YKSIN KILOMETRIEN KANSSA

- Oottekos te siellä pohjoisessa jo ihan kokonaan ?
-Joo, maanantaista alkaen ollaan oltu virallisesti Inarilaisia.
-Mutta tehän muutitte Nellimiin ?
-Niin muutettiin. Ollaan Nellimiläisiä mutta kunta on Inari.
-Niin siellä on se Inarinjärvi.
-Niin on meiltä matkaa Inarinjärven rantaan kolmesataa metriä. Mehän asutaan Nellimin joen rannalla talossa jonka nimi on Kotala.
-Ette sentään kotaan muuttaneet.
-Ei mutta pihassa on oikea kotakin. Sinne mahtuu tulistelemaan helposti kymmenenkin ihmistä samaan aikaan. Se on oikein kotapuilla ja kankaalla tehty korkea kota.
-Nyt te ootte Lappalaisia.
-Tuskin mutta Lappilaisia ehkä jonkin ajan kuluttua. Junantuomia. Rauhassa opetellaan. Sole poika mikhän...
-Tuleeko teille junakin sinne ?
-Niin Kemijärvellä on lähin rautatieasema. Sinne on vähän enemmän matkaa mutta lentokenttä on reilun viidenkymmenen kilometrin päässä Ivalossa.
-Ivalossa ? Ei siis Inarissa ?
-Ivalossa on meidän lähin kauppakin. Ivalo on Inarin kunnassa kaupunki.
-Paljonko sinne on Nellimistä matkaa ?
-Maraton.
-Siis 42 kilometriä kauppaan ?
- Niin on. Verkkokauppaan vähemmän, on 4G pöydällä.
-Siis ensin on Rovaniemi ja sitten Inari ?
-Siis ensin on Rovaniemi, sitten on Ivalo ja siitä koilliseen on Nellim. Inarinjärvi on siinä välissä ja se Inarin kylä on siellä länsipuolella. Ja sitten on Utsjoki.
-Selkee. Onko karhujakin.
-On pihassakin kaksi.
-Valehtelet.
-En valehtele. Siinä ne on seisonu jo monta vuotta. Ja mökin pihassakin on yksi.
-Jumaliste - ei voi olla.
-On. Puusta veistettyjä. Mutta on oikeitakin karhuja. Mutta harva niitä näkee. Se on niin tarkka vainultaan. Viimeksi naapurin Marko on kaatanut toisen karhun tänä vuonna muutrama viikko sitten - noin viiden kilometrin päässä meiltä.
-No niin. Ja poroja tietenkin.
-On. Yksi on osittain pakastimessakin.
-Älä saakeli. Miten se sinne meni ?
-Ostettiin lähikaupasta käristyksenä.
-Mutta ihan tosi mitä te siellä teette ?
-Minähän sanoin että ihmisen pitäisi muuttaa sinne missä tuntee olonsa kotoisaksi ja sitten vasta miettiä mitä siellä tekee. Varmaan eletään kuten tähänkin saakka. Minä treenaan, luen ja kirjoitan. Kalastamme ja käymme luonnossa. Ajellaan moottorikelkalla ja mönkijällä. Tehdään töitä. Ihan normaalia. Yritys toimii fyysisesti etelässä, käyn aina välillä töissä niinkuin reissumiehet tekee.
-Ja on pimeää ja kylmää siellä talvella ?
-Suksille pääsee yleensä marraskuussa aina, ainakin loppukuusta. Kaamoshan tulee noin 3.12. Inariin mutta jos on kirkkaita ilmoja niin lumi valaisee siniseen hetkeen. Kyllä se on ihan toista kuin etelän räntäsateet ja musta kura.
-Toi on totta. Mites juoksu ?
-Isän kuoleman jälkeen en ole ehtinyt. Nilkkakin meni siinä välissä. Olisi jo aika aloittaa Unkaria varten. Toisaalta myönnän kyllä että ei ole ollut voimiakaan. Kaikki nää muutot ja muut matkustamiset. Tosin Saksan reissu palautti kivasti elämään takaisin mutta kun äsken käytiin isän haudalla viemässä kynttilä... kaikki suru tuli tulvimalla päälle. En ole pysähtynyt, nyt pysähdyn.
-Sä et kuitenkaan voi lopettaa juoksemista koskaan.
-Ultrajuoksun voin mutta en lenkillä käymistä. Kunnossa ihminen pysyy ilman ultraamistakin. Loppujen lopuksi sitä on aina yksin kilometrien kanssa.
-Mitä tarkoitat ?
-Otan esimerkin. Luin Jumiskon Juhan blogia siitä vuorijuoksusta. Juhakin on jossain vaiheessa tajunnut että itselleen sitä ultrajuoksua tekee. Omista lähtökohdistaan. Juha kirjoitti että ei tule enää samaksi ihmiseksi sen matkan jälkeen. Ei ole tarkoituskaan tulla. On tarkoitus kehittyä. Se on sellaista tasapainoilua menestymisen, solidaarisuuden ja vahvojen tunteiden ja omien haaveiden vuoristoradassa.
-Sä tarkoitat siis että se on järjetöntä.
-Se on erittäin järjetöntä mutta sitä on tehtävä niin kauan kuin jotain kokee siitä saavansa. Itsekin tajusin oman tuhannen mailini jälkeen että kysymys on siitä kuinka pitkälle uskaltaa mennä. Rikkomatta itseään. Se kun järjestää koko ihmisen sielua myöten sekaisin. Ja sitten mieli ehkä pitäisi saada järjestykseen.
-Sä meinaat että jää koukkuun.
-Mitä suurimmassa määrin. Onneksi Suomessa on lupaavia nuorempia jotka ainakin ovat ymmärtäneet että sankarit vaihtuvat aina välillä mutta omat haaveet on ensin katsottava itse omista lähtökohdista.
-Miten niin ?
-Sitä että juoksu on monelle harrastus. On vaarallista jos siitä tulee elämäntapa jota ei pysty hallitsemaan. Suomessa on monta vanhempaa ultraajaa jotka ovat onnistuneet lopettelussa ja saaneet juoksusta hyvän harrasteen mutta sitten on niitä masentuneitakin entisiä suuruuksia jotka eivät hallitse juoksuaan. Se on vähän niinkuin alkoholismi.
-Onhan se sullekin elämäntapa.
-Niin onkin mutta olen oivaltanut että olen kilometrieni kanssa lopulta yksin. Muuten on ystäviä ja normaalia elämää ympärillä. En kehu itseäni mutta mulla on munaa myöntää että mullakin on ollut vaikeuksia hallita tätä mutta olen saanut homman kuriin. Minä juoksen koska tuntuu hyvältä, en siksi että olisi pakko juosta että tuntuisi hyvältä. Tässä on ero.
-Sä siis myönnät että on tyhmää kiertää kilometrin rataa kuusi päivää putkeen ?
-Erittäin tyhmää mutta mitä se antaa - sitä ei voi saada kuin kokemalla se. Sankaritarinat tekevät muut. Juoksija juoksee,syö ja paskantaa. Ei kukaan kerro käyvänsä mahataudissa paskalla joka kolmas kilometri siksi että siinä olisi mitään hienoa. Sillä vaan kuvataan sitä imua mikä pakottaa eteenpäin ultrassa vaikeuksista huolimatta. Siitä pakosta niihin kilometreihin ja kokemuksiin rajojen tuolla puolen. Voimasta. Sankaruus syntyy vasta sitten kun myöntää että on raja.
-Sä meinaat että vasta rajalla syntyy henkistä kasvua ?
-Kyllä. Kuten sanoin että vasta sitten kun oivaltaa että jokatapauksessa jää aina yksin kilometrien kanssa loppujen lopuksi.

Kotipihalta joelle päin.

Naapurin Marko on tuonut kaatamansa karhun kotiin.

VIIKKO 45.

Ma- Puola Llawa 5 km - 33 min.
Ti-Ke- Lepoa ja matka-ajoa.
To- Pärnu joen ympäri 8 km - 52 min. Talvi, liukasta,nilkka vaivaa.
Pe-Su- Lepoa, ihan pihalla matkan jälkeen Hämeenkyrössä.

yht. 13 km - 1 tunti ja 25 minuuttia.

VIIKKO 46.

Ma-Pe- Ankaraa pakkausta ja Käpykolon tyhjennystä.
La- 8 km - 52 min. Viimeinen lenkki Käpykolosta.
Su- Käpykolo luovutettu uusille omistajille - lähimmä kotiin Nellimiin !

yhteensä 8 km - 53 minuuttia. 

"Kaikella on aikansa ... "

UNELMASTA MATKAN VARRELTA

Kun 28-vuotiaana sairastin syöpätaudin niin ainakin yksi asia on vuosien varrella kristallisoitunut – elämä on tehty elettäväksi ja unelma toteutettavaksi. Tämä ajatus on kantanut minua vuosien yli päivästä päivään mutta suurin asia mitä olen oppinut on nöyryys. Kaikin keinoin unelmaa kohti ponnisteltaessa tulee hetkiä jolloin mikään ei suju. Kärsivällisyys kuitenkin lopulta palkitaan ja matkan varrella on usein tullut huomattua että alkuperäinen unelma toteutuu toisin ja myös useimmiten täydellisen toisellalailla palkitsevasti mikäli on joutunut jostakin luopumaan perille päästäkseen. Tämä hinta on maksettava siitä että kaikkea ei saavuta koskaan eikä pidäkään saavuttaa.

Marraskuun viimeisenä päivänä elin yhden unelmani alun täydeksi aamulla Zellin kaupungin aamusumussa kun kahden viikon tauon jälkeen nyrjähtänyt nilkka antoi juosta viisi kilometriä auringon noustessa Mosel-joen virratessa majesteetillisesti vierelläni. Tunne oli sanoinkuvaamattoman riemukas. Pysähdyin lenkillä rukoilemaan pieneen avoimeen kappeliin aivan joen rannassa. Keskustelu Jumalani kanssa jää meidän kahdenkeskiseksi asiaksemme mutta pääosin siellä kiitettiin.

Unelmani on ollut pitkään että joskus saan päästellä Moselin laaksossa. Tällä tarkoitan sitä mitä kaikkea Moselin laakso matkailuautoilijalle tarjoaa, lukemattomia hienoja stellplatzeja yöpymiseen, huikaisevat maisemat, kohteliaita ihmisiä, hyvää ruokaa ja etenkin viinikulttuuria höystettynä pitkällä historialla aina Roomalaisten ajoista lähtien. Ja upeat puitteet juoksuun.

Taakse on jäänyt Lyypekki, Osnabrück, Trier, Hunsrück-Saarin kansallispuisto, Traben-Trarbach ja Zell (Mosel). Kirjoitin tämän ylläolevan Koblenzissa aivan siinä rannalla missä Rein ja Mosel yhtyvät. Pitäkää toisistanne huolta.

Viro, Pärnu ja Konsen leirintäalue 10. marraskuuta 2016.

Koska en päässyt päivittämään blogia Saksassa enkä Puolassa on tullut hieman taukoa - pahoittelut siitä. 
Koblenzissa ostin saksalaisen kaasupullon koska tiesin että kahdella suomalaisella ei loppumatkan kylmeneviä kelejä hoideta.
Kärsimme rengasrikon ennen Wetzlaria mikä aiheutti ylimääräistä päänvaivaa. Minulla toki on vararengas ja osaan saksaa auttavasti mutta rikkoutunut on saatava kuntoon heti. Ich habe fünf reifen und ein is kaputt...
Wetzlarista jatkoimme Torgauhun joka on muuten Hämeenkyrön ystävyyskaupunki.
Seuraavaksi vuorossa oli Lutherstadt Wittenberg jossa kävin sillä kuuluisalla ovella mihin teesit naulattiin tai sitten ei - ovi oli metallia.
Rajaseudulla näkee vielä selvästi miltä maailma Itä-Saksassa aikanaan näytti. Sama meno jatkuu meille entuudestaan tutun Puolankin puolella. Ajoimme kylmenevässä kelissä kivihiilisavuisten kylien läpi kohti Liettuaa. Selvisimme hengissä puolalaisten hulluista ohituksista ja siitä yhdestä kauriista jonka silmänvalkuaisia katselin matkailuauton sivulasin läpi seisoessani jarrupolkimella Kirsin pitäessä kojelaudasta kiinni - joskus se on lähellä.
Cottbus - Puolan Grodzisk Wielkopolski - Ilawa - Liettuan Kaunas ja nyt olemme tässä. Pärnu-joki on jäässä ja sataa lunta hiljalleen. Kaukana takana muistoissa Moselin laakso viiniköynnöksineen ja aurinkoineen. 
Saunoimme eilen lähes kolmen viikon tauon jälkeen. Kaiken kokemamme jälkeen suomalaisina pysymme edelleen mielellämme vaikka joskus hiukan paleltaa ja on pimeää. Huomenna kellumme kotiin.
Näin pitkän matkan annista saatte nauttia sitten myöhemmin kirjoituksieni sivujuonissa. Nyt teidän on tyytyminen muutamaan kuvaan jotka eivät välttämättä ole aikajärjestyksessä sillä koko maailmassakaan ei ole mitään järjestystä. 
Ne jotka väittävät että Saksassa ei ole metsiä tai vapaata luontoa eivät ole päässeet autobahnien bensa-asemien viinahyllyjä pidemmälle tai sitten he eivät vain uskalla edes ajatella kuinka lyhyt on aikamme täällä moninkertaisen historian ympäröimänä. 
Pitäkää toisistanne edelleen huolta.

Viikko 43.

Ei juoksua mutta paljon pyöräilyä ja kävelyä nilkan turvotuksen antamissa rajoissa.

Viikko 44.

Ma- 5 km - 39 min. Zell (Mosel)
Ti- 6 km - 39 min. Cohem
Ke- 7 km - 46 min. Koblenz
To- Lepo
Pe- 8 km - 55 min. Torgau
La-Su- Lepoa; nilkka turposi hieman taas. Puolassa matkalla kotiin.

Yhteensä 26 km - 2 tuntia ja 59 minuuttia.

LOKAKUUN SUMMAUS

59 km - 6 tuntia ja 23 minuuttia

VUOSIKILOMETRIT 2016

Marraskuun alussa yhteensä 2036 km (Voi voi ...) 

LOPPUUN MAANTIETOA :

Liettuassa kun ajetaan pohjoiseen löytyvät seuraavat kylät juuri tässä järjestyksessä :
Sitkunai, Aristava ja Seta.

PAS MAL

Laiva keinuu. Herään yöllä janoon ja kuumuuteen vaikka hytin lämpö on säädetty minimiin. Istun hetken sängynlaidalla ja mietin voiko ylensyöntiin kuolla. Puolentoista tunnin Superior päivällinen viineineen täyttää edelleen tajunnan lisäksi myös vatsan.

Laiva on Finnstar ja se vie meidät Travemundeen. Alun perin suunnitelma oli mennä Portugalin Faron lämpöön asti ja palata vasta Tammikuun alussa. Kohtalo kuitenkin puuttui peliin ja vei ensin isäni ja sitä myötä reissumielen. Valmiiksi ajateltu vuosien unelma talvehtia Etelässä muuttui nyt lyhennetyksi matkaksi Saksan Trieriin ja sieltä Moselin laaksoa myötäillen Puolaan. Puolasta palaamme tuttua Via Balticaa Tallinnan kautta kotiin. Laivalipun olin ostanut jo toukokuussa edullisesti – vailla palautusoikeutta, joten mennään sitten. Pyyhitään ikäviä matkanvarren pölyjä pois. Pas Mal – ei huono ?

Nilkkaa särkee. Taas viikko juoksematta edessä ja mennyt kohta takana. Sika turpoaa liikkeessä ja minä liikkumatta, näin siis kaksi sikaa yhdellä nyrjähdyksellä – nilkka ja minä. Ultrajuoksun merkillisyys avautuu vasta vuosien puurtamisen jälkeen. Lopputulos on aina sama. Liikkumattomuus. Harjoittelit tai et niin lopulta liike lakkaa. Tunnet olevasi vanha ja etenkin tunnet että sinulla ei ole enää annettavaa.

Eräs nuorempi ystäväni kirjoitti sähköpostissaan minulle että uudet ympyrät Pohjoisessa voivat toimia ponnahduslautana. Hän koki että paikka missä elää ei ole merkittävä vaan tapa miten siellä elää. Tämä on totta mutta jos pyrkii kehittymään ihmisenä sillä tavalla kuin minä pyrin niin ympäristönvaihdokset motivoivat niitä vaikeaselkoisia ajatusprosesseja mitä minä päivittäin läpikäyn.

Kehittymiseen ihmisenä liittyy olennaisena osana kohtuuttomuuden hallinta. Aiheesta on julkaistu kirjakin hiljattain. Minä en sitä aio lukea koska mielestäni on täyttä paskaa jotenkin rajoittaa kokemuksiaan. Jos omakohtaiset kokemukset menevät jonkin rajan yli ja siitä ei selviä voi syyttää vain itseään. Vahvoista pitkien juoksujen jälkitiloista selviäminen on osa juoksua. Ultrajuoksu kun ei ala lähtöviivalta eikä pääty maaliviivalle.

Kohtuuttomuuden hallintaan kuuluu loppuunpalamisen ehkäisy. On nähtävissä että aikamme kulku kohti dystopiaa kiihtyy ja sen myötä liiallinen oman elämän ohjelmointi kokemuksien keräilyssä menee yli yksilön sietorajan. Minusta näin pitää tapahtuakin. On nähtävissä  myös että työn määrä yhteiskunnassa vähenee tai siihen käytetty aika vähenee. Vapautunut uusi aika pitää käyttää jotenkin. Tässä yksilö törmää vaikeuksiin. Syömisen, naimisen ja lepäämisen oheen on keksittävä jotakin mielekästä tekemistä tai muuten turtuu.

Matkustaminen ja uusiin kulttuureihin tutustuminen on juuri tällaista mielekästä tekemistä. Matka itseen helpottuu jos ensin on nähnyt toisenlaisten ihmisten arkea ja historiaa edes pikaisesti ulkoapäin. Olen siis jälleen matkalla mutta myös jatkuvalla matkalla itseeni ja aina paikasta riippumatta.

Aiemmin pohdin sitä onko minulla annettavaa ultrajuoksun kautta itselleni. Minulle ei pelkkä tulos tai uusi ennätys riitä, pikemminkin oma kohtuuttomuuden hallintani on rajojen kohtaamista niitä ylittäen. On helppo palata normaaliin ylitettyään rajat koska lopputulemana pitäisi olla että normaali on sitä parasta arkea. Toisaalta kotiinpaluu tässä minun tilanteessani on uusi kokemus koska koti ja elämisen ympyrät vaihtuvat täysin. Niinpä tutun ja turvallisen raja katoaa. Pas Mal – ei huono tämäkään.

Dystopiaan me ajaudumme. Virkamiehet ovat päättäneet että 2017 alusta kouluissa ei poikia saa enää sanoa pojiksi eikä tyttöjä tytöiksi vaan on käytettävä nimiä. Sukupuolineutraalimpaan ilmaisuun pyritään opetuksessa esimerkiksi niin että enää ei ole olemassa suurmiesten historiaa vaan merkkihenkilöiden historiaa. Miettikääpä käytänön elämää tästä eteenpäin.

Nythän ei siis tarvita erikseen poikien eikä tyttöjen puhuoneita saati vessoja. Pienestä pitäen pienet Matit ja Maijat tottuvat olemaan yhdessä omina itseinään. Ongelman muodostaa se että luoja jo järjesti niin että uuden ihmisen syntyyn tarvitaan aina nainen ja ainakin miehen tavarat. Jos uudet sukupolvet naivat keskenään kaikkea sekaisin niin voi olla haastavaa miten seksuaalinen identiteetti kehittyy ja näkemys omasta minästä ja sen suhteesta kehoon. Virkamiehet – siis virkahenkilöt eivät aina täysin ymmärrä miten kauaskantoisia ovat nämä viisaat päätökset.

Kirjoittajana näen haasteellisena ilmaista itseäni kun suomen kielestä puuttuvat suvut. Siis onko lautamies nyt lautahenkilö ja jos on nainen niin onko se solvaus jos nainen joka toimii lautahenkilön virassa on pienirintainen. Eittämättä leskirouva Widegrenille syntyy myös ongelmia kun hän taloyhtiön huoltoon soittaessaan pyysi apua fyysiseen ulottuvuuksia vaativaan tehtävään asunnossaan. Pitäisikö rouva Widegrenin rohkaistua ja tilata huoltohenkalu ? Ja mitä jos paikalle saapuikin näinä sukupuolineutraaleina aikoina huoltohenkolo. Saiko rouva tarpeensa tyydytettyä eli onnistuiko huoltomies- tai -nainen spesifisessä voimaa vaatineessa tehtävässä näin vanhentuneilla ilmaisuilla ilmaistuna ? Sukupuolineutraaliuteen pyrittäessä syntyy ikäviä tilanteita kun ja jos nimenomaan johonkin tehtävään vaaditaan miehisiä avuja tai toisaalta eritoten naisen avuja.

Kuten kaikesta ylläkerrotusta huomaatte niin matkailu avartaa ja joutenolo täydellä vatsalla keikkuvassa laivassa josta ei pääse minnekään tekee ihmiselle ja etenkin hänen lausepituudelleen hyvää. Ajatuksen lento on lähes sanoinkuvaamattomalla tasolla ja itseilmaisua värittää liikkumattomuuden mukanaantuoma raikas pysähtyminen kun taas toisaalta ympäröivän merielementin luoma vimmainen tyhjän tilan täyttämisen tarve.

Eittämättä jossakin vaiheessa marraskuista kaamosta palaa harjoitusrytmiin erittäin hyvin levännyt juoksija erittäin tavoitteellisena. Pas Mal – Ei huono – todellakaan !

Kun päivitän tätä niin Lyypekissä soivat kirkonkellot. Vanha kaupunki lepää silmiemme edessä. Aamukävely on tehty ja kohta on aika nostaa kytkintä ja suunnata hieman etelämmäksi.
Laivalla tapasimme 80-vuotiaan pariskunnan henkilöautolla matkalla koiran kanssa talvehtimaan Torreviejan lähelle. Suomessa yksiö odottaa kesää tyhjänä. Älkää siis milloinkaan tulko sanomaan minulle että ei muka voi - niinkauan voi aina jotakin kun edes jokin liikkuu... 

---

Koska sain hyvää palautetta tekstistä niin lisään linkin jonka kautta pääsette tähän tyttö-poika-juttuun käsiksi.
Kuten huomaatte niin minäkin jatkoin tahallista väärinymmärrystä tai toisintulkintaa.
Miksi sitten ?
Tietenkin siksi että jos kaikki on niin neutraalia ja ihan helvetin säännönmukaista ja tasaista niin mikään ei maistu miltään eikä oikea hyvää tuottava rehellisyys saa jalansijaa. Kaikki määräykset, päätökset tai säännöt eivät todellakaan estä maalaisjärjen käyttöä.
Koska juuri nyt olen Saksan vanhimmassa kaupungissa Trierissä otan esimerkin täältä Saksasta. Tarjoilija oli ennen Herr Ober tai Fraulein sukupuolesta riippuen. Nyt sanotaan ravintolassa vaan että Hallo ! Aina vaan Hallo. Ainakin minä olisin ylpeä jos minua kutsuttaisiin herr oberiksi työssäni...

Linkki  

 

VIIKKO 42.

Ei juoksua – nilkkaa parannellessa…

Jos siis kirjoitat tai luet niin ainakaan laivan vessaan et siis voi heittää ulkomaisia artikkeleja...