PAS MAL

Laiva keinuu. Herään yöllä janoon ja kuumuuteen vaikka hytin lämpö on säädetty minimiin. Istun hetken sängynlaidalla ja mietin voiko ylensyöntiin kuolla. Puolentoista tunnin Superior päivällinen viineineen täyttää edelleen tajunnan lisäksi myös vatsan.

Laiva on Finnstar ja se vie meidät Travemundeen. Alun perin suunnitelma oli mennä Portugalin Faron lämpöön asti ja palata vasta Tammikuun alussa. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin ja vei ensin isäni ja sitä myötä reissumielen. Valmiiksi ajateltu vuosien unelma talvehtia Etelässä muuttui nyt lyhennetyksi matkaksi Saksan Trieriin ja sieltä Moselin laaksoa myötäillen Puolaan. Puolasta palaamme tuttua Via Balticaa Tallinnan kautta kotiin. Laivalipun olin ostanut jo toukokuussa edullisesti – vailla palautusoikeutta, joten mennään sitten. Pyyhitään ikäviä matkanvarren pölyjä pois. Pas Mal – ei huono ?

Nilkkaa särkee. Taas viikko juoksematta edessä ja mennyt kohta takana. Sika turpoaa liikkeessä ja minä liikkumatta, näin siis kaksi sikaa yhdellä nyrjähdyksellä – nilkka ja minä. Ultrajuoksun merkillisyys avautuu vasta vuosien puurtamisen jälkeen. Lopputulos on aina sama. Liikkumattomuus. Harjoittelit tai et niin lopulta liike lakkaa. Tunnet olevasi vanha ja etenkin tunnet että sinulla ei ole enää annettavaa.

Eräs nuorempi ystäväni kirjoitti sähköpostissaan minulle että uudet ympyrät Pohjoisessa voivat toimia ponnahduslautana. Hän koki että paikka missä elää ei ole merkittävä vaan tapa miten siellä elää. Tämä on totta mutta jos pyrkii kehittymään ihmisenä sillä tavalla kuin minä pyrin niin ympäristönvaihdokset motivoivat niitä vaikeaselkoisia ajatusprosesseja mitä minä päivittäin läpikäyn.

Kehittymiseen ihmisenä liittyy olennaisena osana kohtuuttomuuden hallinta. Aiheesta on julkaistu kirjakin hiljattain. Minä en sitä aio lukea koska mielestäni on täyttä paskaa jotenkin rajoittaa kokemuksiaan. Jos omakohtaiset kokemukset menevät jonkin rajan yli ja siitä ei selviä voi syyttää vain itseään. Vahvoista pitkien juoksujen jälkitiloista selviäminen on osa juoksua. Ultrajuoksu kun ei ala lähtöviivalta eikä pääty maaliviivalle.

Kohtuuttomuuden hallintaan kuuluu loppuunpalamisen ehkäisy. On nähtävissä että aikamme kulku kohti dystopiaa kiihtyy ja sen myötä liiallinen oman elämän ohjelmointi kokemuksien keräilyssä menee yli yksilön sietorajan. Minusta näin pitää tapahtuakin. On nähtävissä  myös että työn määrä yhteiskunnassa vähenee tai siihen käytetty aika vähenee. Vapautunut uusi aika pitää käyttää jotenkin. Tässä yksilö törmää vaikeuksiin. Syömisen, naimisen ja lepäämisen oheen on keksittävä jotakin mielekästä tekemistä tai muuten turtuu.

Matkustaminen ja uusiin kulttuureihin tutustuminen on juuri tällaista mielekästä tekemistä. Matka itseen helpottuu jos ensin on nähnyt toisenlaisten ihmisten arkea ja historiaa edes pikaisesti ulkoapäin. Olen siis jälleen matkalla mutta myös jatkuvalla matkalla itseeni ja aina paikasta riippumatta.

Aiemmin pohdin sitä onko minulla annettavaa ultrajuoksun kautta itselleni. Minulle ei pelkkä tulos tai uusi ennätys riitä, pikemminkin oma kohtuuttomuuden hallintani on rajojen kohtaamista niitä ylittäen. On helppo palata normaaliin ylitettyään rajat koska lopputulemana pitäisi olla että normaali on sitä parasta arkea. Toisaalta kotiinpaluu tässä minun tilanteessani on uusi kokemus koska koti ja elämisen ympyrät vaihtuvat täysin. Niinpä tutun ja turvallisen raja katoaa. Pas Mal – ei huono tämäkään.

Dystopiaan me ajaudumme. Virkamiehet ovat päättäneet että 2017 alusta kouluissa ei poikia saa enää sanoa pojiksi eikä tyttöjä tytöiksi vaan on käytettävä nimiä. Sukupuolineutraalimpaan ilmaisuun pyritään opetuksessa esimerkiksi niin että enää ei ole olemassa suurmiesten historiaa vaan merkkihenkilöiden historiaa. Miettikääpä käytänön elämää tästä eteenpäin.

Nythän ei siis tarvita erikseen poikien eikä tyttöjen puhuoneita saati vessoja. Pienestä pitäen pienet Matit ja Maijat tottuvat olemaan yhdessä omina itseinään. Ongelman muodostaa se että luoja jo järjesti niin että uuden ihmisen syntyyn tarvitaan aina nainen ja ainakin miehen tavarat. Jos uudet sukupolvet naivat keskenään kaikkea sekaisin niin voi olla haastavaa miten seksuaalinen identiteetti kehittyy ja näkemys omasta minästä ja sen suhteesta kehoon. Virkamiehet – siis virkahenkilöt eivät aina täysin ymmärrä miten kauaskantoisia ovat nämä viisaat päätökset.

Kirjoittajana näen haasteellisena ilmaista itseäni kun suomen kielestä puuttuvat suvut. Siis onko lautamies nyt lautahenkilö ja jos on nainen niin onko se solvaus jos nainen joka toimii lautahenkilön virassa on pienirintainen. Eittämättä leskirouva Widegrenille syntyy myös ongelmia kun hän taloyhtiön huoltoon soittaessaan pyysi apua fyysiseen ulottuvuuksia vaativaan tehtävään asunnossaan. Pitäisikö rouva Widegrenin rohkaistua ja tilata huoltohenkalu ? Ja mitä jos paikalle saapuikin näinä sukupuolineutraaleina aikoina huoltohenkolo. Saiko rouva tarpeensa tyydytettyä eli onnistuiko huoltomies- tai -nainen spesifisessä voimaa vaatineessa tehtävässä näin vanhentuneilla ilmaisuilla ilmaistuna ? Sukupuolineutraaliuteen pyrittäessä syntyy ikäviä tilanteita kun ja jos nimenomaan johonkin tehtävään vaaditaan miehisiä avuja tai toisaalta eritoten naisen avuja.

Kuten kaikesta ylläkerrotusta huomaatte niin matkailu avartaa ja joutenolo täydellä vatsalla keikkuvassa laivassa josta ei pääse minnekään tekee ihmiselle ja etenkin hänen lausepituudelleen hyvää. Ajatuksen lento on lähes sanoinkuvaamattomalla tasolla ja itseilmaisua värittää liikkumattomuuden mukanaantuoma raikas pysähtyminen kun taas toisaalta ympäröivän merielementin luoma vimmainen tyhjän tilan täyttämisen tarve.

Eittämättä jossakin vaiheessa marraskuista kaamosta palaa harjoitusrytmiin erittäin hyvin levännyt juoksija erittäin tavoitteellisena. Pas Mal – Ei huono – todellakaan !

Kun päivitän tätä niin Lyypekissä soivat kirkonkellot. Vanha kaupunki lepää silmiemme edessä. Aamukävely on tehty ja kohta on aika nostaa kytkintä ja suunnata hieman etelämmäksi.
Laivalla tapasimme 80-vuotiaan pariskunnan henkilöautolla matkalla koiran kanssa talvehtimaan Torreviejan lähelle. Suomessa yksiö odottaa kesää tyhjänä. Älkää siis milloinkaan tulko sanomaan minulle että ei muka voi - niinkauan voi aina jotakin kun edes jokin liikkuu... 

---

Koska sain hyvää palautetta tekstistä niin lisään linkin jonka kautta pääsette tähän tyttö-poika-juttuun käsiksi.
Kuten huomaatte niin minäkin jatkoin tahallista väärinymmärrystä tai toisintulkintaa.
Miksi sitten ?
Tietenkin siksi että jos kaikki on niin neutraalia ja ihan helvetin säännönmukaista ja tasaista niin mikään ei maistu miltään eikä oikea hyvää tuottava rehellisyys saa jalansijaa. Kaikki määräykset, päätökset tai säännöt eivät todellakaan estä maalaisjärjen käyttöä.
Koska juuri nyt olen Saksan vanhimmassa kaupungissa Trierissä otan esimerkin täältä Saksasta. Tarjoilija oli ennen Herr Ober tai Fraulein sukupuolesta riippuen. Nyt sanotaan ravintolassa vaan että Hallo ! Aina vaan Hallo. Ainakin minä olisin ylpeä jos minua kutsuttaisiin herr oberiksi työssäni...

Linkki  

 

VIIKKO 42.

Ei juoksua – nilkkaa parannellessa…

Jos siis kirjoitat tai luet niin ainakaan laivan vessaan et siis voi heittää ulkomaisia artikkeleja...

SUORIA KULMIA

Suomen kieleen otetaan virallisesti 600 uutta sanaa mukaan ensivuoden alusta. Käytännössä kyse on ilmaisuista jotka ovat jo vakiintuneet. Yksi tälläinen uusi sana on perseillä. Kantasana perseestä johdettu verbi joka tarkoittaa huonoa käytöstä. Huono käytös ei välttämättä ole asiatonta mutta joukossamme on kestoperseilijöitä jotka seisovat asiansa takana ymmärtämättä että juuri heidän itsensä tulisi tehdä asialleen jotakin eikä olettaa että muut hoitavat hommat kuntoon heidän perseilynsä jäljiltä.
Erään perseilyn mukaan perintörahoilla on kiva rällätä. Niin olisi minustakin mutta se perintövero ! Ihmisen elämäntyö kun rahastetaan moneen kertaan hyvinvointisuomessa - myös sen viimeisen kerran. Joten töihin siis.
Toisen perseilyn mukaan poika peri komeat kiinteistöt Lapista ja nyt on helppoa. Tämä vaatii hieman syventävää tutkiskelua ja taustatiedon jakamista.
Etelän nyt jo myyty kotimme, Käpykolo, on erittäin hyvässä kunnossa. Pohjoisen uusi koti, Kotala, on sekin kunnossa mutta kaukana sellaisesta mitä minä kutsun erittäin hyväksi. Helppoa ei siis tule olemaan ja tähän vaikuttaa eniten kiinteistön sijainti. Jos pohjoisessa jotain korjaan niin kaikki tavara on tuotava 42 kilometrin päästä Ivalosta paikalle. Eli ei kannata perseillä tässäkään asiassa, muuttamalla pohjoiseen sain lähinnä kättenvoiteita ja muita vaikeuksia mutta korostan että valintamme oli harkittu.
Isän voimien ehtyessä kehotin häntä usein ottamaan apua vastaan siivoukseen ja muihin talon töihin, myös rakentamiseen liittyviin. Suurten ikäluokkien tyypillisenä edustajana isä tyrmäsi kaiken sanomalla että kyllä minä itse. Lopputuloksen lapioimme me Kirsin kanssa pohjoisessa ja lapioiminen jatkuu vielä pitkään.
Suomen vanhustenhoidon on sanottu olevan mitä suurimmassa määrin perseestä. Hoitajia on liian vähän ja rahaa puitteisiin vielä vähemmän. Asia on ja ei ole noin yksioikoinen. Paikkakuntakohtaiset erot ovat valtavia mutta eittämättä kädestä kiinni pitämiseen ja rauhalliseen seurusteluun vanhuksen kanssa hoitohenkilökunnalla ei ole aikaa, ainakaan riittävästi.
Kokonaan toinen tarina on sitten se että vanhus ei aina ole välttämättä kovin myötämielinen hoidettava. Suurien ikäluokkien asenne on usein se että heidän mielestään vanhustenhoidolla rahastetaan. Tästä voisi vetää karun johtopäätöksen että rahaa siis on kun sillä kerta rahastetaankin. Yhteiskunnanko pitäisi maksaa viulut alenevista verorahoista ja yrityksen joka tuottaa hoivaa pitäisi olla hyväntekeväisyyttä ? Hankitaanpa taas elämä.
Isoisäni Mauno hoiti asiansa kuten minusta pitääkin. Kuollessan vaarilta jäi vuokra-asuntoon tohvelit ja kasa vanhoja vaatteita muutaman huonekalun lisäksi. Hän käytti tai lahjoitti kaiken pois. Näin olisi ehkä isänkin pitänyt tehdä jolloin lapioitavaa olisi jäänyt hieman vähemmän.
Lukijan mielestä saatan perseillä kirjoittaessani näin suorasta kulmasta. Karu totuus on että emme elä ikuisesti joten täällä olosta voisi yrittää nauttiakin. Minulla on nyt esimerkiksi yhteensä 23 jakoavainta ja 13 pilkkivapaa. Hyvä niin mutta en voi syödä niitä. Ylenmääräinen tavaran hamstraus ei auta jälkipolvia yhtään koska ajat muuttuvat. En käytä jakoavaimia vaan hylsysarjaa ja kiintoavaimia joita niitäkin omat mukaanlukien on hirveä määrä.
Menetyksen kokeneena ihmisenä annan tilaa myös negatiivisille tunteille. Se on tärkeä osa surutyötä. Näin kaiken jälkeen tunteiden kirjosta siilautuu se hyvä keskiverto ja totuudenmukainen esiin. Minun tapauksessani kulma jää positiivisen loivaksi. Perseilyyn ei ole tarvetta eikä myöskään ylimielisyyteen. Elämän jatkuminen pohjoisessa omista arvoista käsin eteenpäin on selvää minulle.
Moni varakas ikäihminen istuu rahojensa päällä eikä suostu irrottamaan senttiäkään kunnes valtio tulee ja hoitaa homman. Olisikin elämänmyönteistä käyttää omaisuuttaan itseensä, jälkikasvuunsa tai heikompiosaisiin. Isä sanoi joskus että vanhetessaan ihminen tulee jälleen lapseksi. Tämän perusteella viikkoraha siis riittäisi tai ainakin hyvät lelut ?
Tulevaisuudessa ihmiset haluavat omistaa entistä vähemmän. Riittää kun perustarpeet tulee tyydytetyiksi ja elämä itsessään maistuu kokemisen arvoiselta. Juuri se on se missä minä teen valintani ja ajatusprosessini jokaisena päivänä joka uutena aukeaa eteeni.

 
 Viikolla 39. yksi juoksulenkki 8 km - 50 minuuttia ja yksi parin tunnin vaellus. 

Viikko 40.

Ma- 8 km - 52 min.
Ti- 5 km - 40 min.
Ke- Lepo
To- 6 km - 38 min.
La- 9 km - 1.00.
Su- Lepo

Viikko 41.

Ma- 7 km - 38 min.
Ti-Ke - Lepo
To- 8 km - 55 min.
Pe- Lepo
La- 10 km - 1.01. Nilkka ympäri.
Su- telakalla siis.

Kolmessa viikossa 62 km - 6 tuntia ja 34 minuuttia.

SYYSKUUSSA 87 km - 9 tuntia ja 43 minuuttia.

Päivitän vähäisen juoksuni näkyviin ihan silläkin että kaikki tajuavat kuinka katoavaista on kauneus. Illuusio superihmisistä rapisee rehellisyyden kautta. Yleensähän ultrajuoksijat vaikeuksien myötä hiljenevät ja tulevat sitten esiin taas hurjien kilometrien myötä - siitä välillä tapahtuneesta ei haluta kertoa mitään.
Koko tämä postaus piti julkaista vasta huomenna mutta koska nilkkani meni pahasti ympäri tänään lauantaina niin päivitetään nyt sitten jo. Luita ei mennyt mutta veripahka kehräsluun päällä ei anna mahdollisuutta muuhun kuin että lepoa ja yksi viski.
Mutta vielä koittaa aika...

Sitten vähän erilaisia kuvia joista yhdessä on Thyra -mummun ajatus kaukaa menneisyydestä.
Aloitin lukea Lauri Viidan Moreenia. Voin hyvin, myös henkisesti, toivottavasti tekin.

Jos pahoitit mielesi tekstistä niin kommentoi, jos et niin kommentoi sekin, yhtälailla voit olla hiljaakin, sehän on myöntymisen merkki.
Yleensäkin haluan kiittää kaikkia kommenteista vaikka en niihin aina vastaakaan suoraan vaan pyrin hahmottamaan vastauksia tai ajatuksia seuraaviin teksteihini.

Lopuksi tämä soi radiossa pitkästä aikaa...

 


 

IVALO SARJA ALKAA - YLEINEN TIE PÄÄTTYY

 IVALO SARJA, OSA 1.

YLEINEN TIE PÄÄTTYY


Hiekkatie kiemurtaa ohi Paksuvuonon. Isolta Inarilta ei nyt tuule mutta tiedän kokemuksesta järven olevan paitsi myyttinen myös erittäin pahapäisen sitten kun se sille päälle sattuu. Oikeastaan on hämmästyttävän tyyntä ja kirkas keli enteilee jälleen revontulia illaksi. 
Istuimme Kirsin kanssa edellisenä iltana pääoven ulkokuistilla tuhansien tähtien alla. Oli aivan kuin jokin valtava peto olisi kynsillään raapinut taivaankannen mustille naarmuille. Näiden naarmujen välissä paloivat taivaan tulet yhtyen lakipisteessä aaltoilevaksi vihertäväksi valohehkuksi. Sanoja ei tarvittu. Oli vain hämmästynyt, hiljainen rauha yhteisessä hetkessä.
Juoksen hitaasti ja käyn läpi mielessäni viimeisen puolentoista kuukauden tapahtumia. Kaikki tapahtunut on päässäni sekavana vyyhtinä joten en edes yritä saada siitä tolkkua, tolkun aika tulee jos on tullakseen. Täällä Pohjoisessa kaikki tulee aikanaan jos on tullakseen, perspektiivi aikaan on aivan toisenlainen kuin jossakin etelässä, vaikkapa rannikon pienessä kalastajakylässä eli Helsingissä tai kolmen ällän Tampereen malllilla.
Terva-Pekka sanoi että länsituuli on pahin, se kaataa puut ja myllää maat. Asuttuaan vuosikaudet Vätsärin erämaassa luonnon ehdoilla Tsurnu-nimistä tilaansa Pekka viimein muutti Nellimiin. Hän on yli 80-vuotias mutta edelleen täyttä terästä vaikka askel hieman jo lyheneekin. Isoisäni Mauno taas sanoi että periaatteestakaan idästä ei tule mitään hyvää. Tähän lausuntoon vaikuttivat eittämättä ne kaksi isompaa retkeä itärajan taakse. Hän jätti rajan taakse konkreetisti osia itsestään itsenäisen Suomen puolesta - oikean käden ja osan mielenterveydestään. Itse olen etelässä syntynyt ja kasvanut, sen kaiken nähnyt ja siihen läpeensä kyllästynyt. Ei siis ihme että olen nyt tässä ja etenkin täällä Pohjoisessa. Tämä on ensisijaisesti ihmisen nimeltä Pasi Koskinen valinta.
Hetken mielijohteesta poikkean tieltä vasemmalle johtavalle uralle joka johdattaa minut Inarin rantaan. Rannassa on vielä joitakin veneitä ja näkymä avautuu kiemurtavalle vuonolle. Veden rasvatyynen rikkovat vain satunnaiset kalan tuikit. Minulta on jo kahdesti kylällä kysytty kalastamisesta. Paikalliset haluavat tietää miten suhtaudun pyyntiin koska muuttaessani tänne saan varsin mittavat kalastusoikeudet omistamieni kiinteistöjen kautta. Olen naurahtanut että kyllä me Kirsin kanssa ruokakalaa verkostellaan mutta ei tyhjätä ja saanut hyväksyviä katseita. 
Tyhjäämisellä tarkoitetaan sitä että jostakin etelämpää tullaan kylmäauton ja veneen kanssa metsäjärvelle ja verkotetaan se täysin mottiin jolloin kaikki kalat saadaan satimeen. Saalis myydään sitten ja niinsanottu roskakala jätetään rannalle riuttojen nokittavaksi ja osin myös mädäntymään. Tälläinen tyhjääminen on varsin lyhytnäköistä ja tympeää toimintaa mihin muissakin yhteyksissä täällä Pohjoisessa aina joskus valitettavasti törmää. 
Jos ajatellaan perinteistä saamelaiskulttuuria ihan sieltä hihnaporojen ajoilta niin he ottivat luonnosta vain sen mitä tarvitsivat. Ei yhtään ylimääräistä. Liekö sitten se paljonpuhuttu kehitys tehotalouksineen ja muine muoveineen tehnyt osasta Pohjoisenkin ihmisistä kärsimättömiä ja vain yhden päivän päähän katsovia. Onhan täälläkin päivä vielä huomennakin ?
Palaan lenkiltäni kohti tulevaa kotikylääni Nellimiä. Kylä ja uusi kotitaloni Kotala on tuntunut heti aluksi kodilta. Pohjoisessa mieleni on aina tyyntynyt ja nyt se tyyntyy kaksinverroin koska täältä ei ole kiire minnekään. Nellimissä asuu noin 200 ihmistä. Marraskuun lopussa vakituisten määrä kasvaa kahdella kun minä ja Kirsi liitymme virallisesti joukkoon. Lupaan tarkistaa luvun täsmälliseksi teille, ihan kiusallanikin.
Nellim eli Nellimö on kolmen kulttuurin kylä. Kylässä asuu inarinsaamelaisia, kolttasaamelaisia ja suomalaisia. Itärajan tuntumaa vahvistaa Virtaniemen rajavartioasema ja Paatsjoen silta. Näin ajattelee turisti. Minä lakkaan olemasta turisti ja ajattelen täysin toisella lailla. Itärajan tuntumaa vahvistavat mökin pihassa vierailevat karhut ja mahdollinen rajavyöhykelupa, jonka aion anoa paikkakuntalaiseksi muututtuani. Sittenpä pääsemme Kirsin kanssa rajavyöhykkeelle kalaan ja marjaan. Tuolle alueelle ei ole ilman lupaa mitään asiaa ja sitä myös valvotaan tehokkaasti. Ähäpäs siis, rauhaa oikein luvan kanssa. Ja hirveitä kala- ja marjasaaliita ! Kateus ja varsinkin kalakateus on sairauksista pahimpia. Katellaan tärppääkö.
Sataman kohdalla paluumatkalla ajattelen että jonkun mielestä juoksijalle Pohjoinen saattaa kuulostaa oudolta valinnalta elinpiiriksi. Näin ajattelee se joka mieltää juoksemisen pelkästään aurinkoisella kesäkelillä shortseissa tapahtuvaksi vilkutteluksi. Pohjoisessa on kuitenkin hyvät puolensa. Loska-aikaa on näillä korkeuksilla vähän. Tiet aurataan kunnolla ja liikennettä on vähän. Maastoon on kodistani matkaa kolmesataa metriä. Ensin valaistua kuntorataa ja sitten ihan mitä vaan jalka tai suksi syö.
Katulamppuja Nellimissä on 47 kappaletta ja ne kaikki palavat. Olen pahoillani jos niitä on vain 45. Oletteko koskaan lenkillä yrittäneet laskea kotikaupunkinne katulamput ? Saatatte seota laskuissa mutta minä sentään olen lähellä totuutta. Matkaa kertyy näiden lamppujen alla juostuna kuusi kilometriä. Eli ei tämä mikhän persheen silimä ole. Asvalttiakin on tuo sama matka tässä kylällä.
Etelässä jouduin juoksemaan kolme kilometriä ensimmäiselle lampulle. Täällä reilu parisataa metriä. Kyllä näiden tosiasioiden valossa tarkasteltuna olen elänyt siellä etelässä ihan helvetin pimeää elämää. Oikein itseänikin säälittää ajatella mitä kaikkea joudutte siellä kokemaan. Mutta - elämähän on valintoja täynnä.
Juostessani lenkin viimeistä kilometriä Siikajärventiellä muistelen kun aiemmin elokuussa Paksuvuonon kohdalla tiellä tuli neljä urosporoa vastaan täyttä laukkaa. Saakelin kisurat ajattelin, nyt en väistä. Joukon johtaja tölväsi silmä palaen kärjessä ja tyhmyys tiivistyi muiden kolmen seuratessa. Välimatka hupeni kunnes ryhmä säntäsi edestäni penkalle. Johtaja jäi vielä uhittelemaan kuseskellen etualalle kunnes antoi periksi. Tästä esimerkistä näette mitä viidentoista vuoden kokemus Lapista ihmiselle tekee. Sitä osaa odottaa rauhassa kun luonto päättää puolestasi.
Terva-Pekka sanoi viimeksi minulle kylällä kun tavattiin että ei kannata mennä liian kauas varsinkaan jos ei ole mitään asiaa. Ultrajuoksijana ajattelen tässä olevan suuren viisauden. On ihan helvetin tyhmää matkustaa esimerkiksi Unkariin juoksemaan kilometrin kierrosta kuudeksi päiväksi yötä päivää. Silti aion edelleen keväällä tehdä niin. Isän kuoleman jälkeiset ajat ovat ajaneet juoksuni rutiinin erittäin alas. Ajattelen että Pekan lausuma pätee harjoitteluuni ainakin näin aluksi ihan täsmälleen. Lappilaisittain ehtiihän tuota keveemmälläkin.
Lenkki loppuu uuteen kotipihaan. Venyttelen puisella karhupatsaalla ja yritän ymmärtää miksi isä halusi muuttaa tänne. Hänhän sanoi että Pohjoisessa on ihmisen helvetin hyvä olla. Minä jätän tuon helvetin toistaiseksi tuosta pois mutta ajattelen muuten samoin. 
Katselen alapihalle joen rantaan. Lintulaudalla kävi aamulla tundraurpiainen ja kuukkeli tiaisten kiusaksi. Lapintiainen on minun uusi suosikkini. Vesi virtaa kohti Inaria sekoittuen Koskelan suvannossa pyörteiseksi kuohuksi. Tiedostan hyvin että näin alussa kaikki on uutta mutta arki tulee ja olemme siihen Kirsin kanssa kumpikin valmiita.
Sisällä tuli palaa puuhellassa. Kirsi on tehnyt ruispuuroa. Yleinen tie on päättynyt ja surun keskelläkin maistan todellisen elämän joka ei keinotekoisesti lisättyä todellisuutta kaipaa.

MINNE MENEN ?

Syksyn murretut värit. Kuolleiden lehtien tuoksu ja valon kontrasti. Minne olen menossa ? Elämäni varrella olen joutunut pohtimaan usein tuota kysymystä. Jossain vaiheessa huomasin että olen saanut pohtia sitä - ei siis ole ollut pakko.

Tässä blogikirjoituksessa ei ole yhtään valokuvaa. Ei voi ollakaan koska valokuva on vangittu hetki menneisyydestä. Tulevaisuuttaan ei voi kuvata kameralla. Sensijaan sanoin tai taiteen keinoin kylläkin. Oman tulevaisuuden kuvaaminen on osittain pelkkää haavetta. Haaveitahan pitää olla, ne osoittavat että elämä jatkuu vaikeuksista huolimatta. Se mitä seuraavassa kappaleessa kirjoitan ei ole haavetta. 

Kotitalomme Käpykolo tuli tällä viikolla myyntiin ja osa tavaroistamme on jo pahvilaatikoissa. On aika lähteä ja kääntää uusi sivu elämässään. Sellaiselle joka on hieman jähmeämpi liikkeisään ja urautunut kulkemaan samoja maisemia koko elämänsä mitan, voi seuraavaa kertomaani olla vaikeata ymmärtää.
Minä lähden Kirsin kanssa Inariin. Meistä tulee oikeasti Inarilaisia. Lähin kaupunki on Ivalo mutta me muutamme vajaan 200 asukkaan kylään nimeltä Nellim. Nellim sijaitsee 42 kilometriä Ivalosta koilliseen Inarinjärven itäpuolella.

Päätös syntyi siinä myöhemmin pyhitetyssä Hiacessa paluumatkalla Ivalon Lintumaasta pikkuisen ennen Tsarmijärveä. Hiekkatie kiemurtaa kohti Nellimiä. Ympärillä nousevat vaarat ja jos jossain maisema on kaunis ja levollinen niin juuri siinä. Päätöksen synty kuvastaa myös minun ja Kirsin ihmissuhdetta. Kun ollaan riittävän lähellä toista niin tietyt asiat kasvavat miltei sanomatta yhteen. Tokaisin Kirsille että kai me sitten muutetaan tänne johon Kirsi välittömästi sanoi että voihan sitä kokeilla.
Etelä ja nimenomaan hektinen etelä on nähty. Me olemme Kirsin kanssa ymmärtäneet jo kauan sitten että pohjoisesta on yhtä pitkä matka etelään kuin etelästä pohjoiseen. Mikään ei siis meidän elämäntavallamme ole kaukana. Ja jos muuttaa Nellimiin ei todella voi ollakaan, lähikauppaan on 42 kilometriä ja sama takaisin.

Pohjoiseen muuttamiseen ei ole meillä yhtä syytä. Leikkisästi voisin sanoa että niitä on ainakin yli kahdeksan; syyskesä,syksy, syystalvi, talvi, kevättalvi, kevät, kevätkesä, kesä ja niin edelleen. Lappiin muuttamalla ja nimenomaan siellä asumalla voi siis saada paljon, jopa kahdeksan vuodenaikaa ja kaamoksen kaupanpäälle.

Yleensä kun suuria muutoksia elämässään esittelee niin jopa läheisetkin ihmettelevät ratkaisuja. Yleisimmät kysymykset tässä tapauksessa liittyvät työhön tai välimatkaan. Minullehan työ yrittäjänä jatkuu edelleen kuten tähänkin mennessä. Hoidan paperityöt, juoksen (tulevaisuudessa hiihdän ja kalastan lisäksi...) ja kirjoitan sekä käyn joskus töissäkin fyysisestikin. Pohjoisessa olisi muitakin töitä tarjolla, esimerkiksi eräoppaana, mutta katsellaan mitä on tulevaisuudessa kiva tehdä. Viimeksimainittu koskee myös Kirsiä.
Välimatka on suhteellinen kysymys. Täältä Hämeenkyröstä Nellimin kotiin on 1100 kilometriä autolla. Lentäen Ivalosta kaksi tuntia Helsinkiin. Jos ostaa lentoliput ajoissa niin menopaluu kahdelta junalippuineen alle 150 euroa, toki psykoosisesonkien eli joulun, pääsiäisen tai muun ruskaretkeilyn kaltaisten pakkojen ulkopuolella, jolloin keskivertoturisti tulee juhlimaan tunturikeskuksiin saadakseen myöhemmin kehuskella käyneensä tosilapissa.
Minun tosilappini on ihan muualla ja nyt siitä tulee entistä todellisempi. Meiltä kotoa Nellimistä on kahdeksantoista kilometriä erämökille jonka pihassa karhu kävi viimeksi todistettavasti kolmisen viikkoa sitten. Paikka on sama mistä Aili Valpuri Valle hiihti 1900-luvun puolessavälissä Ivaloon hammaslääkäriin. Hammaslääkäri valitteli että ei ole puudutusainetta jolloin Aili pyysi ottamaan kipeän hampaan pois siitä huolimatta ja pari muuta hammasta myös. Sitten Aili hiihti takaisin Talvitupalompoloon illaksi syljeskellen verta oman tekemänsä ladunvarteen. Sata kilometriä hiihtäen hammaslääkäriin !

Muuttomme Pohjoiseen tapahtuu pikkuhiljaa asioiden järjestyttyä. Kun on asunut kuusitoista vuotta samaa mökkiä niin ei käy kädenkäänteessä tavaramäärän siirtokaan. Toisaalta on turha kuvitella että edes puolet tavarasta lähtisi mukaan, vaan se löytää ihan muunlaiset loppusijoitukset. Ehkäpä vähän vähemmän on todellakin enemmän.

Menen siis Pohjoiseen. Tulevaisuudessa kerron lisää ja etenkin kirjoitan teille miten etelän vetelä sopeutuu lappilaiseen identiteettiin, joka tosin on tullut tutuksi kohta kahdenkymmenen vuoden retkeilyjen kokemuksella mutta asuminen on aina eri juttu. Blogiini ajattelin lisätä myös uuden Ivalo-sarjan jossa pureudun hieman toiselta kantilta maisemaan jossa tulen elämään ja tietenkin myös juoksemaan.

On selvää että kaiken tämän keskellä viimeaikojen juoksu on ollut sivuosassa ja kuuliaisesti odottanut vuoroaan. Sen aika tulee sitten kun on tullakseen. On ihan turha yrittää stressata harjoittelusta ennenkuin muutto ja muut pakolliset asiat ovat ohi.



VIIKOT 37. JA 38.

Ma- Nellim Pahtalammen laavulle polkua 15,5 km - 2.05.
Ti-To - Lepoa
Pe- Kotona 11,5 km - 1.10.
La-Su- Lepoa

Ma- 8 km osittain kävellen - 1.08.
Ti- 10 km - 1.08.
Ke- 8 km - 50 min.
To-La- Lepoa
Su- 5 km - 35 min.

Yhteensä kahdessa viikossa 58 km - 6 tuntia ja 36 minuuttia.

Loppuun kirjoitan erään ajatuksen joka on ollut mielessäni vuosikausia :

" Ihmisen pitäisi muuttaa asumaan sinne missä tuntee olonsa kotoisaksi ja vasta sitten alkaa miettimään mitä siellä voi tai pitää tehdä. "

 

LAPIONPISTOJA

Nellim - 12.9.2016

LAPIONPISTOJA

En ole siinä mielentilassa että saisin mitään kovin yhtenäistä kirjoitettua teille mutta olkoon nämä ajatukset ikäänkuin kiviseen maahan kaivettuja lapionpistoja. Pieniä piipullisia jaettavaksi maailman tuuliin, ajatuksia ja tuntoja viimeisiltä viikoilta.

Kahden viimeisen viikon aikana juoksu on tuntunut todella turhalta. Olen silti silloin tällöin piipahtanut lenkillä haistelemassa ilmaa lukuisten muiden asioiden ja matkustamisten lomassa. Tänään maanantaina juoksin isäni jalanjäljissä tulevilla kotipoluillani Nellimissä Pahtalammen laavulle yhteensä 16 km. Hiljainen erämaa ja isän nimi laavun vieraskirjassa raastoivat sielun entistä enemmän verille. Silti kaksi tuntia märissä lenkkikengissä yksin hiljaisuudessa antaa alun mahdollisuudelle yrittää jälleen kerran.
Tilanne on samankaltainen kun äidin kuoleman jälkeen valmistauduin Täbyn 100 mailin kilpailuun. Elämän on jatkuttava myös juosten ?  Isän haudalta on kevään 2017 Unkarin 6-päivän kilpailun lähtöviivalle henkisesti kaksinverroin pidempi matka kuin fyysisesti. Silti olen päättänyt yrittää. Anna mennä vaan - olisi isä sanonut.

Isä halusi tulla haudatuksi Nellimiin Trifon Pyhittäjän kirkon kupeessa olevalle tavattoman kauniilla jäkäläkankaalla sijaitsevalle hautausmaalle. Täällä on tapana että hauta kaivetaan itse. Monenlaista lapiohommaa olen elämäni varrella toimittanut mutta tämä oli ylivoimaisesti raskain.
Polvillaan kun nostelee kiviä hiekan seasta keskeneräisen haudan kaivannon äärellä niin kovempikin nöyrtyy. Kaivaminen oli minulle suuri kunnia ja yksi niistä konkreeteista teoista jolla sananmukaisesti laskin isän käsistäni Jumalalle. Pystytin haudalle myös väliaikaisen yksinkertaisen tekemäni puuristin. Pysyvä metalliristi tulee myöhemmin.
Hautajaisten aluksi uurna oli kirkon kuistilla korokkeella. Kun vieraat olivat kokoontuneet niin tein isän kanssa viimeisen matkan jalan Kirsi vierelläni ja laskin uurnan hautaan. Tämän jälkeen luterilainen pappi toimitti siunauksen. Laulun jälkeen lapioimme haudan umpeen ystävien ja kylän ihmisten kesken. Tämän jälkeen ortodoksipappi ja kanttori suorittivat hautajaispalveluksen jonka jälkeen laskettiin kukat. Lausuin pari sanaa väelle ja siirryimme Nellimin kylätalolle kahvitilaisuuteen.

Kylätalolle olin kutsunut kaikki tietämäni isän tutut pohjoisesta ja harvat jäljelle jääneet etelästä. Tilaisuudesta muodostui käsin kosketeltavan lämminhenkinen kun Lappilaiseen tapaan mutkattomasti yli 20 ihmistä muisteli Paavoa ja sattumuksia matkan varrelta. Minulta kysyi tilaisuuden jälkeen eräs hyvin iäkäs Nellimiläinen että mistä olin keksinyt että hauta luodaan umpeen hautauksen yhteydessä. Tapa on vanha ja peräisin Koltilta mutta yhtä hyvin se sopi meille sillä näin moni sai muiston ja konkreetin mahdollisuuden muistaa ja osallistua.
Kahvitilaisuuden jälkeen minä ja Kirsi ajoimme 18 kilometriä erämaahan mökille mukanamme ortodoksipappi isä Pietarinen ja hänen kanttorivaimonsa Anneli. Talvitupalompolossa suoritimme mökin pyhityksen pyhällä vedellä. Luterilainen tapa on kodin siunaaminen mutta ortodoksit käyttävät mieluummin kodin pyhittämis- termiä. Koti tai mikä tahansa muukin maallinen asia voidaan pyhittää. Uusille asukkaille tämä on osa sitä uskoa jossa ilmenee alkuperäinen Pyhän Kolminaisuuden toiminta koko luomakuntaa kohtaan.
Pallo hyvään pyrkimisessä on siis meillä ja tavallaan isän sielu on vapaa. Mökiltä, paikasta jota isä rakasti yli kaiken, hän lähti viimeiselle matkalleen. Meidän tehtäväksemme jää muistaa kuten edellisessä tekstissäni jo kirjoitin. Kun kutsu käy niin jokainen on itse vastuussa onko edes yritänyt.

Lapissa elämään kuuluu olennaisena osana sattumukset matkan varrella. Erämaa vääntää ylpeät niskat nurin pitkine etäisyyksineen, väkeä on vähän ja niinpä arjessa tulisi muistaa kulkea käsi kädessä läheisten kanssa aina kun siihen on tilaisuus.
Yhtenä yönä isälle soitettiin ryyppyporukasta että Jussi on huonona ja että jos isä tulisi viemään häntä Ivaloon sairaalaan. Isä tietenkin ensin haukkui "helvetin perkeleet" että miksi he eivät soita hätänumeroon jos toinen on huonona. Sitten isä puki päälleen ja haki huonovointisen ystävänsä kämpältä hiacen etupenkille ja viiltävän kovassa pakkasessa lähti kohti Ivaloa.
Jussin vointi kuitenkin huononi pitkän matkan aikana ja hän kuoli autoon ennen perillepääsyä. Ja kuinka nyt sattuikaan että juuri Jussin hauta on isän haudan vieressä Nellimissä. Hiace on pyhitetty nyt myös.

Kirsi ja minä kävimme sunnuntaina Ivalon kirkossa messussa. Siellä isän nimi kuulutettiin kahden muun poisnukkuneen seurana ja heille sytytettiin kynttilät. Samassa hartauksessa kävin itse ehtoollisella pitkästä aikaa. Ainakin minä uskon ja sydämeni on avoin.

Lahjoitimme jäämistöstä kaikki käyttökelpoiset vaatteet ja kengät sekä osan astioista Lyyli Huhtamellalle Saariselälle. Lyyli vie lahjoitukset Petsamoon ja Karjalaan ihmisille joilla ei ole mitään muuta kuin puutetta. Tavaraa on omasta takaa aivan liikaa ja tuntuu että tähän kaikkeen tukehtuu.

Kaikki eivät edes lapiota tarvitse. Kävimme järvillä kääntämässä veneet ja mökillä saunassa. Saunan kupeessa karhu oli tonkinut muurahaispesää perusteellisesti. Lienee sama jonka jäljet ovat noin kolmetoistasenttiset eli kaveri on reilu 150 kiloinen. Olisi tarjottu makkaraa mutta ei saapunut.
Oikeasti täällä rajaseudulla se on karhulta vahinko jos se ihmiselle itsensä näyttää.

Kaiken menetyksen tuskan keskellä olen tavattoman kiitollinen ystävilleni tuesta, puheluista, lukuisista adresseista ja muista osanotoista. Yksin en millään olisi jaksanut.
Onni onnettomuudessa on että niiden ihmisten määrä jotka pitävät minut järjissään kasvoi nyt neljällä. Ahti ja Leena Koskisen kanssa on muutenkin lähennytty vuosien varrella aina enemmän ja nyt joukkoon tulivat Vartiaisen Jari ja Marja.

Elämä ehkä jatkuu. Aika on menettänyt merkityksensä ja voin kysyä itseltäni missä olen ollut kuukauden. Sieluni sensijaan on toistaiseksi peruuttamattomasti löytänyt paikkansa pohjoisesta. Tästä on ehkä hyvä jatkaa.
Katellaan.

VIIKOT 35. JA 36.

Ma- kotona 8 km - 59 min.
Ti- Lepo
Ke- 10 km - 1:13
To-Pe- Lepo
La- kotona 8 km - 52 min.
Su- Lepo

Ma- Lepo
Ti- Nellimissä Palo-Pyhävaaralle reilu 8 km - 50 min.
Ke- Lepo
To- 5 km Nellimissä tiellä - 35 min.
Pe-Su- Tauolla.

yhteensä 39 km kahdessa viikossa - 4 tuntia ja 29 min.

ELOKUUN SUMMAUS

Juoksua 259 km - 37 tuntia ja 16 minuuttia.

VUOSIKILOMETRIT SYYSKUUN ALUSSA 1890 km.



                             Muistoissamme Paavo Koskinen 14.12.1941 - 14.8.2016

Isä Paavo mökillä kahvinkeitossa.

MUSTAA KURAA

ALUKSI

" Minä en enää kohta jaksa." 
Ultrajuoksija Pasi Koskinen Inarin Talvitupalompolossa viikon 34. puolivälissä.

MUSTAA KURAA


Olen lukemattomia kertoja kirjoittanut tässä blogissa että ultrajuoksu on kokonaisvaltaista. Todellinen harjoittelu ja tavoitteellisuus kohti epäinhimillisiä suorituksia ei ole vain hetken mielijohde jonka jälkeen palataan taas postimerkkeilyn pariin. Ultrajuoksu on pitkäjännitteistä työtä jossa fyysisen ja henkisen kehityksen taustalla elämän on oltava tasapainossa.

Varsin vaikeiden vaiheiden jälkeen sain kesä- ja heinäkuussa juoksuni luistamaan. Suunnittelin harjoittelua ja lukkoonlöin tavoitteet ja parametrit niiden saavuttamiseksi. Vielä elokuun alussa pohjoisen Norjan hivellessä jalkoja 137 viikkokilometrin ja 4497 vertikaalisen nousumetrin avulla kaikki näytti ja tuntui hyvältä. Loppukuuhun olin vielä kliimaksiksi suunnitellut Onnin kanssa Karhunkierroksen läpijuoksun. Kohtalo päätti kuitenkin toisin. Sain suruviestin isän kuolemasta Ifjordin ylängölle, aika pysähtyi ja putosin mustaan kuraan.

Vanhempani erosivat kun olin 12 vuotias. Siitä asti olen uinut mustassa kurassa heidän välissään. Isä haukkui äitiä ja äiti isää. Minä sain kuunnella kumpaistakin lähes 40 vuotta. Äiti kuoli ensin ja vaikka hän oli inhimillisempi niin katkeruus seurasi silti peiteltynä loppuun asti. Isä taas kehitti katkeruudesta taiteenlajin, sain vielä tänäkin vuonna toukokuussa syntymäpäiväonnittelujeni ohessa kuulla että äitini oli huora.
Äitini ei ollut huora eikä isäni ollut juoppo saati edes alkoholisti. Sensijaan äitini ei ymmärtänyt ihmissuhteistaan kovin paljon eikä isä taas ymmärtänyt alkoholin kohtuukäytöstä kovin paljon. Kahden keskenään kaikissa yhteisissä asioissaan epäonnistuneen ihmisen välissä kasvaminen on kieltämättä ollut yhtä helvettiä aina välillä. Joskus totesin kumpaisellekin että mitäs jos kasvaisitte aikuisiksi - vihdoinkin.
Saamani palautteen mukaan on kuitenkin yksi asia jossa he eivät epäonnistuneet. Minä itse. Minut aikaansaatiin soputeltassa Mallan luonnonpuistossa Käsivarressa joskus syksyllä vuonna 1963. Tarina ei kerro oliko kirves retkipatjan alla mutta poika todistettavasti kuitenkin tuli. Ja loppu on historiaa, minun historiaani.
Tarinastani on osa luettavissa blogin "otteita pöytälaatikosta"-osastosta sivupalkista. Osa on edelleen kirjoittamatta koska kustantajaa ei ole löytynyt. Nyt voisin harkita koska lopullinen ulospääsy mustasta kurasta häämöttää.
Kaltaisiani on monia. Avioerolapsia jotka ovat kärsineet erilaisten sekakäyttöjen yhdistelmistä monin tavoin. Minä olen kärsinyt äitini rikkonaisista miessuhteista ja isäni alkoholinkäytöstä ja loppumattomasta katkeruuden ilmapiiristä perheyhteydessä. Molempien puolustukseksi on todettava sodanjälkeiset ajat, esivanhempieni murtuneet haaveet ja kasvuilmapiiri jota olisi pitänyt tuulettaa. Mennyt on mennyttä ja sen kaivelemisesta en saa tyydytystä mutta hyvän tarinan kuitenkin. Ja hyvä tarinahan ansaitsee tulla aina kerrotuksi.

Tarinan aika tulee myöhemmin. Nyt kahlaan viranomaisten, hautaustoimiston, kirkkoherranvirastojen, pappien ja tuomareiden seassa. Niskassani on lukemattomien asioiden hoitaminen ja sydämessäni loputon suru. Suru hukkaanheitetystä ajasta molempien vanhempien kanssa elämässäni. Suru menetyksestä ja ajasta jota edes ultrajuoksija ei koskaan tavoita vaikka miten juoksisi.

Elämä kuitenkin jatkuu. Olen valtavan kiitollinen läheisille tuesta ja kuuntelemisesta. Tehtäväkseni jää sanoa että muista Herra isää kuten äitiäkin. Joku kysyy että eikö se Herra muistuttamatta muista. Kyllä Hän muistaa mutta jos minä muistan muistuttaa niin rakkaus maailmassa kasvaa moninkertaiseksi. Mitä tällä tarkoitan - sietäisi jokaisen pysähtyä pohtimaan.



VIIKOT 33. JA 34.

Ma- Juoksua 6,79 km - 53.18. Sletnes.
Ti - Vaellusta Sletnesissä vajaa neljä tuntia.
Ke- Juoksua Pykeijan tiellä 10,06 - 1.05.
To- Polkupyöräilyä Pykeijassa 14 km.
Pe- Juoksua 10,01 km - 1.05. Nellim.
La- Lepo
Su- Lepo
Juoksua reilu 26 km - 2 tuntia ja 53 minuuttia. 

Ma- 6 km - 37.35. Nellim.
Ti - La - Tauolla. En yksinkertaisesti jaksa.
Su- 8,50 km - 53.02. Lapinlahti. Nousua 165 m.
Juoksua 14,5 km - tunti ja 30 minuuttia.

KUVIA MATKAN VARRELTA...

JA TOISEN MATKAN PÄÄTEPISTEESTÄ...

 LOPUKSI

 

TYHJÄ TUNTURI

Kirjoitan tätä maailman pohjoisimman kiinteällä maalla sijaitsevan majakan pihassa. Aurinko on laskenut Slettnes fyrin taakse, on pakoveden aika ja taivaanranta punertaa sieltä minne aurinko hetki sitten jätti lämpönsä. Meri on mietteliäs, jopa vaisu ja kaukaa horisonttiin on kerääntynyt matalaa utupilveä.
Juoksin äsken yhden elämäni yksinäisimmistä lenkeistä vasta myöhään illalla niemellä ja Gamvikiin johtavalla tiellä. Tuuli tuiversi viimeisiä voimiaan ennen yötä ja vain minä ja yksinäinen kettu olimme enää liikkeellä. On kulunut aikaa alle kaksitoista tuntia siitä kun sain tietää että isäni on kuollut.
Minulta on usein kysytty miksi en kilpaile ultrajuoksussa vuorilla tai pohjoisen tuntureilla kun kerta mielelläni juoksen niillä. Lähimmät ihmiset muistavat että ennen kuin aloin kirjoittamaan blogia olin jo juossut Haltille edestakaisin kahdessa päivässä Raine Koivumäen kanssa ja yksin kolmessa päivässä Käsivarressa pitkälle yli kaksisataa kilometriä rengasreitillä Vuosku-Hirvasvuopio-Terbmisjärvi-Kilpisjärvi-Ropin Pirtti-Vuosku. Lukuunottamatta yhtä Vaarojen Ultraa ja yhtä Saanan vuorijuoksua en ole poluille numeroa rintaani halunnut. Miksei siis kilpaa tunturissakin ?
En ole viimeisinä vuosina ollut kovin kilpailuhenkinen. Kaiken mittaaminen on tuntunut turhalta kuuden päivän juoksujen ja etenkin tuhannen mailin juoksun jälkeen. Poluilla olet ultratrail-juoksija tai vuorilla sky-juoksija. Tiellä ultraaja tai maratoonari. Etappijuoksijakin voit olla. Tittelit eivät maistu eivätkä vaikuta. En myöskään ole vakuuttunut että juoksemalla jonkin tietyn kisan tietyssä ajassa saat nimesi historiaan tai sinulle annetaan "ultrajuoksun tohtorin arvo".
Enemmän olen ollut kiinnostunut omista poluistani olivatpa ne sitten korkealla tai matalalla - maastossa tai tiellä ja etenkin siitä mihin matka on minua ihmisenä kuljettanut. 
Arvostan enemmän vanhanliiton juoksijoita kuten Seppo Leinosta, Montelan veljeksiä tai vaikkapa Jussi Hämäläisen tyylisiä juoksijoita. Nämä kaikki mainitsemani esimerkit ovat juosseet miljoonia kilometrejä ilman otsikoita ja titteleitä ja eittämättä saaneet elämäntapansa kautta selville mihin kaikki lopulta johtaa - mittaamattakin.
Olen halunnut pitää tunturin tyhjänä vaatimuksista. Olen ajatellut että Pohjoinen ja tunturi ovat paikka johon vanhana voin palata kompuroimaan ja muistelemaan menneitä. Menneitä ilman muiden asettamia cut-off aikoja tai muita vaatimuksia olla parempi ja kestävämpi lähes loputtomiin.
Juuri tänään tunturini on tyhjempi kuin koskaan. Toivon että joskus kun minun aikani loppuu minut muistetaan periksiantamattomuudesta kuin myös ymmärryksestä siitä kuinka pitkälle luonnon ja itsensä kanssa voi mennä ennenkuin ei ole enää paluuta. Ja kun ei ole paluuta jää rajattomasti aikaa inhimillisyyteen.
Isäni muistokirjoituksen aika tulee ehkä myöhemmin. Meitä kahta yhdisti maailmassa vain yksi asia: rakkaus pohjoiseen. Isän pohjoinen oli enemmän ison Inarin ympärillä kun taas minun pohjoiseni on Käsivarren Yliperällä ja Pohjois-Norjassa.
Tässä vaiheessa voin vain sanoa että kuten äitinikin osalta niin myös isäni osalta jatkan perinteitä. Isä-Paavolta perinnöksi jäävät kaksi suurta ajatusta, joita hän niinä hetkinä kun kuningas alkoholi ei murtanut välejämme, minulle aina kertoi.

- Maailmassa ei ole niin huonoa asiaa, ettei sitä viinalla saisi vielä huonommaksi.

Ja toinen isän viimeiset sanat minulle puhelimessa :

- Kaikkea hyvää teille molemmille.

Vain positiivisesta ajatuksesta jää jälki joka jatkaa elämäänsä, kaikki muu häviää ikuisuuteen. 


 VIIKKO 32. JUOKSUT

Ma- 8,05 km - 1.11. Saanan huipulle Kilpisjärvellä ja takaisin. Huipulle 39 min., ei kaikki pelissä. Nousua 535 m.
Ti- 20,03 km - 2.34. Retkeilykeskus - Norjan raja ja takaisin Jehkaksien itäpuolelta. Nousua 414 m.
Ke- 10,01 km - 1.15. Levin huipulle ja takaisin. Nousua 355 m.
To- 8,00 km - 57 min. Levi pururataa ja muuta. Nousua 111 m. Väsynyt.
Pe- Lepo; seitsemäntoista päivää edellisestä...
La- 10,02 km - 1.07. Juoksu Kevon tutkimusasemalle. Nousua 183 m.
Su- Ap. kävelyä Kirsin kanssa tunturissa 3 tuntia, nousua 130 m.
       Ip.Juoksua avotunturissa Ifjordfjälletillä. 8,04 km - 1.13. Nousua 290 m.

yhteensä 64 km - 8 tuntia ja 17 minuuttia, juoksun vertikaaliset nousumetrit 1888 m.

Viikko ja sen kuvat eivät tälläkertaa vaadi selityksiä. Pitäkää toisistanne huolta.