OMALLA TIELLÄÄN

"Tie valmis on,
                      voin löytää sen keskellä kysymyksien. "    (Jouko Piitulainen, 1981)


Vesipumppu hajosi. Maatessani luonnottoman vaikeassa asennossa kotini saunan lauteiden alla uutta pumppua asentaen tuli mieleen, että onpa yksinkertaista : vettä tulee tai sitten ei.
Olisipa se elämässäkin noin yksinkertaista. Mutta kun ei ole. Eikä ole muuten vesipumpunkaan elämässä. Saattaa tulla vähän vettä ja välillä ei mitään. Aivan kuten elämässäkin - onnea on välillä, välillä ei ole.
Minä en ajattele onnesta noin. Mielestäni ihmiset tekevät elämästään liian vaikeaa. He etsivät onneaan lakkaamatta. Yhä pidemmälle viedyin keinoin haetaan kokemuksia. Yritetään löytää jotakin parempaa kuin arki tarjoaa. Etsitään valmista vastausta. Pahimmassa tapauksessa ostetaan keino. Käytetään se ja huomataan tyhjyyden syventyneen.
Torstai iltana juoksin omiin ajatuksiini vaipuneena syvässä kokemuksessa hämärtyvään iltaan. Vastaani tuli kolme kulkijaa, kaikilla oluttölkki kädessä. Kohdatessamme he toivottivat minulle hyvää pääsiäistä. Nostin katseeni ja vastasin toivotukseen. Matka jatkui.
Pitäisikö nyt vetää johtopäätös, että kokeakseen onnellisuutta minä tarvitsen juoksua ja he olutta ? Sanovatko he, että tässä nyt vähän vaan otetaan. Katsellaan ihmisiä. Näin juhlan kunniaksi. Ihan niinkuin aina viikonloppuna. Ja joskus muutenkin kun on aikaa. Ihan vaan pikkusen tissutellaan. Kun ei ole muutakaan.
Hetkinen ! Kun ei ole muutakaan ? Miten niin ei ole ? Tässähän se on. Se on juuri siinä vieressäsi. Elämä koettavana. Vahvana ja elämänmakuisena.

"Tie valmis on,
                      nyt tunnen sen ja lähden matkaan palvellen.
Voin jakaa,
                  minkä itse saan,
                                          rohkaista muita kulkemaan. "

Ultrajuoksu ei ole jatkuvaa euforista askellusta. Arki tulee ja lyö polvilleen. Juoksija raataa jäätiköllä nastat rapisten. Hikoilee tahmeasti edeten. Väsyy harjoitukseen. Päämäärä hämärtyy. Rajat tulevat vastaan. Tulee vilu ja nälkä. Jalkaan sattuu. Kyllästyy. Motivaatio rakoilee. Tulee vanhaksi ja kankeaksi. Kotiväki kiukuttelee. Aika loppuu. Yksinkertaisesti sanottuna harjoitus tekee tehtävänsä.
Juuri tässä se on. Juoksemisen salaisuus. Elämän kokemisen salaisuus. Onnellisuus on aina läsnä. Se on otettavissa käyttöön vaikeimpanakin hetkenä. Harjoitus tekee tehtävänsä. Kyse on nöyryydestä uskoa päämääräänsä. Kyse on kyvystä päästää onnellisuus sydämeensä. Kyse on tien valinnasta.
Olen erittäin otettu blogini jatkuvasti kasvavasta lukijamäärästä. On valtava rikkaus jakaa kokemuksiaan ja saada niistä kommentteja. Vielä suurempi rikkaus on istuttaa ajatus. Ajatus oman elämänsä valinnoista. Valitseeko oluttölkin tien vai juoksijan tien. Minä en kuitenkaan tarvitse juoksua kokeakseni onnellisuutta. Vastaus on paljon yksinkertaisempi. Vastaus on ollut luettavissa blogissani rivien välistä alusta asti. Rohkaisenkin kaikkia valitsemaan oikean tien. 
Tie on usein keskellä kysymyksiä. Kaikkiin kysymyksiin ei ole vastauksia. Omiin valintoihin tarvitaan uskoa ja rohkeutta, olivatpa ne mitä tahansa. Usein ympärillä oleva maailma kohtelee kaltoin jos valitsee valtavirrasta poiketen. Jos valinta ei ole muodissa tai mediaseksikäs saattaa kysymyksiä herätä. Jää valintansa kanssa yksin vailla ymmärrystä. Siltikin rohkaisen kulkemaan valitsemallaan tiellä. Ennenpitkää huomaa ettei olekaan tiellään yksin. Siellä on muitakin kulkijoita. 
Itse olen ollut valitsemallani tiellä jo kohta kaksikymmentä vuotta. Päämäärä on ollut rajusti kadoksissa aina välillä. On tullut housuihin - joskus jopa kirjaimellisestikin. On ollut myrskyä ja sumua. On istuttu kivellä tienposkessa ja itketty. Ei tästä mitään tule kumminkaan. Ja silti on tullut. Aina on perille päästy. Joskus verissäpäin - joskus kevyesti rullaten. Yli 55000 juostua kilometriä ja sisäinen rauha puhuvat puolestaan.
Toivotan kaikki rohkeasti kulkemaan omaa tietään. En pysty yksin suuntaa näyttämään. Yhdessä voimme kuitenkin suunnistaa kohti päämäärää. Rikkaus on huomata tien olevan yhteisen. Sain jälleen kirjeen ystävältäni Arilta. Arin kanssa pohdimme syviäkin kysymyksiä - usein löydämme niihin jopa yhteisiä vastauksiakin. Tässä niistä kaksi jaettavaksi eteenpäin matkallenne.

Reilu kaksituhatta vuotta sitten pääsiäisen aikoihin jäi eräs hauta tyhjäksi. Kukaan ei ensin uskonut, että sinne haudattu voisi kadota tuosta vain. Todellisuudessa Hän ei ole minnekään kadonnutkaan. Hän on täällä tänään ja joka päivä. Kulkee kanssamme omalla tiellämme. Suinkaan aina emme kiinitä Häneen mitään huomiota. Hän on yksi kulkijoista. Tärkeämpää on yhteinen suunta ja halu olla samalla tiellä. Tuon valmiin tien päästä löytyy vastaus ikuinen.

VIIKON 13. HARJOITTELU

Ma- 8 km tiellä - 53 min. Pitkän työpäivän päälle tämä riitti tälläkertaa.
Ti- 14 km poluilla - 1.30.
Ke- Lepo.
To- 34 km - 3.40.
Pe- ap. tunti lumikenkäilyä Kirsin kanssa auringossa.
       ip. 12 km osittain poluilla - 1.23.
La- 15,5 km mäkistä ja jäistä maaseututietä - 1.49.
Su- 16,5 km vähän sulaa asvalttiakin - 1.42.

yhteensä 100 km - 10 tuntia ja 57 minuuttia

MAALISKUU PAKETISSA

juoksua  379 km - 4 lepopäivää - 3 sairaspäivää - yhteensä 41 tuntia ja 20 minuuttia

YLIÄÄNIÄ KEVÄTAURINGOSSA

Juoksija Liu kastuu. Tässä siis atleetti itämaalta saa vettä niskaansa. Sensijaan poika pohjolasta saattaa kevätriemussaan liukastua ja kausi menee spagaatissa sananmukaisesti munilleen. Ilman pääsiäistäkin. Jos kyseessä on naisatleetti niin saattaa koko kausi liukastumisen seurauksena mennä päin ... no niin, jätetäänpä kirjoittamatta. Tässä hömppää suoltavassa maailmassa siveellisyys on paitsi hyve myös piristävä poikkeus.
Kevätaurinko sulattaa ja yö jäädyttää. Ansat on siis juoksijan tielle viritetty.
Lisää yliääntä lisää jään alta paljastuva sula maa. Asvaltti ja hiekka on kivikovaa mutta ah niin pitävää. Tämä houkuttelee juoksemaan kovaa ja korkealta. Samalla saattaa sitten jokin paikka oudokseltaan kipeytyä, jopa hajota.
Eli otetaanpa iisisti. Mustarastas laulaa kuusenlatvassa ja on jo kesäaika. Toivoa on hosumattakin. Toki voi Liu kastua suihkussakin mutta se on jo toinen tarina.

                                         

MURTUNEET MUURIT

Vajaa kaksikymmentä vuotta sitten lueskellessani valmennuskirjallisuutta maratonharjoittelusta löysin termin "muuriin törmääminen". Tällä tarkoitettiin juoksijan vaikeuksiin joutumista jossakin 32 -36 km kohdalla maratonilla. Toisinsanoen energiat on kulutettu ja alkaa painamaan kun rasva palaa. "Törmää muuriin."
Nyt etenen kohti Unkarin kuuden päivän kilpailua, jossa tavoitteenani on juosta 80 - 100 km päivässä. Eli kaksi ja puoli maratonia päivässä. Naamani lienee melko litteä kuuden päivän juoksun jälkeen - törmäänhän siis muuriin keskimäärin kolme kertaa päivässä...
Vakavasti ajatellen muurit ovat itseltäni kauan sitten murtuneet. Tällä en nyt tarkoita sitä ettei tuntuisi "miltään" 32 - 36 kilometrin vaiheilla vaan todellista kehoni tilaa ultrajuoksussa. Vuodet kilometreineen ja henkisen keskittymisen kehittyminen ovat mahdollistaneet omien rajojen siirtämisen yhä kauemmas normaaleista. Ylipäätään en usko enää nykyisin olevani ollenkaan niin väsynyt kuin miltä äkkiseltään tuntuu. Esimerkiksi vuonna 2009 juoksin Käsivarren Lapissa pääosin kairassa 49 km + 50 km + 69 km repun (8 kg) kanssa ja luulin loppuni tulleen kolmannen päivän iltana - hyvä kun sana tuli ulos suusta. Kuitenkin neljäntenä päivänä olin jälleen liikkeellä ja kohtuullisissa voimissa. Olin siis siirtänyt rajojani jälleen kerran, vahingossa. 
Kyse on mielen hallinnasta ja osittain tottumuksesta. Yleensä kilpailuissa tai harjoituksissa syvimpien väsymystilojen jälkeen avautuu uusia näkemyksiä väsymyksen todelliseen tasoon. Keho pyrkii suojelemaan itseään ja jos sitä kykenee kuuntelemaan ennakoivasti voi päästä hyvinkin pitkälle. Toisaalta voi päästä myös sairaalaan tai uransa loppuun. Hälytysmerkkien ohittaminen vaatii siis harjoitusta. On juostava paljon tietääkseen mikä on liikaa. Ja sittenkin voi erehtyä. Mutta aina se on yrittämisen arvoista.
Minulta on kyselty miksi en juokse enemmän ylipitkiä 33 - 60 km harjoituksia kun kuitenkin tähtään noinkin mittaviin kilometrilukuihin. Syitä on kaksi. Ylipitkistä palautumiseen menee omalla kohdallani kauan ja vammautumisriski kasvaa. Kun muutenkin juostaan suhteellisen paljon (?) kuukausittain nousee rasitus jollakin 50 km yksittäisellä lenkillä melkoisesti. Näihin tänä vuonna 49 vuotta täyttäviin niveliin ja jännekalvoihin siis. Toiseksi varsinkin nyt kun edessä on kuuden päivän taivallus viivalle pitäisi päästä nälkäisenä ja terveenä. Nälkäisenä kilometreihin siis. Viime vuosina olen ollut varsin laiska juoksemaan ylipitkiä lenkkejä ilman tavoitetta. Tavoitteella tarkoitan tässä esimerkiksi jotain uutta mielenkiintoista paikkaa katsottavaksi kuten viime syksynä Lavkarittetillä. Tai ilman hyvää seuraa, poikkeuksena esimerkiksi 17.2. Onnin kanssa juostu 34 km. Summa summarum - en siis juuri nyt koe hyötyväni ylipitkistä harjoituksista.
Muurit murtuvat jos on rohkeutta yrittää. Jos on nöyryyttä alistua kilometrien nielemiseen. Jotkut sanovat että heidän ei tarvitse. Ei kuulemma ole mitään järkeä. Usein nämä yksilöt tekevät palkkatöitä 50 tuntia viikossa ja vapaa-ajan horjuvat promilleissaan. Valitettavasti he jäävät muurinsa juurelle. 
En arvostele. Kukin tyylillään. Mutta minulta on sitten turha kysellä minne se elämä meni. Minne vuodet vierivät. Mistä minä tietäisin ? Minähän vaan juoksen...

VIIKON 12. HARJOITTELUNI

Ma - 14 tuntia töitä ja sitten illalla pakkasessa, pimeässä 21,5 km - 2.25.
Ti - 8 km - 52 min. Laiskuus...
Ke - 16 km - 1.40. Jäätävä tuuli; elämme pakastimessa !
To - 24,5 km - 2.35. Kolmena lenkkinä, välillä kotona kuivaa ylle ja tankkausta.
Pe - 20 km - 2.20. Pääosin polkuja ja kelkkauraa. Upea keli. Periksiantamattomuus.
La - Lepo ( 15 päivää edellisestä lepopäivästä)
Su - 30 km - 3.22. Tästä kävelyä 2 km. Lamminpään hautausmaalle ja takaisin. "Et poika luovuta, nii..."

yhteensä 120 km - 13 tuntia ja 16 minuuttia

Hiljaisilla poluilla.

Voima tulee luonnosta.

Palokärki on ahertanut.

 

Elämä on yksinkertaista ? Kuuntele ja mieti onko ?

PALUU ASIAAN

VIIKON 11. HARJOITTELUT

Ma- 12 km - 1.20
Ti- 15,5 km - 1.43, raskas reitti.
Ke- 8 km - 53 min., -14 pakkasta.
To- 21 km - 2.17, erittäin raskas reitti, osin polkua.
Pe- 15 km - 1.37, helppoa juoksua.
La- 20 km - 2.08, Helsingissä Ramsinniemessä osin polkua ja merenjäätä.
Su- päivällä kävelyä tunti Kirsin kanssa ja heti perään juosten 10,5 km - 1.05,
        Helsinki Wiikkiin päin vaihtelevaa, nastat.

yhteensä juoksua 102 km  -  11 tuntia 2 minuuttia

Tässä sitä taas ollaan asiassa. Kahden repaleisen sairasteluviikon jälkeen yritin lähteä liikkeelle varovasti. Juoksin koko viikon hieman vähemmän kuin olisin halunnut ja yritin pitää alati nousevan vauhdin kurissa. Jos en keskity karkaa vauhti välittömästi 5.30 min/km tasolle.
Viikonloppuna Helsingissä juoksu oli suorastaan naurettavan helppoa. Tässä on nyt se vaara, että tulen kuntoon liian aikaisin. Tätä on kuitenkin helppo (?) torjua seuraavien viikkojen aikana juoksemalla hieman määrävoittoisemmin. Harjoitteluaikaa on neljä viikkoa jäljellä. Sitten kolme viikkoa kevyesti ja kuuden päivän tanssi Unkarissa alkaa.
Olen harjoitellut kuuden päivän juoksuun tasaisen paljon ja mielestäni älyttömän raskailla reiteillä. Tästä pitäisi olla seurauksena juoksun helppous kilometrin tasaisella kierroksella keväisessä Unkarissa. Myöskin voima tuntuisi olevan hyvällä tasolla. Kävelyä on tullut aivan liian vähän mutta tämän vähänkin sieto on kohentunut. Olen ollut nimittäin aina laiska kävelemään - etenkin ilman reppua ja määränpäätä.

Henkisesti alan olla vastaanottavainen. Rauhallinen varmuus on tiivistynyt kilometrien myötä.
Olen mielikuvaharjoitellut eri päiviä - myös juoksun jälkeisiä. Kuuden päivän radalta poispääsy lienee kovan työn takana. Eli kokemus tullee olemaan mieltä kääntävä, noin kokemattomana arvioiden.
20 vuoden työn tulokset tuntuvat itsestäni uskomattomilta. Olen tullut todella pitkän matkan syöpäosastolta tähän. Koskaan en kuvitellut hurjimmissa unelmissanikaan olevani tällaisessa kunnossa, että edes harkitsisin kuuden päivän juoksua. Kiitollisuus tuo vedet silmiin. Kiitosrukoukseen on tänäänkin aihetta, kuten jokaisena päivänä viimeisen 20 vuoden aikana.
Blogiani seuranneet ovat viestineet minulle yksityisesti sähköpostin kautta (osoite oikeassa yläkulmassa) ja kiinnittäneet huomiota uskonnollisuuden esiin tuomiseen. Tämä perustuu pitkälle "Otteita Pöytälaatikostani"- osastoon. Nuo otteet ovat kirjasta, joka osittain makaa pöytälaatikossani ja osittain vielä kirjoittamatta aivoissani. Tuo kirja käsittelee siksi syvällisiä kokemuksia, että on mielestäni reilua tuoda omat näkemyksensä esille. Ja etenkin mihin uskoni perustuu. Siis raamattuun ja Jeesukseen, jonka kautta armo on aina meille kaikille läsnä.
Tulevaisuudessa pöytälaatikostani tulee esiin tekstiä, joka ei kaikkia miellytä, edes uskonasioissakaan. En kuitenkaan tuomitse enkä arvostele, edellytän vain rehellisyyttä ja jaan omat kokemukseni.

Kauniin keväisinä päivinä korostuu ulkona juoksun voimaannuttava merkitys. Mikään ei saisi minua jäämään sisälle kun tarjolla on aurinkoa. Ymmärrän hyvin paljon matolla ja hallissa juoksevien mielipiteet sairastumisen ja lihasvaivojen ehkäisemiseksi. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että jos harjoituskaudella stabiloi olosuhteensa suljettuun koeputkeen ja välttää sairastumisen on riski sairastua harjoittelun kevetessä juuri ennen pääkilpailua ihmisten ilmoilla esim. matkustettaessa moninkertainen. Useat suuret mestarit ovat painottaneet huonoissa olosuhteissa harjoittelun antavan voimaa kilpailuun. Etenkin jos kilpailussa sattuu olemaan jokin asia pielessä, vaikkapa sää. Joten menkääpä ulos nauttimaan. Kaiken uhallakin.

Lauantaina vedin sitten tumman puvun ylle ja suunnistin Helsingin Kalastajatorpalle. Minut oli kutsuttu Kirsin seurana Autonrengasliiton vuosikokouksen iltaohjelmaan. Olin paikalla taksiautoilijana mutta etenkin ultraurheilijana. Minulle avautui harvinainen tilaisuus esitellä vuoden 2014 ultrajuoksuprojektiani puheenjohtaja Jarmo Nuoralle. Kiitokset tässä yhteydessä vielä Östen Brännäsille, että sain olla hienossa tilaisuudessa läsnä. Entisenä jalkapalloilijana Östen ymmärtää avarakatseisesti myös juoksijan elämää.
Ultraurheilijalle on tukijoiden saaminen meillä suomessa lähes mahdotonta. Tämä on myös urheiluliiton syy koska se lajia ei ole noteerannut kuten muut pohjoismaat. Pelkillä urheilullisilla ansioilla eliittiurheilijalla ei ole toivoakaan henkilökohtaisista isoista sponsoroinneista, puhumattakaan kaltaisellani ultrafilosofilla. 
Kuitenkin oli miellyttävä huomata, että esittelemäni hyväntekeväisyyteen perustuva vuoden 2014 projektini sai Jarmo Nuoralta vihreää valoa. Vastuullisilla yrityksillä on usein muitakin päämääriä kuin pelkkä bisnes. Vuoden 2014 projektiin palataan tässä blogissa syksyn mittaan, siihen asti se olkoon hämärän peitossa.
Autonrengasliitto on edistänyt liikenneturvallisuutta yhdessä poliisin kanssa jo pitkään. Oheisen linkin kautta löytää vastuulliset ja osaavat rengasliikkeet. Ei ole ollenkaan sama minkälaiset renkaat ja miten ne auton alle asennetaan. Ammattiautoilijana osaan arvostaa laatua joka johtaa turvallisuuteen. Ostamalla renkaat osaavilta ja koulutetuilta liikeiltä voin olla rauhallisin mielin. Matkailuautopuolella renkaiden kantavuus ja tuoreus ostettaessa korostuu. Tuoreus siksi, että rengas on ongelmajätettä noin viiden vuoden jälkeen ajetaan sillä tai ei. Myös tulevat uudet nastamääräykset tuovat omat mausteensa kaikkeen autoiluun tulevaisuudessa.
Oletko Sinä varma renkaittesi kunnosta ja ostaessasi uudet renkaat varma vanhojen asianmukaisesta kierrätyksestä ?

Ramsinniemeä mereltä käsin. Paiste on huikaiseva.

Tällä polulla Helsingissä vastaan tuli hiihtäjiä, maastopyöräilijöitä, kävelijöitä lastenvaunuineen, sauvoineen, koirineen ja juoksijoita. Kaikki mahtuivat sulassa sovussa eikä kiroilua ja sauvoillahuitomista esiintynyt kuten Tampereella on tapana...

NIIN JA NÄIN - COMME CI, COMME CA - KOM`SI, KOM`SA

 MATKAILUAUTON TALVITESTIÄ

Ruoveden Helvetinjärven kansallispuiston Kankimäen parkkipaikalla olisi saatavana myös sähköä matkailu-ajoneuvoille. Avaimen saa lunastettua läheiseltä maatilalta. Parkkipaikalle on 8 km matkaa päätieltä ja pikkutie on hyvin hoidettu joskin mutkainen ja mäkinen. Kuvassa parkissa LMC on saanut Kirsin restauroiman talvipeiton naamalleen ja kiilan oikean etukäpälänsä alle.

Ostimme Kirsin kanssa edellisen käytetyn puoli-integroidun Mc Louis Tandy 672 matkailuautomme vasta vajaa vuosi sitten. Nyt kuitenkin vaihdoimme sen käytettyyn LMC Liberty I 670 integroituun autoon.
Syynä ei ollut suuruudenhulluus sillä nykyinen automme on reilu puoli metriä lyhyempi ja pari vuotta vanhempi kuin edellinen. Tilaa sensijaan on huomattavasti enemmän koska auto on täysleveä myös etupäästään.
Suurin syy vaihtoon oli halu päästä ilmakeskuslämmityksestä nestekeskuslämmitykseen. Siis Trumaticista Aldeen. Kärsimme hieman molemmat ilmalämmityksen pölynpyörityksestä ja ilmaa etenkin pakkasella kuivaavasta ominaisuudesta. LMC tarjoaa paitsi nestekiertoisen lattialämmityksen myös tehokkaan patteriverkoston ja tarvittaessa vielä lisäpuhaltimen etupäähän. Lämpö riitti mainiosti ensitesteissämme, ulkona oli pakkasta parhaimmillaan  -17 - -26 asteen väliltä. Etupää tosin tässäkin autossa on hieman viileämpi ilman lisälämmitintä.
Nykyisessä on sitten muitakin mukavia ominaisuuksia. Lämmönvaihdin asunto-osan ja moottorin välillä säästää asunto-osan lämmityskuluissa ajettessa ja tarvittaessa päinvastoin kytkettynä lämmittää moottorin kylmästä lähdettäessä. Katolla on aurinkokenno ja asunto-osassa on tupla-akut eli virtaa riittää tarvittaessa kauankin ilman sähköä. Luonnollisesti autossa on erillinen suihku ja wc. Kunnollinen kolmilevyinen kaasuliesi ja jääkaappi-pakastinyhdistelmä ja tiskikone - minä siis...
Automme tarjoaa takaosan parisängyn lisäksi vieraille edestä katosta laskettavan vuoteen johon mahtuu kaksikin aikuista. Etusängyn ollessa ala-asennossa oleskelutila jää silti käyttöön etuistuimia lukuunottamatta. Tv/Dvd on edessä mutta niveljalalla käännettynä sen näkee myös takaosasta. Etuistuimina on muuten Agutin erikoispenkit, jotka ovat etenkin Kirsin mieleen, koska niissä on etureunan säätö eli ajoasennon saa mukavammin säädettyä.
Tämän hintaluokan autoa käytettynä ostaessa on meillä turvana Caravan Erälaukon huolenpito Tampereen Hervannassa. Auto oli turvallinen ostaa kun sen historia oli tiedossa. Erälaukon palvelut ovat aina yhtä ystävälliset ja ammattimaiset. 
Käytetty auto on aina riski mutta niin on uusikin. Sensijaan varaosien saatavuus on taattu. Nimenomaan asunto-osan varaosien. Libertyhän on alustaltaan normaali Fiat 130 Multijet, johon kyllä saa osia ja huoltoa. Tampereella on Italia-Motors niminen korjaamo, jolla on tietotaitoa ja kokemusta matkailuautoista. Ylöjärven Autohuolto Elovainiolla taas on meitä lähempänä ja on myös Fiatin osalta varmasti ammattitaitoinen.
Matkailuautoilu on yhteinen uusi harrastuksemme. Moni pitää meitä kaheleina, koska asumme maalla ja kotiovelta on järveen 25 metriä. Kuitenkin matkailuauto on urheilumatkoilla ja etenkin ulkomailla mahtava tapa nähdä maailmaa ja tavata ihmisiä hieman erikoisemmissakin paikoissa. Käärinliinoissa ei edelleenkään ole taskuja ja elämä on tässä nyt tänään, ei sitten joskus.
Helvetijärvellä tapasimme muuten kaksi strutsia ja ainakin 30 erikokoista villisikaa. Käykääpä Luoteen kylän Kankimäessä jos ette usko.

Päivätuvan seinustalle lehahti käpylintupari.

Sekä Helvetinjärven että Seitsemisen maisemat ovat aliarvostettuja. Pohjoisessa  perusteellisesti rypeneenä minulla on kompetenssia sanoa noin. Etelä-suomesta saa hakemalla hakea luonnonrauhaa ja kauneutta, joka näitä kahta aluetta vastaisi.

Värejä talvessa.

VIIKON 10. SURKEUDET

Ma- 9 km - 1.02.
Ti- sairas
Ke- sairas
To- Lepo
Pe- 8 km - 52 min.
La- 8 km - 46 min.
Su- 15 km - 1.36.

yht. 40 km - 4 tuntia 16 min - kaksi päivää sairaana ja yksi levossa

Tässä on nyt kaksi viikkoa mennyt säätäessä kuumeettoman köhä/kurkkukipu/väsymyksen kanssa. Nyt tuntuisi että riittää eli kyllä tämä tästä.
Merkillistä on, että painoni on pudonnut pari kiloa vaikka juoksukilometrejä ei normaaliin verrattuna ole edes nimeksi. Tämä osittain kertonee tähänastisen harjoituskauden raskaudesta.
Olen siis kääntänyt sairastelun positiiviseksi signaaliksi. Ehkäpä pakkolepo teki hyvää tähän väliin. Kunto on erinomainen mutta suorituskyky olematon juuri nyt. Näinhän näissä sairasteluissa aina käy. Pahin virhe olisi nyt kuormittaa itseään liiallisesti sekä tehon ja/tai määrän suhteen. Tarkoitus on juosta Unkarissa hyvin, ei pelkästään talven harjoituksissa. Päätähtäin on pidettävä kirkkaana mielessä. Itseluottamus ja usko ei horju.
Tästä on hyvä jatkaa - nöyränä mutta pystypäin.


NÖYRÄT NISKAT

Oltiin Kirsin kanssa kahvilla. Syötiin pullaa ja katseltiin ympärillä olevia ihmisiä. Viereisessä pöydässä äiti selasi älypuhelinta intensiivisesti ja noin neljävuotias lapsi koitti saada huomiota, turhaan.
Samassa kahvilassa istui myös mies lehti avoinna kahvikupin ja sämpylän vieressä. Kuinka ollakaan hänkin siirteli puhelimensa näytöllä sivuja tarkkaavaisesti. Sämpylä ja kahvi melkein unohtuivat.
Takanamme oli nuoripari kahvilla. Tytön puhelin oli pöydällä mutta poika tuijotti sylissään puhelimensa ruutua. Huokaillen tyttö katseli pitkin seiniä.
On ihmeellistä, että tekninen vempele kiinnostaa enemmän kuin elävä ihminen tai ruoka. Tai sitten me Kirsin kanssa olemme erikoisia ilman jatkuvaa puhelimen kanssa seurustelua. Vieläpä pystypäin.

KETÄ KIINNOSTAA ?

Tampere on ensivuonna aloittamassa suurhallinsa rakentamista rautatieaseman sivuun. Massiivisen hankkeen valitukset on käsitelty ja kaupunki tukee hanketta huomattavalla summalla. Yksityistä rahoitusta kerätään jo vauhdilla.
Tampere aikoo vielä selvittää täytyykö sen raportoida hankkeesta EU:lle ! Ketä euroopassa kiinnostaa jos jossain pohjoisessa suuruudenhullu pikkukaupunki, joka osittain jättää lapsensa ja vanhuksensa hoitamatta, syytää rahaa sinänsä kelvolliseen hankkeeseen ? Vai pelottaako siellä euroopassa, että nettomaksajien rahat kohta loppuvat ?
Hallin nimeksi tullee Kalela 2 ja toivottavasti siellä ei kukaan saa aivovauriota laitataklauksesta. Riski kasvaa jos pidetään niskat nöyränä ja pää alhaalla kuten Jumalaa pelkäävän ja työtätekevän kansan kuuluukin.

VALO

"Älkää siis kantako huolta huomisesta, sillä huominen päivä pitää huolen itsestään. Kullekin päivälle riittää oma vaivansa." Matteus 6:34 
Jumalassa ei ole mitään pelkäämistä. Varsinkin jos on päästänyt Jeesuksen sydämeensä.
Työtäkin on tehtävä lähes päivittäin jos mielii esimerkiksi syödä tai vaikkapa menestyä ultraurheilussa. 
Päätä ei siis saa painaa liian alas. Valo näkyy ylöspäin ja myös eteenpäin katsomalla.

VAIKEAA JÄRJENKÄYTTÖÄ

VIIKON 9. HARJOITTELUNI

Ma- Lepo
Ti- 8 km - 51 min., väsynyt
Ke- ap. 10 km - 1.01, kohtalaista
To- ilta 15 km - 1.38, erittäin vaikeaa; periksiantamattomuus
Pe- Sairas, lievä kurkkukipu ja yleinen voimattomuus
La- Lepo
Su- päivällä 17 km - 1.49, erittäin varovasti, mutta mutta... (ks. teksti alla)

yhteensä 50 km - 5 tuntia 19 min - 2 lepoa ja yksi sairaspäivä

Edellisen 88 km viikon jälkeen tunsin itseni väsyneeksi. Tätä korosti osaltaan osallistuminen tällä viikolla aktiiviseen kenttätyöhön yrityksessäni, koska henkilökuntani ansaitusti hiihtolomaili. Iisalmen reissun jälkeen olin mieleltäni virkeä mutta sekä keho että etenkin jalat hämmästyttävän väsyneet. Päätin siis tarkkailla oloani viikon edetessä ja pidin suosiolla lepopäivän heti maanantaina. 
Tortaina juoksin väkisin 15 kilometriä, jotta sain tavoitteeni täyteen helmikuussa. Lenkki oli vaikeimpia mitä olen tehnyt puoleen vuoteen ja jo sen kuluessa aavistelin, että en ole ihan terve. Perjantaina töistä tullessa olikin sitten kurkku kipeä ja peli selvä.
Järjenkäyttö on erittäin vaikeata varsinkin jos on tottunut juoksemaan päivästä päivään. Sunnuntaina olo oli suhteellisen normaali ja hirveän yöllisen lumipyryn jälkeen kun sain aurattua pihan ja kotitien suunnistin sitten lenkille. Garminin remmistä meni tappi poikki lähtiessäni eli laitoin kellon päälle ja taskuun. Juurikaan en sitä katsonut kun 17 km lenkin tein. Yllätys oli melkoinen lenkin lopuksi. Keskivauhti suhteessa tunnelmaan oli hämmästyttävän hyvä. Olen siis nousukuntoinen ja se näkyy heti kun määrä putoaa.
Unkarin starttiin on 65 päivää. Sisälläni loimuaa mutta koitan tyynnytellä. Vielä ei ole aika. Aika ei myöskään ole rikkoa itseään eli maaliskuun tavoite on 400 km, jos hyvin sujuu. Onneksi Make tulee käymään alkuviikosta. Hän on ainoa Kirsin lisäksi, joka kykenee näkemään pääni sisälle tällaisessa tilanteessa. On erittäin tärkeää saada ulkopuolista näkemystä juuri sillä hetkellä kun itsehillintää koetellaan. Varsinkin kun kurkku on taas karhea sunnuntain jäljiltä...

Työssäni taksiautoilijana jouduin jälleen viikolla todistamaan järjenkäytön vaikeutta muutenkin. Tampereen kaupunginsairaalasta hain osastolta 85-vuotiaan, kolme päivää sitten kädestään leikatun ikäihmisen. Lääkäri oli olettanut, että tämä vanhan kansan tervaskanto kävellä hippasee rollaattorillaan, aamutossuissa ja sairaalavaatteissa pitkin käytäviä ulkona pakkasessa odottavaan taksiin kuin tyhjää vaan.
Perillä vanhainkodin kuntoutusosastolla hain sitten pyörätuolin avuksi ja saattelin tyytyväisen ikäihmisen perille huoneeseen. On turha ottaa 10 metrin katkokävelyvetoja, jos hädin tuskin pysyy pystyssä. 
Miksei kuljetukseen oltu tilattu ambulanssia tai paaritaksia ? Koska se maksaa enemmän kuin tavallinen taksi.

Tätini sai laskimotukoksen ja sairaalasta kotiutuksen jälkeen meni ohjeistettuna laboratorioon mittauttamaan veriarvoaan ohennuslääkettä varten. Lähetettä ei sähköisestä järjestelmästä löytynyt vaikka Yliopistollisesta sairaalasta oli vakuutettu, että näin toimitaan. Laboratorion hoitaja vaati, että täti olisi palannut 20 km päähän kotinsa vieressä olevaan terveysasemaan lähetettä noutamaan. Eli olisi siis pitänyt ajaa autolla 40 km yhden paperin takia ?
Täti joutui itse soittamaan ensin terveysasemalle, josta kukaan ei vastannut. (Myöhemmin selvisi, että tietojärjestelmä oli jumiutunut...) Tämän jälkeen tätini soitti sitten Yliopistolliseen sairaalaan osastolle, josta lähete laitettiin laboratorioon. Tämän jälkeen koe onnistui. Miksi laboratorion hoitaja ei itse soittanut sairaalaan ? Oliko huono päivä ja sekö oikeuttaa pompottelemaan sairasta ihmistä edestakaisin ? 

Vierailtuani työssäni myös psykogeriatrialla tulin siihen tulokseen, että sairaalaan pitäisi ehkä palkata tietokoneenhoitajat erikseen ja ihmisten hoitajat hoitaisivat sitten ihmistä kuten alunperin on ollut tarkoitus. Hoitajien ajasta näkyy leijonan osa menevän toimimattomien tietojärjestelmien parissa. Samaan aikaan potilaat pitävät ihan omaa kivaa keskenään.
Kilpailutuksen tuloksena jokin pieni nyrkkipaja on koodannut vanhoja toimimattomia mutta edullisia kikkareita peräkkäin ja myynyt ne vastuuttomasti halvalla sairaanhoitopiirille. Ja ihminen kärsii. Sekä käyttäjä että hoidettava. 
Arkadianmäen mikki- ja minnihiirillä  ei tähänkään hätään liene mitään sanottavaa ? Ollaan hiljaa niin saadaan kalaa ?

Järjenkäyttö on siis vaikeaa - muuallakin kuin ultraurheilussa.


SARVA XERO JA XTIRO

VASEMMALLA SARVA XERO JA OIKEALLA XTIRO

Kevät keikkuen tulevi ja liukkaus sulamisen myötä myös. Vanhempi teuras (minä) on myös nöyrtynyt ja hankkinut kaappiinsa Icebugien rinnalle parit Sarvat säästääkseen koipireisiään.
Vanhempi malli Xero on suunnistuskenkämäinen ja kantapäästään kuppimainen, oudon korkea. Tämä ns. akilleksen suoja kalvaa varmasti monen juoksijan jännettä. Pito on hyvä mutta rullaavuus onneton.
Xtiro on uusin malli ja erittäin juostava jopa rullaava kenkä. Lesti on kilpakenkämäinen ja kantapää normaalin juoksutossun kaltainen. Pito on yhtä hyvä kuin vanhassakin mutta kontakti alustaan ja keveä tuntuma välipohjamuutosten takia huomattavan hyvä.
Molemmat kengät ovat lievästi pronaatiotuettuja, joka on surkeaa. Suurin osa juoksijoista käyttää omia erikoispohjallisiaan ja näinollen tukea tulee liikaa jos pohjallisissa on askelkorjausta. 
Molemmat kengät ovat pitkillä 30 km lenkeillä hieman kovia eli vaimennusta saisi mielestäni olla rahtu lisää, etenkin jään ja asvaltin sekoitukselle. Kotimaisuus onkin Sarvojen paras ominaisuus tähtinastojen lisäksi.