Kosketus Liikkuu

Kosketus Liikkuu

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

ASIALLINEN NIMIMERKKI


-mielialan laskua tai uneliaisuutta
-korvien soimista
-hermostuneisuutta, sekavuutta, painajaisia, havaintohäiriöitä, harha-aistimuksia, vainoharhaisuushäiriöitä, unettomuutta

                                                                                    (Buranan mahdollisia haittavaikutuksia)


Valkoiseksi heteromieheksi syntyneenä ja tässä viitekehyksessä viihtyvänä tasa-arvon kannattajana en voi olla ihmettelemättä kuinka huonosti naisilla tässä maassa menee. Eri mediat esittelevät päivittäin naisten kohtaamaa matalapalkkaisuutta, seksuaalista häirintää, perhe- tai muuta väkivaltaa ja muuta epätasa-arvoista kohtelua. 
   Ehdotankin, että osa kotimaastamme eristetään pelkästään naisille. Tälle alueelle voivat sitten muuttaa kaikki ne naiset, joiden mielestä mies on kaiken pahan alku ja juuri. Alueella tulisi käydä säännöllisesti hieman vanhempia naisia luennoimassa miten ihmeessä he pärjäsivät näiden petojen, miesten, kanssa samassa yhteiskunnassa aiemmin.
   Paluumuutto alueelta on ilman muuta sallittua. Omasta puolestani toivotan sieltä kaikki tervetulleeksi takaisin tänne normaaliin elämään - elämään missä mies kunnioittaa naista ja naistaan, keskustelee hänen kanssaan ja pitää häntä tasavertaisena kumppaninaan. Täällä nomaalissa elämässä eläville on itsestään selvää, sukupuolesta riippumatta, että maailmassa kaikki eivät koskaan voi saada kaikkea millään elämän osa-alueella. Johonkin on joskus tyydyttävä ja tiettyjen asioiden kanssa on vain pystyttävä elämään.
   Sivujuonteena yllämainittuun keskusteluun on tuotu esille nuorten tyttöjen silpominen genitaalialueelta uskonnon varjolla. Tässä yhteydessä ei ole hiiskuttu sanaakaan nuorten poikien ympärileikkauksista erään toisen uskonnon varjolla. Suomalainen lainlaatija on valmis toteuttamaan lain, jolla kriminalisoidaan tyttöjen silpominen. Hyvä. Toivottavasti siinä mainitaan myös pojat. Muutenhan tasa-arvo ei toteudu uskontojen välillä tai edes kuvitteellinen tasa-arvo.

Suomen tunnetuin poliittinen koomikkopari on julkisesti paneelikeskustellut vauvojen tekemisestä. Huvittava setäkaksikko on unohtanut täysin, että on erittäin ja vain, ja vieläpä ainoastaan jokaisen ihan oma asia, haluaako lisääntyä ja täyttää maan. Keskustelussa vauvojen määrästä olemme vaarallisen lähellä valtiojohtoisen Kiinan yhden lapsen mallia. Sinä päivänä kun valtio Suomessa määrää lisääntymään tai olemaan lisääntymättä, muutan täältä pois lopullisesti. 
   Valitettavasti tämä kaksikko ja muut eliittiin kuuluvat orvot pirut voivat rauhallisin mielin iloita suomalaisuudestaan. Suomea johtavan eliitin tekojen seurauksena jossain muualla kansa olisi jo kaduilla tai kiikaritähtäimien takana. Koittakaa arvata kenen päät siellä ristikoilla olisivat ? Erot ihmisten välillä syvenevät samaan tahtiin kuin inhimillisyys heikompien huolenpidosta katoaa sananhelinään.

Viikonloppuna Suomen tunnetuimmassa yleiseen mielipiteeseen vaikuttavassa brändissä, Ylessä ja nimenomaan sen puoli yhdeksän uutisissa, uutistenlukija Piia Pasasen tehtäväksi oli annettu mainostaa Yle-tunnusta ja Pasasen sanoin siellä henkilön itse luomaa omaa "asiallista nimimerkkiä." Kun luo "asiallisen nimimerkin", niin pääsee keskustelemaan. Kysynkin nyt Yleltä mikä on "asiallinen nimimerkki" ja etenkin miten määrittelette sen ? 
   Tässä muutamia esimerkkejä :

"Elysee666" -voidaan tulkita saatananpalvonnaksi tai shampanjamainokseksi.
"Anusaukko" - voi olla henkilön nimi yhteenkirjoitettuna mutta myös peräreikä.
"Serialkilleri" -murotappaja tai sarjamurhaaja (englanniksi:cereals =murot, serial =sarja)
"Ylennussija" -henkilö, joka ei pidä Yleisradiosta tai henkilö, joka harrastaa seksiä liikaa. (Vertaa lisäksi nimerkkejä : "Ylensyöjä", "Ylenvastainen" ja "Ylenantaja", vain muutamia mainitakseni.)

Kertokaa nyt ihmeessä minulle miten asiallinen nimimerkki määritellään. Ottakaa huomioon, että sananvapaus on paitsi omien mielipiteiden esittämistä rikkomatta muita lakeja myös niiden tulkinnan kautta olla loukkaamatta muita ihmisiä, MYÖS MAHDOLLISUUS INFORMAATION VASTAANOTTAMISEEN ILMAN ENNAKKOSENSUURIA.

Terveisin nimimerkki Burananvaikutuksenalainen. 

VIIKKO 47.

Juoksua 20,5 km - 2:21 - 189 metriä nousua.

Vasemman pohkeen fibulan hermon/lihaskalvojen tulehdus jatkuu. Tätä kirjoittaessani tunnen lisäksi lieviä flunssaoireita joten ei onnistu liikunta. Liikunnan vähäinen määrä vaikuttaa olennaisesti kirjoittamiseen - tarvitsen luontoa ja sen antamaa tilaa ajatusten synnyttämiseen.


Varastostani löytyi käytöstä purettua laminaattia, jonka asensin kuistille. Alla on puulattia, jonka päälle tuli ensin ilmansulkupaperi (ruskea) sitten askelmuovi ja sitten laminaatti. Otsavalo oli työssä tarpeen mustan laminaatin saumojen hahmottamiseksi.

Valmis.



Ei vain tule lunta.

   

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

TERVEET PÄIVÄT


Urheilija ei tervettä päivää näe.
   Paskaa.
   Höpötystä.
   Kateellisten panettelua.
   Vanhenemista?
   Kaikenlaista sitä onkin. Pitkän juoksumatkani aikana olen kokenut monenlaista vaikeutta aina syövästä alkaen päätyen kaikenkattavaan uupumukseen ja siinä välissä täydelliseen motivaatiopulaan. 
   Nyt on hieman toisenlainen tilanne. Olen periaatteessa lopettanut ultrajuoksussa kilpailemisen, eli minun ei tarvitsisi harjoitella lainkaan. Kuitenkin elämääni kuuluu olennaisena osana jonkinlainen liikunta, noin seitsemästä kymmeneen tuntiin viikossa, enkä pysty edes siihen. Syynä ovat pohjevaivat, jotka eivät ole ottaneet asettuakseen.
   Vaivat saivat alkunsa viisi viikkoa sitten alkaneista pohjekrampeista. Sinänsä outoa oli, että ennen kramppeja olin levännyt kaksi viikkoa PUF-kilpailun jälkeen vain kevyesti liikkuen. Tarkoituksena ei ollut edes aloittaa harjoittelua, kyseessä kramppeihin johtaneilla lenkeillä oli äärimmäisen kevyt hikiliikunta. 
   Olen analyysiä tehdessäni vakuuttunut, että tauko kiristi lihakseni jaloista, siis kaikki lihakset. Kun huoltavaa tai edes verta kevyesti kierrättävää harjoitusta en tauolla säännöllisesti tehnyt, niin lopputuloksena oli vierimättömän kiven sammaltuminen. Suomeksi täydellinen jumitus jossa kilpailun jälkeiset mikrovauriot ja syvälle imeytyneet kuona-aineiden jäämät aiheuttivat katastrofin.
   Tällä hetkellä olen vaivalloisesti menossa kohti parempaa mutta erittäin hitaasti ja kera buranan ynnä muun todella alhaalta nousevan kuntouttavan liikunnan. Kävelyä, sauvakävelyä ja konjakkia. Ehkä talven mittaan uusin lääkitykseni sillä tavalla, että minut nähdään kilpailemassa ensi vuonna - mistä sitä koskaan tietää. Vitsejähän nämä minun lopetuspäätökseni ovat vuosien aikana olleet - toistaiseksi.
   Minä: tauolla ei tervettä päivää näe.
 
   Poskihampaasta lohkesi puolet perjantaina. 
   Halvan maukasta lakritsaa. 
   Ehkä pääsen maanantaina hammaslääkäriin Ivalon terveyskeskukseen. Lapin kunnat toteuttavat viikonloppu- ja juhlapyhäpäivystyksen niin että on yksi numero johon voi soittaa kello 9.30 -12.00. Soittaessaan saa sitten kuulla missä päivystys on ja pääseekö sinne. 
   Tänä viikonloppuna se oli lauantaina Rovaniemellä ja sunnuntaina Kemissä. Meiltä Nellimistä Rovaniemelle on 350 kilometriä. Ilman Star Trekin poimuajoa perille ei ehdi, saati Kemiin. Eräänlainen Apinoiden planeetta tämäkin - jo nyt ilman Sotea.

   Marraskuun toisen viikon lopulla käväisin mutkan pakettiautolla ja peräkärryllä Tampereen ja Hämeenkyrön seuduilla. Villa Kirsinrantaan oli Pohjoiseen muuttomme jäljiltä jäänyt turhaa rekvisiittaa ja toin sen tänne. Täällähän on ikiaikainen periaate, että kevätjäille ajetaan kaikki paskat ja romut. Kevättulvat ne sitten vievät mennessään ja usein alavirtaan. Lisäksi jotain voi aina tarvita, ainakin joka seitsemäs vuosi eli kaikki säästetään.
   Fuck konmaritus!
   Oikeasti edelläkuvattu periaate oli vallalla esimerkiksi Kemijärven seudulla vielä 70-luvulle tultaessa. Aivan samoin Tampereella paskaputki työnsi tavaraa kahdensadan metrin päähän Raholan uimarannasta 70-luvun alussa niin että veden kolibakteeripitoisuus aiheutti uimakiellon. Allekirjoittanut alakoululainen tympääntyi tuolloin kesän ollessa kuumimmillaan mutta pippelini pysyi terveenä ja se on elämän tarkoitus.
   Voi olla.
   Ympäristöystävällisyys on eräänlainen Me too-kampanja. Enää ei kelpaa selitykseksi, että ei me tiedetty. "Meille vai teille" lausahduksesta voi poikamies joutua oikeuteen häräsmentistä. Odotankin innolla pikkujouluaikaa suurissa kaupungeissa ja ensimmäistä oikeusjuttua, jossa miespuolinen nuori taksinkuljettaja tekee numeron kun varattu virkarouva käy munille kesken virantoimituksen. Toisten ihmisen kunnioittaminen ei riipu sukupuolesta koska kaikki mitä ei ennen tiedetty on jo tietoon saatettu. 
   Siis hei, kaikki tekevät sitä. Ja sitäkin!
   Mutta ei välttämättä sitä.
   Ehkä.
   Kannattaisi kokeilla.
   Tai en tiedä.
   Ehdottomasti!

   Kirjani kirjoittaminen etenee mielestäni hyvin. Ilman takarajaa on vapaus viilata ja kirjoittaa lihaa luiden päälle. Koska kirjoitin ensimmäiset tekstit jo 1995 on ajanmukaistettavaa paljon. Työtä riittää ja tuleva kaamos luo rauhalliset puitteet luoda uutta täytettä tai täyttää kokonaan tyhjää ruutua.
   Kirjoittamisen tueksi luen, monestakin syystä. Satunnaisesti viimeaikoina luettuja tai lukuun tulevia kirjoja:

Kuolemaantuomittu - Seppo Konttinen ja Kari Vitie
Sthlm delete - Jens Lapidus
Lyödyn laki - Seppo Jokinen
Pyhävaara- Janne Simonpoika Utriainen
Riivatut - Päivi Alasalmi
Summan tarina - Jussi Jalonen
Ennen kuin olet poissa - Rafael & Jörn Donner

   Terveitä päiviä ja kunnon lumitalvea odotellessa.
   Illuminate Your Fall!
   Valaiskaa Syksynne!
 
Kitisijäniemen tietä 17.11.2018, Nellim.


Lähdössä pohjoiseen Nokialta. (puhtaalta puolelta)


 Viikolla 45. pari juoksulenkkiä yhteensä 11,9 km - 1:25. - nousua 108 metriä

 Viikolla 46. pari juoksulenkkiä ja pari kävelylenkki joista toinen sauvoilla yhteensä
 19,2 km -2:59. - 221 metriä vertikaalista nousua.


   Kiitokset Elovainion Autohuollolle Ylöjärvelle ja siellä Hard Core Asentaja Grandmaster Rautoselle Hiacen huollosta, taas menee kuin Enterprise mutta olisi sittenkin pitänyt ostaa se poimuajo lisävarusteeksi aikanaan.





 

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

IVALO SARJA : PYHÄINPÄIVÄ




PYHÄINPÄIVÄ

Kuljemme Kirsin kanssa puhumattomina peräkkäin. Kevyesti luminen kaira on helppo astella, välillä jokunen lapintiainen tai kuukkeli lennähtää uteliaana matkaan hetken seuraksi. Suunnistamme päiväkävelyllä Paavalintupavaaran ja Perätysjärvien välisissä painanteissa täysin vaistonvaraisesti.
   Pysähdyn ja katson Kirsiä.
   - Missäs päin se Kaisanlammen tie oikein on ?
   - Minusta meidän täytyisi mennä tuonne, Kirsi sanoo ja viittaa lapasella 45 astetta kulkusuuntaamme nähden oikealle.
   - Ei helvetissä, minä teen aina ympyrää vasemmalle, jos olen ajatuksissani. Oot varmaan oikeassa. Kävelen tuon selänteen päälle ja yli, palaan sitten tähän.
   Jatkan tarpomista jäätyneiden suopursujen seassa. Jäniksenjälkiä. Selänteen päältä aavistan valkoista puutonta kauempana ja etenen vielä sata metriä kunnes näen tutun muodon ensimmäisen Perätysjärven vastarannalla. Palaan hitaasti. Jäljissäni on punaista. Viimeiset jäätyneet mustikat.
   - Joo. Joo! huudan hiljaa.
   - Sua ei näe ollenkaan jos menet pöpelikköön, Kirsi sanoo. Sulla on sininen takki ja vihreät housut mutta sentään oranssi pipo.
   - Tää onkin niin saatanan hianovarasta hommaa, vastaan.
Kirsi nauraa.
   - Oot ihan kuin Jouko Turkka.
   - Turkka katteli kiviäkin lopuksi, minä koko luontoa vasta tässä vaiheessa, naurahdan.
   Jatkan eteenpäin etsimään järvien soisesta yhtymäkohdasta puron ylityspaikkaa. On nollakeli. Lumi ei silti ole vetistä. Illalla satoi ensin lunta ja sitten jäätävä tihku kovetti pinnan.
   Muistelen kävellessäni eilistä. Poikettiin naapurissa ennen saunaa Ilkkaa tervehtimässä. Se tiesi kertoa että viiden suden lauma on liikeellä. Porojakin on menny. Ne ampu jo yhden suden luvalla ja lisää lupia on haettu. Sudet tulee tietenkin Putinin puolelta yli vyöhykkeen tänne syömään. Sitten ne pakenee taas tyhjään tilaan mahat riipuksissa. Susilauma hajoaa jos alfanaaras tapetaan. Niillä leidi on kingi, tiedä sitten onko meillä.
   -Tule tästä. Sulla on vartta saappaassa enemmän.
Taiteilen kivien yli. Kirsi tulee perässä.
   - No niin ?
   - Minä paistan kohta makkaran, sanon.
   - Mistä sulla makkaraa on tähän hätään ? Kirsi ihmettelee.
   - Ei kun mökillä, kävellään tästä suoraan pökkelön kautta mökille. Mitään makkaraa mulla mukana ole.
   On täysin tyyni. Yritän nähdä vasemmalle Paavalintupavaaraan ja edessä Paltsavaaraan, mutta metsä on liian tiheää tai sitten ollaan vielä liian matalassa maassa. Kuljemme hiljaisuudessa. Kirsi tietää, että mieleni askartelee välillä muiden asioiden parissa. Alitajunta jauhaa. Kirjoittaa kirjaa jonnekin hämärään poimulle ja toisaalta lyö tyhjää niin helvetisti. Elämäni ei ole enää pelkästään ultrajuoksua eikä ultrajuoksun harjoittelua. Tarvitsen ajatuksille tilaa, täällä sitä on.
   - Ei näy suden jälkiä, Kirsi sanoo.
   - Ei ne näin lähelle mökkiä uskalla tulla, vastaan. Toisaalta ne voi kyllä napata Ilkan koiran, jatkan.
   - Mitenkä ne sheltin nappaa ? Kirsi kysyy.
   - No aattele nyt ite. Oot saunonut ja ottanut pari glögiä tai jotain muuta lämmittävää ja koira vonkuu iltakuselle. Lähdetkö sinne kylmään mukaan saunatakissa vai avaatko vaan oven ? No sitten se tirriäinen menee valopiirin ulkopuolelle nuuskimaan ja susi tulee, selvitän.
   - No niin, voi niin käydä, Kirsi sanoo.
   - Sama se mulla on, jos meen kuselle, niin mitä jos susi hyppää kiinni kulliin, filosofoin.
   - Mene ulkovessaan sisälle ja pane ovi kii, kuka käskee ulkona vehkeitään esitellä, Kirsi sanoo.
   - Justiinsa niin, tuppeen vaan ettei palellu, jatkan.
   Tullaan tielle. Tiellä on koppelon höyheniä.
   - Mikä ihmeen sotatanner tässä on ? kysyn.
   - Tuolla on ojassa verta, Kirsi huomaa.
   - Ja tuosta on kivi otettu maasta irti, huomaan vuorostani minä.
Jäljet kertovat tarinan. Koppelo on tepastellut tiellä ja joku on ajanut autolla lintuun. Lintu on lennähtänyt nurinniskoin ojaan räpistelemään ja ajaja on kivellä lopettanut linnun kärsimykset.
   - Herää kysymys, sanon.
   - Mikä niin?
   - Että missäs se lintu on, kysyn.
   - Se on tietenkin siellä autossa, Kirsi sanoo.
   - Meinaat, että liikkuvasta autosta metsästys on kielletty mutta liikkuvalla autolla metsästäminen ei, totean lakonisesti.
   - Tulkintaa, Kirsi nauraa.
   - Mennään makkaralle, sanon ja otan Kirsiä kädestä kiinni.
   Hiljainen kaira tohahtaa, tekee tuulta. Kävelemme käsikkäin tiellä kohti Talvitupaa. Aurinko tuikahtaa valjusti pilvien välistä. Mökin pihassa isän veistättämä puinen karhu toivottaa käpälä pystyssä tervetulleeksi. Kynttilä palaa lyhdyssä pihalla ison aihkin juurella.
   On pyhäinpäivä ja rakkaus voittaa murheen.








VIIKKO 44.

Ke- 6 km - 43 minuuttia, osin poluilla.
Pe- 8 km tiellä - 51.22.
La-Su Mökillä kävelyä kairassa yhteensä 3 tuntia.

Yhteensä juoksua 14 km.

Oikea pohje vaivaa vieläkin.

LOKAKUUN SUMMAUS

105 km juoksua - 14 tuntia.

Ohi on.

VUOSIKILOMETRIT 2018

3651 km

Ohi ei ole vielä.

KILOMETRIT VUODESTA 1992

76152 km

Voisi ollakin jo ohi ?


sunnuntai 28. lokakuuta 2018

hoi polloi - hoi oligoi



Jos jonglöörin keskittyminen herpaantuu, pallo putoaa. Sama pätee kirjoittamiseen. Tyhjän sivun täyttäminen on joskus äärimmäisen tuskallista, ajatus karkaa. Molemmat, sekä jonglööri että kirjoittaja, laittavat itsensä peliin. He tarjoavat heitä seuraaville hetken, jossa kaikki muu unohtuu - on vain pallot ilmassa tai tarina, nämä vievät mukanaan.
   Kulttuurin tuottaminen vaatii vapaata aikaa. Maailmassa on lukematon määrä ihmisiä, joiden koko valveillaoloaika kuluu tuottavaan työhön tai sen suunnittelemiseen. Se mitä kulttuuri tuottaa, ei ole verrannollinen tuottavan työn tulokseen. Kulttuuri tuottaa usein piilossa olevaa hyvinvointia, jota on äärimmäisen vaikea mitata varsinkn numeroilla.
   Nykyajan ideologia jatkuvasta tuottavasta työstä ja loputtomasta kasvusta luo ristiriidan ihmisten välille - jakaa heidät kahtia. Tuottavan työn tekijät pitävät usein henkisen työn ja kulttuurin tuottajia eräänlaisina pelleinä ja unohtavat samalla kulttuurin perimmäisen merkityksen : tarjolla olevan yhdistävän hetken kokea jotakin ennenkokematonta - yhdessä.
   Hoi polloi - monet. Hoi oligoi - harvat. Alunperin kreikasta kotoisin olevat ilmaisut ovat aikojen saatossa kääntyneet merkityksiltään ajan henkeä vastaaviksi. Hoi polloi - rahvas, kansa, tavikset. Hoi oligoi - oligarkit, vallan ylin. Koska en ole lingvistikko, on minun mahdoton näyttää toteen milloin negatiivinen, halventava merkitys liitettiin hoi polloin sisällöksi. Hoi oligoi käännetään englanniksi jossain yhteyksissä "strictly", joka tarkoittaa tiukinta.
   Pahinta on näiden ilmaisujen käyttäminen ihmisten arvoa määriteltäessä. Onko jonglööri vähäpätöisempi kuin hoitaja - onko kirjoittaja merkityksettömämpi kuin yrittäjä. Kategorisoinnin kautta on helpompi ymmärtää pelleä - tässä tapauksessa minua, mutta minusta onkin täysin merkityksetöntä ihmisen arvon mittaaminen. Tasa-arvo on ainoa oikea määritelmä ihmisten kesken sekä jaettu ihmisyys.
   Ohjelmatoimittaja, Tiskijukka, Vammaisten avustaja, Potilas, Syöpäselviytyjä, Maratoonari, Yrittäjä, Ultrajuoksija, Blogikirjoittaja tai sitten toisin Kusipää, Natsi, Narsisti, Juoksunarkomaani, Ultrakävelijä - kaikkien näiden alle minut on aikojen kuluessa nimetty, yritetty nimetä tai kategorisoida.
   Usein on unohtunut kysyä minulta itseltäni kuka olen tai minne olen menossa. En tiedä - vieläkään. Onneksi. Sensijaan korostan aina, että minä en ole mitään erityistä, vain nöyrä kulkija. En ole koskaan pyrkinyt julkisuuteen julkisuuden takia, vaan olen yrittänyt tuoda asiaa esille, milloin mitäkin asiaa ja usein pyynnöstä.
   Kaikki alkoi aikanaan Pikonlinnan syöpäosastolla, jossa vierailin hetken mielijohteesta erään kontrollikäynnin yhteydessä. Kontrolliahan ei tuolloin suoritettu osastolla, vaan poliklinikalla. Silloinen osastonhoitaja tokaisi, että käypäs huoneessa 10 tervehtimässä nuoria miehiä. Heitä oli siellä ainakin kahdeksan ja he sairastivat saman taudin eriasteita kuin minä. Tuolloin tajusin miten valtava merkitys vertaistuella on. Kouluttauduin tukihenkilöksi ja kun olin jo aiemmin ollut syövästä toipumiseni ja juoksuharrastuksen myötä julkisuudessa, niin sain yllättäen puhe- ja esiintymisaikaa.
   Yleisellä tasolla en pidä lainkaan itseni nimeämisestä otsikoihin tai kategorisoinnista saati julkisuudesta, asia on tärkein - silloin kun sitä on.
   Tällä hetkellä, kun kirjoitan tavoitteellisesti (minulle ei makseta siitä - vielä), niin siihenkin pätee eräänlaiseksi motoksi itselleni noussut nöyryys. Mitä parempi kirjoittaja saan kuulla olevani, sitä nöyremmäksi itseni tunnen. En saa yhtään puristaa - minun on vain oltava oma itseni ja kerrottava tarina. Minä olen merkityksetön, tarina on tärkein. Olen vain välittäjä.
   Nöyryydellä on vähän sijaa tässä ajassa. Monet luulevat olevansa kuolemattomia tai jatkuvaan vauhtiin kykeneviä :

" Voimme huonosti, koska olemme rakentaneet yksilö-, suoritus- ja menestyskeskeisen erilliskunnan, joka on murentanut yhteishengen, joka oli rakennettu vastoinkäymisistämme ja kovasta uurastuksestamme hyvinvoinnin luomiseksi. Ja nyt yksilöllisen menestyksen ja suoritusten ihannointi tekee vaarallisella tavalla yhteistyötä sen kansallisen perinteen kanssa, jonka mukaan ihminen ei saa koskaan väsyä, koskaan itkeä, koskaan luovuttaa, on vain purtava hammasta, pysyttävä vaiti ja jatkettava matkaa."  

-Kjell Westö kolumnissaan vuonna 2008


    Vuodesta 2008 mikään ei ole muuttunut, edelleen ja aina samat ongelmat. Joka kymmenes suomalainen syö masennuslääkkeitä. Näinkö se menee, helpotusta purkista ? Tiesittekö, että aikanaan mahtava ja ylivoimainen Saksan armeija marssi pervitiinillä. Yliluonnollinen vahvuuden illuusio perustui keinotekoiseen huumeeseen. Samaa yrittävät tällä hetkellä monet kristallina tunnetun metamfetamiinin kanssa, joka on käytännössä samaa kuin pervitiini.
   Omalla ultrajuoksumatkallani olen törmännyt usein termiin "unbreakable" - rikkoutumaton. Jatkuva normaalin ylittämisen yritys harhauttaa uskomaan illuusioon ja sitten kun askel loppuu, loppuu myös elämän värien löytäminen. Sitoutuminen itsensä jatkuvaan ylittämiseen sisältää omat riskinsä. Suosittelen silti - mutta olkaa läsnä itsellenne joka päivä.
   Yksi huonon voinnin syy saattaa löytyä uskon puutteesta. Tulevaisuuteen pitää uskoa.


"Tämä saattaa liittyä myös Jumalaan. Hän on ollut melko hiljaa kohdallani viime aikoina. Ehkä Hän seuraa tyytyväisyydellä taivallustani tai sitten Hän on menettänyt toivonsa minun suhteeni. 
Uskon ja toivon, eli uskallan toivoa, että ei kuitenkaan lopullisesti. En kirjoittanut tähän rukoilla-sanaa. Maailma on täynnä heitä, jotka eivät usko mihinkään. Uskallan toivoa on käytännössä sama kuin että rukoilen, että Hän ei ole menettänyt toivoaan. Se on vain erilailla kirjoitettu niitä varten jotka eivät usko."

- Pasi Koskinen, lainaus eräästä kirjeestä eräälle ystävälleni.

    Jälleen kerran on lisättävä näiden rivien jälkeen selvennykseksi. En kuulu mihinkään kirkkokuntaan. En yksinkertaisesti pysty uskomaan heidän (minkään kirkkokunnan) rajaamallaan tavalla. Elämä on konkreetisti tässä ja nyt. Minun täytyy tämän taivaan alla tyytyä uskooni ihmisyydestä ja rakkaudesta. Silti Jumalani on. Hyvin vahvasti läsnä.
   Asuessani Kirsin kanssa täällä Nellimin hellässä erämaassa koemme läsnäoloa eri elämän osa-alueilla helposti lähtemällä luontoon suureen ja äärettömään teatteriin, jossa jokainen näytös on totta joka päivä. Pohjoinen karsii ylpeyden ja turhan pois. Jäljelle jää ymmärrys, että ei ole olemassa hoi polloi saati hoi oligoi, on olemassa vain mahdollisuus - meillä kaikilla.



VIIKON 43. "HARJOITTELU"

Harjoittelu-sana on nyt lainausmerkeissä, koska kiputilat jatkuvat. Tätä kirjoittaessani vasen jalka on kohtuullisesti kuntoutumassa mutta oikea pohje kramppasi torstaina varsin laajasti, joten olen antanut juoksun olla. Metsätyötkin alkavat olla loppusuoralla, joten jalka kuntoutukoon kevyen liikunnan merkeissä omaan tahtiinsa.
Tarkkasilmäiset ovat saattaneet huomata, että olen deletoinut kilpailusuunnitelma-osion blogistani pois toistaiseksi. Harjoittelen toki juoksua talvella hiihdon ja lumikenkäilyn ohessa mutta en tiedä miksi. Sitten kun keksin miksi, ilmestyy kilpailusuunnitelma sikäli mikäli mahdollinen oivallukseni kilpailemiseen liittyy - jos ei ilmesty niin kuvitelkaa : OLEN VIHDOIN VAPAA !

Ma- Pyhävaaralla 14, 3 km - 1.46.
Ti- 10 km - 1.08, Linjan kevyt lenkki.
Ke- Lepo
To- 9 km Haapakurussa - 1.00. Paha kramppi tuhosi oikean pohkeen taas.
Pe- La- Lepoa, metsätöitä.
Su- Kävelyä luonnossa Kirsin kanssa 2,5 tuntia.

Yhteensä juoksua 3:56 - 33,3 km








 
  
  
  

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

LIIAN NUORI HYVÄKSYMÄÄN...








...JA EN VIELÄ TARPEEKSI VANHA VALEHTELEMAAN.

Otsikko voisi olla lainaus ACDC:n kappaleesta Ride on, mutta ei välttämättä ole. Toisaalta maailmassa voi olla kirjoitettu jo kaikki, kuin myös sanottu, mutta etenkin juostu. Onneksi on kaltaisiani ihmisiä,  nuorempiakin, jotka eivät usko noin. Omat rajat eivät selviä selvittämättä.
   Tauon jälkeen aloitin harjoittelun tarkoituksella juosta pari viikkoa totuttelua keholle ja nostaa sen jälkeen määrät ylös. Ensimmäisellä lenkillä tämän viikon maanantaina sain kauhean pohjekrampin vasempaan pohkeeseen. Moni olisi kääntynyt kotiin välittömästi mutta minä olen minä. Minä olen OpusK7 ja siinä porukassa juostaan vielä kuolemankin jälkeen, joten juoksin lenkin loppuun. Älykkyys tuotti kolmen päivän levon.
   Homma jatkui hampaita kiristellen ja perjantaina kramppasi sitten oikea pohje. Viikon juoksin loppuun silti. Kyse on pitkälti asenteesta. Näin kipeillä jaloilla kukaan muu ei juoksisi mutta eihän niillä muutenkaan kukaan muu juokse - nehän ovat minun jalkani !
   Krampit ja lihaskireys johtuvat lepokaudesta. Lihakseni kiristyvät aina näillä toipumiskausilla. Nyt lisänä on metsätyöt. Olen tehnyt polttopuita kotijoen soisesta rantakaistaleesta, niin sanotusta ryssänmaasta. Ryssänmaa on vyötäröön ylettyvää vaivaiskoivun, pajun ja katajan sekamelskaa. Tässä turvasaappailla sahan kanssa kahlaaminen on riemukasta yhdyntää luonnon kanssa. Mönkijä kykenee pysymään peräkärryn kanssa pinnalla mutta minä menen välillä aika syvälle pounikkoon. Ei ihme että kiristää, mutta ei kullista. Maisema joenrannassa korvaa polttopuiden saannin kanssa vaivat. Allaolevasta kuvasta voitte yrittää bongata minut ja mönkijän kärryineen.






   Olen ultrajuoksijana edelleen tavoitteellinen asenteeltani. Myönnän hieman löystyneeni vuosien takaisesta, lähinnä itsensä rikkijuoksemisen rajalla, mutta tämän luen kyvyksi luopua addiktiosta hyvällä tavalla. Nuoremmille viestini on aina sama. Juoksun on oltava tietyin ajoin kaikki. Se on uskontoa päivästä toiseen. Sen tieltä raivataan kaikki muu ja keskitytään harjoitukseen. Fiksu hoitaa siinä ohessa ihmissuhteet inhimillisesti. Palkkatyö on viimeinen murhe, urakehitystä ja pätemisen tarvetta hoidetaan sitten kilpailuissa.
   Polkujuoksu, trailrunning, on in. Saanen huomauttaa, että on täysin eri asia yhtyä luonnon kanssa välillä Kilpisjärvi - Saarijärvi, kuin esimerkiksi Saariselän Rumakurun niin sanotulla polulla. Puhumattakaan Helsingin keskuspuistosta. En dissaa, mutta Polku isolla Peellä on 25 senttiä leveä ura keskellä ei mitään. Sillä edetessä spandexit kastuu ja pystyssä ei pysy ellei keskity 100 prosenttia - koko ajan. Pääasia on kuitenkin, että olette ulkona, poissa sohvalta ja somesta. Instagrammia, Stravaa ja Facebookkia voi sitten lenkin jälkeen runkata jos pysyy hereillä. Oikeassa elämässä väsyy, kaatuu ja joutuu käymään suihkussa kasteltuaan kaiken yllään olevan. Vasta sitten on mukavaa ja henkinen leveys kasvaa suhteessa vyötärön leveyden pienenemiseen.





   Julkaisen blogissani harvoin minulle läheisesti henkilökohtaisia, arkoja kuvia. Joskus teen poikkeuksen. Elämäni keskiössä tällä hetkellä on kirjan kirjoittaminen. Työ on käynnissä, takarajaa ei ole, mutta taistelen eteenpäin, on sisäinen pakko. Alla olevassa kuvassa on Kirsin ottama vilaus kammiostani.





VIIKON 42. HARJOITTELU

Ma- 8 km Palo-Pyhävaaralle - 1.08. Hirveä kramppi vasempaan pohkeeseen alkumatkasta.
Ti- To - Lepoa krampin johdosta.
Pe- 10,5 km Ampumaradan lenkki - 1.15.
La- 10 km tiellä - 1.02. Kauhea kramppi oikeaan pohkeeseen, vaihtelu virkistää.
Su- 11,3 km Haapakurussa - 1.25. Kipeät pohkeet.

yhteensä 39,9 km - 4.51 - 464 vertikaalista nousumetriä.

Joskus on vaikeaa...
Olisi pitänyt vetää vielä edes 100 metriä lisää - periaatteesta.

INFOKSI

Ei nyt aleta keskustelemaan Bon/Brian- keskustelua tästäkään. Tribuuttihan tämä on. Laitan biisin blogiin vain koska se on hyvä, sopii tunnelmaltaan näihin pohjekramppeihin.




maanantai 15. lokakuuta 2018

AJANKESTÄVÄÄ




Reilun parin viikon blogihiljaisuuden jälkeen tapaamme taas. Kiitos kärsivällisyydestä Sinulle lukijani !

Pukiessani Talvitupalompolon mökin vaatekaapista päälleni edesmenneen isäni vonkamies-paitaa tulin ajatelleeksi, että kestän aikaa kohtuudella. Olin kastellut oman flanellipaitani hikeen moottorisahauksessa ja sitä edeltäneessä paskahommassa, jossa oikaisin lapiolla kaivamalla kolme rantasaunan kannatinpilaria. Oikeasti paskahommia ei olekaan vaan playboy kitisee. Isäni paita lämmitti mukavasti mutta oli hieman iso, kuten se oli ollut isällekin. Lepää äijä rauhassa, vielä pysyy lapio playboyn käsissä !
   Aikaa kestivät isäni, äitini sekä vaarini, kuten kaikki muutkin poismenneet minuun suuresti vaikuttaneet ihmiset - aikansa. Ajankestävyys on kuitenkin paljon muutakin kuin vanhenemisen kestämistä. Monestikaan ei tulla ajatelleeksi, että aika itsessäänkään ei kestä sen enempää aikaa kuten ajassa ihmisten omat saavutukset, saati konkreetit työn tulokset.
   Toisen maailmansodan eräässä suurimmassa murhenäytelmässä, Dresdenin pommituksessa, kuoli 135000 ihmistä. Hiroshiman pommituksessa kuoli 71379 ihmistä. Mitä helvettiä tämä liittyy ajankestävyyteen ? Sitä vain, että minulle on koko ikäni tolkutettu ydinpommin vaarallisuutta mutta Dresdenin pommitus tehtiin perinteisin asein ! Ydinvoiman ja ydinaseiden vastustajien tulisi siis miettiä argumentointiaan hieman tarkemmin. Omasta näkökulmastani on kestämätöntä huomata uskoneensa valheisiin ajan saatossa. Mutta minä uskonkin rauhaan - se lohduttaa. Tosin vain hieman.
   Kestän aikaa kohtuudella koska pyrin siihen että aikani olisi aitoa. Viimeaikaisten matkustamisten ehdoton kohokohta, ystävien tapaamisen jälkeen, oli käynti Valamon luostarissa Heinävedellä. Tiesittekö että Valamosta voi ostaa itselleen tynnyrillisen viskiä ? Jumalan tiet ovat tutkimattomia. Valamon hautausmaalla jouduin ottamaan lakin päästä. En tiennyt, että suuresti ihailemani Pentti Saarikoski on haudattu sinne. Pahoittelin Saarikosken haudalla ääneen, että ei ole taskumattia mukana, ei siis voitu nostaa maljoja. Uskossaan vahvat palkitaan kuitenkin. Minä olen jälleen alkanut uskoa, kuten Saarikoskikin uskoi, että kirjoittamalla voi muuttaa maailmaa. Teksti kestää aikaa, tai pikemminkin ajatus sen sisällä - se ajatus josta lukijalle on ainesta muokata omansa.
   Kuten usein matkoillani minulle käy, tapasin sattumalta Valamon viinimyymälässä työskentelevän mielenkiintoisen henkilön, jonka kanssa keskustelu kulki kuin itsestään Käsivarren tuntureille, Lappiin ja ties minne muualle siinä viiniostoksia tehdessäni. On mielenkiintoista kuinka tietyt ihmiset ovat välittömästi samalla aaltopituudella. Näissä keskusteluissa puhutaan usein aiheista, jotka todella kestävät aikaa. On ihan käsittämätöntä, kun joku vieras sanoo, että lähemmäksi Jumalaa ei pääse muualla kuin tuntureiden yksinäisyydessä. Juuri noin minä olen kokenut saati kirjoittanut jo vuosia sitten.
   Ajankestävyydestä ikonit ovat hyvä esimerkki. Vierailimme Kuopiossa Riisassa. Riisa on paitsi se kiiltävä kehys ikonin ympärillä, myös Suomen Ortodoksisen kirkkomuseon nimi. Oman kotiseutuni Pyhittäjäisä Trifonin ikoni löytyy Riisasta, kuten paljon muutakin hienoa esineistöä aina 1500-luvulta saakka. Jos jollakulla lukijoistani on epäselvyyksiä jumalasuhteissaan, voin vakuuttaa että ei tarvitse uskoa mihinkään sivistäessään itseään. Mikään ei tartu ellei itse anna tarttua. Toisaalta tyhjyys on tyhmyyksistä suurimpia ja siitä jokainen on vastuussa vain itse itselleen...
   Toisenlaisia kuvia matkalla aiemmin oli tarjolla rannikon pienessä kalastajakylässä (Helsinki). Valokuvataiteen museossa vanhalla Kaapelitehtaalla JH. Engströmin kuvat ja niistä koostetut kirjat repivät rikki sovinnaisen ja tavallisen. Engström tulee iholle, äkkiä ja tiukalla valolla. Mikään ei ole pyhää tai tavallista, vaikka aiheet ehkä tavallisia ovatkin. Alastonkuvien ohessa tirkistelijöille on luvassa makaaberia ajankuvaa. Suosittelen, kuten myös "uutta" Salvea. Tunnelma on tallella.
   Nivalan Puffista (Suomen pisin polkujuoksu) on kulunut kolme viikkoa. Kausi on päättynyt ja uusi on alkanut. Levot on levätty ja on aika lähteä liikkeelle. Tällä kertaa lähden täysin erilailla liikeelle kuin aikaisempina vuosina. En nimittäin ole ilmoittautunut mihinkään kilpailuun - vielä.
   Olen luvannut yrittää juosta Puffin kolmannen kerran lupauksistani huolimatta. Aiemmin lupasin, että jos en pääse läpi toisella kerralla niin kolmatta kertaa en yritä. Juoksuasioissa minä en voi luottaa siis enää edes itseeni saati aikaan - tai ehkä sittenkin. Siihen aikaan.
   Aikaa olisi Puffissa tänäkin vuonna ollut mutta ei huvittanut lähteä ontumaan kolmatta kierrosta. Ehkä otan sauvat ensivuonna viimeiselle kierrokselle tai pullon viinaa - kuka tietää ? Jokatapauksessa on ihan helvetin vittumaista, että ei pysty edes kolmea kierrosta rämpimään siellä !
   Kotiin Lapin Nellimiin oli jälleen kerran rauhoittavaa tulla. Päivän lyhetessä harjoitus tiivistyy ja askeesi syvenee. Minne olen matkalla, sitä en tiedä. Tiedän varmasti vain sen että kestän aikaa kohtuudella ja sekin on jo jotain. Jos ei muuta niin hyvä alku.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan." Tyyneysrukous
   
Trifonin ikoni Riisassa.

Kuva on Helsingistä.

JH. Engströmin kuva. Valokuvataiteen museo, Helsinki.

Minä ja kaikki kesärenkaani.

Mökkimatkan jälkeen.

 SYYSKUUN SUMMAUS

Juoksua 235 km - 34 tuntia.

Vuosikilometrit lokakuun alussa 3546 km.

VIIKO 40.

Ma- Polkupyöräilyä yhteensä 16 km
Ti- Ke- Lepo
To- Helsingissä ap. pyöräilyä 8 km ja iltapäivällä juoksua 14 km- 1.30.
Pe- Lepo
La- Valamossa kävelyä 5,1 km - 1.15. Matkamiehen risti.
Su- Lepo

yhteensä juoksua 14 km - 1.30.

VIIKKO 41.

Totaalitauko juoksemisesta.

PALUU ?

On se ilmoja pidelly.
   Tänään (15.10) lähdin sitten liikkeelle. Sain 1340 metrin jälkeen elämäni pahimman pohjekrampin, mutta juoksin silti 8000 metriä metsässä. Niin se käy.
   Kun kirjoitan tätä olen syönyt rautua, laittanut tikrua pohkeeseen (tiikerilinimentti) ja ottanut kaksi buranaa. Ei hassumpaa - se rautu nimittäin.
   Kausi on alkanut.



sunnuntai 30. syyskuuta 2018

KOHTAAMISIA


Matkustaessani pois Lapin kotiseudultani harvoin menen itsestäni ulospäin vaan pikemminkin sisäänpäin. Kaukana tutuista ympyröistä näen itseeni helpommin, ehkä kyse on jonkinlaisesta vapautumisesta. Tiedän kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät koe oloaan mukavaksi matkustaessaan. Nämä ihmiset kaipaavat heti työtään tai työkavereitaan, perhettään tai vaikkapa sitä tuttua lähikauppaa. He ovat matkustaessaan joutuneet pois mukavuusalueeltaan. Kyse voi olla myös etäisestä pelosta, he eivät halua nähdä itseensä, koska pelkäävät sieltä paljastuvia asioita ja tunnekuvia. Valitettavasti nämä ihmiset eivät elämässään pääse mihinkään ainakaan itsensä kanssa, eivät löydä itsestään uudenlaisia voimavaroja - puhumattakaan eletyn elämän rikkaudesta.
   Eletyn elämän rikkauteen kuuluu panostus aikaan, mihin aikasi käytät. Ajankäyttö on tietyllä tapaa absurdia, koska aikaa on vain rajoitettu määrä käytössä. Jos minä väitän käyttäväni aikaani itseni kehittämiseen on tuo aika jostain muusta toiminnastani pois. Ajattelen ajasta nykyisin kuten Billy Pilgrim (Kurt Vonnegut; Teurastamo 5) : Kaikki mennyt aika on tuolla jossakin kuten myös jo tulevakin. Mihin en voi vaikuttaa, sen hyväksyn tinkimättä. Kun olen mennyt pois minusta tulee osa aikaa, sillä aika on muistoissamme ja sydämessämme.
   Ultrajuoksukauden nyt päättyessä mietin loputtoman toiston mielekkyyttä. Elämänsä vuosista ei voi saada kovin erilaisia jos kauden päätyttyä ilmoittautuu heti uusiin kilpailuihin ja sitten harjoittelee niitä varten vimmaisen tavoitteellisesti. Sitäpaitsi olen elämässäni ottanut ehkä ratkaisevan askeleen ajatellen tulevia vuosiani. Kirsin hellämielisen mutta tiukan painostuksen tuloksena olen liittynyt Ivalon kansalaisopiston kirjoittajapiiriin. Kerran viikossa kokoonnumme kirjailija Seppo Saraspään ohjauksessa Ivalon kirjastolle poistamaan kirjoittamisen esteitä. Mukana piirissä on jo julkaisseita ja tulevia julkaisijoita. Itse haen paikkaani aktiivisesti. Olen ensimmäisen kotiläksyni kirjoittanut ja palaute on ollut enemmän kuin kannustavaa. Kirjoittamiseen minulla on sisäinen pakko. On tarina, joka ansaitsisi tulla julkaistavaksi. Kriteerit ovat itselläni tiukat, jonkun on kiinnostuttava siitä. Itse en sitä omakustanna.
   Kuten kirjoittamisessa, myös ultrajuoksussa kriteerini määrittää vastausta kysymykseeni : "Oletko niin hyvä kuin luulet olevasi ?" Jos en ole, on harjoiteltava eli kehitettävä itseään. Ylpeys karisee ja tilalle tulee nöyrä suhtautuminen uuden oppimiseen. Tässä prosessissa aika- sanalla on ratkaiseva merkitys. Ultrajuoksu, mutta etenkin kirjoittaminen, vaatii keskeytyksetöntä vapaata aikaa. Max Weber kirjoitti kirjassaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, että muinoin oli vaikeaa saada ihmiset tekemään tarpeeksi töitä pelloilla, koska he pitivät omaa aikaansa suuremmassa arvossa kuin rahaa. Tämä kuulostaa utopialta tänä päivänä, mutta ei minulle ! Jo kauan sitten olen oivaltanut, että raha on tavara muiden joukossa, tarvitsen sitä vain hengissä pysymiseen. Elääkseni tarvitsen vain yhden asian : tarvitsen aikaa.
   Alussa kerroin ihmisistä jotka eivät pidä matkustamisesta. Usein näillä samoilla ihmisillä on tuhansia euroja ylimääräistä rahaa, mutta he silti tekevät päivästä toiseen pitkiä päiviä ja todennäköisesti ansaitsevat lisää rahaa. Tämä osa ihmisistä ei osaa olla tekemättä työtä. He ovat sisäistäneet luterilaisen etiikan laiskuuden kysymyksestä potenssiin sata, ainakin. Todellisuudessa meidän kaikkien pitäisi huolestua ajatuksestani, että ennen perustettiin yrityksiä palvelemaan ihmistä, tänä päivänä koulutetaan ihmisiä palvelemaan yritystä. Voimme huonosti koska yritämme määrittää rahan arvolla kaiken. Unohdamme, että voidakseen hyvin ihminen tarvitsee ympärilleen maailman, jota ohjaavat tunteet, ei talous tai talouden vaatimukset.
   Eräs ystäväni esitteli kerran lainattua ajatusta : "Raha ei tee ketään onnelliseksi, mutta se auttaa etsimään onnea hieman korkealaatuisemmista paikoista." Olen unohtanut kuka näin on sanonut. Lause on kuitenkin enemmän kuin perkeleestä. Lausuessaan näin ihminen nostaa itsensä individualismin jalustalle. Unohdetaan, että ansaittuaan paljon rahaa tuo kyseinen raha on joltakin muulta pois, koska rahan määrä on vakio. Toisaalta ansaitsija sitoutuu noudattamaan yhteiskunnallisia normeja ja sopimuksia kyetäkseen ansaitsemaan rahansa ellei ole rikollinen. Mutta vapaa hän ei ole ja tästä minä olen kiinnostunut.
   Oikein oivallettuna vähällä rahalla toimeentuleminen on ainoa tie riittävän ajan hankkimiseen, ellei sitten ole syntynyt kultalusikka suussa. Individualismia on tämäkin, mutta on jo vuosikymmeniä siitä kun jotain muuta todellisuudessa vallitsevassa yhteiskunnassa on. Sananhelinää yhteisöllisyydestä ja siitä että ketään ei jätetä, riittää kyllä, mutta siihen se sitten jää - erittäin voimakkaasti paikalleen. Minä olen menettänyt uskoni yhteiskuntaan, mutta aikaa minulla omien valintojeni seurauksena on.
   Merete Mazzarella kirjoittaa, että ajatukset elämän tarkoituksesta vaikuttavat helposti keskenkasvuisen mietteiltä. Voi kuinka onnellinen olinkaan lukiessani tuon ! Eräs korkeimmista päämääristäni on pysyä tuoreena ja avoimena loppuun saakka. Olen ennenkin kirjoittanut, että yritän välttää katkeroitumista ja tämä,  jos mikään, on juuri sitä. Matkahan on osaltani kesken ja se matka on oppimista varten.
   Oman matkustamiseni tärkein tavoite on kohdata ihmisiä. Livenä. Pöydän ääressä tai vaikkapa metsässä juosten. Tilanteessa, jossa olen ja olemme läsnä. Ihmisten kohtaaminen heitä kuunnellen on kirjoittamiseni tärkeimpiä taustatekijöitä. Minä uskon siis ihmisten kieleen, kohtaamisiin ja etenkin tunteisiin.
   Matkustaessani matkailuautolla Suomessa oloni on syvältä sisimmässäni lohduton niin kauan kun nokka on kohti etelää. Olo paranee heti kun nokka käännetään kohti Pohjoista eli kotia. Tällä parhaillaan menossa olevalla matkalla Suomea on jäljellä vielä vajaa kaksisataa kilometriä ja sitten saavumme Helsinkiin. Toiveita nokan kääntymisestä siis on, mutta kiire ei ole - minullahan sitä aikaa on. Toisin kuten alussa kirjoitin minä pidän tunteesta jossa olen pois mukavuusalueeltani. Se kehittää, kaiken lohduttomuuden kokemuksen sivussakin.
   Ultrajuoksukilpailujeni jälkeen osa lukijoistani odottaa malttamattomana ensi vuoden kilpailusuunnitelman julkaisua. Ultrajuoksu on tietyllä tapaa kirjoittamisen kanssa samanlaista. Lähdet lenkille ja otat ensimmäisen askeleen, askeleen jota et ole ottanut aiemmin. Istut tietokoneen ääreen ja yrität kirjoittaa tyhjälle ruudulle jotakin jota et ennen ollut kirjoittanut. Molemmissa luodaan uutta. Ratkaiseva ero on, että painettu sana kestää hieman kauemmmin kuin juostu juoksu. Molempien lopputulema voidaan lopulta polttaa. Juoksija krematoriossa ja kirja roviolla. Vain ajatukset ja tunteet jäävät elämään. Uusi kilpailusuunnitelma on tässä vaiheessa tyhjä. Halu luoda siihen uutta on haihtunut - toistaiseksi.
   Tapasin Puffissa Helsinkiläisen kuvataiteilijan Matias Laakkosen. Kilpailun jälkeen kävimme mielenkiintoisen keskustelun juoksusta ja juoksussa kilpailemisesta. Tässä keskustelussa sivuttiin Sri Chinmoyn 52-päivän juoksua. Keskustelun keskeinen teema pyöri juoksemisen kokemuksen, juoksemisen filosofian, ympärillä. Kumpikaan meistä, ei Matias kuten en liioin minä nykyisin, ole kiinnostunut varsinaisesti kilpailemisesta ja tuloksista, vaan kokemuksesta. Suomeksi sanottuna siitä miltä juostessa tuntuu, mihin ultrajuoksullaan pääsee ja voiko sillä kenties luoda jotakin uutta itselleen saati muille.
   Nykyisessä tilanteessani ultrajuoksu sopii hienosti kirjoittamisen vastapainoksi ja päinvastoin. Minä olen kirjoittanut, että elämä täytyy elää niin että ei tarvitse vastapainoa. Tämä pitää edelleen paikkansa, sillä en koe kumpaakaan, kirjoittamista ja ultrajuoksua, työksi. Kummassakin tapauksessa olen valmis kohtaamaan itseni loppuun asti. Olen etuoikeutettu, eikä minun tarvitse pyytää sitä anteeksi. Yksinkertaisesti siitä syystä, että olen molempien, sekä kirjoittamisen että ultrajuoksun, eteen tehnyt valtavan paljon työtä. Etenkin kohdatessa itseni.

VIIKKO 39.

Ma-Pe -Lepo
La- Ap. pyöräilyä Kirsin kanssa 8 km ja ip. Sasin harjulla juosten 11 km - 1.24. Lievässä krapulassa molemmat.
Su- Lepo

yhteensä 11 km - 1.24. - vertikaalia 134 metriä.

Kausi päättyi. Lokakuu ylimenokautta ja itsetutkiskelua.

   Typerää on, että esimerkiksi Karhunkierroksen satamailiseen pitäisi ilmottautua jo 9.10. jos sinne aikoo päästä mukaan. Tästä seuraa saman toisto jälleen kerran ajatellen vuotta 2019. Tosin ostin jo uuden Salomonin isomman juoksuliivin Keskisen kyläkaupasta kun sain sen pulloineen halvalla (?), mutta senhän voi aina myydä tai polttaa roviolla yhdessä lenkkikenkien kanssa.
   Yhtäkaikki on järjetöntä matkustaa New Yorkiin pelkästään juostakseen puistossa kymmenen päivää ympyrää. Mieluummin otan juoksukärryt ja juoksen Nordkappista Välimerelle soolona.

   Mahdollisuuksia on. Pitäisi ensin keksiä, että miksi ihmeessä ?

Lempi. Kipsiveistos, Seija Kellosalmi (äitini)