KAUKANA MUTTA KOTONA

VIIKKO 35 KUVIN JA SANOIN ; klikkaa kuvia niin ne suurenevat peräkkäin katsottavaksi...

Ma- Keskipäivällä töiden välissä 10 km - 1.06; osittain poluilla.
Prioriteetti on vaihtunut - lenkki ei saisi jäädä tekemättä.

Ti- Aamu 10 km - 1.05 tiellä tasaista.
Ensin lenkille sitten töihin. Mieli askartelee jo lähdössä Käsivarteen.
Tapaan töiden jälkeen ennen lähtöä Harrin. Tapasin hänet ensimmäisen kerran 1983. Harrilla ei ole koskaan huonoa päivää vaikka syytä voisi olla.
Harri on hengityskoneessa. Kone painaa viisi kiloa akkuineen. Akuissa elämää on kolme tuntia, sitten on löydyttävä pistorasia.
Juodaan kahvia. Harrin äiti on leiponut. Harri sanoo että vaatii paljon juosta Suomen halki. Minä sanon hänelle että se vaatii yhtä paljon kuin että sinä istut siinä etkä juokse.
Katson häntä silmiin. Hän nauraa ja sanoo ettei hän kulu jos otetaan kuva.
Mielessäni ajattelen niitä ihmisiä jotka valittavat että on tylsää ja tasaisen harmaata, ei ole tekemistä ja masentaakin vielä.
Harri kävi Ruotsin risteilyllä kesällä. Ei yhtään huonoa päivää. Mies on neljäkymmentäkolme vuotta vanha ja elävä esimerkki siitä että lihassairautta sairastavan ei kannata kymmenvuotiaana allekirjoittaa sitoumusta että ei laiteta koneeseen.
Harri Leskinen on facebookissa. Tykätkää. Kerrankin on aihetta !

Ke- Aamulenkillä Menkijärvellä 5 km verryttelyä - 39 minuuttia.
Tutustun korsumuseoon ja taistelulinjaan juostessani. Pudistelen ajomatkan väsymyksiä. Yöllä satoi todella rankasti mutta aamu on kaunis.

Iltapäivällä Nivalassa 10 km - 1.02.
Onnin kanssa hissukseen rupatellen. Mies on ennätyskunnossa. Kun kirjoitan tätä olen jo saanut viestin että ennätys maratonilla tuli ! Itse arvioin että 3.29.45. mutta vielä Nivalan laihtuva poika paransi juoksuaan tuostakin ...

To- Kemissä Markon kanssa 11 km - 1.07.
Tässä on toinen ennätyskunnossa oleva nuorempi hirvas. Berliinissä kyyti on taatusti kylmää. Arvioin että 2.59.45. Maratonilla siis.
Käydään syömässä rantapaviljongissa ja jatkan sitten Lidlin kautta matkaa Käsivarteen.
Tähän on tultu. Saksalainen ketju myy suomalaisia elintarvikkeita omiin kääreisiinsä pakattuna halvemmalla kuin suomalainen ketju. Voi voi. Sieltä ostetaan mistä halvalla saadaan. Ruoka on kallista eikä sen ostamiseen todellakaan pidä kytkeä isänmaallisuuden rasitteita.

Pe- Välitunturit. Vuoskun tieltä Sarvisoiville. 20 km - 3.00.
Vihdoinkin kotona. Henkisessä kodissani.
Huohotan ylös rinnettä. On ollut jo pakkasta koska maassa on punaista mutta nyt on lämmintä kaksitoista astetta. 655 metriä merenpinnasta. Huikaiseva maisema. Hiljaisuus. Kiitollisuus.

La- 21 km - 3.38. Ropijärvenperän kautta Koarvevarrille; 733 metriä merenpinnasta.
Ajoin Vuoskulta saunaan Ropin pirtille, joka on tarjonnut konstailematonta retkimajoitusta ja muuta palvelua jo vuodesta 1965. Suosittelen mutta ei krominkiiltoa hakeville. Paikka matkailuautolle maksaa 6 euroa plus sähkö 3 euroa yöltä eli erittäin edullista kuten mökkimajoituskin. Ja se sauna plus Naimakkajärven kristallinkirkas vesi !
Heräsin aamulla väsyneenä. Päätin jo ennalta että en juokse enempää kuin noin 20 kilometriä.
Monissa retkeilyoppaissa reitti Ropinsalmelta Ropijärven perälle on tuomittu märkänä ja soisena;  pusikkoisen vaikeana. Kuka on niin hullu että lähtee sitten kesä- ja heinäkuussa sulamisvesien nostamille soille sääskien imettäväksi lämpöön ?
Juoksin lähes kuivin jaloin Juovvavarrin ja Paihkasvaaran sivuitse mönkijäreittiä. Haastavaa on, sen myönnän kyllä.
Tunturissa oli lievää sumua joka tietenkin hälveni paluumatkalla. Aamuvirkut ryntäilijät saavat tukehtua aamupuuroihinsa - tämä on kokeneiden kulkijoiden vaikea valtakunta. Minäkin lähdin liikeelle vasta 11.00 ja sekin oli liian aikaisin.  Aurinko kun poltti sumun pois vasta puolilta päivin mutta ei ylhäältä tunturista.
Maisemat palkitsivat silti. Vaikka olen väsynyt en silti olekaan aivan niin huonossa kunnossa kuin luulin.
Kuinka rauhallista täällä onkaan. Mahdollisuus kokea Jumala luonnossa.
Ajatus on 1914 Hankolaisen kauppiaan Carl Saudingerin. Hän pystytti Hyvinkään Sveitsin suojelualueelle kyltin : "Havaitse Jumala luonnossa - Se Gud i naturen"
Ulottuvuus on voimakkaasti läsnä tunturin loppumattomassa autiudessa. Kuten syöpääkään ei selätetä niin tunturiakaan ei huiputeta. Käydä huipulla voidaan mutta ihminen lähtee ja huippu jää. Sama on syövästä parantumisen kanssa. Syöpä lähtee ja loppumaton rakkaus elämään jää. Tai sitten ei.
Siinäpä vastaus miksi olen täällä juoksemassa.

Su-Norja, Salluoaivi 1052 metriä merenpinnasta. 16 km - 2.50.
Piti mennä vain pikkuisen puistelemaan... Tämä on isojen poikien leikkejä. Huipulle kavutessa matkalla oli poikittaisia ja pystysuoria kivikiiloja. Maanvyöryn vaara oli voimakkaasti läsnä. Kokemus on opettanut varomaan ja kivilajien tuntemus on eduksi.
On upeaa juosta vapaasti kevyellä varustuksella huikaisevan hienossa auringonpaisteessa korkealla. Tunturien väliin jäi joukko purppuransinisiä järviä ja pari eri putousta kohisi matkamusiikiksi.
Pelkkää nousuakin kertyi noin 4 km ja nousumetrejä arviolta 1500, mukavasti näillä seuduilla.

Huipulla, vasemmalla puolellani horisontissa on Saana-tunturi, Kilpisjärvi ja Malla.

Kenkäperspektiivistä alaspäin juostessa.

Kaikenkaikkiaan palkitseva viikko. Asia jatkuu ensiviikolla mutta välillä täytyy paistaa makkaraa. 
Viikon vitsi oli että sain Kilpisjärven kaupasta ostamilleni pyykkipojille vuoden takuun ja oikein takuukuitin - on aikoihin eletty; hyvä Sini-tuote !

Juoksua yhteensä 103 km - 14 tuntia 38 minuuttia; kokonaisaikaa : tunturilenkeistä voi pyöreästi vähentää 45 minuuttia maisemienkatselua niin saa käsityksen etenemisestäni edes suurinpiirtein. 

Muuten mukavaa mutta vanhempana (50 vuotta) teuraana kaipaan elastisuutta edelleen. Sen puutteen huomaa etenkin alamäissä loikittaessa. Kuivuva liha korvaa kuitenkin puutteen osittain.

KOHTI VIIMEISIÄ RAJOJA JUOSTEN

Olen juossut 22 vuotta ja 64299 kilometriä. Monet ovat juosseet enemmänkin. Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava että erittäin monet myös huomattavasti vähemmän. Omista lähtökohdistani katsottuna useimpien kärsivällisyys olisi loppunut jo aikoja sitten.
Liekki ei ole itsellänikään palanut tasaisesti. Intohimo harjoitteluun on ollut monasti koetuksella. Milloin mistäkin syystä. Terveys,työ ja muut elämän pienet murheet. Joskus on tuntunut jopa että alkaa riittämään - tämä on nyt tässä. Mutta sittenkin olen aina palannut tekemään matkaa juosten eteenpäin.
Ultrajuoksua viimeiset kuusi vuotta. Ilman taukoja. On ollut jotenkin helppo taival alkaen 50 km juoksusta tähän tuhatmailiseen asti. Selkeät tavoitteet, harjoittelu ja sitten tavoite. Toipuminen ja uudestaan. Nälkä on kasvanut ja uteliaisuus omiin kykyihin myös.
Käytännössä olen toipunut noin kymmenessä viikossa hyvään perusjuoksukuntoon kisasta kuin kisasta. Nyt on toisin. Tuhat Mailia Elämälle onnistui hienosti mutta toipuminen on ollut huomattavasti hitaampaa kuin olin kuvitellut pessimistisimmissäkin (hieno sana...) arvioissani. Oma arvioni on että toipuminen ottaa kohdallani kolme kertaa tavallista enemmän aikaa. Tähän on tyytyminen. Voisin puhua jopa taantumisesta mutta ehkäpä se on ennenaikaista vaikka juoksu tällä hetkellä onkin todella raskasta ajoittain. Yleensäkään en kestä minkäänlaista fyysistä rasitusta omien toleranssieni mukaan katsottuna lainkaan kuten ennen. Jatkuva väsymys seuraa päivästä toiseen. Toisaalta olen erittäin tietoinen että toleranssini ovat vaativat itselleni.
Henkisesti voin hyvin. Yhä paremmin. Varsinkin nyt kun ensiviikolla suuntaan matkailuauton pohjoiseen kohti Käsivarren suurtuntureita ja Norjaa. Illuusio arjen vapaudesta alkaa ja sen myötä uusien vastausten etsintä. Kysymys on taitojen riittävyydestä. Jos/kun taidot eivät riitä on otettava itsestään irti vähän enemmän. Juuri tähän haen vastausta. Mikä on kohdallani vähän enemmän ?
Olen vuosikausia löytänyt vastaukset avarasta tunturista. Hiljaisesta yksinäisyydestä. Korvissa ujeltavasta tuulesta ja jääkylmistä kirkkaista vesistä. Noilla kivikkoisilla rinteillä on syntynyt päätös toisensa jälkeen. Päätökset ovat toistaiseksi pitäneet. Viimeisin vei minut halki Suomen ja taakseni jäi 1622 kilometriä juosten.
En koskaan muista olleeni näin väsynyt lähtiessäni Yliperään. Ylikuntoinen. Huonokuntoinen. Palautumaton. Voimaton. Siksipä olenkin päättänyt jättää pitkät reppujuoksut tekemättä ja keskittyä perusasioihin tutuilla mutta vaativilla reiteillä.
Olen ilmoittanut alkavani harjoittelemaan Unkarin 6-päivän juoksuun vasta joulukuussa. Jos aion juosta joulukuussa 500 - 600 km on minun pikkuhiljaa lähdettävä liikeelle jo nyt. Tässä kuussa tähän mennessä yhteensä juoksemani 130 km ei oikein vakuuta - se pitäisi mennä viikossa joulukuussa - vieläpä helposti...
Tilanne onkin kohdallani juuri nyt mielenkiintoinen. Seuraava kilpailu on siis toukokuussa ensivuonna juostava 6-päivän juoksu. Kaukana siintää haave 3100 mailista, jonne Unkari on kevyt välitavoite. Toisaalta en itse pysty päättämään koska haavetta pääsen yrittämään. On siis valmistauduttava ja oltava valmis.
Olen siis matkalla kohti viimeisiä rajoja ultrajuoksussa. Tämä ei tarkoita juoksun loppumista tai palon sammumista. Tälle matkalle tai näille rajoille siirryttäessä kilpailu on tauonnut ennenkuin se on alkanutkaan. On vain ymmärrys voimasta ja uudesta alusta päivästä päivään. 
Matka on loputon - minä en.

Viikko 34.

ma- 8 km tiellä - 53 min.
ti- 8 km tiellä - 54 min.
ke - lepo
to- 8.5 km poluilla ja umpimetsässä - 1.00.
pe- lepo/migreeni
la- 8 km tiellä - 48 min.
su- ap. reilu tunti kävelyä sienimetsässä Kirsin kanssa. ip. 11.5 km poluilla - 1.21.
yhteensä juoksua 44 km - 4 tuntia ja 47 minuuttia

 

PAREMPAA TEKEMISTÄ

Minulta kysyttiin juostessani halki Suomen Tuhatta Mailiani Elämälle että eikö ole parempaa tekemistä.
Kysyjälle vastasin mutta kysyjältä en kysynyt - että eikö juokseminen olekaan hänen mielestään parempaa tekemistä ?
Ihmettelen usein ihmisiä, jotka sanovat että ei ole tekemistä. Siis aika ei kulu ? Ja minä kun luulin että se kuluu kuluttamattakin. Kertokaa mistä saa tunteja lisää vuorokauteen !
Riippuu tietysti yksilöstä ja hänen valinnoistaan mikä on parempaa tekemistä itse kullekin. Mielestäni pääasia on että on tekemistä. Ja mielekästä sellaista.
Kokonaan toinen asia on mitä seuraa jos on valinnut niinkin haavoittavan lajin paremmaksi tekemiseksi itselleen kuin ultrajuoksun. Tällä tarkoitan juoksun koukuttavaa vaikutusta niin henkisesti kuin fyysisesti.
Koska itselläni prioriteetti on ollut - harvinaista kyllä - aivan muualla kuin juoksussa viime aikoina olen kokenut kovia juurikin juoksun puutteen takia. Jos jokin on perkeleestä niin se että terveenä ei lenkille ehdi. Tai kuten minun tapauksessani ei pysty päivän muun aktiviteetin jälkeen menemään.
Rakennustelineillä oman palkkatyön sivussa keikkuminen vie ajan ja voimat. Sensijaan siitä saa hyvän mielen kun tietää auttavansa toisia ja tekemällä heille sellaista mihin he eivät enää ikänsä puolesta oikein sovi.
Olen tarkoituksella valinnut nyt näin. Tunnen itseni senverran hyvin että sitten kun siirryn päivittäiseen juoksemiseen ja myöhemmin harjoitteluun, niin aivan varmasti löydän tämän positiivisena edestäni.

Viime maanantaina olin Tampereen Mediapoliksen Tv-studiossa yhdessä pitkänmatkankävelijä Mirja Kärnän ja vapaasukeltaja Simo Kurran kanssa Ylen Inhimillinen Tekijä-ohjelman nauhoituksissa. 
Jakso tulee ulos 12.9. Jos katsotte sen ymmärrätte ehkä hieman enemmän ultrajuoksustani ja sen henkisestä puolesta.
Palaan asiaan vielä blogissani ennen jakson lähetystä kunhan saan Yleltä lisää materiaalia ja linkin ohjelman sivuille ennakkoon.

Sitä ennen : Jos ette keksi parempaa tekemistä niin lähtekää lenkille juoksemaan...


Viikonloppuna soi Hämeenkyrön kirkossa komeasti Denise Wardin johtama puhallinorkesteri Musica ja Miscantti kuoro. Ohjelmassa oli muunmuassa allaoleva teos, jossa on klassista ja progea sekaisin.

VIIKON 33. JUOKSUT

Ma- ilta 5 km - 31 min.
Ke-14 km - 1.34
La-12 km - 1.20
Su- 5 km - 34 min.
yhteensä 36 km - 3 tuntia ja 59 minuuttia

Tämä käy huonosta harjoittelusta.

Apupoika Tane on Belgiasta.

Sade tulee.

KÄRSIVÄLLISESTI KOHTI SISINTÄ

Olen julkisesti ilmoittanut että haluaisin olla mukana 2016 New Yorkin 3100-mailin juoksussa. Edes mukana oleminen ei matkan tässäkään vaiheessa ole itsestäänselvyys. Vaaditaan kärsivällisyyttä, kuten sitä on vaadittu viimeisten 20 vuoden aikana juoksemalla päivästä päivään - tavalla tai toisella.
Sri Chimnoy Marathon Team järjestää joka vuosi noin neljälletoista juoksijalle mahdollisuuden yrittää selviytyä äärimmäisestä ultrajuoksusta. 52 päivää aikaa, 18 tuntia päivässä ja 3100 mailia. Siis mailia. 4989 kilometriä.
Tuossa juoksussa jokainen päivä on vain uusi alku. Eilistä eikä mennyttä ei ole. Taakse pitää jäädä noin 95 kilometriä joka päivä. Enemmänkin saa juosta. Jokainen voi pohtia miltä tuntuu aloittaa uusi päivä kun jokaisena menneenä päivänä kehossasi on 95 juostun kilometrin rasitus kertautumassa. Niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Järjestäjät varaavat vuosittain 8 - 10 paikkaa vanhoille mestareille jotka ovat jo aiemmin juosseet matkan läpi. Jokaisen vuoden helmikuussa ilmoitetaan ketkä juoksevat. Myös uudet tulokkaat saavat varmuuden vasta silloin. Paikkoja on auki tulokkaille siis vain 4 - 6 vuosittain.
Järjestäjät edellyttävät vuosikausien harjoittelua ja kokemusta. He myös tuovat selkeästi esiin että kyseinen kilpailu voi normaalille ja keskitasoiselle juoksijalle aiheuttaa pysyviä vaurioita ja kehityksen taantumista. On siis ymmärrettävä mitä haluaa ja mihin on ryhtymässä.
Minä olen ymmärtänyt. Olen ilmoittanut haluavani juosta vuonna 2016. Vielä en tiedä olenko edes jonotuslistalla. Oikeastaan en ole siitä edes kiinnostunutkaan vielä. Olen kertonut kuka olen, mitä matkoja olen juossut ja etenkin olen kertonut mitä ajattelen. Mitä ajattelen että minulle annettaisiin mahdollisuus yrittää. En siis ole kertonut yrittäväni juosta kilpailua läpi. Olen vain luvannut juosta loppuun asti. Olen siis luvannut olla oma itseni.
Olen juossut itseni rikki ensimmäisen kerran vuonna 2011 kun juoksin 48-tunnin kilpailussa Kaustisilla 243 kilometriä. Seuraavan kerran rikoin itseni perusteellisesti 2013 Unkarissa juostessani 6-päivän kilpailussa 545 km. Kolmas kerta oli sitten tänä vuonna 1622 km 27 päivän aikana.
Rikki henkisesti. Ei siis fyysisesti. Jokaisena noista kerroista turhaa on karsiutunut pois sisimmästäni. Jäljelle on jäänyt ydin ja vain se mitä tarvitaan. Jokaisen kerran jälkeen tarvitsen aina vain vähemmän. Tuollaiset juoksut karsivat pois ylpeyden ja loputtomuuden tunteet. Ne osoittavat kuinka hauras on ihminen loppujen lopuksi.
Jäljelle jää kyky ymmärtää paikkansa ainutkertaisessa elämässä. Jäljelle jää halu katsoa syvemmälle sisimpään. Jäljelle jää voimakas tarve kehittyä. Ei niinkään juoksijana vaan juoksevana ihmisenä. 
Mitä onnellisuuteen lopuksi oikein tarvitaan ? Mitä järkeä tässä kaikessa on ? Mikä koko elämän tarkoitus on ?
Vastausten löytymiseen minä tarvitsen nyt juoksua. Jos juoksu loppuisi minulta lopullisesti esimerkiksi vammautumisen myötä etsisin toisen tavan keskittyä olennaiseen. Nykyisin minulle riittää ultrajuoksu, kirjallisuus ja kirjoittaminen ja luonnon kanssa yhtä oleminen. Ihmissuhteet ja avuksi oleminen muille tuovat päiviini lopullisen hohdon.
Tänä hektisenä aikana jopa ultrajuoksusta on tullut eräänlaista muotia tehokkuuden ja äärimmäisyyden symbolina. Monet lahjakkaat nuoret siirtyvät maratonin kautta sadalle kilometrille ja siitä edelleen 24-tunnin kilpailuihin. He saavuttavat nopeasti erittäin hyviä tuloksia. 
Toivoisin kärsivällisyyden riittävän pidemmälle. 6-päivän juoksun jälkeen kannattaisi siirtää katsetta eteenpäin. Kymmenen päivää ja sitten tuhat mailia. Ja vieläkin pidemmälle...
Jos näin tekee huomaa kuinka paljon uhrauksia ultrajuoksu vaatii. Ja huomaa myös että mikään ei enää tapahdu hetkessä. Pelkästään tulosten ja fyysisyyden perässä juoksemalla asia ei etene kovinkaan pitkälle.
Tarvitaan henkisiä voimavaroja ja rohkeutta. Rohkeutta ylittää rajat palaamatta.
Palkinnoksi saa sitten tietää mikä on elämän tarkoitus. Älkää edelleenkään kysykö minulta mikä se on. Olen edelleen matkalla selvittämään sitä mutta lupaan kertoa kun olen ehdottoman varma. Ennen sitä minun on juostava.
Ja paljon.

VIIKKO 32.

Ma- kävelyä Kirsin kanssa tunti.
To- illalla myöhään 10 km tiellä - 1.07.
La- 10 km - 1.04. Ellivuoren Pirun lenkkiä kiertäen.
Su- Ap. kävelyä Kirsin kanssa tunti. Ip. 10 km - 1.01. Ellivuoressa osittain tiellä.

yhteensä juoksua 30 km - 3 tuntia 12 minuuttia

Kuten allaolevista kuvista näette olen tehnyt menneellä viikolla paljon muutakin. 30 asteen helteessä rakennustelineillä ja päälle tavalliset työt.
Juoksu on tarkoituksella sivuosassa vielä ensiviikon mutta sitten prioriteetti vaihtuu.

Nuorimies Rikon kesätyöt jatkuvat.

Räystäslautojen vaihtoa ja maalausta ettei eläkeläisten tarvitse enää vanhoilla päivillään kiipeillä.

Kumma että teline ei kaadu - ehkä nojaan sopivasti eteenpäin...

Vanhuus tuo standardeja tullessaan. Tampereen Aluetaksin johtokunta palkitsee.

Vuoricaravanissa tulokahvilla. Alueen uusi sauna muuten on tosi hyvä. Käykääpä tutustumassa.

Ellivuoren luontoarvot ovat kohdallaan.

LINKKEJÄ KIINNOSTUNEILLE

Sri Chimnoy Marathon Team

Vuoricaravan Ellivuori

RAUHA

Kun yövuoro alkoi illalla puoli kymmenen seisoin laiturilla ja katselin kahta kaakkuria. Mikään ääni maailmassa ei voita kaakkurin iltahuutoa pienellä metsäjärvellä. Lintuja oli kaksi ja ne tervehtivät kahta muuta laskeutujaa. Peilityynellä järvellä aika pysähtyi kanssani hetkeksi kuuntelemaan. Joutsenpari meloi ojan suulla vilkuillen kaakkureita epäluuloisesti. Hiljaisuus.
Puhelimeni soi. Taksi seisoi pihassa lähtövalmiina. Langattoman verkkoyhteyden varassa olevaan auton tietokoneeseen tuli viesti ja tunteeton kone hälytti kännykkääni. Näytössä luki ajo tarjolla. Minun oli mentävä. Linnut saivat päättää itse.
Yönaikana taakseni jäi lähes neljäsataa kilometriä Tamperetta ja ympäristökuntia. Iloisia ihmisiä menossa tai tulossa. Myös vähemmän iloisia ja enemmän väsyneitä. Elokuun lämmin ja pimeä ilta. Kosteaa lämpöä ja yöperhosia.
Arviolta 30000 nuorta kokoontui Blockfest-musiikkitapahtumaan. Mukana pyörivät myös hieman aikuisemmatkin lauantai-illan viettäjät. Pestessäni aamulla taksia kaupunkitallissa kuljettajalle valmiiksi tunsin itseni väsyneeksi. Minun ammatissani näkee ja kuulee olivatko juhlat onnistuneet. Ja myös haistaa. Vaikkapa taksin kumimatoista. Kaupunki oli aamulla kuin sodan jäljiltä. Kaikkialla tyhjiä vielä keräämättömiä tölkkejä, hampurilais- ja makkarakääreitä ynnä muuta roskaa epämääräisten märkien lätäköiden välissä. Yöllä ei satanut. Lokkien juhlat.
Ajoin kotiin vanhalla vihreällä yksityisautollani ja sammutin moottorin kotipihaan. Hiljaisuus oli läsnä edelleen. Joutsenpari oli herännyt ja tonki laiskasti vesikasveja kauempana lahdella. Teorian mukaan kun joutsenten määrä on lisääntynyt niin ne hakevat uusia elinalueita. Ne hakevat rauhaa. Kuten minäkin muuttaessani tänne viisitoista vuotta sitten.
Söin aamiaisen ja menin nukkumaan. Lähes kahdenkymmenen tunnin valvomisen jälkeen. Vaikka nukuinkin edellisenä aamuna pitkään. Sanonnan mukaan öisin tekevät töitä vain köyhät ja mulkut. Nyt olen jäävi sanomaan tuohon mitään. Kuljettaja perheellisenä ansaitsee välillä päivätöitä. Ansaitsee ihmisen elämää yövalvomisen sijaan. Siispä sitten minä. Välillä öisinkin.
Iltapäivällä herättyäni kahvin jälkeen pääsin vihdoin juoksemaan. Kaksikymmentäkuusi astetta ja kosteus kuin kansansaunassa. Kolmen kilometrin jälkeen tulin kolmostielle. Odottelin sopivaa väliä ylittää tie. Usein käy niin että oman kaistan puolelta autot loppuvat mutta kaukaa lähestyy jo lisää. Tulee käveltyä valmiiksi keskiviivalle ja kun viimeinen auto on mennyt ohi niin sitten pääsee. Joskus hidastavat vaistomaisesti. Ihmettelevät että mitä tuo tuossa toikkaroi ja huitoo kädellään että menkää, kaasua perkeleet. Ajattelevat että eikö se malta odottaa rauhassa vuoroaan. Turvallisesti.
Mutta kun ne polut ovat siellä toisella puolella tietä. Ja pitäisikö sitä elämässäkin odotella että voittaa lotossa tai joku hoitaa hommat. Että joku tulee ja järjestää asiat ja ajatukset. Sanoo että tässä se on elämän tarkoitus. Tee näin niin pääset perille. Ainoa oikea suunta on edessä. Eikä sitä tiedä onko siellä turvallista. Turhaa on odotella. Itse on mentävä.
Lämmin. Oikeastaan on helppoa kun ei tarvitse harjoitella juuri nyt. Silti juoksen standardiin. Kaitajärven lenkillä. Tarvitsen hikeä huuhtoakseni yön ulos itsestäni. Ja mielestäni. 
Käytän voimaa harvoin harjoitellessani. Vasta sadankahdenkympin tai yli viikoilla joutuu sillointällöin keskittymään. Nyt ei tarvitsisi. Mutta se tekee hyvää. Loppumatkasta täytän juomavyön lenkin varrella olevasta kaivosta. Kaksikymppiä täyttyy.
Suihkun jälkeen paistan voissa sian ulkofilettä. Salaattia omasta maasta. Kurkkua ja tomaatteja. Pastaa. Oliiveja. Syödessäni näen kaupungin kadut silmieni edessä. 23,2 prosenttia maailman väestöstä pitää uskontonsa nojalla sikaa saastaisena eläimenä. 31,5 prosenttia eli kristityt taas ei. Ottaen huomioon että juutalaisia on vain 0,2 prosenttia ovat he saaneet paljon palstatilaa vuosien aikana luvatun maansa kanssa. Niin tai näin voisin kaupungin öisiä katuja katselleena sanoa että sika on ihmiseen verrattuna erittäin siisti.
Saadaksenne tästä prosentit täyteen täytyy teille kertoa vielä että hinduja on 15 prosenttia, budhalaisia 7,1, luonnonuskontoja 5,9 ja muita 0,8. Nyt olemme melkein perillä mutta vielä puuttuu 16,3 prosenttia maailman väestöstä. He ovat uskontokuntiin kuulumattomia mutta uskonevat kai johonkin. Tuleeko tästä mitään ilman uskomista mihinkään ?
Ultrajuoksijana pyrin täydelliseen yksinäisyyteen juoksun askelten kanssa. Tämä ei tarkoita eristäytymistä vaan saattamista itsensä juoksun avulla tilaan jossa kohtaa voiman. Voima ei ole elämän tarkoitus. Jos tietäisin mikä on elämän tarkoitus en olisi tässä. Olisin kertonut sen teille jo aikapäiviä sitten ja silloinhan täällä ei olisi enää ketään. Kaikkihan olisivat silloin toteuttamassa elämän tarkoitusta, eikö niin ?
Kaakkurit ovat järvellä tänäkin iltana. Puhelin - se on kiinni. Olkoon voima kanssanne mitä ikinä elämällänne teettekään.

VIIKKO 31.

Ti- 6 km - 40 min.
To- 15 km - 1.46
Pe- väsynyt
La- aamupäivällä päänsärkyä
Su- 20 km - 2.25. Kaitajärventien standardi.

yht. 41 km ja 4 tuntia 51 minuuttia.

HEINÄKUUN SUMMAUS

Juoksua 200 km - 23 tuntia 4 minuuttia

Viimeksi olen juossut noin vähän kuukauden aikana lokakuussa 2012.

Vuosi yhteensä 3582 km tähän asti.      

Missä kukin kahlaa ?

Kaitajärventie

KITINÄNSIETO JA VASTAUKSIA

Jälleen tässäkin heinäkuussa olen ollut töissä kun muut lomailevat. Hyvä niin koska en välitä joukkopsykooseista. En siis tarvitse rentoutumiseeni festareita tai muita normaaleja heinälomarientoja.
Festarithan ovat peiteilmaisu julkijuopottelulle. On kukkaisviikkoa ja muuta kulttuurikesärientoa. Näiden suojissa suojissa on sitten kiva nappailla itsensä turvoksiin muiden mukana. Heinälomarientojakaan en kaipaa koska en muutenkaan tee mitään muutakaan niinkuin muut yleensä.
Töissä on osin mukavaakin. Tosin välillä ottaa korviin. Vaikka autoradio on kiinni niin tunnelma on ihan kuin kansanradiossa. Kyytiin eksyy kitiseviä ihmisiä, näitä mielensäpahottajia. Heidän mielestään Suomi on katastrofissa. Maailma on katastrofissa. Mutta he itse eivät ole katastrofissa tai ainakaan syyllisiä mihinkään katastrofiin.
Sitten he pelästyvät kun kerron että minäkin olen katastrofissa. Taksi tuottaa hädin tuskin kulujensa verran ja muutenkin tässä väsyttää. Hiljaiseksi heidät saa lopullisesti kehottamalla riisuutumaan alasti ja istumaan muurahaispesään. Kas siinä kun polte leviää genitaaleista koko kehoon niin tyhmempikin huomaa että ympärillä kannetaan kortta kekoon vimmatusti. Eikä katastrofista ole tietoakaan. Paitsi palaneen perseen osalta.
Suomi on siis edelleen yhden totuuden maa. Paras esimerkki tästä takavuosilta on Jouko Turkan seitsemän veljestä. Turkan teoksesta kaikilla oli mielipide. Useimmat eivät olleet nähneetkään Turkan teosta saati lukeneet Kiven alkuperäistä tekstiä. Ihmisillä oli vain mielikuva poikajoukosta kiven päällä tai Impivaarasta. Säälittäväksi asian teki että Turkan käsikirjoitus kun on tarkasti Kiven alkuperäistä tekstiä kunnioittava...
Olen kiinnittänyt huomiota keskusteluun työn arvostuksesta. Tutkimuksissa on todettu että viisikymmenluvulla tai aiemmin syntyneillä arvostus on korkein. Meillä kuusikymmenluvun pätkätyön kurittamilla muka ei. Arvostamme kyllä työtä jos sitä on mutta se ei ole pääprioriteetti elämässämme.
Banaaliksi asian tekee tämänhetkinen irtisanomisten aalto. Saamme maksaa kovan hinnan globaalista osaketaloudesta. Yrityksen tuottama hyvä ei enää hyödytä paikallisesti vaan valuu maailmalle. Pörssikurssit ja tulos nousevat mitä enemmän ihmisiä irtisanotaan. Kasvotonta sijoittajaa ei tytärtalouden ongelmat kiinnosta. Eikä ihminen siellä ketjun alapäässä.
Ihmiset ajetaan kirjaimellisesti takaisin Kiven aikaan. Metsäpirtteihin syrjään tai muuten vaan karkuun juoksemaan. Näinhän allekirjoittanut ei tunnusta tekevänsä vaikka metsäpirtissä oleileekin ja paljon juokseekin.
Eläkejärjestelmä ja hyvinvointivaltio on suuri pyramidihuijaus. Henkilöt jotka aikanaan saivat vähentää asuntolainansa korot ja sairas- ynnä matkakulunsa sataprosenttisesti verotuksessaan kehottavat meitä jaksamaan pidemmälle työssä. Jos ihmettelemme miten on perusteltua että heidän eläkkeensä ovat isompia kuin meidän palkkamme saamme lokaa niskaan. Meistä kuulemma ei ole mihinkään kun emme pysty edes vanhuksiamme hoitamaan. Ja niin edelleen.
Teemme niin tai näin niin kitinä yltyy. Valitettavasti osa meistä osaa ajatella omilla aivoillaan. Pyrimme nauttimaan elämästä silloin kun sitä vielä on. Ammattini puolesta voisin kertoa teille loputtomasti tarinoita siitä kun neljänkymmenen kuokitun vuoden jälkeen vihdoin uskallettiin jäädä eläkkeelle ja viikon oleilun jälkeen verisuoni katkesi päästä. Kun piti tehdä sitä ja tätä sitten mutta kun. Perkele sentään kun olisi ajoissa tajunnut.
Suomalaisen työn hinta kun on hilattu pilviin ja työllisten määrä on aivan liian vähäinen jotta pyramidihuijaus toimisi. Suomi on täynnä vastikkeetonta sosiaaliturvaa ja käsittämättömiä yhteiskunnan maksamia etuja kaikille tulotasosta riippumatta ynnä kehitysapua ties minne. 
Vähempään tyytyjiä ei tällä menolla siis ole eikä tule. Kaikki haluavat kaiken ymmärtämättä että henkilökohtainen henkinen hyvinvointi ei suinkaan lähde puitteista vaan vapaa-ajasta ja kyvystä tehdä sillä jotain mielekästä. Mielekäs ei todellakaan ole aina kallista.
Kitinänsietoni siis alenee aina vaan. Lienee terve merkki ?

VIIKKO 30. PALAUTTELUT

Ti- 13 km - 1.30
To- 14,5 km - 1.40
Pe- 10 km - 1.16
La- 9,5 km - 1.06
Su- 13 km - 1.46
Yhteensä juoksua 60 km - 7 tuntia ja 18 minuuttia

Kaikki juoksu hiekkatiellä tai poluilla. Kaikki lenkit sisältävät lyhyitä kävelypätkiä haasteellisessa umpimetsässä tai muuten vaan laiskottelun takia.

VASTAUKSIA

1. Minulta kysytään jatkuvasti miten olen toipunut 1000 mailista eli 1622 kilometristä jotka juoksin Nuorgamista Hankoon.
2. Jotkut blogiani lukevat ovat julkisesti kertoneet joskus tulevaisuudessa tähtäävänsä kuuden päivän juoksuihin, Suomen päästä päähän juoksemiseen  tai jopa 3100-mailin kilpailuun New Yorkiin kuten minäkin.

Johtuen noista kahdesta ylläolevasta  kerron mielelläni kokemuksistani rehellisesti. Lisätäkseni ymmärrystä haaveiden tiellä...

Osasin odottaa että toipuminen on hidasta. Osasin odottaa että toipumiseen liittyy vahvoja henkisiä kokemuksia. Sanalla sanoen osasin odottaa vaikeuksia.
Hämmästyttävää on edelleen aaltoileva väsymys. Seitsemän viikkoa on kulunut siitä kun lopetin silloin viimeisen viikon 456 kilometriin. Tällä viikolla juoksin kevyesti 60 kilometriä, joka väsyttää minua yhtä paljon kuin että olisin juossut 120 kilometriä ! Tosin helteellä ja palkkatyöllä on osuutensa mutta olen hyvin tietoinen mitä kropassani tapahtuu.
Käytän matematiikkaa ymmärryksen lisäämiseen. Juoksin siis kesäkuussa 560 kilometriä. Heinäkuussa tulee noin 200 km. Yhteensä tämä on 760 kilometriä eli keskiarvona 380 kilometriä kuussa siis kahden viimeisen kuun aikana. Vuosikeskiarvoni kuitenkin on 511 kilometriä kuussa koska olen juossut heinäkuun loppuun mennessä todennäköisesti noin 3582 kilometriä.
Levoksi tuo 200 km ei riitä. Myöskin 380 km on liian paljon vaikka sitä suhteutetaan vuosikeskiarvoon.
Pyrin kuitenkin hyötymään juoksemistani 1622 kilometristä. Jos aion nostaa tasoani niin että kykenen juoksemaan vuonna 2016 lähes sata kilometriä päivässä 52 päivän ajan on minun oltava rohkea. Mutta ei tyhmä. 
Toistaiseksi en usko koskaan pystyväni juoksemaan 3100 mailia 52 päivässä mutta se on toinen tarina josta kuulette joskus myöhemmin.
Henkisellä puolella olen kokenut syvää melankoliaa, sitäkin aaltoina huomattavasti pidempään kuin olin kuvitellut. Kaikille niille jotka suunnittelevat huimailuja Suomen päästä päähän tai muuten vaan korostan ottamaan tarkasti huomioon että todella pitkiä matkoja juostaan pitkään vielä senkin jälkeen kun on päästy perille. Hinta voimasta on maksettava. On oltava voiman arvoinen.
Valmistautumiseksi ei riitä se että häädetään perhe tiehensä ja juostaan kotioloissa harjoitusviikoissa mahtavat määrät kilometrejä ja loppuaika maataan ja syödään. On osattava myös olla harjoittelematta. Ja on osattava luoda mielikuvia tulevasta ajasta. Myös itse tavoitteen jälkeisestä ajasta. Ja etenkin on löydettävä sisäinen voima. Henki itsestään.
Minä olen mielestäni selvinnyt hyvin. Tästä on kiittäminen Kirsin pitkämielisyyttä ja omaa kykyäni järjestää mielekästä tekemistä harjoittelusta vapautuvalle ajalle. Myös palkkatyön määrän lisäys on tuntunut tässä vaiheessa hyvältä, tämä illuusio ei kuitenkaan kauan jatku - älkää huolestuko.
Tulevina kuukausina kuntoutuminen jatkuu, juoksun määrä kasvaa varmasti syksyllä mutta varsinainen harjoittelu alkaa vasta marras-joulukuun vaihteessa.
Elokuun lopussa suuntaan pohjoisen tuntureille. Tulee olemaan rentouttava kokemus kun ei tarvitse harjoitella vaan voi vain juosta päämäärättömästi jos huvittaa.

HYVÄ BIISI

Blogien päivittymisessä seuraajien listoille on edelleen ristiriitaisuuksia ja viiveitä. Paras lääke on oma aktiivisuus; kannattaa kurkata kuka mitäkin on postannut ja koska - riippumatta listoista.

Lukekaapa siis edellinen OIKEAN KÄDEN PERINTÖKIN jos luulitte että pidin kahden viikon tauon kirjoittamisessa.

OIKEAN KÄDEN PERINTÖ

Minulta on usein kysytty mistä periksiantamattomuuteni tulee. Mistä tulee usko huomiseen päivään ? Mistä voima tulee ?

Voima tulee hengestä ihmisen sisältä. Tasapaino löytyy harjoittelun kautta keskittyen ja rukoillen.

Mutta mistä tulee periksiantamattomuus ?

Hän syntyi 25.4. 1906. Saunassa Roineen rannalla. Kerrotaan, että kevät oli tuolloin aikainen ja jäät kolistelivat rantasaunan perustuksia hänen tullessaan maailmaan.

Kolmeentoista ensimmäiseen ikävuoteen kuului onnellista mutta työteliästä pikkupojan elämää maaseudulla ja neljä vuotta Liuksialan kansakoulua. Näillä opeilla alkoi sitten maa- ja sekatyömiehen ura.

Kaksikymmenvuotiaana taakse jäi 360 päivää asevelvollisuutta ja hän pääsi maininnalla - hyvä käytös - siviiliin 3.3.1927.

Jossain vaiheessa lavatansseista löytyi morsian. Yhteinen haave oli perustaa maatila. Varsinkin kun morsian opiskeli karjakoksi. Valtio kutsui poikansa kertausharjoituksiin kesällä 1936. Noiden 20 kertauspäivän aikana sotamies sai erikoiskoulutusta VK:n ajomieheksi. Kertausten jälkeen elämä jatkui työtä maalla tehden. Jos aikoi elää oli tehtävä työtä – joka päivä.

Maailma kuitenkin muuttui ympärillä. Valtio kutsui poikansa jälleen ylimääräisiin harjoituksiin 19.12.1936. ”Ylimääräiset harjoitukset” oli kauniisti sanottu. Harjoitukset huipentuivat hänen kohdallaan Kollaanjoen taisteluun talvisodassa.

Hän oli JR 69:n niitä nuoria miehiä jotka vaihdettiin jermujen tilalle. Heikoissa varusteissa hän palellutti jalkansa mutta osaltaan piti lupauksen vanhemmille : Kollaa kesti.

Kenraali Hägglund kysyi luutnantti Juutilaiselta että kestääkö Kollaa. Juutilainen vastasi että kyllä se kestää ellei ketään käsketä karkuun juoksemaan.

Neljä kuukautta ja kaksi viikkoa pakkasessa. Kuin lautasella miehet makasivat Korsukukkulalla puuttomaksi ammutussa maisemassa. Oli kaivauduttava jos halusi elää.

Usko ei ilmeiseti horjunut koska nyt morsiammesta oli jo tullut vaimo. Ruoveden Väärinmajalle paluu elävänä oli riemullinen. 3.5.1940 hänet lomautettiin palveluksesta toistaiseksi.

Vajaa vuosi ja hän seisoi jälleen Messukylän asemalla. Mitkähän mahtoivat olla miehen mietteet kun juna lähti kohti Joensuuta. Hän tiesi että perheenlisäystä oli odotettavissa joulukuulle.

Jälleen ylimääräiset harjoitukset. Peiteluvun 3352/5 taakse kätkeytyi JR 60 ja ensimmäinen joukkue. JR 60 ylitti Moskovan rauhan rajan 13.7.1941. Aiemmin Karjalan armeijan reservinä toiminut rykmentti joutui etulinjaan Tulemajärven maastossa. Mentiin kohti Petroskoita eli Äänislinnaa.
Maisema oli lohduton. Hyökkäyksen jäljiltä tienvarret ruumiita ja hevosenraatoja täynnä. Kesän helvetillinen helle ja kalmanhaju. Sotapäiväkirjassa kerrotaan että miehet joivat ukkoskuuron satamaa vettä hevosen kavionjäljistä. 35 kilometrin marssi joka päivä. Osittain upottavassa suomaastossa. Kaukana edessä kuului taistelun kumu.

JR 60 joutui erittäin kiivaisiin puolustustaisteluihin Vieljärvi - Prääsän tien molemmin puolin. Vieljärvellä Tsokkilassa oli kaivauduttava jälleen mikäli aikoi elää. Joukkueen sotapäiväkirjan mukaan vastapuolelle oli tuotu kuorma-autoittain uusia voimia.

Lähes viikon kestäneen yhtämittaisen taistelun jälkeen hänen onnensa kääntyi. Tykki- ja kranaatinheitintulen alla 28.7.1941 sirpale vei oikean käden käsivarren. Todennäköisesti joukkosidontapaikalla ei ollut paljon mitään sahattavaa hauiksen alta. Nivel, kyynärvarsi ja kämmen sormineen olivat poissa iäksi. Hevosmatka kenttäsairaalaan oli 60 kilometriä, voi vain kuvitella tuskien taivalta hevoskärryjen keinahdellessa eteenpäin.

Myös matka kotiin junalla lienee ollut morfiinista huolimatta helvetillinen. Töölön SPR sotasairaala 54:n lääkäri avasi tyngän uudelleen ja järjesteli hermoja sekä muotoili luun päätä. Vaimo tuskin pääsi häntä heti katsomaan sillä poika syntyi 15.12.1941 Kalvolassa.

Hän pääsi sairaalasta pois 29.5.1942. Hänet vapautettiin kokonaan palveluksesta vasta 31.10.1942. Tosin jo saman vuoden elokuussa hän oli ottanut vastaan vartijan työn Tampereen Kalkussa autovarikko ykkösessä. Oli tehtävä työtä mikäli aikoi elää.

Yksikätinen kahden sodan runtelema mies sai unohtaa haaveet maatilasta. Hän työskenteli puolustusvoimien palveluksessa melkein 24 vuotta ja jäi eläkkeelle 25.4.1966. Minä olin silloin kaksivuotias.

Hän oli vaarini Mauno Koskinen.

Joskus pikkupoikana mietin mitä vaari mahtoi miettiä kun lämmitti saunaa ja istui kadentynkä polveen nojaten alalauteella vaatteet päällä kuunnellen tulen huminaa. Tai joskus istuessaan kuistilla hiljaa kanssani katsellen kauas järvelle.

Rauhantahtoisempaa ihmistä kuin hän, sai hakea. Hän kertoi sodasta vähän mutta riittävästi. Millaista oli maata paskat housuissa suossa monta päivää ilman ruokaa suu täynnä turvetta kun taivas oli rautaa täynnä.

Tai millaista oli lähteä toistamiseen. Ei ollut vaihtoehtoa. Oli tehtävä mitä käskettiin.

Tai miltä myöhemmin tuntui kun vasemmistoradikaalit irvistelivät että mitäs menitte.

Kun luette blogini pöytälaatikko-osastoa saatte ehkä käsityksen kuinka periksiantamaton vaarini oli. Aavehermosärkyjen ja painajaisten keskellä hän ei koskaan luovuttanut. Hän opetti minulle että viha ei koskaan tuo kantavaa voimaa. Ja että vapaus ja tasa-arvo ovat kaikki kaikessa. Hän opetti esimerkillään itsekuria ja työnteon mentaliteettia. Mitä itseltään tulee vaatia jos aikoo pärjätä.

Ennen kuolemaansa hän myönsi tekemänsä virheet ja sai ne myös omalta isältäni anteeksi. Vaarini ei halunnut olla sankari vaikka hänet palkittiinkin neljällä eri kunniamerkillä. Hän olisi halunnut elää tavallista elämää jota hänelle ei sotien takia kuitenkaan suotu.

Minä kävin oman sotani syövän kanssa. Aivan kuin vaarikin, jäin henkiin, mutta en ennalleni. Saan kantaa lopun elämääni särkyjä minäkin matkassani. Nämä ovat pieni hinta elämästä ja valinnan vapaudesta. Oikein oivaltamisesta.

Periksiantamattomuuteni ja päivästä päivään yrittämiseni perintö ovat siis peräisin oikeasta kädestä. Kädestä, joka on edelleen siellä jossain. Kädestä, joka on annettu vapautemme puolesta - taistellen.

 

Lähteet :

Vaarini kantakortti ja nimikirjanote kansallisarkistosta

JR 69 ja 60 sotapäiväkirjat kansallisarkistosta, myös pataljoonan sotapäiväkirjat.

Ari Rautala : Sotiemme tapahtumapaikoilla

Kaino Tuokko : Jalkaväkirykmentti 60 1941 - 1944

JR56 ja JR60 Kilta

DVD JR 56 ja 60 sotaretkestä (JN-kulttuurivideot) 

VIIKON 29. JUOKSENTELUT

Ti- 11 km - 1.12
Ke- 10 km - 1.08
To- 12 km - 1.24
Su- 17 km - 2.02
yhteensä 50 km - 5 tuntia ja 36 minuuttia 

Sunnuntaina juoksin kovassa helteessä erittäin vaativalla polkureitilläni ensimmäistä kertaa tuhannen mailin jälkeen. Juoksin kuitenkin hiljaa, välttäen varsinaisen harjoittelun tunnelmaa.
Lenkki luo uskoa tulevaisuuteen ja osoittaa että palautumista tapahtuu pikkuhiljaa.

LISÄYS 22.7.2014

Sain infoa että vaikka päivitin blogini jo sunnuntaina niin se ei ole päivittynyt seuraajien blogisivustoissa oleville listoille uutena tekstinä vaan siellä näkyy edellinen "ei siinä hyvä mene pilalle" postaus viimeisimpänä tekstinäni. Kuitenkin klikattaessa tuota listaa avautuu etusivu eli viimeinen kirjoittamani teksti. Ongelmaa on esiintynyt aiemmin muillakin bloggerin käyttäjillä ja se on poistunut itsestään. Jos tiedät ongelman syyn ilmoitatko minullekin siitä sähköpostiini.