Herään Talvituvalla pihanperälle, laitan aamutakin ylle ja tassuttelen parinkymmenen asteen pakkaseen. Taivas loimuaa tähtikirkkaana ja erämökin yllä äärettömyydessä liikkuvat vihreänkeltaiset serpentiinit aavemaisesti. Palaan tuvan lämpöön ja Kirsi herää oven kolahdukseen.
- Onko pakkanen kiristynyt, kysyy uninen ääni makuuhuoneesta.
- On, ja nyt kannattaa käydä ulkona, on kolmeen vuoteen komeimmat tulet taivaalla, vastaan ja alan sytytellä puuhellaa.
Kirsi laittaa yösilkin päälle aamutakin ja menee ulos.
Kirsin mentyä takaisin nukkumaan jään istumaan pyöreän, mäntypuisen pöydän ääreen. Sytytän kynttilän. Hellanpesä humisee ja vesipannu alkaa lämmetä. Katson Talvitupalompolon rantaa, samaa jota katsoivat Sarren suvun sitkeät saamelaiset, kuten taivaan revontulia - menneenä aikana jolloin elämä oli itse hankittava.
Juon murukahvia kaukana kaikesta kaikkea miettien. Lentokoneen piti lähteä Lissaboniin pääsiäisen jälkeen, mutta ensin Paavi perui pääsiäisen ja sitten Aurinkomatkat perui lennot. Vanha ja vihainen mustavalkoisuuteni tunkee läpi, pettymys oman vapaan liikkumisen rajoittumisesta. Maailmanlaajuinen Koronapeli.
Elämme aikoja jolloin jokainen mittaa sen mille oletukselle on oman elämänsä rakentanut. On pidetty itsestäänselvänä, että ollaan terveitä, käydään töissä ja saadaan palkkaa, lapset käyvät koulua, arki rullaa kädestä suuhun ja lainat lyhenevät. Ostetaan, lomaillaan ja ylitetään rajat.
Opin kauan sitten miltä tuntuu sairastaa vakavaa, henkeä uhkaavaa sairautta vailla tulevaisuutta. Juuri siksi olen äärimmilleen ärsyyntynyt tästä hellyttävästä kyllä me tästä selviämme -selityksestä.
Ei selvitä!
Kukaan ei ole selvinnyt elämästä hengissä, ei kukaan. Ne jotka nyt ovat kyyristyneet sormi pyllyssä koloonsa ja selittävät minulle, että ei se mitään jos perheessä merkkipäivämatka peruuntuu, että voi sen sitten joskus myöhemmin tehdä, niin vastaan: ei voi.
Elämäni on joka päivä tässä ja nyt. Mitään mennyttä ei saa takaisin, eikä mikään hetki palaa koskaan. Kaikki muuttuu joka hetki, myös minä ja sinä siellä: solusi kuolevat ja niitä syntyy uusia ja jossain piirto päättyy, viimeinen valo sammuu - niin sinulle kuin minulle.
Ei ole vuottakaan kun vanhustenhoidon inhimillisyydestä keskusteltiin ja hoivakoteja suljettiin sekä räikeimpiin hoitamatta jättämisiin puututtiin. Sitten asia vaiettiin ja heikot viestit jäivät kuulumatta: ei ole vieläkään kunnossa. Nyt ikäihmisten suojelusta on tullut ykkösasia ja ei ole mikään ihmekään, eivät poliitikot äänestäjiään halua tappaa. Uhka on maailmanlaajuinen kompetenssi.
En vastusta liikkumisrajoituksia enkä muitakaan pandemian leviämiseksi tehtyjä toimenpiteitä.
Sensijaan vastustan arvottomuutta jolle koko yhteiskunta on rakennettu. Vasta vakavan uhan edessä taivutaan nuolemaan jokaista ja omaa persettä väestönsuojelun nimessä. Mihin ovat unohtuneet kuolemattomat buranasankarit, jotka painoivat pitkää päivää ympäriinsä köhien urallaan eteenpäin päivästä toiseen. Nämä luterilaisen työmoraalin mallioppilaat jotka eivät olleet koskaan päivääkään poissa töistä.
Täytyyhän saada kaksisataa neliötä ja ainakin yksi Audi Quatro ja vaimolle joku pienempi turbo tai ainakin kahdet uudet kengät Zalandosta joka viikko. Ja ne kylpyhuoneen kaakelit ovat olleet jo vuoden samat - vaihdetaan ja samalla pannaan täyspuiset sisäovet. Ehkä jälkikasvulle ratsuhevonen ja jotain muuta uutta virikettä, miten olisi lasten kiipeilyleiri Annapurralla.
Asumme reilun kuudenkymmenen asukkaan kylässä ja lähimpään kauppaan on maratonin verran kilometrejä. Jos juoksen viikossa sata kilometriä niin niistä kolmella tapaan kävelevän ihmisen ja noin viidellätoista auton. Ulkonaliikkumiskielto - salaa puita liiteristä lämmitykseen.
Ruokakomerossamme on ollut jo kolme vuotta jatkuvasti kuukaudeksi tavaraa. Kaksi pakastinta ja minä leivon itse. Kaupassa on käyty tähänkin asti kerran viikossa, joskus harvemmin. Vessapaperia - meillä on myös bidee.
Kolmekymmentä vuotta sitten lääkäri sanoi minulle, että jos olen onnekas olen elossa kymmenen vuoden kuluttua kahdeksankymmenen prosentin todennäköisyydellä. Voitte olla varmoja - mietin silloin sitä kahtakymmentä prosenttia ja mietin joskus vieläkin.
Lisään puita hellanpesään ja istun vielä hetken erämaan yössä.
Mitä yhdestä perutusta matkasta.
Eilen oli hyvä päivä kuten tänäänkin.
Ajoin eräälle järvelle moottorikelkalla. Erään karikon vieressä törrötti pieni ja huomaamaton koivunrisu. Kairasin akkukairalla risun viereen reiän ja muutaman metrin päähän toisen. Istuin puoli tuntia kirkkaassa auringonpaisteessa tuuli selkäpuolella ja ihailin rajavyöhykkeen takana nousevaa vaaraa, jonka päällä on Venäjän rajavartiotorni.
Ensimmäinen harjus, pieni: laitoin sen viereiseen reikään - mene kasvamaan. Seuraavat yhdeksän isompaa ja niiden välissä pari isoa ahventa tulivat yhtämittaa. Lopetin ja nousin termoskahveille kelkan päälle, tuuli tuiversi haalarin niskassa. Kiitin Ahtia, kolmannen vaarini neuvosta vaari. Kalaa pyydetään, ei oteta.
Palasin Talvituvalle, söin, perkasin kalat suolaan kaasujääkaappiin ja laitoin saunan pesään tulen. Lähdin kylälle työpäivänsä lopettanutta Kirsiä vastaan kelkalla.
Viimeisten viikkojen aikana olen katsellut Kessiä, Vätsäriä ja Sarmin erämaa-aluetta. Ensin eräoppaana komentaja Rautoselle ja sitten yksin tai Kirsin kanssa. Olemme nähneet Kessin ikimännyt sellaisina kuin ne ovat satoja vuosia jo olleet, kauniit järvet ja lohduttomat jängät jotka pirstoutuvat kivilouhuihin tai jokipahasiin. Näädän jälkiä, poron ja riekon jälkiä, jälkiä metson kiepeistä - taivaalla kaarne naksuttamassa ja piekana. Nuotiolla kuukkeli ja tiaiset. Mutta vain kaksi ihmistä.
Nousen pöydän äärestä Kirsin viereen. Ulkona on alkanut tuulla hiljaa. Ennen nukahtamista uudelleen muistan tällä paikalla ennen minua eloaan korjanneet. Ovesta oli pakko mennä ulos joka päivä, muutoin kuoli nälkään. Oli tehtävä tuhannet työt ja etenkin ruokittava porot myös korkeiden hankien aikana kaukaa vaivalla niitetyllä ja kuivatulla lupolla tai kerätyllä jäkälällä. He taistelivat jokaisena päivänä hengestään.
Elämän tarkoitus on naiminen ja ryypääminen ja raha auttaa etsimään onneaan korkeatasoisemmista paikoista ? Mieluusti, mutta eläminen minun mittapuuni mukaan ei koskaan ole kyyryssä olemista vaan aina tässä ja nyt, huomista ei koskaan ole ennen kuin sen näkee.
Kaiken edellytyksenä on, että hankitaan elämä itse - tavalla tai toisella.
VIIKKO 12.
Ma-Ti- Lepoa
Ke- 6 km -0.43.
To-Su- Lepoa
Yhteensä juoksua 6 km - 43 minuuttia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti