ELYSION

 

 

Ruskean lätäkön pintaan pisaroi. Sankarien kyyneleet valuvat Elysionista alas maahan. Juoksen kun täytyy juosta, on kulunut viisi viikkoa kun juoksin Hämeenkyröstä Helsinkiin ja on kulunut neljä vuotta kun isäni kuoli Talvitupalompolon erämökille.

   Ajatuksissani näen isäni seisomassa suvannon laiturilla kuluneissa sadevaatteissaan heittämässä kuluneella virvelillä vieläkin kuluneempaa viehettä harjusten iloksi, ainoastaan isän ajatus on tuore. Pitkien sameiden ja alkoholinhuuruisten vuosien jälkeen elämä tarjoaa rauhaa. Omin käsin rakennetusta rantasaunan piipusta tupruaa honkapilkkeen harmaa savu ja ympärillä erämaa antaa olla oma itsensä. Rannassa on pitkospuutyömaa kesken. Samaan aikaan minä juoksen Norjalaisessa kivikossa oudossa hiljaisuudessa. Kumpikaan meistä ei tahollaan aavistanut tuolloin elokuussa, että loppu on alku.

   Nyt pitkospuut ovat valmiit, ja kynttilä palaa tänä iltana Talvituvalla. Minä seison vuorostani laiturilla harjusten ilona vapa kädessä ja saunan piipusta tupruaa savu. Mutta ajatukseni ovat kaikkea muuta kuin tuoreita. Kamppailen jälleen kerran harjoittelun aloittamisen kanssa. Viime viikkoina olen kalastanut ja liikkunut erämaassa ystävien kanssa, elänyt niinkuin pitää elää - yhdessä luonnon kanssa. Jos ei kalaa niin tatteja tai ainakin hilloja ellei vähän mustikkaa. Taakseni on jäänyt nuotiokehiä muistuttamaan nokipannukahveista ja paistetun makkaran hetkistä. Tämän kauemmaksi en juoksusta pääse.

   Joka saatanan kerta sama kuvio toistuu. Alkoholisti kaipaa pulloa ja minä juoksemista. Juostu ultra väläyttää Elysionin seesteisyyttä, siellä ei ole enää pakko. Ja sitten taas. Eroon ei pääse. Jo kahden viikon kevyen jakson jälkeen jalkasäryt alkavat, vatsa ei toimi ja uni karkaa. Keho vaatii harjoittelun preussilaista rytmiä. Ellen aloita harjoittelua alkaa alkoholinkulutukseni kasvaa ja siihen leikkiin en ryhdy, minulla on isäni ansiosta sisäänrakennettu antabus. Puhdetyöt ja askartelut vievät huomion pois hetkeksi, hyvä kirja rauhoittaa saati kirjoittaminen, mutta sitten seison taas laiturilla ja mietin hyppäisinkö vai ei.

   Kukaan ei pysty auttamaan. Parhaana terapeuttina toimivat juostut kilometrit. Harjoitteluuni olennaisesti kuuluvat metsätyöt odottavat sekä Talvituvalla että kotona Kotalassa. Syksyllä valmistuu katos moottorikelkoille ja sitten kaikki on tehty. Tulee aika juosta kaksi kertaa päivässä.

    Taakseni jääneen lätäkön pinta jäätyy ja peittyy lopulta jäätyneisiin kyyneliin. Maisema on valkoinen. Haadeksessa eli tuonelassa olevassa sankarien onnelassa, Elysionissa, kaikki on edelleen seesteisen pakotonta. Ja täällä minä juoksen, kun täytyy juosta.

 

 

VIIKKO 31.

Ma- Lepo

Ti- 12,51 km - 1.22.

Ke-To- Lepo

Pe- 13,07 km - 1.37.

La- Lepo

Su- 9,71 km - 1.07.

Yhteensä 35,29 km - 4:06

VIIKKO 32.

Ma-9,79 km - 1.05.

Ti- Lepo

Ke- 7,07 km - 49 min.

To- Lepo

Pe- 5,5 km - 41 min.

La-Su - Lepo

Yhteensä 22,36 km - 2:35

Tervetuloa Nivalan Pyssymäelle kuuntelemaan luentoani monipäiväjuoksuista 21.8. illalla kello 20.00. Info: Super Pep 2020.

MINÄ, DISSIDENTTI JALAN KÄÄNTEESSÄ

Lähdin metsään, koska halusin elää tarkoitusperäisesti, kohdata ainoastaan elämän olennaiset seikat, ja nähdä, enkö voisi oppia, mitä elämällä oli opetettavanaan - ja jotta en kuolemani koittaessa joutuisi huomaamaan, etten ollut lainkaan elänyt. Elämä on niin kallis asia, etten halunnut kuluttaa sitä johonkin, mikä ei olisi elämää. (Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä)

Suomessa on EVA:n vuonna 2017 julkaistun raportin mukaan 79 000 miestä, iältään 24 - 54, pysyvästi työelämän ulkopuolella. He eivät tee töitä, opiskele tai eivät ole työkyvyttömyyseläkkeellä. Heistä kolmasosa on kirjautuneena työttömäksi ja suunnilleen saman verran heistä elää ilman tuloja ja ilman toimeentulotukea. Kadonneet työmiehet, kuten varmasti myös naiset, sivuun hypänneet?

   Ensi kuussa tulee täyteen neljä vuotta siitä kun aloitin hapuilun kohti täydellistä sivuunhyppäystä, muutin Lappiin, lopetin yritykseni ja aloitin toden teolla elää jokaisen päivän niin kuin se hyvältä tuntuu. Vaikka käytän sanaa hapuilla, mitenkään päämäärätöntä elämänkulkuni ei ole, pikemminkin päinvastoin. Minulla on pitkä lista ulkoisia tavoitteita ja vielä pidempi lista sisäisiä tavoitteita.

   Alussa siteerattu Thoreau ennakoi luontoa käsittelevissä kirjoituksissaan jo 1800-luvulla ekologisuutta. Kirjassaan Kansalaistottelemattomuudesta hän esitteli käsitteen kansalaistottelemattomuus, että on olemassa siviililain yläpuolella oleva laki, jota on noudatettava rangaistuksenkin uhalla. Hän ei hyväksynyt orjuutta ja sotaa tukevaa hallitusta, joten kieltäytyi maksamasta veroja ja päätyi lyhyeksi ajaksi putkaan.

   Mediassa on tasaisin väliajoin juttuja ihmisistä, jotka ovat valinneet toisin. Nämä ihmiset ovat hypänneet pois oravanpyörästä ja ryhtyneet toteuttamaan omia tavoitteitaan. Osa on ryhtynyt elämään ekologisesti ja mahdollisimman vähän kuluttaen, osa on vetäytynyt hiljaisuuteen, jopa erakoitunut yksin tai läheisen kanssa. Niin tai näin, yksi yhdistävä tekijä löytyy näiden kaikkien juttujen kommenttiosioista: aivan hirvittävä arvostelu ja vetäytyjien mielipiteiden lyttääminen niiden taholta, jotka eivät ole uskaltaneet tehdä omia valintojaan. Niiden, jotka omasta mielestään kokevat olevansa yhteiskunnan tukipilareita, ahkeria veronmaksajia ja rattaissa raatajia.

   Todellisuudessa monen sivuun hypänneen historiasta löytyy varsin mittava yhteiskuntavastuun kantaminen, joka on lopetettu omasta vapaasta tahdosta kun on ryhdytty ajattelemaan toisin. Näin on omalla kohdallanikin, taakse on jäänyt miltei kymmenen vuoden työura vammaisten lasten kanssa ja sitä seurannut seitsemäntoista vuotta muita työllistävänä yrittäjänä. Kadonnut työmies onkin siis saattanut jo tehdä työnsä vai pitäisikö jaksaa pikkuisen pidemmälle. Ja mikä on pikkuisen ja etenkin miksi?

   Sivuunhypännyt ei useinkaan ole mitenkään syrjäytynyt vaan seuraa aikaansa tarkasti mutta ei löydä siitä juurikaan mitään hyvää. Omaa mieltäni vaivaavat jatkuvat sodat, turha kuluttaminen, mutta etenkin ihmisten elämän muuttuminen lyhyen hetken kertakäyttömuoviksi. Henkinen kehittyminen ei ole pikavoitto eikä myöskään ole saavutettavissa yhdellä klikkauksella, vaan itseään joutuu vaivaamaan - harjoittamaan. Aivan kuten ultrajuoksussa. Ei tietoisuuden lisääminen omassa elämässä käy käden, tai pitäisikö sanoa jalan, käänteessä.

   Istuutuessani kirjoittamaan tätä kirjoitusta olen palannut erämaasta Nellimin kotiin internetyhteyksien pariin. Lukemattomien sähköpostien joukossa oli lukijani kiitokset ja siinä sivussa toive, että kirjoittaisin useammin. Viimeisestä postauksesta näkyy kulunnen kaksi viikkoa mutta minä, dissidentti eli toisinajattelija, tarvitsen tilaa ajatuksilleni. Tilaa löydän erämaasta, jossa nyt viimeksi olen Kirsin kanssa kalastanut ja etsinyt hilloja. Elänyt ekologista elämäntapaa siinä mitassa mihin tällä hetkellä pystyn.

   Suomessa on 23 tuhatta ilman sähköverkkoa olevaa asuttua asumusta ja 340 tuhatta, jotka eivät kuulu vesijohtoverkkoon. Talvitupa, jossa erämaassa aikaa vietän on mökki, mutta voisi se olla vakituinenkin asutus - ilman sähköä ja vesijohtoa tottakai. Juostessani tai mieluummin muuten liikkuessani erämaassa koen vahvaa yhteyttä luontoon. Hiljaisuus puhuttelee enemmän kuin tuhannet sanat ja uutisten sijaan seuraan mieluummin vaikkapa viklon käyttäytymistä reviirillään poikasiaan suojellen. Kyse on siitä miten minä tulen toimeen luonnon kanssa, ei toisinpäin.

Sellainen elämä, jota ihmiset ylistävät ja pitävät menestyksekkäänä, on vain yksi tapa elää. Miksi nostaisimme jonkin elämäntavan ylitse muiden? (Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä)

Ajattelen kuten Thoreau edellä, jokainen saa valita mahdollisuuksiensa rajoissa itse. En saarnaa - kehotan kylläkin. Mielestäni meillä jokaisella pitäisi olla olohuoneen pöytänä oma ruumisarkku. Buddha kehotti ajattelemaan omaa kuolevaisuuttaan päivittäin. Tästä voi johtaa helposti kysymyksen: Mitä haluaisit tänään elämässäsi tehdä? Vastaus on sinun oman henkisen kehittymisesi tulos, haluatko ostaa vai kokea. Haluaisin ainakin, että olisit läsnä omassa elämässäsi joka päivä, teet sitten mitä ikinä mieleesi juolahtaakaan.

Blogikirjoittaminen näin vaatii aikaa ja läsnäoloa. Ajatukset eivät kypsy hetkessä, eivätkä ilman itsensä sivistämistä. Arvoisille lukijoilleni tämä riittänee perusteluksi postauksieni julkaisurytmiin.

   Olen tavattavissa 21.8. illalla Nivalan Pyssymäellä, jossa pidän luennon monipäiväjuoksuista; seuraavana päivänä siellä on Super Pep-polkujuoksutapahtuma. Ennen luentoa tai sen jälkeen olen avoin keskusteluille muistakin elämän asioista jos joku kokee siihen tarvetta. Erilaisten ihmisten tapaaminen on mielestäni aina rikkaus.

HARJOITTELU VIIKOILLA 29. - 30.

Ma- Nilsiässä saunalenkki 8,07 km - 53 min.

Ti- Kävelyä Rovaniemellä Kirsin kanssa 4,51 km - 1.03.

Ke- "Lepo", kotitöitä; ruohonleikkuuta ja muuta säätöä.

To- 8,14 km Palo-Pyhävaaralle - 58 min. Päivällä ruohonleikkuuta ja muuta säätöä.

Pe-La-Lepo, väsynyt.

Su- 5 km Paavalintupavaaralle erämaassa - 39 min. Helvetin kuuma ja paarmoja.

Yhteensä juoksua 21,2 km

Ma- Haapakurussa 10,22 km - 1.01. Hyvää kulkua.

Ti- Lepo

Ke- Asvalttia pääosin Uuttuperälle 12,02 km - 1.18. Illalla kävelyä 4,22 km - 1.04.

To-Pe- Lepo

La- 8,03 -53 min. Kevyttä verenkierrätystä ennen erämaahan lähtöä.

Su- Lepo

Yhteensä 30,3 km

Niin, minähän juoksin vajaa neljä viikkoa sitten kahdessa päivässä 207,24 km. Joskus on levättävä - muuten menee rikki päältä ja sisältä.

METRIN HEINÄ JA MUUTA

Kotona! Kahden kuukauden eteläsuomen turneen jälkeen löin lievästi juoksussa kaventuneen perseeni kirjoituspöytäni työpenkkiin kotona Nellimissä ja katselin jokirannassa horsmaa ahmivaa valkoista poroa. Lapin aurinko paistaa tällä hetkellä kirkkaalla säällä kaksikymmentäkaksi tuntia vuorokaudesta ja nyt on kirkasta. Kaksikymmentäneljä astetta plussaa väreilee rakoliiterin huopakatolla ja on kuuma Lappilaisella mittarilla mitattuna.

   Ilkuin eteläsuomessa ruohonleikkurin aisassa roikkuvia ja sain koston heti kotipihaan kaarrettuani, vastassa oli metrin heinä jos hiukan liioitellaan. Yleensä joudun ajamaan pihakentän kolme tai neljä kertaa kesässä. Lyhyestä ruohosta on Lapissa hyötyä, siihen mäkäräiset, polttiaiset tai mutiaiset eivät niin helposti piiloudu, sääskihän grillaantuu helteellä toimintakyvyttömäksi. Onneksi tuulee hiukan mutta ne paarmat, niistä ei pääse millään eroon.

   Juostuani Helsinkiin nautimme ystävien kanssa pääkaupunkiseudusta siten kun se nyt Koronan kutistamalla tarjonnalla oli mahdollista. Vuosaaren Aurinkolahdesta lähtee vuorolaiva kiertäen Helsingin edustan saaria päätyen lopulta Hakaniemeen. Laivalla saa kahvia ja olutta, reitillä näkee Helsinkiä toisesta perspektiivistä, Degerön kanava on elämys.
   Tietenkin söimme ja joimme huolellisesti; Zukkiini, Juttutupa, Kappelin kahvio ja Laituriterassi tällä kertaa mutta pahoittelimme kulttuurin täydellistä puuttumista. Ei teatteria, musiikkia tai muuta mukavaa johtuen lepakonpaskasta, joka joutui väärään paikkaan.

   Kotiinpaluussa Pohjoiseen naureskelimme heinäkuun lomakaravaanareita. Kiva on moikkailla vastaanajavia jos kulkee kerran vuodessa, mutta meitä ei innosta olla käsi pystyssä jatkuvasti, mehän asumme autossa monta kuukautta vuodessa. Typerä tapa, ja vielä typerämpää on väkisin yrittää kehittää leirintäaluematkailua. Ehkäpä Suomessa olisi aika herätä Saksan stellplatz-tyyppiseen kevyempään vaihtoehtoon. Täydellisesti varustetulla matkailuautolla emme useinkaan kaipaa leirintäaluetta, pyykinpesu ja saunominen ovat poikkeuksia, esimerkkinä tietysti Helsingin Rastila, joka sijaintinsa puolesta antaa hienon tukikohdan vierailla pääkaupungissa. 
   Tällä reissulla Hämeenlinnan matkaparkki keskustassa sai täydet pisteet. Matkailuautoilija ei kaipaa muuta kuin parkkipaikan, vesitäydennyksen ja mahdollisen kemiallisen vessan- sekä harmaavesien tyhjennykset, talvella sähkö on plussaa. 
   Leirintäalueiden sisäsiittoisia kausipaikkakarvanaamareiden jorinoita ei kukaan satunnainen kulkija jaksa kuunnella, eikä pittoreskista pistorasiasta kukaan täysjärkinen maksa kolmeakymppiä enää tänäpäivänä. On sitten täysin eri asia, jos leirintäalue pystyy tarjoamaan järkevää oheispalvelua: eläinpuistoa, huvipuistoa, museota tai vaikkapa koskikalastusta. Tämä muu lisäarvo muuttaa suhtautumisen myös hinnoitteluun - tästä on Euroopassa lukuisia hienoja esimerkkejä.

   Radio-Suomi on tehnyt heinäkuussa pitkän ohjelmasarjan kahden vuoden hysteriasta, Dingosta. Ohimo ja moni muukin paikka kosteana kirkuneet ovat nyt kasvaneet isoiksi toimittajiksi ja pakkosyöttävät tätä musiikkia huolella. Samassa sarjassa aiemmin Juice, Freukkarit ja Bädding, mutta että Dingo jatkoksi. Ei kuulosta uskottavalta. Oletteko kuunnelleet Depeche Modea tai Classix Nouveauxia ynnä muuta muuta tuon ajan futua? Verratkaapa bändin "omaperäisiä" melodioita noihin. Ainoa plussa on Neumanin sanoitukset.
   Summa Summarum: soittakaa nyt edes Paranoid ainakin joka toinen päivä tai ACDC! Kuinka kauan minun täytyy kärsiä Finnhitseistä tai Taiskan Mombasasta. Herrajumala! Onneksi on Spotify. Ilman Teppo Nättilää radio Suomi olisi täyttä paskaa. Olka Koostakin on tullut ihan täti ja Tarja Närhen Iskelmäradio saa aikaan suolitukoksen. Beatleseita ihannoivasta Jake Nymanista kun vihdoin päästiin niin Susanna Vainiolakin alkaa jo horjua tasapäistävässä Ylen sepelimyllyssä. 
   Pysykää lujina ja muistakaa siellä tuutissa: minä osaan vielä sulkea radion!

   Palautuminen Helsinkiin juoksusta on pikkuhiljaa käynnistynyt. Kotona on nyt hyvä olla hetki poissa heinäkuussa lomailevien tungoksesta ja keskittyä erämaan rauhaan ja kalastukseen. Sitten on luvassa muuta mukavaa elokuun loppupuolella. 

Helsinki on luontokaupunki!

VIIKKO 28.

Ma-Ti- Kävelyä Helsingissä Barefoot tossuilla.
Ke- Pyöräilyä 8 km ja juosten 5,03 km - 0.33.
To- Lepo
Pe- 5,02 km - 0.35.
La- Janin kanssa poluilla 13,7 km - 1.43. Ei erikoista, mutta vielä ei kannata aloittaa harjoittelua kurinalaisesti.
Su- Lepo

Yhteensä juoksua 23,75 km

Tämä on kuvattu matkailuauton salongin kattoikkunan kautta. Varis antennilla.

Ja kun aina valitan musiikista niin täytyy esitellä joitakin joissa kaikki on kohdallaan - lajeissaan, nämä kun laittaa soimaan korviin ja vetää polulle kaikki mitä jaloista lähtee niin tuntee elävänsä.

Kotiin, loppumetrit:

  

JUOSTEN HÄMEENKYRÖSTÄ - HELSINKIIN

ALUKSI

Aamulla kun kävelin ulkohuussiin korppi roukui Hämeenkyrön Villa Kirsinrannan kuusikossa. Legendan mukaan jokaisella sudella on oma korppinsa, joka lentää juoksevan suden edellä ja varoittaa vaarasta tai ohjaa saaliin luo. Eläimet eivät juokse milloinkaan turhaan, en minäkään.

TAUSTAA

Alunperin minun piti juosta Hämeenkyröstä Helsinkiin jo yli kymmenen vuotta sitten. Tein tuolloin matkalle reitin pohjatyöt ja nimesin sen "Köppä-Koskisen pidemmäksi naimareissuksi." Nimen historia juontaa juurensa minun ja Kirsin yhteisen alkutaipaleen syntyyn. Tapasimme Hämeenkyrössä metsäjärvellä, mutta Kirsi asui noihin aikoihin Helsingissä ja minä Hämeenkyrössä.
   Aikaa on kulunut ja sopivaa aikaa tämän juoksemiselle ei kilpailujen väliin ole löytynyt. Tuon ajan kuluessa minusta on tullut ultrajuoksija ja Kirsistä Suomen paras ultrahuoltaja, ainakin minulle. 
   Huoltajat unohdetaan pitkien matkojen sankarien suitsutuksissa liian usein, ilman heitä ei ole sankareita eikä onnistuneita perillepääsyjä - poislukien omatoimiset kärryjuoksut tai poluilla omahuolteiset matkat, joissa ollaan täysin yksin.

Lähtiessäni perjantaina puoli kahdeksan aikaan juoksuliivit niskassa kohti Helsinkiä korppi roukui edelleen kuusikossa. Aamu oli puolipilvinen ja olo levollinen. Edessä oli yli 200 kilometriä maantienlaitaa. 
   Heti alkutaipaleesta kävi selväksi, että saisin pidätellä vauhtia koko matkan ajan. Olin onnistunut varsin lyhyellä mutta intensiivisellä ja oikein rytmitetyllä harjoitusjaksolla nostamaan kunnon hämmästyttävän hyväksi. Ainoastaan rutiinin kanssa tulisi olemaan ongelmia johtuen pitkästä kilpailutauosta ja viime vuoden joulukuussa tapahtuneesta varsin railakkaasta ylikuntotilasta ja siitä seuranneesta kevyestä keväästä.
   Tammikuussa juoksua tuli 204 kilometriä ja kuten helmikuussakin, hiihtoa ja lumikenkäilyä lisäksi. Maaliskuussa aloin pikkuhiljaa toipua ylikunnosta joten lepäsin ja juoksin vain 81 kilometriä hiihdon lisäksi. Huhtikuu 274 km, Toukokuu 383 km ja kesäkuu jo normaali hyvä harjoituskuukausi 421 km.
   Normaalissa harjoittelussani olen vielä vanhoilla päivilläni saanut kehitettyä jatkuvuutta pitkien, yli 40 kilometrin lenkkien jälkeen. Juoksin toukokuussa 64 km syntymäpäivänäni, ja tunsin olevani oikealla tiellä taas pitkästä aikaa. Kesän lääkärikäyntien tulokset sydämen terveydentilasta ja kokonaisterveydentilasta antoivat uskoa jatkaa harjoittelua sekä levollisuutta mieleen.

HÄMEENKYRÖ - HÄMEENLINNA

Reittini Helsinkiin alkoi muutaman kilometrin hiekkatiellä ja sukelsi sitten Ylöjärven Metsäkylän asvaltille. Metsän kauttakin olisi ollut mahdollisuus koukata ensimmäiset kymmenen kilometriä mutta se ei sopinut ajatuksiini - tulisin olemaan maantien laidassa ja sillä hyvä - mielellään asvaltilla tällä kertaa.
   Ylöjärven Soppeenmäen päältä käännyin kohti Kolmenkulman teollisuusaluetta. Kyltissä lukee Helsinki 194 kilometriä. Näissä pitkissä juoksuissa pilkon matkan mielessäni pienemmiksi palasiksi, tällä kertaa ensin pari maratonia peräkkäin ja siihen päälle reilu kuudentoista kilometrin lenkki niin olisin ensimmäisen päivän illassa Hämeenlinnassa ja pääsisin nukkumaan yön. Halusin säästää itseäni ja jaoin matkan kahdelle päivälle, kilpailuissa sitten yhtämittaa.
   Kirsi soitti ollessani Rajasalmen sillalla siinä vanhan mielisairaala-alueen uimakivikon kohdalla ja ilmoitti, että kahvia saa matkailuautossa Pirkkalan ABC:n pihassa. Pyhäjärveltä käyvä sivutuuli ulvoi metallisissa kaiteissa ja matka jatkui. 
   Kauan sitten mielisairaalassa uitettiin potilaita kylmässä vedessä Pyhäjärvessä luonnokivistä tehdyssä altaassa. Juostessani mietin miten minuun silloin olisi suhtauduttu, jos olisin juossut siitä ohi. Siltaa ei vielä ollut mutta olen varma, että olisin päätynyt muiden hullujen joukkoon altaaseen. Tänä päivänä kukaan ei enää ole hullu, eikä kohta syö eskimojäätelöäkään. Maailma on muuttunut kovin sensitiiviseksi ja harvat ihmiset tuntevat mitään aitoa, kuten esimerkiksi sadan kilometrin juoksun hien polttamaa persevakoa tai hieroutunutta vasenta kivestä.
   Kahvitauon jälkeen koukkasin Pirkkalan golfkentän kautta huonokuntoista hiekkatietä Lempäälän Kuljun asemakylään. Matkalla näin hirven metsätiellä. Kärsin sateen muokkaamasta metsätiestä, se oli osittain hankala juosta täynnä pyöränuria täynnä olevana, mutta parani sitten kohti Lempäälää.
   Kuljussa taakse oli jäänyt 35 kilometriä ja ensimmäinen oikea ruoka oli listalla. Pelkillä geeleillä tai urheilujuomalla näistä monipäiväisistä ei selviä.

Kuljun jälkeen alkaa varsinainen jäljellä oleva 130-tie, joka olisi seuranani aina Keimolaan asti. Olin aiemmin soittanut Eskelisen Jaakolle ja pyytänyt hänet seuraksi loppukilometreille. Osaan jonkinverran navigoida juostessani Helsingissä, mutta kahden päivän väsymyksissä apu on enemmänkin kuin tervetullutta. Lisäksi olen yksin tiellä. On inhimillistä kun tietää saavansa seuraa lopuksi.
   Ideaparkin ja Valkeakosken väli on karmea juostava. Tiellä ajetaan hirvittäviä ylinopeuksia ja piennar on täynnä kiviä ja kaikenlaista muuta sontaa osoituksena Pirkanmaalaisesta hyvästä tienhoidosta. 
   Jossain vaiheessa vastaan tuli auto tuulilasinpyyhkijät päällä ja pyörät pientareen puolella. Aurinko paistoi kirkkaasti eikä vettä tullut tippaakaan. Olisin jäänyt alle ellen olisi väistänyt. Mitähän lienee tämän autoilijan mielessä liikkunut aivan kuten niiden lukuisten puhelintaan näpräävien koukkijoidenkin, jotka säikähtivät yhtäkiä pientareella juoksevaa ja tekivät ihmeelliset äkkikiemurat minut ohittaessaan.
   Sääksmäen sillan levähdysalueella tunsin itseni ensimmäisen kerran hieman kuluneeksi. Päivä oli lämminnyt ja taakse jääneet 66 kilometriä alkoivat tuntua. Jatkoin Iittalaan ja käännyin siitä kohti Parolaa maisemia ihaillen. Valkeakosken tehtaat eivät enää haise mutta minä aloin ilmeisesti haista koska seuraani lyöttäytyi kärpäsarmada.

Loputtomien suorien ja loivien pitkien ylämäkien aikana yritin pitää mieleni kurissa ja etenemistahdin tasaisena. On äärimmäisen tärkeää keskittyä ja miettiä mitä on tekemässä tai mitä tarvitsee huollosta. Pelkällä eteenpäinreuhtomisella ei pääse perille - edes ensimmäisenä päivänä.
   Saavuin illalla kohtuullisen hyvävoimaisena Hämeenlinnan keskustan matkaparkkiin. Päästyäni matkailuautolle riisuin välittömästi kengät ja kävelin paljain jaloin hiekalla nauttien palautusjuomaa. Sitten laitoin Merrell Bare Acces tossut jalkaan ja hölkkäsin muutaman sata metriä ruoholla, sitten vasta suihku ja ruokaa. On pidettävä itsestään, mutta etenkin jaloistaan huolta - hommahan jatkuisi seuraavana päivänä.

Ensimmäisen päivän juoksun aikana nautin vettä, urheilujuomaa, kahvia, kolaa ja maitoa. Söin geelien ja energiapatukoiden (ei proteníinipatukoita eikä energiajuomia!!!) lisäksi kasvispitoista ravintoa, pastaa ja seitania mutta myös hieman juustoa ja muutaman kinkunsiivun leivän päällä.
Taakse jäi 100,19 kilometriä johon liikkeelläoloaikaa kului 11:48. Päivä alkoi 7.30 ja päättyi yhdeksän jälkeen illalla.

Tässä välissä ilmoitan kohteliaimmin, että tässä tekstissä numerot ovat numeroilla kirjoitettuna yleisen ymmärryksen lisäämiseksi. Tämä ei siis ole kaunokirjallinen hengentuote, jolla pitäisi miellyttää kustannustoimittajia tai kirjoittamista ohjaavia, vaan kertomus ultrajuoksusta Hämeenkyröstä Helsinkiin.

HÄMEENLINNA - HELSINKI

Ultrajuoksuni tukena en käytä lääkkeitä. Joskus kilpailuissa on pakko ottaa jotakin ripuliin tai muihin vatsavaivoihin. Päänsärkyyn käytän levätessäni Disperiiniä, mutta en milloinkaan juostessani. 
   Otin illalla Hämeenlinnassa kaksi Disperiiniä ruoan sivussa. Juoksuliivi painaa niska-hartiaseutua ja jotenkin tunsin alkavaa päänsärkyä. Nukuin yön hyvin ja aamiaisen jälkeen lauantaina tein lähtöä taipaleelle puoli yhdeksältä aamulla.
   Hämeenlinnasta 130-tie kulkee kohti Turenkia. Ensimmäisen kilometrin käynnistymisen myötä tuli selväksi, että ainakin aluksi sai jälleen pidätellä vauhtia. Vain hullu juoksee jalkansa alta heti päivän aluksi. Näillä pitkillä reissuilla vaahtopäinen aikatauluihin tuijottaminen tai euforinen koheltaminen tuo mukanaan yleensä murheita ja selittelyjä - askel kerrallaan, mutta perille asti.
   Korppeja oli nyt kolme mutta ne eivät lentäneet edelläni. Edellisenä päivänä en ollut nähnyt sitten aamun sitä yhtäkään. 
   Etukäteen tiesin, että jossain vaiheessa alan väsyä. Väsymisellä tarkoitan juurikin sitä päivästä toiseen juoksemisen rutiinin puutetta kuin myös kimmoisuuden säilyttämisen puutetta. 
   Väsymystä on kuitenkin turha odotella - et ole koskaan niin väsynyt kuin luulet. 
   Päivän kolmekymmentä ensimmäistä kilometriä täyttyivät varsin vaivattomasti maisemia ihaillen ja nöyrästi matkaa tehden. Kuuntelin musiikkia kuten olin kuunnellut ensimmäisenä päivänäkin, ja pyrin juoksemaan mahdollisimman rennosti ja energiaa säästävästi. Geeli tunnissa ja syötävää matkailuautossa noin 8 - 10 kilometrin välein.
   Ja sitten sade alkoi.

 Tuuli oli yltynyt ja tiesin, että jossain vaiheessa alkaa sataa. Ponnistelin vastatuuleen ja sade muuttui tihkusta kaatosateeksi. Kirsi soitti ja ilmoitti, että radiossa on annettu vaaratiedote ammoniakkivuodosta Turengin Valiolla. Olin juoksemassa suoraan sinne! Naureskelin Kirsille, että ihan niin ultra en ole, että kestäsisin ammoniakkipilvessä juoksemista. Suunniteltu ruokataukopaikka oli ennen vaara-alueen alkamista. Saavuin tauolle ja varauduin henkisesti pitämään pidemmän tauon. Päätin jo etukäteen mitä tekisin tauon aikana: kävisin suihkussa, söisin enemmän ja pukisin puhtaat juoksuvaatteet päälle. Sitten nukkuisin kunnes saisin luvan jatkaa. 
   Edelläkuvatussa ajatuksessa ei oteta huomioon jalkojen jäykistymistä tai vaikeuksia jatkaa yllättävän muutoksen jälkeen. Ei ole muuta kuin juoksu, minä yksin askelten kanssa. Ei kipua, ei väsymystä eikä turhia ajatuksia. On vain matka ja minä. Eteenpäin.
   Vaaratilanne meni ohi ja pääsin jatkamaan Riihimäeltä ilman ylimääräistä taukoa. Sade muuttui tulvaksi jossakin Hyvinkään tienoilla ja tajusin juoksevani lähes kymmensenttisessä virrassa. Kaikki kastui, ojat tulvivat - harkitsin uimaliikkeitä.
   Kestän hyvin erilaisia olosuhteita, tuulta, kylmää ja vaikeakulkuista maastoa saati liikennettä, mutta sade on kaikista pahin. Se huuhtelee kesäaikaan shortseissa juoksevan jalkalihakset ja lantion, jäykistää ja lisää energiankulutusta. Jos pukee sadehousut on liikkuminen vaikeaa ja tulee kuuma. Teki niin tai näin, kastuu jokatapauksessa sisältä ja päältä.

Nurmijärvi Klaukkalaan pääsin melkoisen väsyneenä. Tiesin, että sateesta johtuen taukojen jälkeen olin juossut hieman liian lujaa. On turha vaihtaa vaatteita jatkuvasti ja tauon jälkeen matkailuautosta ulos lähdettäessä tulee hieman kylmä. Lämmintä oli kaksitoista astetta ja sateen voimakkuus vaihteli jatkuvasti.
   Jaakko Eskelinen liittyi seuraan ja matka alkoi taittumaan hieman rattoisammin. Jaakko johdatti minua Vantaalta kohti Helsinkiä kohtuullisen suoraa reittiä, josta osa oli tuttua ja osa ei. 
   Malmilla löysimme hiekkakävelytien ojasta uupuneen romanin. Olimme hieman hankalassa tilanteessa. Johtuen Koronasta ilman hanskoja toiseen koskeminen terveydentilan selvittämiseksi on mahdotonta. Lisäksi emme tienneet oliko romani saanut sairaskohtauksen vai oliko kyse alkoholista. Ihmistä on autettava. Jaakko soitti hätäkeskukseen ja jäi odottamaan ambulanssia. Minä jatkoin, koska paikallaan seisominen olisi merkinnyt jalkojen pahaa jäykistymistä. Jaoin sijaintini Jaakolle Whatsuppiin ja suunnistin kehän vartta kohti Kivikkoa. 
   Kehän laidassa oli auto ajettu metsään varsin pitkälle kohti kevyen liikenteen väylää. Turvatyyny oli lauennut ja ikkuna rikki, auton sisältä kuului piippausta ja sisävalo välkkyi. Nyt oli pakko kompuroida katsomaan oliko uhreja. Poliisi nauhat olivat vain kehätien puolella, joten matka jatkui - asia oli jo hoidettu. Mielenkiintoista, kun saa ultrajuoksun ohella tukea Uudenmaan ensihoitoa ja muuta yhteishyvää ihan vaivaksi asti. Naureskelin menemään.
   Tankkasin vettä Myllypuron Shelliltä. Kirsin olin päästänyt pian Jaakon saavuttua ajamaan Rastilaan ja leiriytymään. Jaakko sai minut kiinni Liikuntamyllyn tienoilla ja ihmetteli hyväntahtoisesti vauhtiani. Kyselin, että mitä vauhtia. Olo oli kuin etanalla, mutta kello kertoi silti kelvollisia lukemia kahden päivän juoksun ja puolen päivän jatkuvan suihkun jäljiltä.

 Jaakko on poikkeuksellinen ihminen. Oli kunnia tutustua lähemmin lahjakkaaseen nuorempaan ultrajuoksijaan, joka ensikädessä on laajasydäminen ja lämmin ihminen, vasta senjälkeen onnistuessaan tuloksia tekevä voittaja. Jaakon olen tavannut ensikerran Perniössä vuonna 2014 , vieraillessani siellä kilpailupaikalla juostessani Nuorgamista Hankoon. 
   Pääsimme vaikeuksitta Rastilan portille ja sammutin kellon. Jaakon avovaimo otti loppukuvan ja matka oli tehty. Päivään jäi taakse 107,04 kilometriä johon liikeaikaa kului 13:56. Päivä alkoi Hämeenlinnasta 8.30 ja päättyi Rastilaan juuri ennen 02.00. Sateesta johtuvat tauot pidensivät kokonaisaikaa parilla tunnilla arvioidusta.
   Lupaus juosta Helsinkiin Hämeenkyröstä kahdessa päivässä täyttyi. Helsinki alkaa Tapaninvainiolta ja Malmilta, siellä olin reilusti ennen puoltayötä - iso kaupunki, ja ainoa Suomen oikea kaupunki!

Kokonaisuudessaan 207, 23 kilometriä ja juoksuaikaa 25:44.

Kiitokset Kirsi ja Jaakko. Kiitokset Jani ja muut mukana eläneet. Juoksun kilometrit ja reitti näkyvät Stravassa yksityiskohtaisesti.

LOPUKSI

Vettä sataa kaatamalla. Kiristän takin huppua ja ohiajava rekka roiskuttaa vettä jaloilleni. Tuulee kovaa. 
   Olen tiellä yksin askelteni kanssa, kukaan ei voi juosta puolestani metriäkään. Nostan katseeni ja laitan tyhjentyneen geelin liiviin roskapussiin. Juon vettä ja jatkan eteenpäin. 
   Juokse! Sinä pystyt siihen ja juostessasi olet onnellinen.

VIIKKO 27.

Ma- Aamulla 7,77 km - 54.13. Ilta poluilla Janin kanssa 14,13 km - 1.53.
Ti-Ke- Lepoa
To- Elimistön herättelyä hiekkatiellä 5,15 km - 34.56.
Pe- Hämeenkyrö- Hämeenlinna 100,19 km - 11 tuntia ja 48 minuuttia.
La- Hämeenlinna - Helsinki 107,04 km - 13 tuntia ja 56 minuuttia.
Su- Lepo, kävelyä leirintäalueella.

Yhteensä 234,18 km - 29:05.

PUOLITOISTA MILLIÄ

"Ollaksesi suuri, pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet. Älä mitään itsessäsi liioittele, äläkä mitään sulje pois. Ole kaikki kaikessa. Kuu mahtuu joka lampeen, koska se loistaa niin korkealta."

- Fernando Pessoa


Voitin vuonna 2015, sain kymmenen milliä. Nyt kesäkuussa 2020 voitin taas, sain puolitoista milliä lisää. Näillä pärjää mukavasti taas pitkään. 
   Kesäkuu on ollut minulle aina hyvä kuukausi, 1993 sain Juhannuksen kynnyksellä viimeiset syöpähoidot ja voitin elämäni takaisin. Edellämainituista voitoistani johtuen en ole koskaan ollut kovin orientoitunut ultraurheilussa pelkkien tulosten saavuttamiseen. Elämän ei tarvitse olla helppoa, mutta välillä siinä on mukava voittaa - olla paras ja suurin omassa elämässään.
   Syöpää ei voi voittaa koskaan kokonaan, sen kanssa voi oppia elämään. Tätä minä kutsun elämäni takaisin voittamiseksi. Muissa suurissa voitoissani olen voittanut itseni. Koen olevani itse pahin vastustajani. Alussa siterattu portugalilainen Fernando Pessoa on mielirunoilijani, hän kirjoittaa kauniisti kaiken peliin panemisesta. Tämä koskettaa, olen pannut kaiken peliin ollakseni paras. Taakse on jäänyt yli 80 000 kilometriä, raskasta ja kevyttä harjoitusta, kilpailuja, mutta etenkin täyttä elämää.
   Makasin viikolla kardiologin ultratutkimuksessa lievässä kylkiasennossa ja sydämeni sykki 52 kertaa minuutissa. Katsellessani mustavalkoista kuvaa mietin mitä sydämeni kertoisi, jos se osaisi puhua. Moittisiko se minua liiasta rasituksesta vai moittisiko miksen ottanut silloin ja silloin itsestäni vieläkin enemmän irti.
   Vuonna 2015 mitattu seinämäpaksuus oli kymmenen milliä. Nyt viidessä vuodessa on tullut puolitoista lisää. Vasen kammio on kestävyysurheilun tuloksena suurentunut, läpät ovat tiiviit ja sydän täysin normaali. Sensijaan sydänfilmissä on yksi ylimääräinen lyönti ja filmi muutenkin asiaa tuntemattomalle varsin erikoisen näköinen. Ehkä ylimääräinen sisäsyntyinen lyönti on merkki itse-transsendenssista, voima on kanssani jatkuvasti.
   Sydänlihaksen paksuuntumisessa huolestutaan kolmentoista tai viidentoista millin jälkeen, riippuen yksilöllisistä eroista. Voidaan päästä jopa kolmeenkymmeneen milliin, mutta silloin on kyse jo todella vakavasta tilanteesta. Minä olen puolentoista millin päässä huolestumisen rajasta. Rajoja tässä ultraurheilussa pitääkin ylittää - eikö niin.
   Vanhenevan, vuosikausia kestävyysurheilua harjoittaneen sydämen vanhuus on kohtullisen turvattu. Eteisvärinöitä tai rytmihäiriöitä voi ilmaantua mutta ne ovat helposti hoidettavissa, sanoi kardiologi minulle. Lisäksi hän toivotti lisää hyviä juoksukilometrejä ja muistutti lepäämisen tarpeellisuudesta aina välillä.
   Äkkikuoleman riski on olemassa urheilussakin aina. Onneksi olen dopingista puhdas. Ei tarvitse jännittää sydämen paisumista muodottomaksi möhkäleeksi, joka sitten räjähtää omaan mahdottomuuteensa tai muita keinotekoisten aineiden mukanaantuomia ongelmia koko elimistössä.
   Olin ennen vastaanotolle menoa päättänyt mitä teen, jos saan tautidiagnoosin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, aivan kuten olisin jatkanut kaikesta huolimatta. Meistä kukaan ei ole loputon tai rikkoutumaton. Matkalla mennyt on mennyttä ja tulevaa ei vielä ole. On vain käytettävä tämä hetki tässä ja nyt.

VIIKKO 26.

Ma- 10,09 km - 1.03. Lopussa 3 km reippaammin.
Ti- 30,68 km - 3.34. Matkantekoharjoitus. + 28 celsiusta.
Ke- 9,00 km - 1.04.
To- Lepo
Pe- 17,44 km - 2.02. Hitaammin kuin normaalisti; + 30 celsiusta.
La- "Lepo", rappustentekoa mökillä.
Su- Ap. 11,70 km - 1.25. Ilta 10,66 km - 1.13.

Yhteensä juoksua 89,6 km - 10:21.
Mukava, määrällisesti kevyehkö viikko.

Paljon voi tehdä ihan itse, tässä nuohousta aloittamassa.

  

KESÄPANO, VALOKIRJA JA MUUTA KUSTANNUSTA

Ihmisen aivoille tekee hyvää tekemisen vaihtaminen. Elämäntapajuoksijana, joka koittaa välttää OCD-syndroomaa (pakko-oire; tässä tapauksessa pakonomainen juokseminen päivästä toiseen), mutta samalla kehittyä juoksemisen(kin) kautta ihmisenä, tämä merkitsee lepopäivää. Vastoin yleistä luuloa lepopäivä juoksusta ei ole henkeä uhkaava vaarallinen tilanne, vaan mahdollisuus.
   Juhannuskesteillä selvinpäin tuli ystävän kanssa puheeksi kokemukset palkkatyön vähentämisestä. Ystävä tekee kahdeksaakymmentä prosenttia ja on saanut negatiivista palautetta yhdeltä, itseään vanhemmalta työkaverilta.
   -Kuinka saat aikasi kulumaan.
   -Käyn lenkillä, luen kirjaa ja teen perheelle ruokaa.
Vastaus ei kuulemma oikein kelvannut. Ymmärrys, että työntekijä myy oman työpanoksensa ja työnantaja ostaa sen, ei mene yleisesti jakeluun. Jos haluaa myydä vain kahdeksankymmentä prosenttia, niin mitä sitten. Keneltä muulta se on pois kuin työnantajalta, on kyse kysynnän ja tarjonnan laista. 
   Jatkuva työnteko on sitäpaitsi mitä suurimmassa määrin pakko-oireisuutta, mutta sitä ei vielä ole diagnosoitu. Tämä osoittaa, kuinka harhaanjohdettavissa me olemme rahan mahdin lumoissa.
   Kyseisessä ystäväni tapauksesta paistaa läpi vanhemman, jo kohta eläkeikää hipovan työkaverin ajatusmaailma. Pelko omasta tarpeettomuudesta työn lopettamisen jälkeen. Kateus jonkun nuoremman uudesta ajattelutavasta, kyvystä tehdä toisin ja valita itse.
   Oravanpyörän perinteisille pyörittäjille tekisi hyvää ainakin lomalla tehdä ihan jotain muuta kuin tavallisesti. Jos normaalisti palkkatyön ohessa juoksee paljon ja hoitaa sitä kuuluisaa arkeaan voisi lomalla myös juosta hiukan vähemmän. Siihen ei välttämättä kuole. Ajatus, että lomalla on aikaa harrastaa, voi johtaa väsymiseen kaikessa. Ei ehdi palautua töistä, ei urheilusta eikä siitä muusta kuuluisasta arjesta.
   Omalta kohdaltani perinteinen työelämä on jäänyt taakse. Omat velvoitteet löytyvät kirjoittamisen ohella muista omista projekteista. Pidän säännöllisesti läpi vuoden kevyempiä harjoitusjaksoja ja tänä kesänä nautin eteläsuomen lämmöstä, savusaunan lämmittämisestä ja grillaamisesta.
   Grilli on muuten siitä erikoinen vehje, että siihen ei ole pakko laittaa aina makkaraa tai rasvaa tihkuvaa sikaa saati vanhaa nautaa. Kesäkurpitsa, munakoiso tai vaikkapa pekoniin kääritty, sokeroitu raparperi menevät kaupaksi kanan ja kalan sivussa. Oluen voi vaihtaa siideriin tai kivennäisveteen. Etureppu, jota vatsaksi myös kutsutaan, kiittää näistä kevyemmistä.
   Kun kesällä ui hitaasti avovedessä tai lukee kirjaa kuistilla hyttyskynttilän tuoksussa voi antaa ajatuksensa kellua vapaasti. Isoisäni sanoi aina, että ei huilaaminen mene nuoressa miehessä hukkaan koskaan - se on kuin rahaa pankkiin tallettaisi. 
   Hoitakaa kesäpanonne kuntoon!

VALOKIRJA

Inarin kansalaisopiston kirjallisuuspiiri Sanasepot julkaisi 215-sivuisen antologian nimeltä Valokirja.
   Kolmentoista eri kirjoittajan teksteistä löytyy runoja, lyhytproosaa ja novelleja. Kirjalla on ympäristömerkki, avainlippumerkki ja ISBN 978-952-94-3297-4.
   Kirjaa synnytettäessä ohjaajina toimivat kirjailija Seppo Saraspää ja kirjailija Seppo Konttinen.
   Valokirjaa on tilattavissa blogin sähköpostiosoitteen kautta edulliseen omakustannehintaan 20 euroa kappale (sis. postikulut) tai 10 kappaletta 150 euroa plus postikulut. Tarvittaessa tuon kirjan matkojeni ohessa perille asti, jos satun olemaan tilaajan kotiseudulla, eikä kiirettä teoksen saamiselle ole.
   Oma kirjoittamiseni on edustettuna Valokirjassa neljän lyhytnovellin muodossa; Kirje, Pyhäinpäivä, Kaave ja Pyyhekumi ovat tarinoiden nimet.

JA MUUTA

Sanalla omakustanne on Suomessa pitkät perinteet. Nimike edusti aiemmin tyypillisimmin omaelämänkertoja tai runoja, joita kaupalliset yhtiöt eivät halunneet kustantaa. Tänä päivänä omakustantaminen on muodostunut erittäin ammattimaiseksi toiminnaksi, parhaimmillaan. Huonoimmassa tapauksessa kirjoittaja jää täysin yksin kirjapinonsa kanssa.
   Kolmetoista vuotta Suomen markkinoilla toimiva BoD on hyvästä ja vastuullisesta omakustantamisesta esimerkki. BoD:n kautta omakustanne on saatavissa digitaalisena kuin myös eri verkkokirjakauppojen listoilta sekä kirjastokappaleina. BoD oikolukee, taittaa sekä suunnittelee kannen yhteistyössä kirjoittajan kanssa varsin edullisesti. Markkinoinnista vastaa kirjoittaja itse - pääasiallisesti. Kirjaa painetaan tarpeen mukaan ja kirjoittaja saa myydystä kirjastaan myyntipalkkiota. Esimerkkinä 22 euron myyntihintaisesta 200-sivuisesta kirjasta kirjoittaja saa reilun 2 euroa myyntipalkkiota. Kirjoittajan oma kirjan tilaushinta lienee noin 10 euron kantimissa kappaleelta.
   Huomaatte, että kirjoittamalla ei rikastu. Eikä edes elä - ainakaan kovin moni. Sensijaan on tarinoita jotka ansaitsisivat tulla kerrotuiksi. BoD on yksi tapa saattaa julkisuuteen se, mikä ei millään tunnu sopivan traditionaalisten kustannusyhtiöiden joskus melko kankeisiin ohjelmiin.

   Minä olen kirjoittanut viimeisen kolmen vuoden aikana kaksi kirjaa. Yhden omakohtaisen romaanin ja novellikokoelman. Kumpikaan ei tähän mennessä ole kiitoksistaan huolimatta mahtunut minkään perinteisen kustantamon kustannusohjelmaan. 
   Olen asettanut takarajaksi vuoden 2022. Jos kukaan ei aiemmin kustanna ensimmäistä kirjaani, ilmestyy romaanini alkukeväästä 2022 Bod:n kustantamana liittyen samalla erääseen varsin mittavaan ultrajuoksuprojektiin Suomen rajojen sisäpuolella. Jos ultrajuoksuprojekti ei toteudu, niin kirja ainakin ilmestyy varmasti - se on valmis. 

  

VIIKKO 25.

Ma- 8,46 km - 1.05.
Ti- 15,54 km - 1.57.
Ke- Lepo
To- 15,03 km - 1.56.
Pe- 19,05 km - 2.09. Lisäksi kävelyä 2 km ja avovesiuintia 400 metriä.
La- Lepo
Su- 22,10 km - 2.31.

Juoksua 80,18 km - 9:38.

Teknisiä metsäpolkuja, erilaisia hiekkateitä ja asvalttia.

PESEE JA LINKOAA

Ystäväni Onni kysyi kerran minulta, että kun pidän lämmöstä, niin miksi en muuta ulkomaille. Vastasin olevani isänmaallinen, Suomi tulee kaikkine vikoineenkin aina ensin. Ulkomailla on kiva käydä ja myös viettää pidempiä aikoja, mutta sitten lopulta kotimaahan palaa aina mielellään.
   Suomen kesä on ihan siedettävä - Lapin kesästä puhumattakaan. Lapin talvi on sinisen ja jäätyneen hehkun kautta kevään kirkasta kultapunosta. Ainoastaan eteläsuomen vajaan viiden kuukauden marraskuu ei houkuta ja siksi asumme Lapissa. 
   Elämän kehys on muutakin kuin säätä, siitä seuraavaksi hieman enemmän.

Suomalaisia on yhteensä yhtä paljon kuin asukkaita jossakin Pekingin keskivertolähiössä. Kiinaa on syytetty milloin mistäkin ihmisoikeuskysymyksiin liittyvästä rikkomuksesta, mutta todellisuudessa kukaan ei ole vielä keksinyt muuta tapaa hallita valtavaa ihmismäärää kuin vahvan johdon kautta.
   Koronan myötä Kiinalaisia on syytetty myös tyhmyydestä, mutta tyhmiä he eivät ole. Kiinalaiseen kulttuuriin kuuluva pidättyväisyys ja varautuneisuus on samankaltaista kuin Suomessa, mutta löytyy yksi tärkeä eroavaisuus: kiinalaiset ovat ylpeitä kulttuuristaan eivätkä isossa mittakaavassa haikaile esimerkiksi amerikkalaisuuden perään kuten Suomessa usein tehdään.
   Yrityselämässä saatetaan Kiinassa tavata useita kertoja puhumatta itse sopimuksesta sanaakaan. Toiseen halutaan tutustua ja tietää toisen arvoista. Amerikassa mennään suoraan asiaan, Kiinassa voidaan syödä liikelounas puhumatta sanaakaan. Amerikassa tämä olisi kauhistus ja vaivaannuttavaa.
   Arvosteltaessa eri kulttuureita demokratian näkökulmasta on muistettava mitä amerikkalaisen demokratian levitysyritykset Lähi-itään ovat aikaansaaneet. Amerikan naisten oikeuksien jatkuva heikkeneminen ja rotumellakat kertovat murheellista tarinaa elämästä vapaudenpatsaan maassa.
   Suomalainen yhteiskunta tarjoaa yhteiskuntarauhaa. Tätä ei usein tule ajatelleeksi koska elämme täällä hyvinvoinnin kuplassa. Vapaus ajatella, kirjoittaa ja tehdä lain sallimissa rajoissa omia valintoja on kotisuomessa itsestäänselvyys.
   Keskivertosuomalainen on kodin, työpaikan ja lähikaupan muodostamaan kolmioon sidottu olmi, jonka ajattelua kesäloman tai viikonlopun kännikäynti terassilla ei avarra. Matkustelu sensijaan avartaisi ja antaisi eväitä arvostamaan kotimaata.

Suomalaiset luulevat olevansa sivistyneitä mutta useimmat sotkevat tietyt peruskäsitteet eivätkä koskaan pääse suota ja kuokkaa pidemmälle.

   Henkisyys - hengellisyys.

   Sanapari tulkitaan useimpien taholta uskonnoksi. Henkisyys on pyrkimystä hyvään vailla uskontoa. On kyse arvoista ja siitä mistä arvot tulevat. Suomen organisoitu uskonnon valtajärjestelmä on juurrutettu syvälle yhteiskuntaamme. Nykyisin kirkko pitää huolen ihmisen maallisista tarpeista kun hengellisiä tarpeita ei tahdo löytyä. Uskomus, että moraalia ja etiikkaa ei voi olla ilman uskontoa, elää vahvana. Kovin kaukana ei ole aika jolloin ne jotka eivät uskoneet Jumalaan poltettiin roviolla tai pantiin vankilaan.
   Kolmiossaan elävä olmi uskoo, koska ei siitä ainakaan mitään haittaa ole. Ajatus tämän ainutkertaisen elämän jälkeisestä paratiisiin pääsemisestä houkuttaa. Jos ei ole ihan varma, kannattaa elää ainakin tämä yksi ensin täällä täysillä.
   Kristityn rakkautta eräästä näkökulmasta kuvaa vanha tarina kuolevasta vanhuksesta, joka kysyi pääseekö taivaaseen jos ei usko. Pappi vastasi, että jos ei usko, niin ei pääse. Aika lohduttavaa? Samoin kuin kauan sitten erään uskonlahkon edustajat vaativat sairaalassa vierustoveriani rukoilemaan enemmän, jotta hän parantuisi syövästään. Tämän kyseisen uskonlahkon edustajat tulkitsevat mustakantista ja sekavaa paimentolaistarujen ja Paavalin puheiden kokelmaa pilkuntarkasti.
   Ultrajuoksuissa päästään kokemuksen ja tiedon toiselle puolelle. Koetaan transsendentti tai immanentti kuten elämässäkin. Mikään tavallisessa elämässä ei anna yhtä vahvoja kokemuksia kuin ultrajuoksu, mutta tämä ei tarkoita että tavallinen elämä olisi jotenkin vähempiarvoista. Ei ole olemassa mitään "arjen yläpuolista", vaan on hyvää elämää tai sitten ei. Hyvällä elämällä on oltava kestävä perustus, jonka peruskiven jokainen muuraa itse. On itse selvitettävä, itse harjoiteltava ja päätettävä kuinka pitkälle haluaa mennä.

Itämaiselta gurulta kysyttiin kerran jälleensyntymisestä:
   - Okei, jos synnyn uudelleen koiraksi voin olla aina parempi koira mutta mitä jos synnyn kiveksi.
   - Kivellä on aikaa.

   Riemastuttava itämainen vastaus. Uskonnoton vastaus. Ja oikea, minun mielestäni. 
   Keskiajalla Pascal totesi kaikkien ongelmien johtuvan siitä, että ihminen on kyvytön istumaan yksin ja hiljaa huoneessaan. Ultrajuoksu, eli loputon liike, ei sittenkään ehkä ole vastaus. Jos ei kuitenkaan ole ihan varma kannattaa juosta ihan saatanasti ilman lepoa päivästä toiseen.

Suomen keskikesän aurinko korkeimmalla kohdalla horisontissa tuottaa runsaasti uv-säteilyä, joka ilmastonmuutoksen myötä on käynyt yhä polttavammaksi. Rikoin muutamia vuosia sitten ostamani aurinkolasikuoret ja lähdin ostamaan uusia. 
   Marssin sisään Tamperelaiseen optikkoliikkeeseen ja pyysin aurinkolasikuoria näytille. Myyjä katseli minua kuin vieraalta planeetalta tullutta avaruusoliota ja kysyi, että tarkoitanko covereita. Vastasin, että voimme puhua englannin lisäksi saksaa ja ruotsia sekä jopa viittoakin hiukan, mutta kuoret kiitos - niin kauan kun ollaan Suomessa. 
   En löytänyt mieleisiäni. Poistuessani liikkeestä kiitin ja kerroin että mun plääni torjua uuveetä romuttuu ja kohta flippaan jos en löydä cooleja covereita.
   Tältä olmilta pesee ja linkoaa - myös keskikesällä.

VIIKKO 23.

Ma-Lepo
Ti- 11,02 km - 1.20.
Ke- 11,02 km - 1.02. Vauhdinvaihtelua.
To- Juoksu Ylöjärven Kelaan 23,68 km - 2.47.
Pe- Kannustamassa Mustavuori Vertical Challenge 24:ssä 28,09 km - 3.40
La- Kannustamassa 5,69 km - 1.29. (563 metriä vertikaalia)
Su- Palautusta 5,23 km - 0.37.

yhteensä 84,73 km - 10:55

VIIKKO 24.

Ma-Lepo
Ti- 20,47 km - 2.20.
Ke- Ap. 23,12 km - 2.49. Ip. 10,59 km - 1.09.
To- Ap. 15,88 km - 1.52. Ip. 14,04 km - 1.37.
Pe- 31,24 km - 3.50. Erikoisharjoitus matkantekoon.
La- 10,01 km - 1.11.
Su-Uintia 1,073 km - 20 minuuttia. Järvessä. 
       Ilta 20,01 km - 2.15. Pari kilometriä reipasta loppuun.

yhteensä juoksua 145 km - 17:03