ELÄMÄN MAISEMASSA

Minulta on usein kysytty miten tällä kokemuksella ja saavutuksilla pystyn vielä motivoitumaan harjoittelusta. Yhtä yksittäistä vastausta en osaa antaa mutta yritän kirjoittaa tähän joitakin ajatuksia. Samalla tämä blogi on vastaus lukijalta sähköpostiini saapuneeseen kysymykseen tauon jälkeen juoksuun palaamisesta sekä yleensäkin ajatuksista harjoittelusta vuosi toisensa jälkeen.

Oleellinen tekijä vuodesta toiseen juoksemiseni taustalla on että vuodet 1992-2016 eivät ole olleet samanlaisia millään osa-alueella. Elämässäni juoksu on ollut pääosassa monta vuotta mutta myös sivuosassa useita vuosia. Tämä johtuu aikanaan sairastetusta syöpätaudista, yrityksen perustamisesta kuin myös muista erilaisista elämäntilanteista, jotka ovat vaatineet huomion pois siirtämisen juoksusta. Tässä kohtaa on erikseen mainittava myös taloudelliset realiteetit. Aina ei ole ollut mahdollisuutta valita työn sijasta harjoittelua.

Tämän vuoden alkuun 71348 juostua kilometriä ovat opettaneet kärsivällisyyttä ja kykyä odottaa oikeaa hetkeä. Jos juoksu on ollut jostakin syystä mahdotonta olen keskittynyt perusliikuntaan muilla tavoilla tai lepäämään mutta aina henkisesti valmiina palaamaan harjoitteluun kun aika on ollut kypsä. Henkinen ja fyysinen hyvä suorituskyky hankitaan harjoittelemalla mutta tiettyyn rajaan saakka toista voi korvata toisella. Korostan : tiettyyn rajaan saakka.

Mainitusta rajasta käy esimerkiksi tällä viikolla tekemäni 28 kilometrin lenkki. Reilun kymmenen asteen pakkasessa juomavyön ja yhden geelin turvin kävin kääntymässä Kessin erämaassa.  Alkuperäisen lenkin pituutta lisäsin 10 kilometrillä koska tuntui juuri siltä kuin pitää tuntua: tunsin juoksemisen himoa ensi kerran sitten viime vuoden elokuun.
Lenkistä 10 kilometriä oli juoksua lumessa metsäautotiellä traktorin jäljissä, alussa oleva kuva on sieltä jostakin. Paluumatkalla jossakin 25 kilometrin kohdalla kieli alkoi kääntymään rullalle yläleukaan, neste ja energia oli loppu ja askel putosi. Takki ja sen alla ollut merinovilla alkoivat jäätyä toisiinsa kiinni pakkasen kiristyessä. Aurinko laski.
Pudotin vauhdin yli 7.00 min per kilometri. Tyydyin osaani koska tiesin että jaksan kotiin. Tiesin myös että energiatankkauksella jaksaisin kauan vielä hidasta etenemistä jos se olisi tarpeen. Uskon tekemiseeni ja arvostan sitä mutta en tee enää nykyisin mitään väkisin harjoituksissa.
Kotona suihkun ja ruokailun jälkeen tarkistin koska viimeksi olen juossut näin pitkästi yhtä mittaa. Se oli viime vuoden elokuun alussa ennenkuin isäni kuoli. Nyt oli oikea hetki tehdä se taas ja jatkaa. Kaikelle on aikansa ja se vähäinenkin harjoitus mitä olen tehnyt viime vuoden elokuusta tähän päivään nousee arvoon arvaamattomaan.

Jossain vaiheessa, mikäli aikoo kilpailla, on lopetettava puheet ja juostava. Aikanaan Seppo Leinosen kanssa naurettiin että ultrajuoksuun valmistautuminen ei ole salatiedettä vaan nousevan, hyvän kilometrimäärän juoksemista kohti kilpailua. Ratkaiseva tieto määrästä saadaan kokemuksen turvin mutta onko määrä ollut hyvä, se selviää kilpailun jälkeen. Tulos kokemukseen ja omiin odotuksiin suhteutettuna kertoo lopputuleman. Joskus pääsee perille joskus ei.

Tauon jälkeen, johtuipa tauko mistä asiasta hyvänsä, on tärkeintä ymmärtää että ultrajuoksijan peruskunnolla ei ole mitään tekemistä niin sanotun tavallisen kuntoilijan peruskunnon kanssa. Todella hyvään ja määrävoittoiseen ultraharjoitteluun ei syöksytä suinpäin. Vaatii erittäin pitkää ja puuduttavaa perusharjoittelua ennenkuin saa kehonsa siihen kuntoon että ultraharjoitus tarttuu kehittävästi.
Kääntäen tämä tarkoittaa myös harjoittelematta olemista tiettyyn rajaan saakka jos tauossa kysymys on väsymisestä tai henkisistä vaikeuksista. Kilpailuihin voi toki suhtautua monella tapaa mutta realismi kasvaa suhteessa juostuun kilometrimäärään lineaarisesti. Myös negatiivisessa mielessä.

On siis hyvä pohtia mitä haluaa, mihin uskoo pystyvänsä tai minun tapauksessani mtä annettavaa enää on kaiken kokemani jälkeen ? Ultrajuoksu, varsinkin monipäiväjuoksut, ovat kokeneiden urheilijoiden tilaisuuksia tavoitella rajojaan suhteessa muihin. Riippumatta iästä yksi tärkeimmistä motivaation lähteistä on kun löytää uteliaan kokemisen tarpeen itsestään. Kokemuksia ei siis kartu juoksematta joten liikkeellelähdön syyn löytää kuin itsestään jos siltä alkaa tuntua.

Olen pohtinut valtavan paljon ultrajuoksun lopettamista viime elokuun jälkeen. Olen heilunut ajatuksissani ääripäästä toiseen. Yksi tärkeimmistä kilpailemisen jatkamiseen johtaneista syistä on varsin yksinkertainen. En mitenkään muuten elämässäni koe sellaisia tunnetiloja mihin ultrajuoksun kautta pääsen. Samaan hengenvetoon on heti perään todettava että kokeneena ymmärrän myös nykyisin niiden tunnetilojen todellisen arvon ja paikan elämässäni.
Kun kaikki joskus loppuu niin rinnalleni jää todellinen elämä, tärkeät ihmiset ja ne muut kuuluisat hyvät harrastukset.

On äärimmäisen vaikea selittää tunnetta kun kilpailukauden jälkeen pakkaa juoksurepun jossakin Norjan laaksossa ja juoksee tunnin ylös tunturiin, pysähtyy ja katsoo horisonttiin. Parhaat hetket juoksu antaa vapaassa juoksemisessa ilman tavotteita. Juoksun helppoutta ja helppouden mukanaan tuomaa kykyä katsella elämänsä maisemia ei ilman raatelevaa harjoittelua tavoita milloinkaan eikä mitenkään muuten kuin uhraamalla ultrajuokselle osan itsestään aika ajoin kokonaan.


VIIKKO 8.


Ma- Perinteisen hiihtoa Pyhävaaran kiertävällä ladulla 15 km - 1.58.
Ti- Lepo
Ke- Retkihiihtoa Kirsin kanssa osittain umpihangessa 13 km - 4.15. Aika liikkeellä 2.34.
To- Palauttavaa juoksua tiellä 8 km - 50 min.
Pe- 28 km tiellä - 3.08. Lenkistä 10 km traktorinjäljissä Kessin (Vätsäri) erämaassa.
La- Aamupäivällä 10 km tiellä - 1.02. (-8 astetta)
       Iltapäivällä tiellä 8 km - 52 min. (-20 astetta)
Su- Aamupäivällä tiellä 10 km - 1.03. (-26 astetta)

yhteensä juoksua 64 km - 6 tuntia ja 54 minuuttia.

 

MITTAKALASTA RESONAATTORIIN

Ihmisen elämä on mielenkiintoisen vaihtelevaa jos antaa itselleen vapauden hypätä sivuun oravanpyörästä. Elämä jumittaa jos päivästä toiseen joutuu tekemään samat asiat. Tuomalla sopivasti uutta tai vanhaa uutta vanhan rinnalle oppii kuin itsestään ja myös itsestään.
Menneen viikon juoksuharjoitteluni oli vitsi ja niin sen pitää välillä ollakin. Etenkin kun viimeiset vuodet olen mennyt vuosi kerrallaan ja päässyt yhä lähemmäksi sitä pistettä jolloin kilpajuoksu loppuu kokonaan. Juoksuharjoittelu tuntuu juuri nyt varsin järjettömältä mutta niinhän hyvät harrastukset aina, joten se siitä tällä kertaa.
Olen pikkuhiljaa täällä pohjoisessa tuonut elämääni vanhoja harrastuksiani takaisin ja mielihyvällä täyttänyt juoksusta vapautunutta aikaa niillä. Valokuvaus ja kalastus ovat normaalin luonnossalikkumisen mukavia oheisharrastuksia ja tuovat lisää mielenkiintoa erästelyyn. Kalastus tuo myös todellista lähiruokaa pöytään tai sitten ei, riippuu hieman kalastajan kyvyistä ja ehkä kalaonnesta ?
Menneellä viikolla pilkittiin ystävien kanssa Nellimin monilla järvillä sekä Inarilla. Kalaa tuli tasaisesti vaikka sydäntalven syönti onkin hieman hiljaista ja vaikeammin ennakoitavaa. Lajeista ahven, hauki, siika ja harjus olivat hyvin edustettuina. 
Saimme kokeneilta Ahdilta ja Leenalta paljon hyviä vinkkejä talvikalastukseen. Lisäksi kävin Ahdin kanssa läpi kaikki kalastustarvikkeet mitä Kotalasta löytyi joten arsenaali on nyt kohtuullisessa kunnossa. Yhdistin niihin kaikki omat tarvikkeeni joten pilkkejä ja uistimia puhumattakaan muusta välineistöstä on nyt odottamassa hyvässä järjestyksessä käyttöä.
Viikon kokemuksista kertyi ainekset myös hyvään kalajuttuun jonka julkaisen myöhemmin Ivalo- sarjassa. Sarjahan yrittää edustaa hieman toisenlaista kirjoittamista kuin perinteiset tiuhemmat blogipostaukseni. Samaa edustaa myös Otteita pöytälaatikostani- sarja. Kumpaankin pääset tutustumaan internetversion sivupalkin kautta.
Palatessamme Sulkusjärveltä kotia kohti antoisan päivän päätteeksi kohtasimme Palojärvellä uteliaan hirven. Pysäytin kelkan ja kaivoin kameran esiin ja yllätyin että hirvi kääntyikin suoraan kohti ja tuli varsin lähelle tutkimaan meitä. Koska naarashirvi oli kantava odotin kärsivällisesti että sen kulkusuunta kääntyi ennenkuin jatkoimme matkaa. Turha hätistellä lumessa tarpovaa uljasta eläintä ja sitäpaitsi sehän oli kotonaan.
Vieraiden kanssa vietetyn mukavan viikon jälkeen oli aika palata arkeen. Kirsin autosta oli aiemmin alkanut vesipumppu vuotamaan. Olin tilannut pumpun Elovainion autohuollon kautta koska jakoavaintieteen suurmestari Jani Rautonen huolehtii yksityisautoistamme. Pumpun mukana tuli myös uusi moniurahihna ja ohjeet vaihtotöihin kuvineen.
Lämmitin sekä järjestelin tallin ja mahdutin auton sinne. Tilaa jäi juuri ja juuri kapealle pojalle asennukseen. Riemukkaita nämä nykyautot joiden poikittain nokalla sijaitsevan moottorin apulaitteita joutuu purkamaan pois tieltä tuntikausia päästäkseen itse asiaan kiinni. 
Oikean etupyöräkotelon kautta pääsin irrottamaan moniurahihnan löysättyäni ensin sen kaksi kiristintä joista toinen käyttää vesipumpun käyttöpyörää. Vanha pumppu irti runkopalkin ja moottorin välistä selällään auton alla maaten. Uusi tilalle ja uudet nesteet sisään. Ilmat pois lämmityslaitteesta ja termostaattikotelosta ja sitten tulille. Käyttö kuumaksi ja välillä ilmat pois uudelleen. Toimii !
Todellisuudessa se ei ole noin helppoa. Jouduin irrottamaan jopa resonaattorin että pääsin käsiksi lämmityslaitteen ilmausruuviin. Resonaattori tarkoittaa tässä tapauksessa eräänlaista imuilman vaimenninta. Onni onnettomuudessa oli että vesipummpu hajosi koska moniurahihna oli myös lopussa. Tarkistin sen viimeksi ennen muuttoa tänne. Sitä se pakkanen ja pitkä matka joskus teettää.
Huollan joskus yksityisautojamme itse kun on aikaa ja halua harrastaa. Säästän näin rahaa mutta lisään myös teknistä ymmärrystäni. Itse tehden ymmärtää mitä jonkin korjaaminen vaatii eli mitä jostakin voi maksaa. 
Yleinen harha on että autonkorjaus olisi merkkiliikeissä jotenkin kallista tehtyyn työhön nähden. Tervemenoa kitisijät auton alle. Hieman kuraa naamaan ja pakkasnestettä puserolle niin jo ääni kellossa muuttuu. Vaikeissa työasennoissa vääntäminen ei aina todellakaan ole helppoa eikä tapahdu kovin nopeasti vaikka olisi kuinka kiire.
Viikko toi paljon hyvää mieltä itse tehden mittakalasta resonaattoriin. Kuvissa olevista kaloista yksi siika vahingoittui koukun irrotuksessa niin että se oli pakko ottaa vaikkei mittakala olekaan. Hyvää mieltä entisestää  lisäsi se että aiemmin järjestellylle tallille tuli nyt hyötykäyttöä ja jouduin turvautumaan myös edesmenneen isäni työkaluihin omieni lisäksi. Lattialla auton alla maatessa tuli mieleen että kaikella on tarkoituksensa. Muista Herra isääkin taas välillä.

VIIKKO 7.

Ma-Ti - Lepo
Ke- 10 km tiellä - 1.04.
To- 6 km tiellä - 40 min.
Pe- 6 km - 50 min.
La- 10 km - 1.03.
Su - Lepo

Yhteensä 32 km - 3 tuntia ja 37 minuuttia. Kevyt viikko.

Sulkusjärvi, taustalla Tsarmitunturi.

Tulilla siellä jossakin. Kalapaikkojahan ei paljasteta; ähäpäs.

Kalakivi.

Utelias hirvi.

Saapas kokoa 46...

Kirsi ja ystävät Inarilla.

Vesipumppua etsimässä, kuvassa sisälokasuoja on poistettu.

Koneen takaa on poistettu ilmansuodatinkotelo ja se kuuluisa resonaattori oikealta sivusta. Termostaattikotelon ilmausruuvi on tavoitettavissa pitkällä ruuvimeisselillä moottorin nostokorvakkeen vierestä ecun liittimien alta. Kuvassa vasemmalla paisuntasäiliön korkki on kiinni mutta ilmaus tapahtuu korkki auki. Auto on Citroen C3 Picasso.

Loppuun musiikkia sarjassamme ai niin tämäkin biisi on hyvä ...

JATKUU

Pahtalammella jänikset syövät männynkuorta ja ketut jäniksiä. Kännykkäkameralla otettu kuva.

Otsikkona voisi olla myös aloittelijan mietteitä juoksusta. Tuskin pitäisitte sitä uskottavana kun kirjoittajana on tänä vuonna 53 vuotta täyttävä vanhempi teuras joka on jättänyt taakseen yli 70.000  juostua kilometriä viimeisten 24 vuoden aikana ?
Tuntemukset viimevuoden lopun matalan ja vähäkilometrisen profiilin jäljiltä ovat kuitenkin aivan samankaltaisia kuin aloittelijallakin. Juoksu tuntuu ihmeen raskaalta ja jokainen vyötärölle integroitu grillimakkara haraa vastaa askel askeleelta mutta minä en luovuta.
Totuuden nimessä on mainittava että kun useammankin kerran elämässään on päässyt nauttimaan juoksun helppoudesta vuosi vuoden perään päivittäisen juoksemisen muodossa niin hieman on hämärtynyt kuinka alas voikaan vajota. Tässä kokemus auttaa eteenpäin toisin kuten aloittelijaa. Hiljaa hyvä tulee kuten aina kaikenlaisten vaikeuksien ja juoksutaukojen jälkeen.
Tärkeimpänä  koen harjoituksen rauhoittavan ja selkeyttävän vaikutuksen. Pyrin tällähetkellä takaisin päivittäiseen juoksemiseen mutta en epäröi levätä kun siltä tuntuu. Minun on myös huomioitava että olen pitänyt itseäni varsin lujilla viimeiset vuodet ja samalla ikääntynyt hieman. En voi matkia vanhaa harjoitteluani mutta voin edelleen harjoitella vaistonvaraisesti ilman ulkopuolisia rajoja. Kuulun edelleen niihin joille on turha tulla selittämään että jotakin ei voi muka tehdä koska on jo tietyn ikäinen. Ulkopuolisessa kommentoinnissa on aina paino sanalla jo. Miten niin jo ? Menevätkö vuodet hukkaan - minulla ei. Tänään, tässä ja nyt. Ei sitku tai mutku.


VIIKKO 6.

Ma- Lihasten pudistelua 6 km tiellä - 38 minuuttia.
Ti- 10 km tiellä - 1.01. Keskitahti 6:06.
Ke- Aamu tiellä 8 km - 49 min. Keskitahti 6.11.
       Ilta tiellä 8 km - 47 min. Keskitahti 5:53.
To- Lepo
Pe- Haapakurussa moottorikelkkaurilla hidasta 16 km - 1.49. Keskitahti 6:48.
La- Tiellä 10 km - 1.05. Niska kipeä hieman.
Su- 10 km lumimyrskyssä, puuskat 20 m sekunnissa - 1.05.

yhteensä 68 km - 6 tuntia ja 37 minuuttia


Maisemia viikolta. Revontulet olivat aika laimeat.
Olen kuvannut aiemmin järjestelmäkameralla filmille. Nyt opettelen Nikon D3300 kanssa digitaalisen järjestelmäkameran ominaisuuksia. Hieman on kohinaa yökuvissa. Kokemusta tarvitaan lisää.
Käytössä on vain Nikkorin 18 - 55 oma objektiivi joten aukot 3,5 - 5,6 hieman rajoittavat. Revontulikuvat on otettu jalustalta käyttäen aikalaukaisua. Kaukolaukaisijaa ei ole joten nopealiikeisten revontulten kanssa tulee kiire.
Mottona kuvauksessa on että joskus osuu, joskus ei. 
Sama kuin kalastuksessakin. Onneksi vieraana on nyt ystäviä jotka opastavat. Olivat muuten hyviä paistettuina nuo ahvenköriläät.

Kaamos on ohi. 1/800,f16, ISO 200.

Makuuhuoneen ikkunasta joelle. 4 s., f 4,5, ISO 400.

Taivaan tulet. 4 s., f 9, ISO 4000.

Sulkusjärvi itään. 1/160 s., f 9, ISO 400.

Sarmijärvellä aurinko laskee. 1/160 s.,f 9, ISO 400.

Saalistaja ja saalis. 1/800 s., f 3,5, ISO 800.

Keli muuttuu nopeasti Lapissa, Kirsi kelkassa, reessä Ahti ja Leena. 1/500 s., f 4,2, ISO 1100.

TERVEITÄ IHMISIÄ

Jos Holo olis edes hulu mutta ku se on ihan vamanen !

Vammaisen lapsen kirjoittama kommentti opettajastaan.


Kirjoitin keväällä 1983 ylioppilaaksi rimaa hipoen. Rima jäi kannattimilleen vaikka pitkästä matematiikasta tulikin alin mahdollinen hyväksytty. Muut menivät keskitasolla tai hieman yli.
Ajatuksissa oli pitää riemukas välivuosi ennen armeijaa. Tulossa oli kesä ja tallissa kiilteli 500-kuutioinen punainen matkamoottoripyörä, voi sitä nuoren miehen vapauden tunnetta !
Vapaus loppui kuitenkin heti kättelyssä kun isäni ilmoitti että täällä ei ketään ilmaiseksi elätetä. Vittuilusta suivaantuneena tein isälle metsätöitä kesähelteellä ruokakulujen peittämiseksi ja ilmottauduin työvoimatoimistoon työnhakijaksi. Päätin tuolloin että muutan armeijan jälkeen omaan asuntoon kunhan saan vakituista työtä. Moottoripyörällä ehdin ajaa mutta en tietenkään tarpeeksi - ainakaan omasta mielestäni...
Loppukesästä työvoimatoimisto tarjosi kahta avointa paikkaa, ensimmäiseksi Vuohenojan CP koulussa koulunkäyntiavustajan tointa ja toiseksi Kaukajärven sivukirjastossa harjoittelijan paikkaa. Kummatkin työpaikat sijaitsivat täysin vastakkaisella puolella kaupunkia joten kaivoin puhelinluettelon kartan esiin ja valitsin lähempänä olevan Vuohenojan CP koulun.
Astuessani ensimmäisen kerran vammaisten lasten koulun ovesta sisään en osannut kuvitellakaan että siitä alkaisi lähes kymmenen vuoden vivahdeikas ura alalla. Tapasin koulun silloisen rehtorin Turkka Vahilan, joka ensitöikseen vei minut ahtaaseen invavessaan. Alkoi tutustuminen silloisiin karuihin olosuhteisiin joissa vammaiset joutuivat koulunsa käymään. Vanhassa pappilassa toiminut vetoinen puurakennus oli kyllä idyllinen mutta kaukana käytännöllisyydestä kun toimittiin pyörätuolien ja muiden apuvälineiden kanssa. 
Koulupakko oli tullut voimaan vasta 1970-luvun loppupuolella ja invatakseina toimivat vanhat ambulanssit. Pulpetit olivat ajalta ennen sotaa ja taisi koululla olla pari sähkökirjoituskonetta. Ruoka tuotiin kärryillä yli pihapiirin toisella puolella sijaitsevasta Messukylän koulun keittiöstä. Mielensäpahoittajien aika oli kaukana edessä sillä ilmapiiri oli vaikeuksista huolimatta tekemistään arvostava ja iloinen.
Turkka Vahila sai myöhemmin opetusneuvoksen arvonimen. Arvostan valtavan paljon hänen pioneerityötään Tampereen erityisopetuksen järjestämisessä. Häneltä riitti aina aikaa niin lasten kuin meidän henkilökunnankin murheiden kuulemiseen. Turkka oli erittäin vaativa ja kasvattava esimies. Opin häneltä valtavasti myös omaa elämääni varten vaikka en sitä tuolloin vielä ymmärtänytkään.
Toimiessani vammaisten kanssa minulle avautui aivan erilainen maailma. Noilta ajoilta olisi ainakin yhden kirjan verran juttuja kerrottavana. Kaikki ne nuoret pedagogit jotka kostea ajokoiran katse silmissään tulivat kouluun opettajiksi pelastamaan koko maailman ja samalla suhtautuivat avustajiin kuin paarioihin saavat siis edelleen nukkua yönsä huonosti epätietoisina siitä miten minä asiat muistan ja etenkin kirjoitanko ne julki vai en.
Erityisesti olen kiitollinen että olen saanut toimia vammaisten kanssa monenlaisissa olosuhteissa normaalin koulun lisäksi esimerkiksi erilaisilla leireillä, urheilukilpailuissa ja myöhemmin vapaaehtoistyössä perhetukikeskuksen parissa.
Armeijan jälkeen palasin töihin. Nyt nimi oli uuden koulun myötä Liisanpuiston koulu. Työskennellessäni avustajana, apuvälinevastaavana ja lopuksi vahtimestarina oman toimen ohella satsasin aina siihen että minulla olisi ollut mahdollisimman paljon aikaa lasten kanssa olemiseen. Yritin kohdella kaikkia tasapuolisesti mutta on selvää että muutamiin lapsiin muodostui aivan erityinen sielunkumppanuus. Yksi heistä on Mikko Hakkarainen. 
Viimeviikon lauantaina olin viettämässä Mikon 40-vuotisjuhlia Tampereella Ikurin Virelässä. Pidin suurena kunniana että sain osallistua. Varsinkin kun olin ainoa aikuinen kouluajoilta joka oli edes kutsuttu mukaan. Tämä osoittaa että olen onnistunut tekemään jotakin oikein jo tuolloin. En siis voi olla paha ihminen. (Vaativa kuitenkin sanoisi Mikko...)
Mikko muuten on historiallinen henkilö koska hän on ensimmäinen jolle Kela kustansi Tampereella tietokoneen peruskouluun. Silloinen lastenpuolen ylilääkäri Koivikko tokaisi että jos Kela maksaa tietokoneen niin hän maksaa näppäimistön omasta pussistaan. Näin kävi mutta näppäimistö maksoi enemmän kuin itse kone, joten herra ylilääkäriä hieman harmitti.
Mikon kuten muutamien muidenkin kanssa kävi selväksi mitä on todellinen sisukkuus ja yrittäminen elämässä eteenpäin hieman heikommistakin lähtökohdista. Valitettavasti kävi selväksi myös muun yhteiskunnan asenteet vammaisia ihmisiä kohtaan. Vaikka asenteet ja se kuuluisa esteettömyys ovat parantuneet huimasti noista 1980-luvun ajoista niin vieläkään vammaisten ei anneta elää tasavertaista elämää tässä yhteiskunnassa.
Yhä vieläkin luullaan että pakkoliikeiden ja epäselvän puheen takana on sairas ja älyltään vajavainen ihminen. Esimerkiksi Mikko on työllistänyt itsensä kirjanpidon ammattilaisena. Hänellä on noin 15 asiakasta ja osa kirjanpidosta on paperitonta eli tietotekniikka täytyy hallita hyvin eikä virheitäkään saisi tulla. Harrastuksena Mikolla on pyörätuolitanssi. Täyttä elämää siis !
Juhlissa tapasin muitakin vanhoja tuttuja jotka olivat tuolloin oppilaina. Keskusteluissa kävi selväksi että työllistyminen on suurin este vammaisen arjessa vielä tänäkin päivänä. Samoin koulutusten yhteydessä tarvittavien harjoittelupaikkojen saaminen on toinen suuri ongelma. Näitähän ei ole tarjolla edes niin sanotuille terveille johtuen tekijöiden vähyydestä ja aikapulasta työpaikoilla.
Sarkasmia asenteissa edustaa vanha tositarina. Eräs Himalajallakin kiipeilyä harrastanut entinen oppilaani oli tulistunut työhaastattelussa ja kysäissyt että jaloinko niitä autoja korjaillaan ? Haastattelija kun oli esittänyt epäilyksiä alaraajojen toimivuudesta täysin tietämättömänä kyseisen herran liikuntakyvyistä pelkän ulkomuodon perusteella.
Olen lukemattomia kertoja ollut erilaisten vammaisten kanssa tilanteissa joissa on tehnyt mieli vetää turpaan ihmisiä jotka tulevat väheksymään tai kommentoimaan. Olen purrut hammasta selittäessäni että nämä ihmiset eivät lainkaan ole sairaita tai vajaaälyisiä ja jos kohteliaimmin saisimme nyt jatkaa elämää eteenpäin. Milloin näin on käynyt kaupungilla, museoissa, puistoissa, uimahalleissa, laskettelurinteessä tai jopa Helvetinjärven kansallispuistossa ihan Helvetinkolulla asti. Sinnekin pääsee pyörätuolilla jos on riittävän kova jätkä tai mimmi !
Alussa oleva kommentti oli kirjoitettu Jyväskyläläisen luokan taululle kesäloman alkaessa. Kyseinen opettaja palasi luokkaan hakemaan tavaroitaan ja luki kommentin. Hän istui alas pulpettiin ja katsoi lausetta kauan. Nousi sitten ylös ja lähti kesälomalle pyyhkimättä taulua. Eittämättä kiusallisen tietoisena siitä suuresta ajatuksesta mikä kommentin taakse kätkeytyy.
Kuka on terve ? Kuka on täysjärkinen ? Ja etenkin kuka saa määrittää oikeat vastaukset näihin kysymyksiin ? Tämänpäivän yhteiskunnassa inhimillisyys on katoava luonnonvara. Tehokas moniosaaminen, eli suomeksi "ei minkään kunnolla hallitseminen", on muotia ja välttämättömyys. Seurauksena on huonoa laatua, lyhyitä kvartaaleja ja erittäin pahaa mieltä vailla tulevaisuutta.
Niin sanotut terveet ihmiset määrittelevät sairaat normit joiden mukaan olisi elettävä. Tai sitten pitää valita toisin ja kulkea omat polkunsa - lähtökohdistaan huolimatta mutta onnellisena.

Mikko ja minä.

MIKON TYYLINÄYTE

Lupa kuvan ja videon julkaisemiseen saatu Mikko Hakkaraiselta. Tanssipartnerina Tuija Pajunen.

VIIKKO 4.

Ma - 16 km kotona tiellä - 1.43.
Ti- Lepo, -26 pakkasta.
Ke- Lumimyrskyssä Haapakurussa kotona 10 km - 1.09.
To- Maastossa Hämeenkyrössä - 8 km - 52 min.
Pe- Lepo
La- Tiellä Hervannassa reipasta 10 km - 55 minuuttia.
Su- 13 km jäisillä poluilla Hämeenkyrössä - 1.29.

yhteensä 57 km - 5 tuntia ja 58 minuuttia.

VIIKKO 5.

Ma- 11 km osittain maastossa Hämeenkyrössä - 1.08.
Ti - Lepo
Ke- Tuuri Talasnevan tiellä 10 km - 58 min.
To- 9 km tiellä Pyssykylässä (Soadengilli) - 56 min.
Pe- Lepo, matkaväsymystä.
La- 16 km Ahvenjärvelle, kotona taas ! - 1.41.
Su- Paksuvuonolle tietä - 12 km - 1.14. Oikea akilles jäykkä.

yhteensä 58 km - 5 tuntia ja 47 minuuttia.

TAMMIKUU

yhteensä 178 km juoksua - 21 tuntia.

NO NIIN TAAS...

Tarkkaavaisimmat lukijat huomaavat että olen taas taipaleella koska kilometrit nousevat. Suhtaudun nykyisin koko ultrajuoksuuni sekä tuleviin vuoden 2017 kilpailuihini erittäin kevyellä asenteella. Tämä on kaukana ryppyotsaisesta puurtamisesta mutta on siis elämäntapa ja mukava sellainen.

LOPPUUN MUUTAMA HARRASTEKUVA

Hoka One Mafate maastoon. Kirsi kuvasi. Nikon D3300 1/125s. f 5/6

Jäämuodostelmia joessa, Nikon D3300 1/125 s. f9, miniatyyriefekti.

Lähikuvassa Onnelan aitaa, Nikon D3300 1/125s. f5/6, Kirsi kuvasi.