Kummatkin näistä tutuista ovat entisiä urheilijoita. Toinen kilpajuoksija ja toinen kilpahiihtäjä. Juoksijan ura on loppunut jalkavaivoihin ja hiihtäjän ura motivaatiopulmiin.
Kummatkin ovat elämässään tahoillaan kohdanneet avioeroja, masennussairautta ja päihteiden väärinkäyttöä mutta kumpikin on onneksi saanut elämänsä kertomansa mukaan raiteilleen. Toinen on sairaseläkkeellä ja toinen jatkaa vielä työssään.
Kummankin kanssa olen harjoitellut kauan sitten. Molemmille olen kiitollinen että he ovat opettaneet minulle kestävyysharjoittelun perusasioita. Olen myös onnellinen että molemmat ovat saaneet elämäänsä värejä vaikeiden vaiheiden jälkeen.
Entinen hiihtäjä on perushumanisti ja puhelun sävy oli positiivinen ja kannustava. Lähinnä pahoitin mieleni siitä että totesin hiihtäjän hiihtävän edelleen elämänsä synkkiä aikoja jälleen kerran ennen vappua. Johtuen kait siitä että hiihtäjän ja edesmenneen äitini ladut risteytyivät aikanaan - äitini syntymäpäivä kun oli vappuna.
Miten saisin hänellekin viestini perille ? Että ihmisen tulisi aina katsoa rohkeasti eteenpäin unohtaen menneet. Että uutta elämää on vain edessäpäin.
Toisaalta olen kiitollinen että minulle soitetaan. Jos vain voin jotenkin auttaa sanomisillani tai läsnäolollani niin yksi tavoitteeni on jo saavutettu. Hyvä saa aikaan hyvää ihmisten välille ja heille erikseen tahoillaan.
Entinen juoksija tapasi soitella minulle öisin parhaassa sekakäytön kurimuksessaan. Jossain vaiheessa puhalsin pelin poikki ja pyysin kääntymään ammattiauttajan puoleen. Amatööripsykologina toimiminen on erittäin vaarallista varsinkin kun on jo mielialalääkkeet päällä ja oikeaa terapiaa tarjolla. Ystävyyssuhteita rassataan aina näissä tapauksissa. Tässä tapauksessa pyysin vain että minulle soitetaan selvinpäin ja päivällä. Selvänä ei kuulemma kuitenkaan uskalla soittaa. Vastikkeetonta apua ei minulta kuitenkaan saa, pitää ensin itse yrittää.
Nyt entinen juoksija oli lukenut aamulehden jutun. Hänen mielestään yritän näyttää jotain juoksemalla tuhat mailia. Kerään kuulemma huomiota. Toitotan taas syövästä.
Hän ei ymmärtänyt. Selitin ja hän ehkä ymmärsi vähän. Hänkin lopuksi toivotti hyvää matkaa ja lapinystävänä muistutti henkisesti olevansa mukana, ainakin pohjoisessa.
Mistä kaikki julkisuus kohdallani kauan sitten alkoi ? Juostuani ensimmäisen maratonin syövän jälkeen silloisen kaupunkilehti Tamperelaisen toimittaja halusi haastatella. Oli saanut nimettömän vinkin.
Tämän jälkeen eri lehdet vuosittain aina välillä kiinnostuivat. Lopulta TV-2 teki dokumentin. Minua pyydettiin luennoimaan Pirkanmaan Syöpäyhdistykselle nuorten ryhmälle. Ja niin edelleen.
Syöpäselviytyjä Pasi Koskinen. Ladies and gentlemen. Esirippu ylös. Tättärää.
Rakkaat ihmiset, voin vakuuttaa teille että syövästä ei koskaan selviä. Sitä ei selätetä. Korkeintaan sen kanssa oppii elämään. Vaikka tauti talttuu jää pelko uusimisesta. Pelon kanssa on opittava elämään.
Ja vaikein kysymys on vastausta vaille. Tekisinkö kaiken uudestaan ? Kestäisin rankat hoidot ? Yrittäisin jatkaa elämää puolikuolleena ja silvottuna.
Kyllä vai ei ? Joko riittää ? Annetaanko olla ?
Kyllä vain. Rakastan elämää !
"Poika perkele et ikinä luovuta nii, annat vaan välillä vähän periksi..." sanoi vaari.
Sekä entiselle juoksijalle että entiselle hiihtäjälle. Kaikille muillekin. Epäilijöille. Kilpaurheilijoille ja tuloksentekijöille. Kaikille jotka luulevat että tukijat syytävät tilit täyteen rahaa, juoksija juoksee ja marssilaulut pauhaavat salamavalojen melskeessä. Kaikille jotka eivät usko.
Kuulkaapa :
Lähdetään juoksemaan. Mennään hiljaa. Juodaan ja syödään välillä. Mennään niin hiljaa että kaikki nauravat. Mennään ensin päivä ja puhutaan.
Mennään sitten toinen päivä. Voidaan hieman nukkuakin mutta ei paljon. Hidas matkanteko ottaa koko päivän ja vie aikaa. Juodaan ja syödään välillä. Vaihdetaan vaatteita. Puhutaan. Ja mennään vaan taas.
Mennään kolmas päivä ja puhutaan lisää. Mennään niin monta päivää että joko minä tai te sanotte että ei enää. En jaksa enään.
Minä en sano niin. Mutta istahdan lepäämään jos tarvitsee. Kävelenkin välillä. Minä nöyrryn mutta jatkan taas. Matka jatkuu. Aivan varmasti.
Iloitsen jos te jaksatte pidemmälle kuin minä. Olen onnellinen teidän puolestanne. Kannustan teitä.
Mutta jos käykin niin että te ette jaksa ? Mihin käännytte ? Mistä etsitte voimaa jatkaa ? Uskallatteko myöntää että ei enää ? Vaikka tuloksenteko vaatisi vielä lisää ?
Minä uskallan. Minun ei tarvitse näyttää kenellekään mitään. Minä olen saanut lahjoista parhaimman - saanut elämäni takaisin.
Niin, olen yrittänyt käyttää elämääni hyvin. Sen kertovat kilometrit ja kokemukset niiden varrelta. Vuosien varrelta.
Otanpa esimerkin. Juoksin ensimmäisen maratonin 273 päivää viimeisestä syöpähoidosta maaliskuun pakkasella 1994. Huhtikuussa 1995 juoksin Pyynikki-juoksun 9,3 km reitillä 34 minuuttia ja 57 sekuntia. Tuona vuonna osallistuin yhteensä 18 hölkkäkisaan. Tuloksena silloiset ennätykset puolimaraton 1.24 ja vieläkin voimassaoleva maratonennätys 3.08, juostuna Kuopiossa itsenäisyyspäivänä pakkasessa.
Olin vuonna 1994 siis 30-vuotias. Ja eittämättä erittäin toipilas vielä 1995. Muistoja jotka ovat tärkeämpiä kuin ennätykset. Kohdatut ihmiset. Elettyä elämää. Mitä sitten ?
Mieluusti olisin pitänyt terveyteni ennallaan ilman puolen vuoden melkein hengenvievää hoitojaksoa. Luovuttaisin käsiäni vaivaavat hermoratavauriot puutumisineen ja valkosormisuuksineen pois koska tahansa.
En minä tähän ole tähdännyt. Se minut tähän on tuonut. Se juoksu. Kestävyysjuoksu. Nyt ultrajuoksu. Päivääkään en silti vaihtaisi pois.
Ei siis ole tarvetta näyttää tai toitottaa. Ei ole pyrkimystä huomion kohteeksi. Sen sijaan on tarve valaa uskoa muille jotka ovat kohdanneet vaikeuksia. On tarve laittaa persoonansa peliin ja avata osittain elämäänsä blogin kautta kiinnostuneille. Antaakseen perspektiiviä kaikille omien haaveidensa toteuttamiseen. Kehoittaa kaikkia elämään tässä ja nyt ennenkuin on myöhäistä.
Sanalla sanoen kehoitaa kaikkia lopettamaan paskapuheet ja tekemään ihan itse !
VIIKON 18. HARJOITTELUNI
Ma-Lepo
Ti-20 km - 2.10.
Ke-Lepo
To- 20 km 2.08.
Pe- Lepo / Kävelyä Kirsin kanssa vajaa tunti.
La- 11 km - 1.07
Su- 9 km - 51 min.
yhteensä juoksua 60 km - 6 tuntia ja 16 minuuttia
Kevyt viikko. Kunto nousee edelleen. Ja mieliala. Kiitos Kirsi, Make ja Ari.
HUHTIKUUN SUMMAUS
Juoksua yhteensä 297 km - 31 tuntia ja 23 minuuttia - 10 lepopäivää
Auto odottaa ja pakataan, pakataan ja pakataan... |
Julkisuus ei tuo pelkästään hyviä asioita, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä tahansa, kuten tässäkin tapauksessa. Julkiseen kirjoittamiseen otetaan myös kantaa hyvin monin tavoin, eikä kaikki ole aina positiivista. Olemme rohjenneet tarjoamaan persoonamme ihmisille. Se on vaatinut rohkeutta.
VastaaPoistaNegatiiviset kommentit ovat joskus jonkun itsensä puhdistautumista, joskus tarpeellisia kirjoittalle itselleen, jotta oma näkemys laajenee. Otamme vastaan kaikki, mutta jokaisella on omat rajansa. Aivan kuten on juoksemisessakin. Ne ovat tietenkin kaksi täysin eri asiaa, mutta symboliikkana verrattavissa.
Täälläpäinkin varmasti on monenlaista puhetta minun juoksuista, varmasti myös jonkun verran sinunkin. Silti olen yllättynyt, että täällä päin ihmiset aika avoimesti arvostavat pitkien matkojen juoksuja, taivaltamisia, vaikka ne ovat hitaitakin, kuten minullakin on. Sitä ei voi väheksyä - arvostusta.
Olkoot voimaannuttavana täkäläisten mukana olo henkisesti sinun suorituksessasi! Olen vähän ylpeä Nivalan paikallisten ihmisten arvostuksesta esim. tätä 1000mailin erittäin vaativaa haastetta kohtaan. Täällä päin usein ihmetellään... "-miten ne jalat kestää". "-ootta aivan omassa sarjassa". Hyvä, että ovat kestäneet. Olemme siitä kiitollisia. Unohtamatta vatsaa ja päätä.
Oikein levollista valmistavaa viikkoa! Olet mielessäni paljon. Välitän ystävästäni todella paljon. Tiedän, että voin vähän henkisellä mukana ololla rentouttaa mieltäsi. Toivottavasti. Hyvää matkaa! Reitillä nähdään ja kuullaankin varmaan vielä tässä välissä.
Kiitos, arvostan kommenttisi korkealle.
PoistaLukijoille kerrottakoon että Onniin olen tutustunut ultrajuoksun kautta; mitä kaikkea tuo laji antaakaan ja yhdistää ihmisiä...
Kohta starttisi lähestyy. Toivotan kaikkia niitä ultrajuoksun ihanuuksia matkasi varrelle ja niitä riittää. Mutta yksi asia, mitä velipoikani kanssa aina on sanottu ihmisille, kun ovat meidänkin juoksuja ihmetelleet, että täytyykö sitä aina juosta. Ei tarvitse juosta, vaan SAA JUOSTA. Sinä saat juosta Nuorgamista Hankoon! Ei muuta kuin kohti etelää. Oriveden kohdalla tavataan! Osunee ehkä johonkin kesäkuun kolmannen päivän kohdalle. ONNEA MATKAAN!
VastaaPoista