjoittelun seassa tehnyt kaksi pitkää ja kovaa pyörälenkkiä. Ne ovat osoittaneet, että pohjani todelliseen pitkänmatkan pyöräilyyn ovat riittämättömät. Tunnelma kehossani liikaa pyöräillessä on samanlainen kuin liikaa juostessa: ei makeaa mahan täydeltä.

   Minulle on ollut vuosikausia selvää, että jossakin vaiheessa kehoni kohtaa niin sanotun takaisinmaksun ajan. Tämä tarkoittaa, että vuosikausia ultrajuoksua varten tehdyt harjoitukset ovat kehittäneet kehoa, kuten myös kuluttaneet sitä. 

   Yksinkertaisesti sanottuna: keho on psykofyysinen kokonaisuus, en nykyisin aina viitsi rasittaa sitä äärimmilleen. 

 

TREENIT

Viikko 27.

Ma- Maantiepyörä 201,05 km - 7.57. Nellim - Ivalo - Inari - hiukan Kittiläntietä ja takaisin.

Ti- Kävelyä Kirsin kanssa 4,86 km - 1.11.

Ke- Gravelpyörä 51,34 km - 2.03.

To- Pe - Lepo

La- Maantiepyörä 21,01 km - 5o min.

Su- Läskipyörä Kirsin kanssa 13,45 km - 1.19. 

 

Viikko 28.

Ma- Juoksua osin poluilla 5,32 km -37 min.

Ti- Juoksua osin poluilla 8,01 km - 58 min.

      Gravelpyörä Kirsin kanssa 16,87 km - 59 min.

Ke- Maantiepyörä 100,64 km tempoajoa - 3.43. Välillä 46 - 80 kova sade.

To- Gravelpyörä 55,27 km - 2.22. Kessi etc.

Pe- Gravelpyörä 30,78 - 1.17.

La- Lepo

Su- Lepo

 

KELLOHARRASTUKSESTANI:

Ranteessani oleva aika on edullista, en harrasta kalliita kelloja yksinkertaisesta syystä: ei ole varaa eikä tarvetta sijoittaa.

 

 

IHMISVIHAA

 

Olen huomannut itsessäni kehittyvää ihmisvihaa - tarvetta olla rauhassa. Rauhassa oleminen minulle tarkoittaa osallistumista maailman menoon vain siltä osalta kuin sen itse kokee tarpeelliseksi. Tarpeeni ovat vähäiset.

   Tiedostan erittäin kirkkaasti, että ihmisvihani johtuu ikääntymisestä. En yksinkertaisesti jaksa olla kiinnostunut itsestään selvistä asioista, joista jokainen uusi sukupolvi keuhkoaa näkemyksensä mukaan. Keuhkoaminen tarkoittaa esille nostamista ja itse asiasta ääntä pitämistä.

   Vanhan sanonnan mukaan pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen, se on edelleen pyöreä. Kuitenkin tämä ei riitä. Kaikki muuttuu jatkuvasti ja itse pyörän ominaisuuksia voidaan kehittää ja muuttaa paremmin aikaan sopivaksi. Tässä en nyt tarkoita polkupyörää, vaan suhtautumista erilaisiin elämän peruskysymyksiin.

   Mielestäni on lukuisa joukko asioita, joita ei tarvitsisi kehittää lainkaan. Ne kelpaisivat ihan sellaisenaan. Esimerkkinä vaikkapa henkilöiden työnimikkeet. Esimies on hyvä sana. Vaikka esimies olisikin nainen. Tai perämies. Esinainen tai perähenkilö kuulostavat hieman huvittavilta. 

   Ymmärrän toki tiettyjen tahojen kiivaan muutoshalun. En nyt lähde kirjoittamaan feminismistä tai muista tasa-arvoista. En suhtaudu tällä hetkellä kovin vakavasti ihmisten kiihtyvään tarpeeseen löytää etuoikeuksiaan maailmassaan, koska uskon vakaasti oman tien kulkemiseen ja sillä pärjäämiseen.

   Oman tiensä kulkija osoittaa omalla toiminnallaan kykynsä ja arvonsa. Jos hän niillä pärjää, on se taatusti muilta jotakin pois. Kaikki kun eivät saa kaikkea ja kaikki eivät kaikkeen pysty. Luonnonlaki, sanoisi edesmennyt isäni.

 

Ihmisvihaani on muitakin perusteita. Ne löytyvät elämäntavastani. 

   Kun olen luonnonrauhassa, olen lähellä alkuluontoa ja omaa alkuluontoani. Ei siihen kaivata muita, paitsi tietenkin Kirsiä tai satunnaisia ystäviäni. Täytyy ymmärtää miten syvä tunne yhteenkuulumisesta luontoon syntyy noina hiljaisina hetkinä. Tämän blogin aloituskuva kertoo tuollaisesta hetkestä. Kuinka kaukana aiemmin mainittu keuhkoaminen tuosta kuvan tilanteesta onkaan. 

   Ymmärrys syntyy yhteisen kokemuksen kautta, ei sitä määrittelemällä. Asioiden on annettava tapahtua omien nimiensä alla, sellaisina kuin ne ovat. Muuten syntyy luonnoton väkisin yrittäminen ja pakottamisen tunne.

   Kun vietän aikaani pitkillä, yksinäisillä lenkeillä, olen irti ja etenkin poissa kaikesta ja kaikilta. Tunne pelkästä hengityksestä ei missään, liikeellä, on hyvin täydellinen. En kaipaa siihen mitään muuta. Aistini ovat auki ja läsnäoloni on sataprosenttinen hetkittäin.

 

Sanana ihmisvihassa on huono klangi. Aiemmin mainituille keuhkoajille se antaa mahdollisuuden syytökseen: asetat itsesi muiden yläpuolelle. En aseta itseäni mihinkään, mutta jos muista tuntuu että olen yläpuolella, niin tervetuloa mukaan rinnalle kiipeämään.

 

 

VIIKKO 28.

Ma- Lepo

Ti- Juoksua Pyhävaaralla 14,01 km - 1.47.

Ke- Pyörällä Kontoksen kierros 53,57 - 2,24.

To- Juoksua Haapakurussa 10,02 km - 1.15. Oikea pohje revähti.

Pe- La- Lepoa pohkeen vuoksi.

Su- Pyörällä 20,64 km asvalttia - 52 min. Kirsin kanssa iltapyöräily 20,45 km - 1.16.

Juoksua 24,03 km - 3:02 ja pyörällä 94,66 km - 4:32

 

VIIKKO 29.

Ma- Pyörällä 50,93 km - 2.11.

Ti- Pyörällä 133,61 km - 5.51. Osa soraa.

Ke- Pyörällä 25,62 km - 1.11. Osa soraa. 

To- Kirsin kanssa kyläpyöräilyä 20,02 km - 1.17.

Pe- Pyörällä 103,5 km - 4.14. Ivaloon lentokentälle ja takaisin.

La- Lepo

Su- Pyörällä Kesssiin soraa 42,3 km - 1.46.

Pyörällä 376 km - 16:03 (vertikaalista nousua 3429 m)

 

 

Jos pyörällä ajaa 376 km viikossa läpi vuoden, tulee siitä melkein 20.000 kilometriä. Tämä harjoitusmäärä on todella iso. Syy omaan suureen pyöräilymäärääni löytyy oikean pohkeen repeämästä, jonka sain viikon 28. tavanomaisella lenkillä. Eikä ollut edes vauhtia tai kompurointia. Vaivaa pahensi kompurointi perjantaina töissä, kun turvakenkä takertui Ivalon Attendon ilmastoinnin konehuoneeseen johtaviin metalliharkkoportaisiin. Seurauksena lisää irrallista kudosnestettä ja turvotusta. Kehräsluun alle kertynyt musta väri alkaa vaaleta mutta kireä pohje edelleen on. Kumma kyllä se ei tunnu pyöräillessä juuri lainkaan.

 

 

Pyöräilyyn kuuluu olennaisena osana pyörän huolto. Pölyt pois ja voimansiirto notkeaksi. Korjaustelineeni on omatekoinen.

 

 

Kuva on Kessistä. Loputtomia sorateitä riittää. Näin helteillä paarmat ovat oikein hyviä kirittäjiä.

 

 

Anninkatu on mielenkiintoinen sorapätkä Inarin (kunta) Raja-Joosepintien ja Nelostien välissä. 

 

 Yksi Anninkadun silloista.

 

 Iltalenkillä Kirsin kanssa. Siikajärventie.

 

 Ihanteellinen tilanne: nainen kalastaa ja minä keitän kahvia. Aittasaari.

 

 

HEINÄKUUTA UHRATAAN?

 

VIIKKO 27.

Ma- Juoksua 9,12 km - 1.06. Poluilla.

Ti- Gravelpyörällä 100,74 km - 4.17. Asvalttia.

Ke- Juoksua 8,39 km - 56 min.

To- Läskipyörällä Peuraselkä ympäri 41,84 km - 2.48.

Pe- Juoksua poluilla 9,18 km - 1.13.

La- Kirsin kanssa gravelpyörällä 23 km ja yksin 17 päälle, yhteensä 40,5 km - 2.22.

Su- Juoksua kylällä tiellä 8,01 km - 55 min.

Yhteensä pyörällä 183 km ja juosten 34,7 km. Aikaa kului 13 tuntia ja 39 minuuttia.

 

 

Pitkän linjan blogikirjoittajana mietin joskus, että miksi näitä kirjoituksiani joku lukee. Näen toki tilastoista, että hyvinkin luetaan. Silti myös mietin joskus, että mitä pitäisi kirjoittaa. Kaikki eivät ole kiinnostuneita samoista asioista, ja joskus tapani tuoda filosofiaani yksilön omien valintojen tärkeydestä on vaikeaselkoinen.

   Olen urheillut elämääni eteenpäin omasta mielestäni kauan, mutta löydän silti aina motivaatiota jatkaa urheilemista. Kirjoittamisen kanssa on toisin. Täytyy löytyä jokin hyvä syy kirjoittaa. Kun kirjoitan kirjaa, haluan sanoa jotain, kertoa tarinan ja jättää jäljen. 

   Kun kirjoitan blogia, arvostan kaikkia teitä, jotka ovat seuranneet minua vuosikausia ja haluan sanoa teille jotain. Sarkastisesti totesin Kirsille, kun tuli puhetta tästä blogista, että täytyisi taas juosta jokin pitkä ultrajuoksu niin saisi lisää lukijoita. Kirsi sanoi, että ihmisiä kiinnostaa usein se miten joku pystyy. Kun sanoin, että melkein kaikki pystyisivät. Hän sanoi, niin, melkein.

   Melkein kaikki. Yksi sana enemmän ja iso ero. Todellisuudessa moni ei halua uhrata aikaansa harjoittelulle. Pidetään muita asioita tärkeämpinä. Minä en pidä sanasta uhrata. Liikkuminen on minulle elämäntapa. En koe uhraavani mitään.

   Sensijaan koen joskus valinnan vaikeutta. Aika ei riitä kaikkeen mielenkiintoiseen, koska urheiluun kuuluu olennaisena osana lepääminen. Ilman lepoa koko elämästä ei tule mitään, eikä tietenkään urheilusta.

   Voi harjoittaa itsensä siihen kuntoon, että pystyy lepäämään kevyesti liikkuen. En ole pitänyt lepopäivää viimeiseen kahteentoista päivään. Enkä haluaisi pitääkään. Tässä on nyt sairastelun ja kevyen alkuvuoden osalta levätty ihan riittävästi. Mutta silti aina kohtaan rajan, kuten tänään. Täysin tyhjät jalat ja polttopuunteosta väsynyt keho muutenkin. Siis "lepo". Eli pelkkää moottorisahausta ja puunhalkomista. Ei urheilua.

   Menneellä viikolla viileät kelit jatkuivat. Viimeksi ennen pandemiaa oli näin kylmä ja täynnä sääskiä oleva kesä. Ilmoista ja itikoista huolimatta pääsin kohtuullisesti liikkeelle taudin jälkeen. Ohessa tein myös polttopuita. Kohta polttopuu-urakka on valmis, muutama päivä vielä ja sitten pääsee keskittymään liikkumiseen toden teolla.

   Avokelani päätti elämänsä. Tilasin Daiwa Ninjan hajonneen Patriotin tilalle. Odotamme hieman lämpimämpiä ilmoja, jotta pääsisi nauttimaan perinteisestä Lapin kesäkalastuksesta, jossa vedenpinnan tuikit rikkovat tyvenen pinnan ja luovat odotuksia. Kuten olen monesti todennut, niitä päiviä ei lakseta vuosiin mukaan, jotka vietät kalastaen!

   Pitäkää itsestänne huolta, että jaksatte huolehtia muistakin. 

 

Kuten kuvista näkyy, tarjoaa Nellimin seutu reittejä monenlaiseen liikuntaan. Ja niitä kuuluisia haasteita.

Viimeisessä kuvassa näkymä päätieltä pohjoiseen, sumuisille vaaroille, joiden takana kotikyläni lymyää.

TOTTA

 

 

Olen seurannut vuosikymmeniä Amerikkalaisen ultrajuoksijan, Anton Krupickan edesottamuksia. Viimeisimmissä kirjoituksissaan hän on kertonut juoksemisen olevan hänelle omavaraista. Hän tarkoittaa tällä, että tarkoituksena on liikkua nopeasti ja kevyin varustein luonnossa omiin kykyihin luottaen. 

   Hän kirjoittaa myös, että tärkeintä on liikkumisen kokemus, se mikä on totta kullekin sillä hetkellä. Tätä voisi laajentaa koskemaan meitä kaikkia koko elämämme aikana.

 

Kosmologi Kari Enqvist on kolumnissaan nimeltä Meitä säikytellään kuvitelluilla katastrofeilla, kirjoittanut:

"Pahinta olisi, jos tyhjiö hypähtäisi spontaanisti uuteen, negatiiviseen energiatilaan niin, että kaikki aine höyryyntyy pois ja avaruus romahtaa yhdeksi pisteeksi. Silloin planeetat, tähdet ja kaikki elämä maailmankaikkeudessa katoavat silmänräpayksessä.

 

Kun nyt vedän yhteen Krupickan ja Enqvistin ajattelun, niin mikä on totta juuri sinulle maailmassasi nyt? Minkä uskot olevan totta?

   Meitä on peloteltu aina pahimmasta mahdollisesta. Harvemmin parhaimmasta on puhuttu mitään. Miksi meidän täytyy lähestyä kaikkea niin, että kuvittelemme onnistumiseen tarvittavat keinot pahimman uhkakuvan kautta. Myös aivan tavallisissa askareissamme, niissä kuuluisissa puuhasteluissamme.

   Minä olen ratkaissut asian jo vuosia sitten ajattelemalla positiivisuuden kautta, myös ultrajuoksuissani. Ongelmia ei kannata odottaa, ne ilmaantuvat kyllä. Tärkeintä on kyetä ratkomaan ne. Tässä ajattelussa etukäteen ei voi valmistautua kaikkeen, eikä pidäkään. Kokemukset hankitaan harjoittelun kautta. Esimerkkinä useimpien ultrajuoksijoiden käsitys pitkästä lenkistä, kolmekymmentä kilometriä ei ole pitkä lenkki, mutta se voi tuntua siltä.

   Nykyisin positiivisuuteni ylläpitoon kuuluu olennaisena osana uutisten osittainen vältteleminen. Median klikkiotsikot ovat täynnä uhkakuvia tai negatiivisia tapahtumia. Näiden sekaan hukkuvat hyvät uutiset, joita niitäkin on.

   Minnesotan yliopiston professori Benjamin Toff on kirjoittanut tietokirjan nimeltä Avoiding the News: Reluctant Audiences for Journalism, yhdessä Ruth Palmerin ja Rasmus Kleis Nielsenin kanssa. Kirjassa selvitellään miksi ihmiset välttelevät uutisia: ihmiset eivät tiedä mihin luottaa, uutiset eivät vastaa kysymyksiin ja ihmisten on vaikeaa arvioida uutisia.

   Uutismedia verkossa -tutkimuksen mukaan Suomessa nuoret ja naiset sekä vähätuloiset välttelevät uutisia keskimääräistä enemmän. Naiset ja nuoret kokevat uutisten määrän uuvuttaviksi miehiä ja iäkkäämpiä yleisemmin.

   Kautta aikojen ovat viisaammat vetäytyneet pois hälinästä. Vuorille ja erämaahan. Asiat harvoin "tapahtuvat" itsestään. Yleensä taustalta löytyy ihmisten tekemiä päätöksiä, etenkin omia päätöksiä.

   Vain sinä itse voit päättää mikä on totta juuri sinulle.

 

Kanalinnunpyynnissä kahvitauolla. Saalis on etualalla, suolistettuna, verkkopussissa sanomalehteen käärittynä.

 

 

VIIKOT 38. - 39.

Ma- Lepo. Pohjekipu.

Ti- Metsällä 3,96 km - 1.24.

Ke- 10,05 km - 1.21

To- Metsällä 3,72 km - 1.12.

Pe- Lepo

La- 10,20 km - 1.19. Pohjekipu.

Su- Lepo

 

Ma- Metsällä 2,87 km ja 3,05 km - yhteensä 1.50

         Illalla kävelyä Kirsin kanssa 4,11 km - 50 min. Pohje kipeä.

Ti- Ke- Lepo

To- Metsällä 2,42 km - 40 min.

Pe- Lepo

La- 10,09 km - 1.09.

Su- Iltalenkki 8,03 km asvaltilla - 56 min.

 

Ma 30.9. Siikajärventie 15,45 km - 1.42.

 

SYYSKUUSSA juoksua 117,78 km.

 

Kun sanon, että en ole juossut paljon, niin tarkoitan myös sitä. Kulmienkohottelu tavattaessa tai asian vähättely ei muuta tätä miksikään.

 

Hyvä elämä on yksinkertaista. Me emme harrasta marjastusta, kalastusta tai metsästystä, vaan pyydämme luonnosta luontoa kunnioittaen ruokaa pöytäämme. Kun näin toimimme, meidän ei tarvitse perustella esimerkiksi lihan- tai kalansyöntiä kenellekään mitenkään.

 

  

Minä en julkaise saaliskuvia, mutta tuossa on 9,5 kiloa kalaa. Tästä määrästä haukea 2,5 kiloa, loput siikaa ja ahventa. Kaikki syödään itse. Osittain savustaen. Hauki pihveinä tai fileinä, kuten ahven myös. Ruodoista ja evistä Kirsi keitti kalaliemen. Lientä voi lorauttaa mauksi vaikka lintukastikkeeseen hiukkasen, kuten valkoviiniä tai konjakkiakin.

 

Ensilumi tuli 29.09.2024. Yläkuva Saariselältä, alakuva 30.09. Nellimin Siikajärventieltä.

Sami Liuhdon uusin kirja, Perinnöt. Vahva suositus. Kirjan voi ostaa Käsitteen verkkokaupasta, linkki kauppaan blogini internetversiossa oikeassa yläkulmassa.

 

 

Kuva on Nellimin Ahvenvaaran lammesta, josta useimmilla ei ole mitään tietoa. Kyseiseen lammeen ei laske vettä mistään, eikä siitä juuri laske vettä mihinkään. Silti siinä on aina kirkasta vettä, myös kuivana kesänä.

 

AUKI

 

On kiehuvan lämmintä. Katselen Kirsiä, joka kahlaa polviaan myöden matalassa rantavedessä. Tullessa piti visusti varoa karikkoja, vesi on alhaalla. En muista, että se olisi koskaan ollut näin alhaalla, mutta enhän minä muista kaikkea muutakaan.

   Silti vieläkään ei ole olemassa vääriä muistoja. Siitä on kauan, silloinkin oli kiehuvan lämmintä. Istuttiin tauolla mökillä Hämeessä. Oltiin kaivettu lapiolla maata pois autotallin tulevalta paikalta. Autotallia ei koskaan rakennettu, isällä oli aina muuta tärkeämpää. Mutta kuluihan aika siinä kaivaessa, niinkuin isoisä kerran tokaisi.

   Sillä tauolla isoisä opetti, että jokaisella meistä on suojauksessa aukko. Reikä, josta yhtäkkiä pääsee jotakin pahaa sisälle. Hän kertoi, että pitäisi varoa niitä ihmisiä, joilla on elämäntehtävänään tuon reiän löytäminen.

   Minä viattomana poikasena kuuntelin. Katselin kahden sodan kokenutta käsipuolta veteraania ja ihmettelin, että mistä ne ihmiset tunnistaa. "Just siinähän se on, ei niitä tunnista ennenkuin on myöhäistä." Siinä oli kaikki mitä isosisä sillä kerralla suostui kertomaan.

   Myöhemmin on löytynyt vikoja, ja myös niitä reiänmetsästäjiä.

 

Kirsi kahlaa takaisin ja istahtaa viereeni. Nojaan päätäni monisatavuotiaaseen mäntyyn. Katselemme rantasipiä. Lintu lentää edestakaisin ja piipittää surumielisesti. Se on sitä mieltä, että olemme sen tontilla. Nostan kiikarit silmille ja haravoin poukaman molemmat rannat. Pohjoisen puolella jonkin matkan päässä on tämänkesäinen sipin poikanen. Se vaappuu kokemattona harmaalla rantakivellä ja koittaa näyttää vahvalta.

   Siirrymme kolme metriä taaemmas varjoon istumaan ja aloitamme kahvistelun. Tulipaikka saa olla rauhassa. On metsäpalovaroitus ja kuntta rutikuivaa. Vaikka tulipaikka onkin hiedalla, niin ei tarvita kuin yksi kipinä ja sitten roihahtaa. Nellimin kylän alueella salama sytytti Ylimmäisellä Santajärvellä rinteen viikko sitten ja äskettäin Inarijärvellä Tissisaaressa paloi pari hehtaaria. Sitäpaitsi makkaraa ei tee mieli tällä helteellä ja kahvi on valmiina termoksessa.

   Syödessäni voileipää haistan kalan tuoksun käsissäni. Matkalla tänne koimme katiskan ja kalastimme karikolla syvänteen reunalla. Aalloissa vaappuvassa veneessä katselimme merikotkaa, joka tapansa mukaan ilmaantui auringosta kuin tyhjästä. Perkasin ahvenet tulipaikan vieressä hiedalla. Suolasin ne ja laitoin kylmälaukkuun. Voisin lyödä vetoa, että kotka ei ehdi ennen lokkeja sitten kun olemme menneet. Mutta kummatkaan eivät tule, ennenkuin vene on poissa. 

   Täällä rajavyöhykkeen tuntumassa ei liiku paljon ihmisiä. Ehkä minun pitäisi tilata se t-paita. Siinä lukee englanniksi, että erämaan lisäksi rakastan vain yhtä ihmistä. Juuri siksi olemme täällä. Täällä ei ole ketään muita kuin me kaksi. Yksikään reiänmetsästäjä ei tänne eksy. Ei heille ole täällä mitään metsästettävää.

Kirsi lähtee vielä etsimään mustikoita. Kerron hänelle, että olen kävellyt nämä kurut ja harjanteet syksyn linnustusta varten. Että huudan kun pääsen toiselle puolelle, jos sinne kannattaa tulla.

   Erottuamme suunnistan hietaa pitkin polun päähän ja alan nousta rinteeseen. Isoja mustikoita on varjopaikkojen mättäissä siellä täällä. Osa marjoista on vielä raakoja, eikä niitä loppujen lopuksi ole kovin paljon. On ollut liian kuivaa. Nousen ylemmäs. Tiedän tarkkaan mitä harjanteen takana on. Siksi tänne onkin aina yhtä jännittävää tulla.

   Harjanteen niskalla pysähdyn. Edessäni on muutama neliö paljaaksi kuovittua maata. Nyt siinä on vain poron jälkiä ja kanalinnun kylpykuoppa. Vähän edempänä on ensimmäinen hajotettu muurahaispesä ja vähän matkan päässä toinen. Sitten on kaadettu koivupökkelö ja mättäissä reikiä siellä täällä. Palokärki ei tee tällaista, tuumin ja laskeudun seuraavaan kuruun, jossa mustikoita on vielä harvemmassa.

   Palatessani seisahdun vielä kerran harjanteen niskalle. Kuvittelen mielessäni metsän kuninkaan makaamassa tässä. Täydellisessä suojassa kun järveltä käy raikas tuuli turkkiin. Miltähän jatkuva varuillaanolo mahtaa karhusta tuntua. Eläin elää vaistojensa varassa hetkessä, ihminen yleensä mielensä mielikuvissa jossain muualla.

   Pikkupojasta asti olen ymmärtänyt, että minulla on kyky tuntea hetki. Isälläni oli sama kyky. Hän yritti hukuttaa tunteen viinaan, koska ei kestänyt sitä. Isoisä opetti minulle, miten hetken kanssa voi elää. Miten sen tunteen, kun näkee syvemmälle, voi kestää. Hän sanoi, ettei milloinkaan pidä luulla näkevänsä enemmän kuin muut ihmiset. Ei pidä yrittää olla parempi, vaan nöyrempi. "Ja just tätä eivät ihmiset ymmärrä." Eikä isoisä tapansa mukaan suostunut selittämään silloinkaan enempää.

   Isosisän sanat korvissani jatkan eteenpäin. Nyt olen ymmärtänyt. Kun on auki, niin suojaus pettää. Täällä saa olla auki, eikä mikään uhkaa. 

   Kuntta rahisee jalkojeni alla. Käkkäräisten koivujen lehdissä on ruskeaa ja kurun pohjalla tavallisesti soliseva puro on lomalla. Huudan puolivälissä Kirsiä ja jatkan alemmas. Kohtaamme polun päässä. Tokaisen, että mulle ei ole siis nyt astiaa. "Ei ole nyt, pelkät piirakkamarjat riittävät", liinapäinen sanoo ja nousee tarmokkaasti ylemmäs.

   Jätän Kirsin rinteeseen ja kuljen polkua seuraavalle lahdelle. Kiikaroin tyhjät rannat. Tässä kuumuudessa ei huvita kalastaa enempää. Onhan noita jo savuahveniksi. Paluumatkalla löydän poron kalloluun palasen. Nostan luun oksanhankaan silmänreiästä roikkumaan.

   Palaan hiedalle puun juurelle istumaan. Kirsillä oli pikkuämpäri jo yli puolillaan, kohta on aika lähteä kotiin. Rantasipi aloittaa lentelyn ja piipityksen, mutta rauhoittuu sitten. 

   Kaikki on paikallaan.

VIIKOT 29. - 30.

Ma-Ke- sairas/lepoa.

To- Hiukan kävelyä.

Pe- Läskipyörällä Kirsin kanssa 17,06 km - 1.25.

La-Su- Lepoa.

---

Ma- 7,01 km - 51 min.

Ti- Lepo

Ke- 10,24 km - 1.09. Asvaltilla.

To- Kävelyä Kirsin kanssa 4,07 km - 1.10.

Pe-Lepo

La- 10,02 km - 1.06. Hiekkatiellä.

Su- Lepoa.

Taudin jälkeen varovaisesti liikkeelle. Hellesäät.

---

KUVIA SELITYKSINEEN

Kaikki blogin kuvat suurenevat jonoon katsottaviksi niitä klikattaessa.

Hyttyshatun läpi voi pussata, juoda kahvia ja sylkeä. Viimeksimainitussa tapauksessa täytyy tietää, ettei ole limppi.

Hillaa kello 23.30.

Inarijärven eli Erämeren saaret ovat paratiisi.

 

 

 

Maakaapelia ulkovaloille, aika kuluu edelleen kaivaessa.

Metsästyskausi lähestyy. Koulutuksessa haulikkoradalla.

Ylimmäisen Santajärven paloaluetta.

Nauttikaa vielä kesästä, käännymme elokuuhun. Tätä kirjoittaessani Nellimissä on 14,5 astetta lämmintä. Helteet ovat täällä toistaiseksi ohi.

KALALLA

 

Päivät jotka vietät kalastaen, niitä ei lasketa ikävuosiisi mukaan. Näin sanotaan, mutta toisaalta kalassa ollessaan on läsnä elämässään enemmän kuin huomaakaan. Kalastuksen salaisuus piilee pinnan alla. Sinne ei useinkaan näe kovin kauas, joten koskaan ei tiedä mitä odottaa.

    Alkuperäisessä merkityksessään kalastaja pyytää kalaa. Pyytää ruokaa luonnolta luonnossa. Yksinkertaisimmillaan kalastajan ja saaliin välissä on puinen keppi, siima ja koukun syötti. Japanilaisessa Tenkara- kalastuksessa siimassa on perho. Tässä kalastaja on kalan kanssa tasavertainen toisin kuten tuijottaessaan kaikua kymmenien vapojen uisteluveneessään.

    Vastenmielisintä kalastusta on mielestäni pyydystä ja päästä- tyylinen urheilu. Viaton luontokappale väsytetään, revitään viehe leukaperissä kuiville kuvattavaksi ja sitten vapautetaan muka hellästi takaisin. Tässä ihminen näyttää alkuperäisen apinaluontonsa selvimmin. Eläinrääkkäystä pelkästään huvin, urheilun ja egopullistelun vuoksi.

 

Minulle ja Kirsille kalastus on ensisijaisesti luonnon kanssa olemista. Saalis on tärkeä ruuan lisänä, ei muuten. Saadessani kalan tainnutan sen ensin. Sitten irrotan koukun ja verestän kalan. Hetken päästä laitan saaliin kylmälaukkuun. Yleensä laukussa on kylmäkalle tai jäitä. Usein perkaan kalan vasta kotona. Joskus kahvitauolla kalastuksen lomassa, jolloin perkeet palautuvat linnuille tai muille nälkäisille luonnon kiertokulkuun. Kotona kompostoin perkuujätteet, joskus syötän ne ketuille tai variksille.

    Minä en kuulu siihen joukkoon, joka talvikalastuksessa suu vaahdossa istuu pillkiavannolla, jota ympäröivät kymmenet sätkivät ahvenet. Ahneus on kuolemansynneistä pahin ja osoittaa ihmisen pienuuden. Raamattua ei kannata siteerata, jos ei elä sen mukaan. Itsensä nostaminen suureksi, luontoa kunnioittavaksi erämieheksi on itsetehostuksen par exellence. Tästä syystä en enää nykyisin koskaan julkaise omia saaliskuviani. 

    Sensijaan saatan julkaista savukalakuvia. Niistä sentään pystyy päättelemään, että saalis päätyi ruuaksi. 

    Savustan vanhasta saunankiukaasta tehdyllä savustimella. Kiukaan päälle minulla on ruostumaton teräspöntto, jonka sisällä kaksikerroksinen ritilä. Kolmas vaarini Ahti opetti minulle rasvapellin tärkeyden, purujen seassa sulava rasva huonontaa makua. Rasvapellin alla on leppäpurua ja muutama sokeripala. Kiukaan vetoluukulla on helppo säädellä tulen voimakkuutta. 

    Alla olevat ovat tummaa sorttia, noin neljänkymmenen minuutin savustuksen tulos. Eivät kuitenkaan kuivia.

 

Meillä Inarissa on hienot mahdollisuudet kalastaa hiljaisessa luonnossa. Tällä en tarkoita paljon hehkutettua Inarijärveä, jonka nimessä on vain yksi n-kirjain. Erämeri on kyllä kaunis ja karu. Toisaalta pahimpiin aikoihin valtavankokoiset uisteluveneet risteilevät edes takaisin halkoen sekä vedenalaisen, että vedenpäällisen rauhan.

    Tarkoitan lukuisia pienempiä, kirkasvetisiä metsäjärviä ja lampia, sekä jokia. Mikään tuskin on rauhoittavampaa kuin tehdä tervastulet tyvenen järven rannalle hiljaiseen erämaahan, ja kaikessa rauhassa silmäillä mihin ensimmäisen heiton virvelillä heittäisi. Näissä kokemuksissa on lähempänä luontoa, kuin myös omaa alkuluontoaan.

    Kalastaessaan keskittyy hetkeen ja unohtaa apinalauman vaatimukset yhteiskunnasta. Sotauutiset vaimenevat ja raikas pohjoinen tuuli painaa unohduksiin sen, että taas on joku jossain kuollut kuumuuteen. On vain hidas hetki oman itsen ja luonnon vuorovaikutusta.

 

Meillä on muutamia vaatimattomia, vanhoja lasikuituveneitä hiljaisten erämaajärvien rannoilla. Äskettäin remontoin yhden niistä kulkuveneeksi, jota on kätevä siirtää mönkijällä eri järville. Myös kuvassa näkyvät mönkijän tukkikärryn venevarusteet ovat itse laiteltuja.

    Kulkuveneeseen olen hankkinut Minn Kota 30 sähköperämoottorin. Pyöritän sitä 70 amppeeritunnin vapaa-ajan akulla. Akku on kotelossa, josta sulakkeen kautta lähtee kolmen metrin johto trukkiliittimeen. Perämoottorin alkuperäisessä johdossa on toinen trukkiliitin. Näin menetellen voi akun paikkaa veneessä muutella tasapainon löytämiseksi. 

    Akussa on ilman työkaluja irrotettavat akunkengät, näin vaihto vesillä sujuu helposti. Kotona en edes avaa koteloa latauksen ajaksi, vaan lataan laturilla trukkiliittimen kautta suoraan akun täyteen.

 

Minn Kotassa on viisi vaihdetta eteen ja kolme taakse. Vene on Rihu-merkkinen vakaa sotaratsu. Akku kestää kaikkea kuuden ja yhdeksän tunnin väliltä. Riippuu kelistä, vauhdista ja kuormasta. Minusta on fiksumpaa käyttää tarpeen tullen kahta pienempää akkua kuin raahata yhtä isoa. Minn Kotassa on akun varaustilan näyttö ja tietenkin mukana on airot. Niistä harvemmin virta loppuu, mikäli eväät ovat kunnossa.

 

Kirsin kanssa sisällytämme eräretkiimme aina monenlaista toimintaa. Riippuen vuodenajasta marjastus, sienestys ja kalastus sopivat mukavasti yhteen. Lisäksi veneellä pääsee järviketjuissa erämaahan kauemmas. Rantautumisen jälkeen voi aina kävellä seuraavalle järvelle.

Jokainen meistä elää ja kalastaa ymmärryksensä mukaan. En lainkaan kritisoi uisteluveneitä ja kaikuja. Mutta paljon jää kokematta sillä vanhalla asenteella, missä ihminen yrittää asettaa itsensä luonnon yläpuolelle. Se jää aina yritykseksi, jonka lopputuloksena on loppuunkäytetty ihmispolo, joka unohti elää elämäänsä kaiken kauniin keskellä, kalallakin.

VIIKOT 34. JA 35.

Ma- Lepo

Ti- 6,01 km - 46 min. polkua.

Ke- To- Lepo

Pe- Pyhävaara huipulle asti 14,13 km - 1.55. Osittain polutonta karheikkoa ja louhuja.

La- Siikajärventie, hiekkatie 10,05 - 1.03.

Su- 16,54 km - 1.49. Hiekkatietä Virtaniemeen.

Yhteensä 46,7 km - 5:35

Ma- Lepo

Ti- 8,06 km saunalenkki Haapakurua ja pururataa 1.03.

Ke- Lepo

To- 23,64 km - 3.05. Oikea harjoitus Annijärvi - Juoksemavaara. Katkesin täysin 16 km kohdalle ja otin geelin kuivana, vettä sain puolitoista kilometriä myöhemmin joesta.

Pe- Kylällä 2 km lenkillä muotoa seitsemän kertaa eli 15,15 km - 1.45. Useimmat ultrajuoksut pidetään lyhyellä radalla, joten on fiksua keskittyä harjoituksissa joskus myös kunnolla.

La- Su - Lepo

Yhteensä 46,8 km - 5:45

 

Olen juossut tänä vuonna tähän asti vain 1439 kilometriä. Joudun siis tyytymään vähään, koska paljosta en nyt palaudu. Samalla huomaan, kuinka raskaita normaalit harjoitukseni ovat. Ne vaativat alle kurinalaista perusjuoksua. Elokuuhun tuli kilometrejä 256. 

    Ei ole salaisuus, että olen väsynyt kilpailemiseen. Se ei kuitenkaan tarkoita juoksemiseni loppua vaan mahdollisuutta elää toisin.

 

Jos aina tavoittelet jotain, oletko läsnä tässä ja nyt koskaan?