PASKASAKKIA

 

Kirjoitan tämän tuulettaakseni ajatuksia, omiani ja teidän. 

    Tiedostan hyvin, että pintapuolisesti lukien tästä vetävät herneet neniin omiin mahdottomuuksiinsa turvonneet telaketjuvasemmistolaiset. Tai juoksukyvyttömät makkaramiehet. Tai he, jotka kyselevät miksi meillä pitää olla kaksi moottorikelkkaa. Voin lohduttaa heti kärkeen kaikkia, että on meillä kaksi polkupyörääkin, lisäksi ainakin neljä kumisaapasta - ja kaikkien hankintojen eteen on töitä tehty, ja tehdään edelleen.

    Toisaalta tästä pintapuolisesti lukien pillastuvat myös läpeensä ahneet, yliliberaalit yrittäjät. Tai entiset kollegani, jotka edelleen vääntävät rattia perseet hiessä, kasvava vatsa rattiin kiinni hinkaten. Tai he, jotka luulevat olevansa korvaamattomia, eivätkä löydä elämälleen työn ulkopuolella merkityksiä. Voin lohduttaa heti kärkeen kaikkia, että hernekeittoa kaivoin eilen purkista. Mausteeksi siihen pilkoin sipulia, lisäsin meiramia ja oreganoa, lopuksi tilkka kermaa. Pannukakun tein itse, oikein kolmella munalla ja vaniljasokerilla - ja halpaa oli.

     Ennen yrittäjäksi ryhtymistäni olin yhdeksän vuotta pätkissä määräaikaisissa työsopimuksissa Tampereen kaupungin koululaitoksen palveluksessa. Kaikkina noina yhdeksänä vuotena olin joka vuosi työttömänä noin kaksi ja puoli kuukautta. Määräaikaisuus vaikutti luonnollisesti eläkekertymääni ja esimerkiksi työterveyspalveluihini. Yritin muiden mukana vaikuttaa työantajaan, esitimme hyviä ideoita miten meidät olisi voinut työllistää ympärivuotisesti. Vierailin säännöllisesti ylimpien esimiesteni luona niin sanotusti hattu kourassa. Lopuksi väsyin ja sanoin itseni irti. Kasvoton, ihmistä ymmärtämätön työnantaja hämmästyi: kuinka sinä nyt noin, yhtäkkiä? Vastasin työantajalle, että minua ei kohdella loputtomiin kuin paskasakkia, mutta muunlaista kohtelua en osaa enää odottaakkaan teiltä, paskasakilta.

    Toimiessani yrittäjänä seitsemäntoista vuotta, yksikään työntekijöistäni ei koskaan ollut lakossa. Pystyimme aina sopimaan asiat keskenämme. Työntekijäni tajusivat: mitä paremmin minä voin, sitä paremmin he voivat. Kaikki viihtyivät. Kaikki tekivät töitä. Yrityskulttuuriini en koskaan tuonut mitään paskapuheita "yhteisestä hyvästä". Kaikkien panos hyödytti kaikkia ilman arvo- tai aatepuheita.

    Tänään Suomessa lakkoillaan. On esitetty, että olisimme palaamassa 60- ja 70- lukujen mielivaltaisiin työnantajakäytäntöihin. Minä menisin vielä syvemmälle, poteroihin, joista noustiin ylös 15. toukokuuta 1918. Eikö olisi jo paskasakin aika toipua?

    Äskettäin Yle uutisoi mainostoimisto Tagomosta, jossa työajalla saa harrastaa liikuntaa tunnin päivässä. Uutisessa mainostoimiston yrittäjä Petri Elovaara kertoo lyhentyneen työajan kautta saavutetun huomattavia tulosparannuksia työtehoon. Samalla poissaolot töistä sairastamisen vuoksi ovat vähentyneet radikaalisti.

    Lähtiessäni Tampereen kaupungilta yhdeksän työvuoden jälkeen, sain vakituisen paikan kuljetusyrityksestä. Tässä yrityksessä minulla oli lupa harrastaa liikuntaa kesken työpäivän. Pääasia oli, että työt tulivat tehdyiksi ja tuotto oli riittävä. Elettiin 1990- luvun loppupuolta. Työskentelin tässä yrityksessä viisi vuotta, kunnes ryhdyin itse yrittäjäksi.

    Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan. Ei auta yhtään, että marssitaaan liput heiluen ja lyödään perseet penkkiin. Ei auta yhtään, että yrittäjä kyykyttää työntekijänsä matalaksi. Ei auta politiikka, ei auta ammattiyhdistys eikä etenkään se, että maan hallitus sekaantuu asiaan, joka sille ei lainkaan kuulu. Auttaa, että oivallettaisiin ihmisyyden peruste: yhdessä sopien.

    Sairainta, mitä olen taipaleeni varrella kuullut, on väite omaan sankaritarinaani uskomisesta. Väitetään, että kun olen antanut kasvot syöpäselviytyjänä periksiantamattomuudelle, olisin tässä vuosien varrella alkanut itse uskoa sankaruuteeni. Tämä on mielestäni huipentuma todellisen paskasakin ajattelusta, täydellisestä ymmärtämättömyydestä.

    Olen loputtomiin kehottanut omiin valintoihin, oman ruudun hoitamiseen itselle parhaalla tavalla.

    Olen loputtomiin kertonut, että syövästä ei koskaan selviä. Mutta sen kanssa voi oppia elämään.

    Olen loputtomiin toistanut, että en ole erityinen, enkä ainakaan sankari. Mutta sillä, miten puhun, elän tai kirjoitan, saattaa olla merkityssä jollekulle, joka pohtii omia valintojaan. Raivaa eteenpäinpääsynsä esteitä. Etsii uusia merkityksiä elämälleen.

    Paskasakissa ei ole sankaruutta. Me olemme kaikki samaa paskasakkia, mutta osa meistä pärjää hieman paremmin. Tämä ei johdu kahdesta moottorikelkasta, neljästä kumisaappaasta tai pienemmästä vatsasta. Tähän ei liity juokseminen tai juoksukyvyttömyys mitenkään.

    Ainoa merkityksellinen asia on, että ymmärtää kaiken muuttuvan jatkuvasti. Tämän seurauksena ymmärtää itsekin muuttuvansa jatkuvasti. Muutos ei synny lakkoilemalla, se tapahtuu joka tapauksessa ihan itsestään. Kyse on ennemminkin siitä kuka jää henkiin. Todistettavasti kukaan ei ole jäänyt, joten miksi kuulua paskasakkiin?

    Pisimmälle pääsee se, joka kykenee sopimaan asiat itsensä kanssa.

VIIKKO 4.

Ma- Lepo

Ti- 8,07 km - 57 min.

Ke- 3,35 km villasukilla, ei kenkiä - 26 min.

To- 8,39 km - 1.00. Tästä kaksi viimeistä kilometriä villasukilla.

Pe- La- Lepo

Su- 6,10 km - 45 min.

Yhteensä 25,9 - 3:09.

 

VIIKKO 5. alkua

Ma- Lepo

Ti- 10,02 km - 1.08.

Ke- 10,16 km - 1.13.

 

TAMMIKUUN SUMMAUS

Yhteensä 189,78 km

 

Hitaasti mutta varmasti? Vaikea sanoa kuntoutuuko jalka enää koskaan todelliseen juoksemiseen. Tällaista pikkunättiä se kestää toistaiseksi, ja hyvä niin.

    Paskasakki kyseli jossain vaiheessa, että jos juoksee omaksi ilokseen, niin miksi pitää kirjaa juoksemistaan kilometreistä tai esittelee kovia määriään. Missähän ne kovat määrät nyt ovat? Varmasti paskasakki salaa iloitsee, että en pysty parempaan. Olen kuitenkin sovussa itseni ja kilometrieni kanssa. Omanarvontuntoni on kohdallaan, miksi en pitäisi kirjaa, tottakai. On mukavaa katsella muitakin tekemiäni kalenterimerkintöjä, on niissä paskasakistakin joskus jotakin.

    Kaikki on hyvin, kolmannen kirjani käsikirjoitus etenee ja tarina kehityy. Ajatella, että siinäkin kerrotaan paskasakista, myös siitä mihin itse kuulun.

Kuntouttavaa venyttelyä ilman kenkiä.

Aivan rajavyöhykkeen tuntumasta.

Alju.

Vettä tuli jälleen tielle, kun suvetti. Vasemmassa yläkulmassa näkyvä keltainen on vasen hanskani.

Äänestyspaikalle on meiltä matkaa vajaa 400 metriä, ihan vittuillessamme mentiin fossiilisella, jolla aurattiin piha numeroleikin jälkeen. Nyt täytyy taas mennä äänestämään, ettei Haavistosta tule Suomen presidenttiä.