OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTA. OSA 11. NATSI

Otteita pöytälaatikostani- sarja kertoo siis tarinaa menneisyydestäni. Mistä on peräisin rakkauteni elämän ainutkertaisuuteen ja periksiantamattomuuteen. Mistä valintani johtuvat.
Sarja päivittyy hitaasti mutta varmasti - jokaiseen tekstiin joudun raastamaan itseni vereslihalle. Muistot ajalta jolloin olin elämässä varsin ohuilla langoilla kiinni eivät näppäimistölle siirry itsestään.
Kuvaan tapahtumia todellisuudesta ketään säästämättä mutta loukaamatta. Nimet ja tittelit ovat aitoja mutta jos nimiä ei ole mainittu niin siihenkin voi olla syy...
Jos joku kuitenkin innostuisi kustantamaan tämän niin voisin vaikka yrittää kertoa melkein kaiken...

NATSI

Huhtikuu 1993. Yksiöni keittokomeron seinällä on kalenteri mikron yläpuolella. Nojaan tasoon kyynärpäillä ja korjaan asentoani baarijakkaralla. Kylpytakin vyön solmu painaa. Kahvinkeitin napsuu vieressäni. 
Yritän syödessäni keskittyä ajattelemaan jotakin muuta mutta maksamakkaravoileipä vastustaa voimalla. Se maistuu metallilta kuten kaikki muukin.
Katselen sisäpihalle. Vielä lunta. Puutarhakatu 31 jää vanhan VPK:n talon taakse limittäin. Asun ensimmäisessä kerroksessa ja jos pääsisin ulos asunnostani suoraan takapihalle voisin kuvitella olevani rivitalossa keskellä Tamperetta.
29. päivä. Silmäni osuvat kalenteriin uudestaan. Kolme kuuria sytostaatteja takana. Kolme edessä. Eilen keskiviikkona kävin poliklinikalla saamassa tehosteannoksen. Päässä humisee. Olen todella huonossa kunnossa. 
Tämäkin aamu alkoi oksentamalla. Ja nyt sitten maksamakkaraa. Pakko on yrittää jotain. Olen alistunut jopa äitini tuomaan punajuurimehuun. Veriarvot kyntävät jossakin kriisirajoilla.
Minun pitäisi olla iloinen. Lääkäri kertoi että syöpä on vähentynyt. 
Silti olen alkanut hautoa salaliittoteoriaa uudestaan. Ehkä en olekaan sairas vaan minuun testataan myrkkyä. Paljonko ihminen kestää ennenkuin kuolee. Minut on muka valittu miljoonien joukosta koekaniiksi. Syystä että olen hyväkuntoinen juoksija ja muka kestän henkistä painetta ammattini vuoksi. Siedän erilaisuutta ja pystyn elämään vajavaisuudessa vailla toivoa.
Sairaan mielikuvituksen keskeyttää Riku. Jakkara heiluu. Koira ei voi käsittää että keittokomeroon ei mahdu miltei kuusikymmenkiloinen urosbulmastiffi ja minä yhtäaikaa. Sinänsä tervetullut tunkeutuminen. Tarjottu puoliksi syöty maksamakkaraleipä häviää sekunneissa koiran kitaan. Kaamea kieli viimeistelee hävityksen. Lattiaan jää märkä läikkä.
Juon lopun kahvin ja vedän ulkoiluvaatteet niskaani. On alkanut aurinko paistamaan. On pakko lähteä viemään koiraa. Päässä humisee edelleen kun kävelemme kirkkopuiston läpi kohti Pyynikkiä.
Harkitsen piispantalon mutkassa kuntoani. Koiralla olisi menohaluja. Ilma on lämmin mutta lumesta hohkaa vielä kylmää. Päätän yrittää ja suuntaan polulle joka mutkittelee Pyhäjärvenpuoleisella rinteellä mäntyjen suojassa. Ehkä jaksan kävellä portaille asti ja nousta sitten näkötornille. Jos joisi vaikka kahvit tornin kahvilassa kun on näin lämminkin.
Päästän koiran vapaaksi polulla. Jätän sen kaulaan ketjun roikkumaan. Samalla kun pujotan koulutusremmin olkani ylitse rinnalleni avaan mustan pilottitakkini vetoketjua. Täytyy ottaa pipokin pois. Onpa tosiaan lämmin. Aurinko lämmittää kaljua.
Iso uros nuuhkii jotakin lumikasassa. Jään jälkeen. En yksinkertaisesti jaksa. Aina välillä koira pysähtyy odottamaan ja tarkistaa että en ole hävinnyt minnekään. Sairauteni aikana suhteemme on hitsautunut. Tiedän olleeni hieman kovakätinen peruskoulutusvaiheessa mutta lopputulos on silti tasapainoinen. Koira ymmärtää kuka on pomo mutta tietää että siitä välitetään syvästi. On syntynyt keskinäinen luottamus.
Näen kauempana polulla vanhan miehen lähestyvän kepin kanssa. Huudan koiran sivulle ja se tulee mukisematta. Koska en pysähdy koira jatkaa kulkua vierelläni. Polku on kapea ja liukas. Miehen tullessa lähemmäs väistän hankeen ja laitan kaksi sormeani koiran ketjun alle niskaan. Tämä riittää.
Vanha herrasmies pitkässä takissa. Hattu päässä ja keppi kädessä. Kun hän tulee kohdalle hymyilen ja nyökkään mutta en sano mitään. Koira heiluttaa häntää. Mies pysähtyy pari metriä ennen ja katsoo minua silmiin.

- Saatanan natsit ! Potkitte mummoja ja rikotte puhelinkopit. Pidätte verikoirianne vapaana täällä puistossa ja ajatte vielä päännekin kaljuiksi. Hävetkää.
Minulla menee pari kolme sekuntia ennenkuin toivun hämmästyksestäni. Koira on lakannut heiluttamasta häntäänsä kuullessaan miehen äänensävyn. Tunnen sormiini kuinka koiran niskalihakset jännittyvät.
- Anteeksi mutta sairastan syöpää. Sentähden minulta on hiukset lähteneet. En minä...

Lauseeni jää kesken. Silmiini nousee kyyneliä. On kai turha yrittää selittää enempää. Mies jatkaa matkaansa. Ei sano enää mitään. Ei katso silmiini enää.
Seison tallatulla polulla katsellen miehen perään pitkään. Lopulta päästän koiran vapaaksi ja kaivan pipon povitaskusta päähäni. Niistän nenäni ja jatkamme matkaa. 
Nousemme kivisiä portaita hiljaisina harjulle.


VIIKKO 43. JUOKSUT

Ma- Lepo
Ti- 20 km - 2.13, lenkistä kävelyä hieman alle 2 km.
Ke- 12,5 km - 1.21. Illalla kävelyä Kirsin kanssa 7 km.
To- 16 km - 1.45.
Pe- 11,5 km - 1.12.
La- 10 km - 1.06. Laukaan Peurungassa ulkoilureittiä
Su- Kävelyä Kirsin kanssa tunti plus yksin 10 km juoksua - 1.11. Peurungan hiihtoladunpohjaa.
yhteensä 80 km - 8 tuntia ja 48 minuuttia

KARAVAANI KULKEE ; PEURUNKA

Aikanaan JR 6 miesten kuntouttamiseen perustetusta Peurungasta on kasvanut tyypillinen kylpylä- ja liikuntakohde.
Kiinnostavaksi paikan tekee varsin laadukas live-artistikaarti Peurunka Areenalla.
Karavaanareille on tarjolla 15 euron sähkötolppa per yö järvinäköalalla ja wc. Toki maksukuittia vastaan saa alennusta kylpylälipuista jne.
Emme kylpylää testanneet mutta muuten totesimme paikan kohtuulliseksi.
Jenni oli hyvä ja kaikkea muuta kuin hillitty livenä.

ELÄMÄÄ FASKIAN JA SASKIAN VÄLISSÄ

INTRO

Päästäkseen kauas on lähdettävä kotiportilta. 
Ylläoleva kuva on sunnuntailta kello 16.30. 
Ennen sitä olin herännyt 14.30 ja juonut kahvia ja lukenut lehden, nukkumaan olin mennyt aamulla 7.15.  Yöllä taakse oli jäänyt yhdeksän tuntia oksennushuuruisia tarinoita taksin takapenkiltä. Ei siis takapenkille. Sähköikkuna. Painat vain nappia hädän hetkellä ja sitten voit tarkastella vatsasi sisältöä. Minun osakseni jää kuunteleminen - muun muassa.
Ennen sitä olin nukkunut vajaa pari tuntia ennen yövuoroa.
Ennen sitä olin juossut kympin lenkin.
Ennen sitä olin hakannut lekalla tiiligrilliä ja kaivanut Kirsin kanssa lapiolla tiilenpalasia maahan tasatakseni pihakäytävää.
Ennen sitä olin hakannut rautakangella reikiä kotienvarsiin aurausmerkeille ja ennen sitä vaihtanut talvirenkaat työautoon.
Ennen sitä olin herännyt lauantai-aamuna.
Ennen sitä...
Mitä väliä.
Faskian ja Saskian välissä annat vain kaiken.
Melkein.

VIIKKO 42. JUOKSENTELUT

Ma- 15 km hiekkatiellä tasaista - 1.42.
Ti-Lepo
Ke- illalla poluilla 12 km - 1.12.
To- erittäin myöhään pimeässä 8 km tiellä - 52 min.
Pe- 14 km aamun pakkasesta nauttien - 1.34
La- 10 km pimeässä - 1.14
Su- 16 km tasaista tiellä - 1.38. Lenkistä asvalttia 10 km.
yhteensä 75 km - 8  tuntia ja 12 minuuttia

FASKIA

Ylläoleva ei sinällään esitä mitään erikoista yli sataan viikkokilometriin tottuneelle ultrajuoksijalle mutta nyt kilometrit tulivat helposti. 
Kuten edellisessä postauksessa kerroin juoksu tulee jo luonnollisemmin. Tämä tarkoittaa että viikon jälkeen olo on tasapainoinen ja uutta viikkoa odottava. 
Hiukan tätäkin viikkoa rasittivat syystyöt eli esimerkiksi lehtien haravointi ja valitettavasti lisääntynyt palkkatyö henkilökuntani sairaslomailun tiimoilta. 
Ja sitten se faskia.
?
Siis oikean jalkapohjan jännekalvot. 
Joku saattaa kysyä että miksi en mene urheilulääkärille jos kinttu vaivaa ? Minusta tällä kokemuksella ja kilometreillä on turhauttavaa mennä kuuntelemaan urheilulääkärille tämä sama minkä nyt teille kirjoitan plus kysymys mahdollisesta injektiosta.

Kas kun kuulun niiden toivottomien vanhojen teuraiden (ikääntyvät sonnit ry.)  joukkoon joilta jokainen asiansa osaava urheilulääkäri kysyy että pistetäänkö piikki kortisonin ja tulehduskipulääkkeen sekoitusta ? Ihminen on luotu liikkumaan mutta jokainen urheilulääkäri on varmasti kanssani eri mieltä että paljonko.
Plantaarifaskiitista on paljon harhaluuloja joita kansanomainen nimitys luupiikistä vielä tukee. Totuus on että kilometrien ja iän myötä rasvakudos jalkapohjasta ohenee ja juoksun isku menee perille asti. Ihmisen sinänsä fiksu jalka yrittää tasata kuormitusta ja jalkapohjan jänne on sitten kovilla.
Itselläni on ollut tukipohjalliset jo 90-luvulta tasaamassa faskian ja holvin kuormaa. Ortopedin tekemät "jalkavuoteet" ovat vieläkin ehjät mutta jalkani on muuttunut vuosien saatossa eli pitäisi teettää uudet. Näitä jalkavuoteita eivät mitkään footbalancet tai muut geeliviritykset korvaa. 
Jalkavuoteet maksavat 200 euroa pari mutta voin vakuuttaa että juoksemalla, hiihtämällä ja lumikenkäilemällä plus muu vapaa-ajan käyttö sekä työkäyttö päälle en ole omiani (kaksi paria) rikki saanut. Paitsi vasemman jalan kolmannen varpaan alle on kulunut reikä toiseen pariin. Varvastyöntöä on ollut arviolta siis vähintään 50000 kilometrin matkalla.
Minulla ei mitään piikkiä ole. Valmistautuessani 2012 kuuden päivän juoksuun sekä 2013 tuhanteen mailiini on jalka ollut satunnaisesti niin kipeä että aamulla on tarvinnut ontua. Silti sillä on pystynyt juoksemaan paljon ja jatkuvasti. Tämä vaiva tulee ja menee välillä. Tokihan jatkuvaa kipua ei ole ollut sillä siinä menee raja vanhemmallakin teuraalla hyppimisessä.
Harmilliseksi sensijaan muodostuu kokonaisrasituksen hallinta tässä vaivassa. Jalkani kun rasittuu juoksun lisäksi yhtälailla lapiolla kaivaessa kuin lehtiä haravoidessa. Tavallisesta kävelystä puhumattakaan. 
Juoksijan olisikin käytettävä elämässään varsin laajaa kenkäkirjoa. Lenkkikenkä ei ole työkenkä vaan pitkiin seisomisiin tai vaikkapa rakennushommiin kovapohjainen turvakenkä tukee jalkaa erilailla. Sisätöissä joku birkenstockin kaltainen skandaali on paikallaan puhumattakaan kasuaalivirsuista arkeen ja juhlaan. Näissä voi sitten hyödyntää omia tukipohjallisia tarpeen mukaan kuten työkengissäkin.
Keskittymällä ja rennosti juoksemalla tilanne minulla pysyy toivottavasti hallinnassa. Ei kai kukaan kuvitellutkaan että ultrajuoksijana arkeeni ei silloin tällöin kuuluisi kipua. 
Siihen lääkärin antamaan pistokseen muuten on minulla todella pitkä matka mutta nöyrryn lopulta siihenkin. (Historiassani on yksi piikki saatuna...)
Ystäväni Jyrki L. Haukiputtaalta totesi ystävällismielisesti aiemmassa kommentissaan että "ei aina tarvi mennä pitkää ja hiasta". Tietenkin näinkin välillä mutta uskon sittenkin että jalkani kestävät tulevaisuudessa todella pitkää ja hidasta. Tavoitteena kun on juosta yhtämittaa kuudesta päivästä aina viiteenkymmeneen kahteen päivään putkeen. 
Ja jos suoraan sanon niin intervalleilla tulee noissa hommissa housuun - perusteellisesti. (kakit siis)

SASKIA

Ihmisyyden perustaksi luen iltarukouksen joka ilta. Valitettavasti päivittäiseen aamulauluun on myös nykyisin aihetta. 
Se alkaa : "Kun ei rahat riitä, jukulauta..."
Pirkanmaalaisilta yrityksiltä on viime vuoden aikana sulanut liikevaihdosta yhteensä 600 miljoonaa euroa. Vaikka edustamani liikenne ei aivan hännänhuippuna olekaan niin syvällä kynnetään eikä valoa näy. Tai oikeammin seisotaan rivissä.
Sven Hasselin Porta söi aina vahvasti ennen hyökkäykseen lähtöä ja sanoi sitten : "Sormi pois pyllystä." Poliitikoille voisi sanoa samaa. Tai ainakin jos ottaisivat sormet pois korvista ja avaisivat silmät - painajainen ei ole ohi vielä.
Suomessa on tehty suorastaan perkeleellinen määrä selvityksiä ja pumaskoita mitä pitäisi maan taloudessa tehdä. Kukaan vaan ei uskalla päättää mitään oikeasti. Konkreetisti.
Ruikuttamisen sijaan meidän tulisi uskoa huomiseen. Pitäisi olla ylpeä tekemisistään ja arvostaa niitä. Ja antaa mennä vaan. Rohkeasti.
Olen ekonomistien kanssa samoilla linjoilla että ensin veroja alas 7 - 12 prosenttia ja sitten palkkoja alas 5 - 10 prosenttia. Rakenteet uusiksi ja investoinnit pyörimään. Ja työt ja kulutus lisääntyvät. Pyörä alkaa pyöriä. Rahalla saisi enemmän. Näin pääsisimme eroon tästä kuoliaaksisäästämisen ideologiasta.
En pidä politiikasta enkä siitä kirjoittamisesta. Sensijaan minua kiinnostaa miksi joudun maksamaan 26 euroa ja risat täällä Lidlissä samasta ruokakassista, jonka Saksan Lidlistä saan 20 eurolla. 
Nyt on sitten turha ruikuttaa että kaikki on kaukana täällä pohjoisessa. Kuka käskee raahaamaan esimerkiksi Närpiöläistä luomutomaattia edestakaisin tukkuliikkeeen varaston ja varsinaisen myyvän liikkeen välillä. Joo, se olisi jättekiva jos olisi hintakilpailua ihan oikeasti ilman turhia välikäsiä.
Sensijaan on byrokraattinen kilpailulainsäädäntö, jonka lopputuloksia kukaan ei kuitenkaan valvo. Yhteiskunnan maksamiin kuljetuksiin pitää auton täyttää tietyt päästönormit ja muitakin vaatimuksia on koko joukko sekä kalustolle että kuljettajille. Sitten kun kilpailut on kilpailtu niin Tampereellakin asiaa toteutetaan esimerkiksi 1997 mallisella bussilla.  Tuolloin kun ei oltu kuultukaan mistään euro 5 tai euro ncap:stä ynnä muista.
Samaan yliolkaisuuteen kuuluu sekä poliisin että ely-keskuksen innokkuus tarkistella millä liikenneluvalla mikäkin auto on henkilöliikenteen ajossa ja minkälaisilla tunnuksilla se on varustettu tai edes mikä virka-asu kuljettajalla on päällä tai onko autossa alkolukkoa saati edes taksamittaria vaikka sillä taksia ajetaankin.
Suuta kuivaa nimittäin yhteiskunnan luomien velvotteiden laskuja maksaessa ja näitä edelläkerrottuja asiakkaille selvitettäessä senverran että välillä on saskiaa hörpittävä ja vielä hiilihapollisena. 
Mutta juoksijanhan on juotava muutenkin.
  

OUTRO 

Hela hönen. Nou nugets. Tää on endurancea eikä transrasvaa.

Kana, erikseen liemestä kokoonkeitetty (kerma)kastike, kasviksia ja erikseen kasviksia kera perunan, tietenkin puolukkasurvosta tuoreeltaan omasta pihasta poimittuina ja leipää.

Linkki kiinnostuneille :   Jalkavuode 

YLIVERTAINEN JALALLINEN ?

Juoksin siis tänä vuonna 1622 km reilussa 27 vuorokaudessa ajalla 12.5. - 8.6. Tuhat Mailia Elämälle on dokumentoitu blogiini ja löydät sen selaamalla sivupalkin arkistoa toukokuun ja kesäkuun ajalta - päivästä päivään.
Reissun jälkeen minulta on kysytty lukemattomia kertoja että miltä nyt tuntuu, miten olen palautunut ja mitä juoksu minulle merkitsi ? Olen vastannut aina hieman eritavalla riippuen kysyjistä. Vain yhden asian olen systemaattisesti kieltänyt : en ole kova jätkä vaikka moni niin väittääkin.
Nyt pöly on laskeutunut ja savun jälkeen tarkistan kytkentöjä tässä hieman julkisesti.

Lähtiessäni Nuorgamista 12.5. olin huippukunnossa. En koskaan elämässäni ole ollut niin hyvässä kestävyyskunnossa kun tuolloin olin - myös mieleltäni. Tämä oli harjoittelun tulosta. Mukaan lasketaan koko elämän aikana tehty harjoittelu mutta etenkin viiden viimeisen vuoden ultraharjoittelu antoi mahdollisuuden yrittää.
Lopetin harjoittelun käytännössä huhtikuun 7. päivä. Lopun ajan lepäsin ja juoksentelin virettä ylläpitäen.
Tällä hetkellä on kulunut siis kuusi kuukautta siitä kun olen viimeksi harjoitellut ! Tähän kun lisätään tässä välissä itse tuhannen mailin juoksu ja siitä palautuminen, niin ei todellakaan ole ihme että viime aikoina ei ole oikein juoksu kulkenut. Toki olen tässä välissä juoksennellut aikani kuluksi parinsadan kuukausia mutta harjoitteluksi moista en kutsu.
Tuhat mailia näivetti ja taannutti minut fyysisesti. Tuntemuksieni mukaan noin pitkäkestoinen suoritus vie lihasmassaa ja voimat. Heti suorituksen jälkeen elimistö käy kierroksilla monta viikkoa yrittäen toipua eli kaluaa loputkin varastot tyhjiin. Tästä johtui painoni jatkuva lasku melkein kolmen viikon ajan juoksun jälkeen.
Juokseminen saati harjoittelu ei ole järkevää tällaisen urakan jälkeen. Kuinka paljon sitten aikaa pitää kulua jotta voi taas aloittaa päivittäisen juoksemisen ? Vastaus on helppo. Kun jättää turhat mittaukset pois ja kuuntelee itseään tietää kyllä koska on valmis. Mitään aikarajoja ei voi antaa. Juoksun täytyy löytyä itsestään, helposti ja luonnollisesti.
Sensijaan kuinka sitten taas edetään onkin huomattavasti vaikeampaa. Ylivertainen kädellinen ei helposti nöyrry vaan lähtee liian suurin toivein liikkeelle. Se mikä harjoituksena kehitti ennen taantumista voi tuhota nyt loputkin. Nylkky ei usko vaan nylkyttää. Kärsivällisyys ehkä palkitaan. Ehkä.
Viisainta lienee näihin monipäiväjuoksuihin lähteminen hieman aliharjoitelleena kuin yli. Itse suoritus on jo niin vaativa että jos aikoo saada parhaan lopputuloksen on todella oltava mistä ottaa sitten kun matkalla on vaikeaa. Kaikkea ei voi harjoitella. Edes risti-istunnassa saati juosten.

Henkisesti juoksu antoi kaiken mahdollisen. Koska juoksun aikana noudatin vanhaa viisautta : "Silloin on veisattava kun kirjat on auki." Tällä tarkoitan keskittymistä hetkeen. On kyettävä antamaan tietyin ajoin kaikkensa. Aivan kaikki. Vain siten pääsee perille ja onnistuu kuten minä.
Kaiken antamisella tarkoitan rehellisyyttä kohdata uusi päivä jo juostun jälkeen. Takeita onnistumiselle ei anneta ennenkuin on perillä. Olettaa ei kannata mitään. Mitä tahansa voi tapahtua.

Juoksun aikaisesta ravinnosta kuten syömisistäni yleensäkin on kyselty paljon. Ennenkuin ryntäätte proteiinipatukkaa ostamaan muistakaa esimerkiksi että 1200-luvulta asti suomessa on viljelty härkäpapua. Kyseinen laji on virna eli hernekasvi eikä sillä ole pavun kanssa mitään tekemistä. Sensijaan sen sisältämä proteiinimäärä päihittää kevyesti patukat ja muut keinotekoiset. Tällä haluan sanoa että askel lähtee tarvallisesta hyvälaatuisesta ravinnosta. Lisäaineet sitten vasta kaupan päälle. 
Minun takanani näistä vastaa Kirsi. Ja täysin suvereenisti. Pöperö on juuri oikeanlaista. Toki noihin kilometreihin joutuu imemään jo hieman palautusjuomaa ja pillimehua mutta ne eivät ole pääasia. Pillimehu voi kyllä helpottaa - jos on paha mieli eikä kukaan taputa pyllylle...

Tuntuu siis hyvältä ja kiitos, olen nyt palautunut. Siinä määrin kuin sitä voi itse kontrolloida tässä lajissa. Lajissa jonka harjoittaminen perustuu hallittuun jatkuvaan ylirasitukseen ja inhimilliset rajat ylittäviin suorituksiin.
Juoksu sujuu siis pikkuhiljaa päivä päivältä luonnollisemmin. Aivan terve en kuitenkaan ole. Minua monta vuotta kiusannut oikean jalan jalkapohjan jänteen kiinnityskohta kantapään etupuolella vaivaa tasaisen epäsäännöllisesti. Ehkäpä se ei pidä autonajamisesta eli kaasun ja jarrun käytöstä. Ainakaan se ei pidä alle sadan kilometrin juoksumääristä per viikko.

Juoksun suurin merkitys on matka eteenpäin henkisen tasapainon kehittämisessä. Ymmärrys ohikiitävästä hetkestä nimeltä elämä. Ja sen hetken käyttämisestä.
Ylivertainen kädellinen en siis ole enkä ylivertainen jalallinenkaan. Sensijaan todella pitkälle on mahdollista juosta jos ymmärtää rakastaa elämää ja sen antajaa. Viimekädessä myös poisottajaa. Tästä syntyy nöyryys kulkemiseen ja rajojen rikkomiseen.
On vain uskottava että se on mahdollista.

VIIKKO 41.

Ma-Lepo
Ti-15 km -1.42
Ke- 14 km - 1.36
To- 6 km - 40 min.
Pe- 14 km - 1.42
La- 8 km - 53 min.
Su- 18 km - 2.01
yhteensä 75 km - 8 tuntia ja 34 minuuttia

Viikko oli fyysisesti erittäin raskas mutta alan kestää sitäkin jo. Fyysisyys ei nyt johtunut juoksusta vaan muusta aktiviteetista.
Kaivoprojekti mökillä valmistui. Hirsitöistä pääsin kirvesmiehentöihin ja niistä peltitöiden kautta putkitöihin. Lapiotyöt ja sitten sähkötyöt. Tähän päälle leipätyö jossa pari yövuoroakin. Ja juoksu kaiken päälle.
Kynttilä siis palaa mutta ehkä ei molemmista päistä...

Valmis. Vanhat pellit leikattuna ja oiottuina uuden aluskatteen päälle. Päädyssä on hana johon uppopumppu nostaa vettä kun painaa katkaisinta. Kaivolle kaivettiin 25 metriä maakaapelia ja katkaisimella katkotaan vaihetta ei maata. Tämä turvallisuuden vuoksi koska jos vaihe olisi päällä kokoajan voisi pumpun moottori palaa jos se alkaa etsimään maata omatoimisesti. Jos joku ei ymmärrä mitä selitän on syytä antaa sähkömiehen hoitaa hommat - minä kun hallitsen puolijohdetekniikan perusteiden lisäksi muutakin sähköstä...

TULOSSA TULOKSIA...

Vaikka en ole niin kevytrakenteinen kuin Marko eikä minulla ole niin paljon tukkaa kuin Mikaelilla enkä varsinkaan ole niin hyvä kuin Jari niin uskallan silti yrittää. Nämä kolme ystävääni ovat antaneet positiivisia lausuntoja möhkäleistä, joita kutsutaan Hoka One-juoksukengiksi.
Eli alla kuluu Nike Zoom Vomerojen, Nike Wild Trailien lisäksi Hoka One One Rapa Nui 2- kengät. Möhkäleet kuvassa vasemmalla.
Eli kunhan kilometrejä kertyy niin saatte arvioni myös näistä ...

ELÄMÄ JATKUU

Asiakas tulee taksini kyytiin Tampereen hotelli Ilveksen taksiasemalta. Mukavanoloinen nuorimies kertoo osoitteen ja alkaa spontaanisti kerrata iltansa tapahtumia. On tavannut pysäyttävän naisen - jälleen kerran... Ja menossa ensiviikolla treffeille... Mies on yhtä hymyä ja sanatulvaa.
Ajan pihasta oikealle Hatanpään Valtatielle ja kiihdytän rauhallisesti kohti Suvantokadun risteystä. Nuorimies vaikenee äkkiä kesken lauseen. Samassa ohitsemme suhahtaa poliisiauto siniset vilkut leimuten. Katson edessäolevan risteyksen punaisiksi vaihtuvia valoja. Samassa näen toisenkin poliisiauton vilkut päällä antamassa pysähtymismerkkiä edessäni ajavalle ulkomaalaisrekisterissä olevalle autolle.
Olen nostanut jalan kaasulta ensimmäisen poliisiauton mennessä ohi. Automaattilaatikko on vaihtanut vapaalle ja minä vaihdan kaistaa pysähtyen punaisiin valoihin. Välissä on vain yksi tyhjä kaista joten näemme tilanteen selvästi. 
Poliisiautot ovat jääneet kymmenen metriä pysäyttämänsä auton taakse limittäin. Toinen poliisiauto on meihin nähden hieman poikittain. Poliisi käskyttää ja pysäytetystä autosta noustaan hitaasti kadulle kädet ylhäällä. Poliisimiehet ovat suojassa avattujen autonovien takana.
Katson viistoon taaksepäin ja näen poliisin pitävän oven suojassa käsiasetta vasemmassa kädessään. Vasen jalkani painaa jarrua ja oikea on kaasun päällä valmiina. Rauhallisesti sanon asiakkaalle että jos ammunta alkaa niin ajan päin punaisia. Että pitää kiinni lujasti sillä käännymme heti vasempaan ylämäkeen.
Tilanne seisoo hetken. Käyn mielessäni läpi että jos painan kaasun pohjaan ja käännän ratin vasemmalle niin saan pitää itsekin ratista tosissani kiinni. Turboahdettu diesel on varsin ripeä lähtemään paikaltaan tarvittaessa. 
Nuorimies kalpenee takapenkillä. Neljä varsin rotevaa miestä seisoo kädet ylhällä kadulla. Kaksi poliisimiestä lähestyy heitä rauhallisesti kävellen ja kaksi muuta poliisimiestä varmistavat ovien suojasta takaa.
Valot vaihtuvat vihreiksi ja käännymme vasemmalle syvään hengittäen.
Loppumatka perille sujuu rauhallisesti ja tilanteesta keskustellen. Asiakkaan lähtiessä toivotan onnistuneita treffejä ensiviikolle. 
On tavallinen taksin yövuoro Tampereella ja elämä jatkuu. Toistaiseksi.

Aristoteleen mukaan ihmisen pitäisi kyetä elämään olemustaan toteuttaen. Siis teloksensa mukaan. Käytän tässä tuota telos-sanaa jotta pysytään alkulähteillä. Delfoin oraakkelithan kaiverruttivat hiekkakivipaasiin tärkeimmät ajatuksensa :
- "Tunne itsesi."
- "Ei mitään liikaa."
Kumpikin näistä toteutuu minun elämässäni. Todellisuudessa ensimmäistä opettelen ja toiseen pyrin. Siksi kahden valvotun yövuoron jälkeen jäinkin kotiin vaihteeksi lepopäivää pitämään. Lenkinkin jätin tekemättä.
Viikko on ollut kevyt mutta vain juoksun puolesta. Kunnia-asia on ollut päästä korjaamaan mökillä Kirsin isän 32 vuotta sitten rakentamaa kaivon hirsikehikkoa. Vaihdoin siihen kaksi hirttä Kirsin kanssa ja tein kaivoon uuden kannen. Vielä pitäisi uusia kehikon kate niin sitten saa talvi kaivon tulla.
Nyt koen toipuneeni Tuhannesta Mailista. Parin viimeisen viikon aikana keho ja mieli ovat vastanneet harjoitukseen ja yhdentyneet. Pinnan alla väreilee odotus tulevasta harjoituskaudesta.
Elämä jatkuu. Toistaiseksi. Kiitos siitä Yläkertaan.

VIIKKO 40.

Ma- 10 km tiellä - 1.03
Ti- 11 km tiellä ja poluilla - 1.08
Ke- Lepo
To- 13 km poluilla otsavalolla - 1.30
Pe- 10 km - 1.09. Tiellä otsavalon kanssa.
La- 9 km - 1.03.
Su- Lepo / Yövuorojen jälkeen jätin lenkin tekemättä, oli hapero ja vanha olo.
Yhteensä 53 km suunnitellun 75 km sijasta - 5 tuntia 53 minuuttia

Syyskuussa tuli siis 282 km - 36 tuntia 41 minuuttia

Ei siis pelkkiä juoksukuvia aina...

SEN SAAT MISTÄ LUOVUT

Jokainen kestävyysjuoksua harrastanut on kokenut päivän, jonka lenkki pyyhkii pois.
On herätty aamulla ja syöty aamupala. Oleiltu tunti tai puolitoista ja sitten lähdetty lenkille. Kierretty mittariin suunnitellut kilometrit tai juostu vaistonvaraisesti pitkään. Tultu lopulta suihkuun kotiin. Kävelty jäykin jaloin keittiöön. Syöty ensin hyvin ja sitten oikaistu sohvalle tai sänkyyn. Aavistaen jo mitä on tulossa.
Ja se on sitten siinä - koko päivä. Lenkki veikin kaiken. Herätty unilta tunnin tai parin kuluttua kahvin keittoon ja todettu että ei mihinkään enää tänään. Mihinkään ei pääse. Jalat ovat loppu. Jää vain uninen, lämmin sameus, josta sitten iltaan mennessä toipuu asteittain elävien kirjoihin.
Loppujen lopuksi itse en ihmissuhteiden ja hyvän kirjallisuuden lisäksi juuri muuta päiviini kaipaakaan. Tai kaipaisi... Mutta kun olisi palkkatöitä ja kotitöitä. Ja muutakin asiainhoitoa.

Viimeisten viikkojen aikana Suomen valtio on ensin kertonut ajavansa taksilain muutosta. Käytännössä minulta ollaan viemässä mahdollisuus tehdä työtäni, jos vuoden 2016 kaavaillut muutokset astuvat voimaan. Mahdollisuus tehdä työtä tarkoittaa tässä mahdollisuutta tulla työstä saamallaan palkalla toimeen.
Kirsikaksi kakkuun tehtiin sitten eläkeuudistus. Pääsen kaksi vuotta myöhemmin eläkkeelle kuin alunperin piti päästä. Lisäksi eläkeuudistus jätti täysin huomiotta työssä jaksamisen. Huippuna virkamiehet kertoivat ohjeistavansa lääkäreitä kuinka paljon mistäkin sairaudesta saa myöntää sairaslomaa.

Minulle riittää nyt. 
Olen tehnyt periaatepäätöksen että aloitan asteittaisen luopumisen vuoden 2016 kesällä.
Lukija kysyykin nyt että mistä luopumisen ? Minäpä kerron.

2016 kesän lopulla saa minulta ostaa omakotitalon järven rannasta. Vuoden 2017 alusta en käytännössä tee enää muuta kuin juoksen, kirjoitan ja tapaan ystäviäni. 
Yritykseni taustalla olen niin kauan kuin vaaditaan tai sen pitäminen pyörimässä on järkevää mutta varsinaisen ajamisen lopetan kokonaan 2017 vuoden alussa. Yritys pyörii lähinnä kuljettajan työpaikan turvaamiseksi. Minä en saa sieltä mitään.
Olen käynyt jo nyt tulokselliset vuokraneuvottelut. Muutan matkailuautoon asumaan ja vuokraan sille paikan, johon saan rakentaa pienen huoltotilan ja katoksen.
Tulevaisuudessa luonnossaliikkuminen ja metsätyöt Kirsin avuksi kuuluvat ohjelmaan kuten muutkin pienet työt maaseudulla tähänkin asti, mutta muuten on hiljaista.

Valtio haluaa että jaksan pidempään työssäni. Valtio haluaa että hyvinvointiyhteiskunta säilyy. Valtio haluaa verotuloja.
Minä haluan vain elää oman elämäni ja juuri niinkuin minä itse haluan.

Kuten olen julkisuudessa sanonut aion elää ikävuosieni 50 - 60 välin kuten ihmiset yleensä kuvittelevat elävänsä 60 - 70 vuosiensa välin. 
Jos Luoja suo. Minä siis en ole kuvitellut eläväni ikuisesti.

Matkailuauto on siitä pirullinen asunto että sen voi siirtää vaikkapa marraskuuksi Portugaliin. Siellä on lämmintä ja mukavaa. Ja halpaa käydä kaupassa.
Ratkaisuni on itsekeskeinen mutta en koe olevani epäisänmaallinen tai vielä vähemmän en koe olevani velkaa (enää) tälle maalle. Eiköhän ainakin osa syöpähoidostani liene jo tullut maksetuksi lukuisten verojen ja maksujen muodossa, joita yritykseni on talkoillut valtiolle 15 vuotta.
Luopumalla niin sanotusta normaalista elämästä luovun lukuisista eri maksuista, jotka kohdistuvat asumiseen ja elämiseen. Laittamalla elämäni mahdollisimman pieneksi ja vaatimattomaksi saan tilalle runsain mitoin aikaa tavata ystäviäni, lukea kirjallisuutta ja juosta. Jos aikaa jää vielä tämänkin yli uhraan sen sitten esimerkiksi vapaaehtoistyöhön vaikkapa vanhusten ulkoiluttajana.

Talorahat loppuvat aikanaan. Sitten alkaa marjanpoiminta.
 
Suomen valtiovallalle lähetän samanlaiset terveiset kuin muuan tunnettu Hämeenkyröläinen aikanaan.

Tässä kuitenkin häneltä kaiken ydin, kuunnelkaa sanat tarkkaan.

VIIKKO 39. JUOKSUT

Ma- 8 km - 1.10. Osa kävelyä koska Onni soitti.
Ti- 8 km - 52 min. Tiellä kuten eilenkin.
Ke- 8 km - 54 min. Tiellä.
To- Lepo
Pe- 20 km - 2.13. Osittain polkuja, mukana asvalttia ja hiekkatietä.
La- 16 km - 1.52. Julkujärven polkuja ja hiekkatietä.
Su- 15 km - 1.46. Umpimetsää ja kivikkopolkua sekä hiekkatietä.

Yhteensä 75 km - 8 tuntia ja 47 minuuttia

KATSAUS MENNEESEEN VUOTEEN

Tammikuu - 509 km - 56 tuntia ja 55 minuuttia
Helmikuu - 312 km - 34 tuntia ja 9 minuuttia
Maaliskuu 515 km - 57 tuntia
Huhtikuu 297 km - 31 tuntia ja 23 minuuttia
Toukokuu - 1188 km - aikaa en ole laskenut ( 1000 Mailia Elämälle alkoi 12.5.)
Kesäkuu - 560 km - aikaa en ole laskenut (1000 Mailia Elämälle loppui 8.6.)
Heinäkuu - 200 km - 23 tuntia ja 4 minuuttia
Elokuu - 233 km - 31 tuntia ja 27 minuuttia
Syyskuu - nyt 261 km, pari päivää puuttuu vielä...


Onpa rosoista. Kun kirjoitan tätä on koossa syyskuun lopussa jo 4075 kilometriä tälle vuodelle. Kolme kuukautta aikaa vielä eli viimevuoden 4722 km ylittynee ilman terveysmurheita.
Viikon 39. ylläolevat kilometrit vastaavat noin pikkunättiä sadan kilometrin viikkoa tasaisella tiellä lopsutellessa. On aivan eri asia juosta kivikkoisia ja juurakkoisia polkuja ylös ja alas sekä tarpoa mutkaisia polveilevia hiekkateitä kuin hiipiä tasaista asvalttia. Voimaakin tulee ihan erilailla.
Tasaiseen tiehiipimiseen siirryn enemmän sitten Marraskuussa. Sitä ennen juoksen kieli poskessa ja hieman sinnepäin. Aika ei ole vielä siirtyä päivittäiseen ja kurinalaiseen juoksemiseen vaikka toki hiukan jo vahdin kertyvää määrää ja nostan sitä asteittain.

LENKILLÄ AIKA KULUU

Ultrajuoksijana ja korpifilosofina olen jakanut kanssanne paljon positiivisia tuntemuksia. Toisin sanoen olen kirjoittanut huomattavan paljon elämää avartavista kokemuksista ultrajuoksun kautta. Olette jakaneet kanssani tietä paremmaksi ihmiseksi tulemisessa ultrajuosten tai ultrajuoksun myötä valintoja tehden.
Harvemmin olen kirjoittanut ultrajuoksun kääntöpuolesta. Siitä kun ei suju vaikka juoksisi kuinka pitkälle. Vaikka miten kontrolloisi mieltä kohti positiivisuutta onkin edessä pelkkää mustaa negatiivisuutta. Hetkistä jolloin voima ei ole kanssani. Epätasapainosta.

Sitä kun tulee töistä kotiin. Pitkän päivän istumisen jälkeen. Juo kahvit vaikka päivän kahvikiintiö onkin jo täynnä. Istahtaa hetken rakkaimpansa kanssa. Keskustelee, kuten on tapana, samalla aistien tarvetta omien ajatusten tuuletukselle.  Käydään silti päivää läpi hetken aikaa, kiireettä.
Kumppani jo tietää, että kohta ultrajuoksija lähtee taas. Ulos. Lenkille. Kertomansa mukaan muuttumaan taas ihmiseksi työpäivänsä jälkeen.
Sitä sitten raapii jotain ulkoilukampetta niskaan. Hamuaa jotkin tossut ja kiinnittää kellon ranteeseen. "Moi, olen puolitoista tuntia..." Satelliitit löytyvät ja sitten vaan. Vimmaisesti eteenpäin askeltaen.
Ensikilometreillä röyhtäilee liian isoa lounasta ulos. Sitten kahvipieruja. Alkaa tulla hiki ja kalpeus vaihtuu punoitukseen. Liikaa vauhtia. Selvästi.
Sitten käy puskassa. Paperi on tietenkin unohtunut. Sammalta tai lunta. Mitä väliä. Olo kevenee ja tasoittuu. Olisi hymyn aika. Voisi alkaa juoksu kulkemaan. 
Mutta.

Mielipä aloittaa esityksen. Ensin esiin nousee työpaineet. Nämä raportintekijät ja muut velvoitteenhoitajat. Ihmiset joilla on elämässään vain työ ja rahan arvot. Arkipäivän ahdistelijat, jotka pitäisi viedä saunan taakse ja ... kyllähän te tiedätte.
Tai asiakkaat. Meitä on moneen junaan. Aina ei synkkaa. Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Palvelua heti ja vain minulle kiitos! Nämä joille mikään ei kelpaa. Nämä jotka pitäisi viedä suolle ja ... kyllähän te tiedätte.
Sitten jo vähän helpottaa. Kunnes mieli nostaa muuta. Helppo on sieltä Helsingistä huudella. Jaksakaa pidempään. Käyttäkää julkisia kulkuneuvoja niin maailma pelastuu. Juu, kyllä käytettäisiin jos niitä olisi myös maaseudulla.
Ajoneuvovero nousee. Reilun kolmen vuoden aikana toisen kerran. Korotuksen jälkeen keskipäästöisen auton vero on noussut 85 prosenttia. Tällä hallituskaudella bensa 6,8 senttiä ja diesel 17,8 senttiä - korotusta siis per litra. 
Yritykseen tulee perjantai-iltana satanen rahaa kello 23 - 5 välillä. Tästä maksetaan kulut, myös palkka. Niin mikä palkka ? Ai niin. Vuoden alusta poistuu verohelpotus uudesta autosta. Täytyy yrittää tienata 10000 euroa enemmän kolmessa vuodessa jotta saa uuden auton vanhan kuluneen tilalle. Taidetaan tuoda Saksasta käytetty. Ja valtioko saa näin lisää verorahoja ?
Suomi kuten koko taksialakin turpoaa omaan mahdottomuuteensa. Verotorpparin, eli minun on kuokittava kuten isäntä määrää. Eli valtio. No onneksi kohta kilpailu vapautuu ja lopulta saatte, jos ei muuta niin kävellä kotiin. Minulle kohta riittää ja minä juoksen kotiin. 
Vaikka hieman arveluttaa. Kun kouluja ja sairaaloita suljetaan niin matkat pitenevät. Että miten kulkevat vanhukset esimerkiksi. Valitetaan että kuljetuskustannukset nousevat. Ai niin, hoidosta siis säästetään. Eli plus miinus nolla.
Helsingistä jo käydään huollattamassa auto Virossa puolella hinnalla merkkikorjaamossa. Ja käydään kaupassa samalla edullisesti. Lauttalipuista huolimatta jää vielä säästöön. Ja arkadianmäellä vaan pelastetaan Eurooppaa, Afrikkaa ja koko maailmaa. 
Tienkunnossapitorahojen leikkausta pienennettiin. Uutisoitiin että määrärahat lisääntyivät. Voi sen noinkin sanoa mutta luullaanko meitä suomalaisia aivan ääliöiksi ? Jos leikkaus pienenee ei alkuperäinen summa ainakaan kasva. Ja tiet ovat kokonaisuudessaan hirvittävässä kunnossa - kehäkolmosen ulkopuolella.
Ja niin edelleen.

Sitten tulee mitta täyteen. Yhteen lenkkiin ei negatiivisuutta mahdu enää. Alkaa tyyntyminen. Pikkuhiljaa alkaa huomata ympärillään luonnon tämänkertaisen ainutlaatuisuuden. Raitis ilma tuulettaa ajatukset. Vapautuu. Syntyy yhteys.
Ja alkaa muuttumaan ihmiseksi. Ihmiseksi, jonka ainoa mahdollisuus pysyä järjissään tulee luopumisen kautta. Ulkopuolelle jättäytymisen kautta.
Mutta ei oman elämänsä ulkopuolelle jättäytymisen.
Päinvastoin.

VIIKKO 38.

Ma- 6 km - 45 min. Kotona tiellä pohjoisesta paluuajomatkan päälle.
Ti- Lepo ; reissuväsymys kolmen viikon rundin päälle.
Ke- 13 km - 1.26. Väkinäistä perseilyä.
To- Lepo ; no niin, taas.
Pe- 8 km - 52 min.
La- 16 km - 1.57. Pimeä yllätti ja meni kompuroinniksi lopussa ilman otsavaloa.
Su- Aamulla kävelyä Kirsin kanssa 7 km.
       Iltapäivällä 14 km - 1.42 osin poluilla - tulin kotiin 3 km aiemmin kuin olin suunnitellut.

Yhteensä juoksua 57 km - 6 tuntia ja 42 minuuttia

Kuvaan viikkoa nyrkkeilijä Jyri Kjällin legendaarisin sanoin Barcelonassa :

V*ttu ei pysty !

Anteeksi.

Mutta todellisuudessa lenkillä aika kuluu. Vaikka minulla on kahdenkymmenen vuoden kokemus kestävyysharjoittelusta niin en ole ihan varma mitä minun pitäisi nyt tehdä. 
Ensikerran vuosiin olen siis taantunut. Ja se tekee hyvää. Niinsanotusti alhaalta aloittaminen. Tällainen vanhempi keittoliha joutuukin palaamaan taas ihan perusasioihin.
Mutta todellisuudessa lenkillä aika siis kuluu. Ystäväni Raine Koivumäen vanhan mutta erittäin aikaa kestävän teesin mukaan lenkille mennään tietyssä vaiheessa harjoittelua vain kuluttamaan aikaa. Ja piste. Ei sen enempää. Vastaukset tulevat aikanaan.
Ylirasituksesta on turha puhua minulle mitään. Minä tähtään reilun kahden ja puolen maratonin päiväannoksiin kisassa. Ultrajuoksijan toleranssit ovat muualla. Niiden täytyy olla.
Joten - älkää huolestuko - täältä tullaan. Varmasti, mutta ajan kanssa.

HILJAISUUDEN PEILIPINNALLA

Juoksen kohti tunturia. Laaksossa kiemurteleva polku on sateesta märkä. Valo siivilöityy koivikosta ja määränpää vilahtelee jossain kaukana ja korkealla edessä.
Laakso on pohjaltaan uskomattoman rehevä. Saniaista ja muuta peittävää aluskasvillisuutta on runsaasti. Puulajeihin lukeutuvat mänty, kuusi, haapa koivu ja tervaleppä vaikka jäämerelle on 50 kilometriä. Mikroilmasto korkeiden seinien välissä. Vasemmalla puolellani joki virtaa polveillen ja välillä voimansa purkaen putouksina kohti turkoosia merta.
Niistän nenää ja huohotan kylmää ilmaa sisääni. Olen iltalenkillä ja aika on rajallinen ennen pimeää. Kirsi on jäänyt matkailuautoon lepäämään päivällä tekemämme tunturivaelluksen jäljiltä. On valtava rikkaus päästä jakamaan luonto rakastamansa ihmisen kanssa jossain korkealla vesiputouksen reunalla ja rajattomalla tunturilla.
Olen kahden tulen välissä. Taakseni jää kaikki mitä tarvitsen ja edessä on jälleen tuntematon polku. Silti jokin voima vetää juoksemaan eteenpäin yli rajojen. Vuodesta toiseen syksyisin olen hakenut pohjoisen hiljaisuudesta vastauksia kysymyksiin.
Oikeammin olen juossut hiljaisuuden peilipinnalle. Odottanut kuuliaisesti mitä hiljaisuudesta nousee esiin. Mitä kysytään tällä kertaa. Mitä pinta heijastaa tällä kertaa. Ja joka kerta olen yllättynyt perusteellisesti. Vain yksi kysymys on ollut joka vuosi sama.
Hiljaisuus tekee ihmiselle hyvää. Kaikki eivät sitä kestä. Tai oikeammin eivät kestä hiljaisuudesta esiin nousevia kysymyksiä. Vastauksia on vaikea löytää tai sitten ne edellytävät muutosta. Jopa koko elämän muutosta.
Sydämeni jyskyttää ylämäessä. On pakko kävellä jyrkempää osuutta hetken. Polku on muuttunut kiviseksi tieksi. Hiki valuu puroina pitkin selkääni. Olo alkaa keventyä. Vilkaisen ranteessani olevaa kelloa ja arvioin kuinka kauas voin juosta jotta ehdin matkailuautolle ennen pimeää.
Olen sanonut Kirsille että viivyn reilun tunnin. Hän on tottunut ultrajuoksijan puoliskona kertomaan ajan kolmella. Tosin nyt taskussani on puhelin, joka kylläkään ei kuulu täällä alhaalla mutta onhan siinä edes taskulamppu.
Olen täysin lopussa tänä syksynä. Askel on taantunut ja mekaaninen, itseään toistava ja kuluttava. Kesällä juoksemani tuhat mailia ei tunnu lähtevän kehostani millään. Mielestä sen ei tarvitsekaan lähteä. Sehän oli juoksu itse elämälle. Joskus elämä antaa ja joskus ottaa. Nyt se on ottanut kaiken - fyysisesti.
Uteliaisuus ajaa minua mutkasta toiseen ja mäen taakse. Miten ihmeessä jaksan. Taas. Tuo on se kysymys joka toistuu vuodesta toiseen. Mistä saan voimaa siirtyä aina vain kovempien tavoitteiden pariin. Matka on loputon - minä en.
Saavutan juostessani tasapainon. Mieleni on tyhjä ja maailmassani kaikki on hyvin. Poissa on ihmisten aiheuttama melu ja kaikki muu keinotekoinen. Luotien rikkiompelema ja ahneuden alistama maailma. Eriarvoinen ja rakkaudeton.
Monesti mietin yritänkö todistaa juoksuillani jotain. Itselleni en ainakaan. Mutta muille. Kaikille niille jotka kiinnostuvat ajatuksistani. Mihin pyrin. Olen ollut esillä julkisuudessa eri tavoin ja tuonut ajatukseni esiin omana itsenäni. Kirjoittamalla ei voi muuttaa maailmaa mutta entä juoksemalla ?
Kysymys on kiehtova ja unohdan ajankulun. Kilometri toisensa jälkeen jää ja alkaa hämärtää. Yhtäkkiä tajuan ajankulun ja pysähdyn. Liike lakkaa. On täysin hiljaista. Vasta kun liike lakkaa kaikki pysähtyy ja on hiljaista. Olen täysin yksin hämärtyvässä illassa jossakin Norjalaisen laakson pohjalla lähellä Jäämerta.
Käännyn ympäri mutta juuri ennenkuin otan paluumatkan ensimmäisen askeleen aika pysähtyy. Kirkas levollinen ajatus asettuu ymmärtämään hetken. On kaikki mitä tarvitsen. Sekä edessä että takana. Kysymys on matkan loputtomuuden ymmärtämisestä. Kysymys on uskosta uuteen alkuun. Ensin päivästä toiseen ja sitten joskus ikuisuuteen.
Juoksen tasaisesti hämärtyvässä illassa. Polun näkemisen kanssa on vihreässä viidakkomaisessa joentörmässä vaikeuksia. Pelästyn rytinää matalan joen hiekkasärkkäisesssä saaressa. Hirvi pelästyy vielä enemmän kuin minä. Juoksemme hetken yhdessä päättömästi erisuuntiin.
Jälleen kerran keskittyminen herpaantuu ja kaadun jalan jäädessä kiinni johonkin. Menen ilmassa kyljelleni ja mätkähdän mustaan kuraan. Mihinkään ei satu. Makaan hetken maassa ja nousen sitten ylös jatkaakseni.
Viimeiset kilometrit juoksen voimakas vierelläkulkemisen tunne mukanani. Saavun parkkipaikalle joen rantaan. Kirsi on tehnyt nuotion ja istuu liekkien loisteessa. Joki virtaa oikealla puolellamme tasaisesti. Jossain huutaa varpuspöllö kimeästi.
Sitten on taas hiljaista ja tiedän jälleen miksi jaksan vuodesta toiseen.

KUVIA KLIKKAAMALLA NE SUURENEVAT, MAISEMIA JA MUUTA IHMEELLISTÄ MATKAN VARRELTA

VIIKKO 37.

Ma- Lepo / 1,5 tuntia kävelyä Reisadalenin laakson lopussa, tutustuen ympäristöön.
Ti- Tunturivaellus Kirsin kanssa Reisadalenista ylös 800 metriin; 13 km - 7 tuntia.
      Iltalenkki juosten 11 km - 1.22.
Ke- Lepo / Kävelyä Skjervoyn saarella.
To- 9 km - 1.24. Juosten Saanalle pohjoispuolelta ylös ja portaita alas. Nihkeää.
Pe- 10 km tunurivaellusta Kilpisjärvellä.
       Iltalenkki juosten 8 km - 57 min. Aivan poikki.
La- 10 km - 1.00. Pello, pururataa illalla. Erittäin helppoa juoksua.
Su- 10 km - 1.11. Pello, aamulla polkuja ja purua.
yhteensä juoksua 48 km - 5 tuntia ja 54 minuuttia

Mukava viikko vaikka varsinaiset juoksukilometrit jäivätkin (suunnitellusti) vähäisiksi. Vaellus on erittäin hyvää peruskunnon hoitoa.