YKSISILMÄISYYDEN ETULINJASSA

Jalka tuntee jalan, kun se koskettaa maata. - Buddha

Muuta perustusta ei kukaan voi laskea sen lisäksi, mikä on jo laskettu, 
ja se on Jeesus Kristus. -1 Kor. 3:10

Zen ja Jeesus sopivat huonosti ultrajuoksuun kun asiaa tarkastelee yhdellä silmällä. Kumpikin kehottaa kohtuullisuuteen ja välttämään ääripäitä. Yksisilmäisyydestä on apuakin. Saattaa joutua kääntelemään päätään nähdäkseen enemmän ja voi vaikuttua jostakin sivullaan olevasta. Laput silmillä juoksemista kannattaa välttää. Tästä aukeaakin mielen kehittämisen loputon matka jonka aikana kirkastuu että pelkästään juoksemalla mieli ei kehity minnekään.
Keskitien kulkemisesta onkin arvaamaton hyöty ultraharjoittelussa. Toki jokaisen ultraurheilijan on jossain vaiheessa koetettava kestokykynsä rajat niin kilpailussa kuin harjoitellessakin mutta parhaaseen lopputulokseen pääsee keskitietä kulkemalla. Oikeammin näen menestymättömyyden tunteen omien tekemisten arvostuksen puutteena. Aina ei voi parantaa vaikka miten harjoittelisi.
Usein syvälliset ihmiset toteavat että he ottavat vastaan mitä elämä antaa kuten juostessaankin. Tällä tarkoitetaan useimmiten kykyä sopeutua matkan varrella ilmitulleisiin muutoksiin jotka useimmiten ovat negatiivisia. Ajatellaan että otetaan asiat sellaisina kuin ne tulevat, että on pakko ottaa. Minä väitän että ei ole pakko. Onkin ajatuksen valinnan vapaus.
Kun juoksen kuivaa hiekkatietä ja kuulen auton tulevan takaani kovalla vauhdilla niin tiedän ennalta saavani niellä pölyä auton viistäessä pohjettani hiekan ropistessa naamassa. Jos auto sitten pian kääntyy edestäni pihaliittymästä talon pihaan tulee eittämättä kiusaus mennä avautumaan. Huutamaan että eikö arvon autoilija voisi hieman hiljentää jalankulkijan nähdessään. Että eikö ihmisellä ole mitään väliä ?
Nykyisin toimin toisin. Ajattelen että pöly on vain pölyä. Ajattelen että onneksi auto ohitti minut nopeasti niin pöly laskeutuukin nopeasti. Ja sitten jatkan juoksua. Pidän mieleni valoisana ja karistan negatiiviset ajatukset pois. Jos minun on pakko huomauttaa jollekulle jostakin pyrin olemaan kohtelias ja toivotan hyvää aikaa vielä lähtiäisiksi. Kohtele toisia niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.
Olen jo kauan kehottanut nuorempia juoksijoita pohtimaan ovatko he niin väsyneitä kuin luulevat olevansa. Kuka väittää että väsymys estää juoksemasta ? Ultrajuoksussa juostaan päiväkausia väsyneenä eikä juoksu lopu. Väsymys on vain tunne ja kun sen pystyy laittamaan taka-alalle mielessään niin eteneminen jatkuu. Loppuunväsyminen on eri asia. Kun se tulee niin sitten levätään ja jatketaan taas. Ei kannata tehdä selvästä asiasta itselle henkistä estettä. 
Jos muut eivät pysty väsyneenä juoksemaan ei se suoraan tarkoita ettet sinä pystyisi. Maailma on täynnä asioita joihin ihmiset takertuvat siksi että muutkin takertuvat. Yleisesti hyväksyttyjen periaatteiden mukaan on helppo elää eikä mitään tarvitse kyseenalaistaa. Joukosta erottuminen pelottaa. Tällainen ajattelutapa estää ihmistä kehittymästä ja näkemästä uutta itsessään.
Freud totesi jo kauan sitten että ihmisen mielessä on kiinnostavinta se mikä on piilossa. Näin myös ihmiselle itselleen. Henkiset voimavarat ovat kätketty meihin jokaiseen ja niiden löytäminen on haastavaa ja aikaa viepää. Mielestäni elämällä on silti oltava peruspohja vaikka sekään ei konkreetisti ole näkyvissä. Tämä on uskon asia.
Lukija voi kysyä että mitä hyötyä sitten mielen kehittämisestä on ? Ajatellaanpa ensimmäisessä esimerkissä normaalia suomalaista työnarkomaania joka painaa elämänsä menemään sen suurempia miettimättä ja rakentaa tilukset, ostaa autot ja muut rekvisiitat ja väsyttyään loppuun kuolla kupsahtaa sitten eläkeikään päästyään. Mitä kaikesta vaivannäöstä ja hankitusta mammonasta jäi elämään ? Ei mitään muuta kuin perintöveroja ja hetken helpotusta mahdolliselle jälkikasvulle.
Toisessa esimerkissä on ultrajuoksija joka karsii vähästään. Harjoittelee ja elää niukkuudesta. Menestyy ja kerää kilometrejä ja sitten taas ei menesty. Vanhenee, väsyy ja kuolla kupsahtaa. Jäljelle jää kasa kuluneita tossuja, juoksumitaleja ja täytettyjä harjoituspäiväkirjoja. Eli ei mitään muuta kuin muistoja.
Kumpi esimerkkien ihmisistä oli onnellisempi ? Ei kumpikaan enempää ellei keskittynyt käsillä olevaan hetkeen. Mammonan keräämisen ja tavallisuuden sekä kilometrien nielijän elämien lopputulema ei juurikaan poikkea toisistaan ellei kumpikaan erottunut joukosta empaattisena ja hyväsydämisenä ihmisenä joka muistetaan ei niinkään saavutuksistaan vaan hyvistä pyrkimyksistään. 
Tässä kohtaa on hyvä muistaa että elämme vain kerran. Kannattaa siis satsata kuolemanjälkeiseen eli pyrkiä Jumalan lapseksi tai vaeltaa timanttipolkua bardosta bardoon valaistuakseen lopulta täysin. On siis valinnan vapaus mutta uskottava johonkin on jokatapauksessa.

Mennyt on mennyttä ja tulevaisuudesta ei ole tietoa. On siis vain käsillä oleva kuluva hetki ja juuri siinä hetkessä on ajatuksen valinnan paikka. Oman tietoisuuden lisääminen ja oman merkityksen muistaminen maailmassa ovat kaksi tärkeintä peruspilaria. Arvot lähtevät näistä pilareista. Rakkaus, terveys ja sisin rauha. Valinnan vapaus.
Yksisilmäisyyden etulinjassa ? Kyllä. Kohdista katseesi ja tee valintasi.

Rauha tulee sisältä. Älä etsi sitä ulkoa. -Buddha

Ei ihmistä voi saastuttaa mikään, mikä tulee häneen ulkoapäin.
Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee hänen sisästään ulos. - Jeesus ( Mark. 7:15.)

VIIKKO 23. JUOKSUT

Ma- Lepo
Ti- Aamu 8 km - 48 min. Ilta 8 km - 54 min.
Ke- 17 km - 1.54.
To- 8 km - 48 min.
Pe- 10 km - 1.06.
La- 17 km - 1.48.
Su- Ap. kävelyä Kirsin kanssa 8 km. Ip. 21 km - 2.14.
yhteensä 89 km - 9 tuntia ja 32 minuuttia

Hyvä viikko. Kohti seitsemän sykliä. Tiistaina kuormitusta lisäsi lenkkien välissä osallistuminen Eco art-Hämeenkyrö taideprojektiin Sasissa, jossa kärräsin kiviä kottikärryillä ja suoritin lekanheilutusta. Tästä projektista tulee myöhemmin lopputuloksia blogiini näkyville.
Kilometrit tulivat edelleen helposti. En halua kutsua juoksemistani vielä harjoitteluksi. Etenkin kun minulle Unkarin kuuden päivän juoksuun keväällä 2017 riittää mainiosti täsmäharjoitteluksi Tammikuun ja Huhtikuun välisenä aikana noin 2000 kilometriä valmistavaa harjoitusta. Toisaalta pystyäkseni tuohon tauon jälkeen on oltava melko huolellinen tämän vuoden tekemisissään. Huolellinen tarkoittaa jatkuvaa 400 kilometrin kuukausimäärää pohjaksi ja siihen on vielä paljon tekemistä.

Lopuksi ajateltavaa :

Ihmisillä on neljä perusongelmaa: syntymisen, ikääntymisen, sairastumisen ja kuoleman ongelmat. Elämänsä parhaina vuosinakaan ei voi välttyä vaikeuksilta saada sitä, mitä haluaa, välttää sitä, mitä ei halua, pitää kiinni siitä, mitä on, ja mukautua siihen, mitä ei voi väistää. Koska näin on jatkunut aina, on välttämätöntä löytää pysyviä arvoja.

EI VÄKISIN

Toukokuussa sain kasaan 255 juoksukilometriä. Jos olisin ylimielinen tai normaali suomalainen mieskestävyysurheilija niin nyt pitäisi kirota tai syyttää itseään laiskuudesta tai muuten kyvyttömyydestä. En kuitenkaan tee niin vaan totean että olen tulossa. Olen tyytyväinen toukokuuhuni ja etenkin tunnelmaan kehossani kokonaisuutena.

Ultraurheilussa joutuu väistämättä pohtimaan tekemisiään jatkuvasti. Ultrajuoksun harjoittelu ei ole rakettitiedettä mutta ultrajuoksun harjoittelun kokonaisuuden kestäminen ja etenkin harjoittelun pitäminen rakentavana sensijaan on.
Minun tapauksessani pääperiaatteet ovat selvillä ja valmiina. Olen 52-vuotias ja tavoitteet ovat ainoastaan monipäiväjuoksuissa. Lukija voi seurata tätäkin ikäänkuin matkana joka alkoi 1.5.2016 ja päättyy uskoakseni onnellisesti vuoden 2017 toukokuussa Unkarin kuuden päivän kilpailun viimeisenä päivänä kello 12.00. Että kuinka alhaalta joutuu vanhempikin teuras lähtemään aikansa parressa maattuaan.

Omat näkemykseni hyvästä ultrajuoksuharjoittelusta ovat selkeytyneet vuosien varrella. Turha on jäänyt pois ja harjoittelun tavoitteet on siksi helppo asettaa. Hyvässä ultrajuoksuviikossa on neljä lepopäivää joina jokaisena juostaan minun tapauksessani 8 - 14 kilometriä. Sitten on kaksi perättäistä pitkää lenkkiä, ensimmäinen 24 - 32 km ja toinen 28 - 40 km. Lisänä vielä yksi pitkä lenkki 18 - 30 km.
Esimerkkiviikko tai pikemminkin seitsemän päivän sykli näyttää tältä:

Ma- 8 - 14 km
Ti- 8 - 14 km
Ke- 18 - 30 km
To- 8 - 14 km
Pe- 8 -14 km
La- 24 - 32 km 
Su- 28 - 40 km
maksimissaan yhteensä 158 km

Ennenkuin kukaan kommentoi mitään on syytä lukea seuraavat kappaleet tarkasti :

Yleisin virhe ultrajuoksijoilla on että pitkät lenkit ja etenkin pisin lenkki juostaan aivan liian kovalla vauhdilla ja sitten itse kilpailussa homma valuu reisille jo alussa koska koko talven helpolta tuntunut juoksu onkin kuluttanut urheilijan loppuun.
Pisimpien lenkkien vauhtia voi miettiä jopa 6.30 - 7 min/km näkökulmasta. Vai onko niitä kymppi tunnissa miehiä ja naisia paljonkin esimerkiksi 24-tunnin kisan jälkeen ? Sehän on siis 240 km. Juu, kisassakin kyllä syödään ja touhutaan vessassa välillä mutta siltikin tässä on monella itsetutkistelun paikka.
Toinen virhe on se että uskotaan että kun harjoitteluun käytettävissä olevasta ajasta vähennetään 10 - 15 prosenttia niin arvellaan tämän riittävän juoksusta palautumiseen. Näin todellakin on. Mutta sitten ei tehdä palkkatöitä eikä leikitä perheleikkejä. Eikä tehdä mitään muutakaan kun vaan pysytään järjissään, palaudutaan ja etenkin juostaan.
Yllämainittu seitsemän sykli ei kiellä nuorempaa ja lahjakkaampaa urheilijaa kuin minä juoksemasta enemmän - 200 km ja ylikin viikossa on oikein hyvä. Eikä myöskään kiellä juoksemasta tasavauhtista kovaa esimerkiksi keskiviikon harjoituksessa. Sensijaan varsinaisen vetoharjoittelun se kieltää kuten määrää myös noin 50 prosenttisesti harjoittelemaan sillä alustalla millä kilpailee, syömään ja nukkumaan riittävästi sekä korkealaatuisesti sekä rentoutumaan aina silloin tällöin. Muista tukevista oheislajeista ja täysistä lepopäivistä jokainen kantaa vastuunsa itse.
Viimeaikoina trailrunning eli polkujuoksu on tullut muotiin ja myy hyvin. Pidän itse kovasti metsässä juoksemisesta mutta jos kilpailen kuuden päivän kilpailussa asvaltilla niin juoksen mieluummin enemmän hiekkatietä ja asvalttia kuin polkua kestääkseni kilpailussa tarvittavaa monotonista matalaa askelta.
Oma harjoitteluni ei ole näyttänyt vuosien varrelta noin siistiltä eikä kaavamaiselta. Syitä on monia - niistä suurin syy on 28-vuotiaana sairastettu syöpä. Tiedän erittäin hyvin mitä kestän missäkin elämäntilanteessa. Olen myös koittanut mitä en kestä. Eli se siitä. Siltikin kehotan kaikkia koittamaan jossain vaiheessa. Jääräpäisyydestä on hyötyäkin. Periksiantamattomuus syntyy sitten vuosien ja kilometrien myötä ja joskus itkettyjen itkujen kuivuessa.

Juoksun on tultava ensin helposti. Itse olisin tällä viikolla pystynyt helposti juoksemaan sata kilometriä mutta en nähnyt siinä mitään järkeä. Pitkän lepo- ja sairasjakson jälkeen on poikamainen innostus turhaa. Äskettäin enemmänkin vaivannut akillekseni tulee taatusti pahenemaan jos luulen että innostuminen on kuntoa.
Ei siis väkisin. Mutta en kiellä että en nauttisi odotuksesta. Sen seuraavan lenkin nimittäin...

TOUKOKUU 2016

Juoksua 255 km - 26 tuntia ja 56 minuuttia.

VUOSIKILOMETRIT 2016 tähän asti 883 km. (Lepokausi loppui virallisesti 1.5.2016.)

Kilometrit vuodesta 1992 - 5.6.2016 ovat  70033 km.

VIIKON 22. JUOKSUT

Ma- 12 km - 1.11.
Ti- Lepo
Ke- 13 km - 1.27.
To- 14 km - 1.34.
Pe- 15 km 1.40.
La- 7,5 km - 0.48.
Su- 17,5 km - 1.53.
yhteensä 79 km - 8 tuntia ja 33 minuuttia

Perjantain lenkin jälkeen.  Ei siis mikään lippalakkipää.

POISSA

"Kun päättyvät pitkospuut, kuka rinnalles jää ?"

Kuljemme Kirsin kanssa kohti Heikinjärveä. Olemme jättäneet taittopyörät metsään puuhun lukittuina ja alkaneet kävellä yhä kapenevaa polkua. Heikinjärven laavulla kuuntelemme hiljaisuutta. Vesijätöllä metsäpeurauros laiduntaa laiskasti. Olemme tuulen alla joten se ei huomaa meitä lainkaan.
Mehutauon jälkeen jatkamme mäntykangasta kohti Tavilampea. Siihen tulet ja makkaraa. Kahvia termospullosta. Jätän pöydälle murennetun keksin tiaisille. 
Ja sitten Heikinjärvenneva. Lintutornissa kylmä tuuli puhaltaa. Tupasvillat taipuvat alhaalla suolla. Tiirayhdyskunta kurittaa ampuhaukkaa. Vieläkään ei kuulu mitään muuta kuin luonnon omia ääniä. Mistään ei kuulu ainuttakaan ihmisen aiheuttamaa keinotekoista ääntä. Olemme retkeilleet ties missä mutta Pohjoisia suurtuntureita lukuunottamatta missään ei ole ollut koskaan näin hiljaista.
Sanon Kirsille hiljaa että tänne täytyy palata vieläkin. Olimmehan täällä joskus aiemmin teltalla ? Kumpikaan meistä ei muista muuta kuin että oli kuuma ja uimme lumpeiden seassa Koirasalmella. Millaista täällä olisi talvella ? Ajattele jos lumikengillä kävelisi yöllä jäätyneelle suolle. Levittäisi makuualustan hangelle ja ryömisi untuvamakuupussiin selälleen. Kymmenen astetta pakkasta ja yllä miljoonat tähdet. Ja aivan äänetöntä, pakkanen vain napsumassa hongissa. Höyryävä hengitys. Tähdenlento ja toive.
Tyytyväisinä palaamme pyörille. Poljemme hiljaa kylmässä vastatulessa Koirasalmen parkissa odottavaan lämpimään matkailuautoon. Katselemme tienvieren mäntyjä ja kivikoita, punaista sammalta. 
Yöllä on alle kymmenen astetta lämmintä ja raivoisa tuuli. Herään hetkeksi ja muistan valkoisen lakan kukan pitkospuiden välissä. Astuin varovasti sen yli. Toivottavasti muutkin astuvat.

---

Nilakassakin joka seitsemäs aalto on voimakkain. Vesi velloo siitepölystä keltaisena hienolla hiekkarannalla. Juomme kahvia melontareitin laavulla Manginniemen kapeimmalla kohdalla ja katselemme kuivuneita järvikortteita. Niitä on kekoina hiekalla harvojen näkinkenkien seassa. 
Matkalla pyöräilimme Tervamäen näkötornin kautta tarkistamassa mihin olemme menossa. Kuinka laajat maisemat sieltä aukenivatkaan. Joskus sitä toivoisi olevansa lintu niin olisi mahdollisuus nousta siivilleen ja katsella kaikkea ylhäältä. Puinen torni huojui ja minua huimasi vähän. Ei taitaisi minusta olla siivekkääksi.
On lämmin. Edessämme aukeaa Tukiaisselkä luoteeseen. Yksinäinen joutsen sukeltaa lahdella syötävää. Kun se ui lähemmäksi huomaan yllättäen että se on kyhmyjoutsen. Se tutkailee epäluuloisesti lähellä olevaa tukkasotkaa mutta jättää sen rauhaan. Rantasipi lennähtää kivelle surullisesti laulaen.
Odotamme kärsivällisesti. Oikeastaan emme odota mitään vaan pidämme taukoa pyöräilystä mutta ehkä sittenkin. Tiedämme että alueella on ainakin neljä kalasääksen pesää. Lämpö hyväilee raukeana kuluvaa aikaa. On vain pari päivää kun palelimme Salamajärvellä ja nyt - kesä !
Yhtäkkiä huomaan että tumma lintu lekuttaa nousevassa ilmavirrassa lahdella ennen Lokkiluotoa. Sitten se vetää siivet suppuun ja syöksyy majesteetillisesti vedenpintaan. Kalasääksi kalastaa. Se toistaa syöksyn vielä pari kertaa ja lentää sitten jonnekin Ruissaaren yli.
Vaihdamme kaakonpuoleiselle rannalle. Vesi on täällä toisella puolella aivan tyyni. Haluaisimme kävellä Koluniemeen mutta yhtään kunnollista polkua ei löydy eikä paljain säärin viitsi lähteä varvikkoon. Lähdemme pyöräilemään takaisin kohti Äyskoskea. Asvalttitien pientareella on metsämansikkaa kukassa. Ja jotain muuta punaista kukkaa.
Illalla seison virveli kädessä leirintäalueen rannassa. Heitän matalaan veteen parikymmentä kertaa. Vaihdan viehettäkin mutta tuloksetta. Haikeana muistan kalasääksen. Onneksi se onnistui - minun ei ole niin väliä.


VIIKKO 21. 

Ma- 15 km - 1.35.
Ti- 15 km - 1.37.
Ke- Lepo
To- 11 km Salamajärvellä - 1.12.
Pe- Salamajärvellä polkupyörällä 11km plus vaellusta 8 km.
La- Tervossa 11 km - 1.08; tästä 10 km 55 min. Kirsi pyörällä mukana.
Su- Tervossa polkupyörällä 25 km.
yhteensä 52 km juoksua - 5:32, muuta ei lasketa

---

KOIRASALMEN MATKAPARKKI JA TERVO CARAVAN

Salamajärven kansallispuistossa on Koirasalmen matkaparkki matkailuautoille. Kelvollista hiekkatietä on kymmenisen kilometriä, riippuu mistä suunnasta puistoon tulee. Sähköpaikat ovat Koirasalmen luontotuvan pihassa. Palveluihin kuuluu ajokaivo, raikasveden otto, tilaussauna, veneenvuokraus ja ilmaiset nuotiopaikat. Kahvio myy kalastuslupia. Koirasalmella on myös erinomaisia sähköttömiä paikkoja kahdessa eri paikassa. Kaikki paikat ovat maksullisia, 13 - 18 euroa, mutta ne ovat kovapohjaisia taskupaikkoja, isollekin autolle sopivia ja osittain omassa rauhassa.

Tervo Caravan on 33 sähköpaikan kokoinen täydellinen leirintäalue Äyskosken rannalla aivan Lohimaan välittömässä läheisyydessä.
Nykyinen pitäjä Heikki hoitaa aluetta ja siellä kävijöitä kuin kukkaa kämmenellä ja mielestäni se menee viihtyisyydessään Suomen kymmenen parhaan leirintäalueen joukkoon varsin kirkkaasti.
Normaalien peruspalvelujen lisäksi on korostettava että aluemaksuun kuuluu veneiden vapaa käyttö ja vapaa oikeus kalastaa Äyskosken tuntumassa rajoitusosaa lukuunottamatta.
Lapsille korkeatasoinen leikki- ja pelipaikka. Lähellä on frisbeegolfrata ja alue tarjoaa pienimmille pyöriä ja polkuautoja.
Neljänsadan metrin päässä on Lohimaan kesäravintola, hotelli ja sen ravintola. Palvelut ovat erittäin korkeatasoisia. Kesäravintolasta saa esimerkiksi lohi- ja hirvikeittoa ja kypsää kalaa voi ostaa mukaan. Perhokalastuksen lisäksi voi onkia lohilammikosta ja ostaa saamansa kalan valmiiksi loimutettuna pakettiin mukaan.
Tervosta on mainittava vielä erikseen Puoti ja Puhvetti. Paikasta saa ostaa paikallista käsityötä kuin myös leivonnaisia. Paikka myy myös himoittuja KARI-käsilaukkuja, vinkiksi kauniimmalle sukupuolelle...

Tunnistatko toisessa kuvassa olevan valkoisen kukan ? Se kasvoi vesirajassakin, myös suoraan vedestä. Me emme tunteneet sitä.

 

HANKITAANKO ELÄMÄ

Täytin viime lauantaina 52 vuotta. Koska en ole ollut kolmeen vuoteen kotona tähän aikaan niin soittelin lähimmät läpi ja totesin että en pidä mitään juhlia mutta tarjoan kakkua ja kahvit jos poikkeatte. Sanoin jo soittaessani että en pahastu jos joku ei pääse, varsinkaan kun soitin vasta viikon puolessa välissä.
Kaikki eivät tietenkään päässeet. Oli työkiireitä tai muuta sovittua. Ja kuulemma jääkiekon MM-kisat. Syynä olla tapaamatta minua kahvin merkeissä syntymäpäivänäni oli tuo jääkiekon MM varsin kaksijakoinen. Minä vanhenen joka vuosi ja kisat pelataan joka vuosi. Ainoa ero on että minä yksin vanhenen joka vuosi mutta kisoissa pelaavat vuosittain eri ihmiset.
Näistä eri ihmisistä onkin riittänyt tarinaa joka tuutista. Jossain kerrottiin ihan uutisena näistä nuorista kiekkolupauksista, etenkin siitä yhdestä. Tämä ei kuulemma erottunut juniorina mitenkään paitsi että omasi hyvän laukauksen ja oli vähän tuittupäinen. Sitten hän kuulemma alkoi harjoittelemaan kovasti ja kehittyi yhtäkkiä huimasti. Harjoittelemaan ? Jotkut isot pojat ja tytöt uskovat siis vieläkin että menestys tulee harjoittelematta kunhan äiti ja isä vaan maksavat kivanpidon.
Kirjoitan usein ristiriitaisuuksia. Kritisoin kovasti työsidonnaisuutta mutta samalla peräänkuulutan ultrajuoksussa pitkäjännitteisyyttä ja harjoittelumoraalia. Minulta on usein kysytty että miten eroaa 15-tuntista työpäivää tekevä työnarkomaani jatkuvasti pitkiä lenkkejä juoksevasta ultranarkkarista. Olen aina vastannut että ihmisarvon läpi tarkasteltuna ei mitenkään mutta kokemustensa lopputuleman perusteella sitäkin enemmän.
En usko että mitatun aineellisen hyvän lisäämisellä saavutetut kokemukset kasvattavat ihmistä lainkaan. Päinvastoin ne lypsävät koneiston osana ihmisestä viimeisetkin inhimillisyyden rippeet ja heittävät lopulta loppuunpalaneen syrjään uudella sinisilmäisellä korvaten.
Sensijaan elämästään turhaa karsiva ultrajuoksija toistaa konemaisesti päivästä toiseen liikunnan riemun mantraa. Hän tinkii töistään ja joskus jopa ihmissuhteistaan varastaakseen aikaa vain itselleen. Ja tuon ajan hän juoksee vapaana kahleista. Antaa ilman virrata aivojensa läpi ja juostuaan riittävän pitkälle kokee jotakin sellaista mikä antaa tilaa ja ymmärrystä arvostaa ainutkertaista elämää ja omaa elämäntapaansa.
Ultrajuoksijan elämäntavassa ei osteta ruusuja usein kenellekään. Ruusu kuolee viikossa mutta jos sanot jollekulle hyvän sanan se saattaa elää ihmiselämän. Jos tapaat ihmisen lyhyen hetken aikana kahvikupin äärellä on se aina kultamitali molemmille. Juoksu opettaa että että mitään ei saa ilmaiseksi. Mikään ei tule ilman vaivaa ja pitkäjännitteisyyttä. Ja että etenkään mikään ei pysy yllä vaivaa näkemättä - harjoittelematta.
Suunnitelmien mukaan seuraavina vuosina en ole kotona jatkuvasti tähänkään aikaan kahvia keittämässä. Vuosien vieriessä tunnen itseni yhä ulkopuolisemmaksi joten on aika poistua takavasemmalle. Minä en siis aiokaan olla jatkuvasti tavattavissa. Silloin ei sitten muiden pidä pahastua jos en olekaan läsnä. Saatan vaikka olla hankkimassa elämää - juosten.


VIIKKO 20.

Ma-Ti - Lepo / Rakennustöitä terassin katon merkeissä. Väsynyt, kyynärvarret kipeät ja kädet tunnottomat.
Ke- 10 km - 1.04.
To-15 km - 1.40.
Pe- 10 km - 1.05.
La- 10 km - 1.05.
Su- 15 km - 1.37.
yhteensä 60 km - 6:21

Kuvissa kakku, kortti ja kutsumaton vieras.

PALUU IHMISEKSI

Paluu ihmiseksi on alkanut. Käytän ilmausta useimmiten silloin kun olen ollut kotona maalla päiväkausia ja sitten tulee lähtö ihmisten pariin töihin tai muulle asialle. Ajan tukanjuuret pois leuasta, kiillotan kaljun ja käyn suihkussa. Kun kävelen pyyhe lanteilla vaatteita vaihtamaan niin tokaisen usein että paluu ihmiseksi on alkanut.
Tänään lenkillä kaatosateessa ilmaus putkahti mieleeni jossakin ylämäessä. Toki elämäni on omasta mielestäni laadukasta ilman päivittäistä juoksemistakin mutta jotenkin juoksu selventää kokonaisuuden kokemisen. Osittain tämä vaikutus syntyy tavoitteista jotka siintävät jossakin kaukana tulevaisuudessa. Osittain taas kysymys on siitä mihin keho ja etenkin mieli on vuosien varrella kestäneen juoksun harjoituksen aikana totutettu.
Sekä keho että mieli on totutettu kehittymään. Pelkästään konemainen päivästä toiseen jatkuva juokseminen ei minua motivoi ellei se vaikuta positiivisesti. Positiiviseen vaikutukseen kuuluu myös lenkkien varrella koetut asiat, niin hyvät kuin huonotkin. Huononkin asian kokeminen voi kehittää jos sen onnistuu kääntämään positiiviseksi.
 
Luin jostakin joskus että kuolema ei ole piste vaan kaksoispiste. Kotona terassin valokate on kestänyt yli kymmenen vuotta mutta nyt tuli eteen uusinnan aika. Maalatessani kattorakenteita pihassa mietin että uudelle katteelle annetaan viidentoista vuoden takuu. Kun takuu loppuu olen 67-vuotias jos Jumala suo. Kuinka monta kertaa ihminen joutuu tekemään tietyt asiat uusiksi elämässään ? Tai saa tehdä ? Ehkäpä siksi asioiden tekeminen vanhempana hidastuu. Kun ne yrittää tehdä kunnolla. Takaraivossa saattaa kummitella että onko viimeinen kerta sitä mitä tekee. Eli minkälaista jälkeä haluaa taakseen jättää. 
Edelläkerrottu pätee ultrajuoksuunkin varsin hyvin. Väistämättä miettii mihin projekteihin voimansa uhraa. Kuuden päivän kilpailu päättyi Unkarissa. Tuloslistan kärkipäässä on edustettuna varsin varttunutta väkeä. Kokemus puhuu karua kieltään niille jotka luulevat että pelkästään nuoruus ja urheilullisuus ovat pitkälle pääsemisen ainoat edellytykset. Vanhemmalla teuraalla on vielä tulevaisuutta !

Olen usein kirjoittanut elämän valinnoista. Oikeasti olen huolissani siitä mihin koko ihmiskunta arvoineen on menossa. Jos seitsemänvuotiaat ovat konsertissa äitiensä ja isiensä kanssa ja laulavat mukana Sannin biisiä että mitähän v**tua tai että Helsingin Sanomat suitsuttaa viidentoista tunnin työpäiviä tekevän hotellinjohtajan arvomaailmaa niin ohutta on. Kovin ohutta kaukana ihmisestä ja inhimillisyydestä.

Olen päässyt liikkeelle. Siksipä moiset ylläkerrotut huolenaiheet tuntuvat epätodellisilta. Kukin valitsee itse alueensa millä liikkuu. Minulla tuo alue on mielellään epämukavuusalue. Vain siten voi saada itsestään hieman enemmän irti, oppia uusia asioita ja väsyä terveesti. Epämukavuusalueelle pääsee helposti juoksemalla ja sitten kun alkaa tuntumaan helpolta niin harjoitusmäärää ja tehoa lisää. Siitä se ihmiseksi paluu tiivistyy.

VIIKKO 19.

Ma- 12,5 km - 1.17.
Ti- 10,5 km - 1.07.
Ke- Lepo
To- 12,5 km - 1.18.
Pe- 8 km - 52 min. Remontista väsynyt.
La- 10,5 - 1.08.
Su- 16 km - 1.42.
yhteensä 70 km - 7:24.

Lankkumaalarista juoksuun, kipeän akilleksen syntysyyt selviävät pikkuhiljaa: koko vasen takalinja on kireä. Uskokaa tai älkää, kireä nimenomaan juoksemattomuudesta. Liikkumattomuus tappaa - akta sig !

 
Ensi viikonloppuna kisataan Kokkolassa ultrajuoksun juhlaa. Onnea matkaan kaikille. Kuunnelkaa seuraava biisi ennen lähtöä :

KAHVIA JA KORPPUJA

Kun emun 6-päivän kilpailu 2016 Unkarissa alkoi istuin keittiön pöydän ääressä juomassa kahvia. Kastoin korppua maitokahviin ja katselin ulos ikkunasta järvelle. Jäät lähtivät edellisellä viikolla ja luonto heräsi kesään. Hämmentyneenä tajusin että en ole ollut kotona kolmeen vuoteen tähän aikaan vuodesta. Ensin 2013 toukokuussa ensimmäinen kuuden päivän juoksuni Unkarissa, 2014 Suomen halki; reissu alkoi tuolloin jo 9.5. matkalla pohjoiseen ja sitten toukokuussa 2015 toinen Unkarin kuuden päivän juoksu.

Edes minua lähimpänä olevien ihmisten on vaikea ymmärtää miten suuri pettymys on että 2016 kuuden päivän juoksu oli pakko jättää juoksematta. Siitä tuli ensimmäinen ultrani johon olin ennakkoon ilmoittautunut mutta jonka osanoton peruin. Tunne on täynnä pettymystä mutta etenkin suurta surua. Yhdellä sanalla sanottuna lohduton kaipuu.

Kilpailun perumiseen johtaneet ongelmat on perusteellisesti tutkittu, hoidettu ja näin nyt taakse jäänyttä elettyä elämää. Suomen halkijuoksun jälkeinen syksyn mykoplasma johti epätasapainoon kehossa ja romutti harjoittelun laadun varsinkin palautumisen osalta 2015 keväällä. Vielä tuolloin en tiennyt piilevistä hammasongelmista ja kuuden päivän kisasta tulikin tuskien taival. Ylikuntoisena ja terveydentilaani nähden liikaa harjoitelleena väsyin kisan jälkeen kohti viime syksyä yhä pahemmin kunnes vihelsin pelin poikki. 
Vaikka verikokeissa tulehdusarvot eivät kovin korkealla olleetkaan niin on selvää että myöhemmin juurihoitoon ja sen jälkeisiin parodontologisiin (hampaiden sidekudos) löydöksiin liittyvät tulehdukset romuttivat loputkin fysiikasta. Ikeniini sain elämäni kovimman antibioottikuurin jonka jälkeen vatsan normaali bakteeritasapaino on puoli vuotta pihalla. 
Tauko tässä tilanteessa on siis ollut todella paikallaan. Monen vuoden yhtämittaisen ultraamisen rasittaman kehon toivuttamiseen niin fyysisesti kuin henkisestikin ja tietenkin edelläkuvattujen ongelmien ratkaisemiseen.

Edelläkerrottujen tapahtumien valossa on selvää että lähtöviivalle tänä vuonna ei ollut mitään asiaa. Varsinkaan kun tapanani ei ole katsella kilpailua osallistumalla siihen. Tällä tarkoitan että jos osallistun mihin tahansa kilpailuun niin lähtökohtanani on kyetä haastamaan ensin edes itseni kunnolla saati sitten muita. Kuuden päivän juoksu on siksi hieno laji että minä en pelkän kilpailun kokemuksen takia Unkariin matkusta mukaan hortoilemaan ja netissä roikkumaan.
Vaikka ultrajuoksu on sosiaalinen tapahtuma ja kisoissa voi tavata tuttuja seurustelumielessä niin juoksutauostani huolimatta olen vastannut puhelimeen, henkilökohtaisiin viesteihin ja sähköpostiin toisin kuten Kopakkalan Aku, joka tällä hetkellä kertomansa mukaan on matkustanut Unkariin seuraamaan kilpailua osallistumalla siihen. Olen yrittänut Akua tavoittaa blogivieraskeskustelun merkeissä jo puoli vuotta mutta turhaan. Sosiaalisuus ja yhteisöllisyys on siis venyvä käsite ultrajuoksussakin.

Minulle ultrajuoksusta on tullut kokonaisvaltainen elämäntapa. Elämäntapa joka karsii turhaa pois ainutkertaisesta elämästä - myös paskapuheita. Mielestäni on hedelmällistä julkisesti kertoa mikä mättää jos ei onnistu. Muuten syntyy illuusio että kerran ultrajuoksija - aina ultrajuoksija. Olet juuri niin hyvä kuin viimeinen kilpailusi tai kuten minä sen sanon : olet juuri niin hyvä kuin viimeinen lenkkisi.

Taukoni aikana pääsin tekemään toisenlaisia asioita. En lainkaan kiellä kaivanneeni juoksua tai monen vuoden mukanaan tuomaa päivittäisen harjoittelun rytmiä. Tauon pitämistä helpotti suuresti filosofiani siitä että en yleensäkään juokse kuin lyhyitä aikoja väkisin. Kovimpien harjoittelujaksojenikaan sisällä en yleensä ylitä tiettyjä tuntemuksia kuin hetkellisesti. Näin säästyn pahemmilta vammoilta tai lopulliselta loppuunpalamiselta. Tämä pätee myös kilpailujen ja projektien jälkeisten tyhjyydentunteiden käsittelemiseen. 
En kuitenkaan malta olla tässä yhteydessä varoittamatta että kannattaa tarkasti miettiä kuinka syvälle ultrajuoksun päästää elämäänsä. Muutoin voi käydä niin ettei ole mitään sitten kun juoksu loppuu. Ote tavalliseen elämään vaikeutuu helposti kun tavoittaa ultrajuoksun vahvoja tunteita ; mielenrauhaa, elämisen kokemisen helppoutta ja loputonta fyysisyyttä.

Paluu kilpailemaan vaatii hyvää pohjatyötä. Kun otan tavoitteeksi jonkun juoksun niin ensin on syytä tutkailla paljonko aikaa on käytettävissä harjoitteluun ja mistä se aika otetaan. Tässä kohtaa keskustelut perheen tai läheisten kanssa antavat perspektiiviä kaikille - myös minulle itselleni.
Tauon aikana tavoitteeni ovat selkiytyneet ja ne ovat vain ja ainoastaan monipäiväjuoksuissa. Keskustelut on käyty. Tauko on päättynyt. On aika lähteä liikeelle kohti verenpunaista tunnelia.


VIIKKO 17.

Ma- 12 km - 1.15.
Ti- 7 km maastossa - 50 min.
Ke- 10 km osin maastossa - 1.02.
To- Lepo
Pe- Lepo
La- 10 km - 57 min.
Su- Lepo

yhteensä 39 km - 4:40.

VIIKKO 18.

Ma- 6 km - 38 min.
Ti- Lepo
Ke- 10 km - 58 min.
To- 10 km - 1.04.
Pe- 15 km asvalttia - 1.38.
La- 8 km - 52 min.
Su- 12 km osin poluilla - 1.18.

yhteensä 61 km - 6:28.

Aika kotona kuluu juoksemattakin mutta ...

emu 6-days seurantasivu

JUOKSU JATKUU MUTTA MIKSI ?

Minulta kysyttiin eräässä tv-haastattelussa pystyisinkö nousemaan ylös ja vaikka heti juoksemaan sata kilometriä. Vastasin empimättä että tietenkin mutta ensin pitäisi vaihtaa vaatteet ja etenkin kengät. Ja ehkä syödä ja juoda hiukan. Se mitä ei kysytty - sen jätin kertomatta. Että ensin pitäisi olla jokin pätevä syy juosta se sata kilometriä. Niinpä Korsolaiseen mottoon : "syyttömän ei tarvitse juosta " sisältyykin huumorin lisäksi paljon syvempiäkin merkityksiä.
Jos joku aikoo juosta yksin tai porukassa Nuorgamista - Helsinkiin tai Hankoon Suomen juhlavuoden kunniaksi 2017 niin on vain yksi kysymys vastattavaksi. Miksi ? Mitä enemmän päiviä matkalla selän taakse jää sitä useimmin joutuu tuohon kysymykseen vastaamaan. Sekä muille että etenkin itselleen. Loputtomien suorien puolivälissä kun on jo unohtanut mistä oli tulossa ja päämäärästäkin on enää kalpea aavistus jäljellä. Kun voimat loppuvat ja tuntuu että ei askeltakaan enään. Kun sattuu ja sateessa on kylmä. Jossain vaiheessa tieto loppuu ja on uudella rajapinnalla niin silloin se sieltä pamahtaa. Että miksi helvetissä tässä juoksen ?
Tavanomaisimpia syitä juosta on jotakin karkuun tai ehtiäkseen jonnekin. On siis jokin hatara päämäärä. Aika tai kilometrimäärä. Tavoite menestymisestä tai jonkin omituisen rajan rikkomisesta. Itsensä haastamisesta. Uuden löytämisestä tai jostakin henkisestä kasvusta. 
Joissakuissa meissä on jossain taustalla se pieni paskapää joka haluaa päteä. Haluaa näyttää muille ja itselleen. Tämä aliminä todistaa kaikille että mitäs tässä, kunhan fiilistellään. Nautitaan positiivisesta flowsta ja katsellaan maisemia. Ja sitten kun lähtölaukaus kajahtaa niin sitten ollaan tosissaan tekemässä tulosta. Veljeys ja kollektiivinen kokeminen unohtuu ja sokea himo kilometreihin suhteessa aikaan ottaa ylivallan. Ja sielu on myyty.
Kaikki kelpaa. En minä moralisoi. Kukin tyylillään. Myös sitten jälkeenpäin. On hyvä selittää että ei oikein kulkenut. Oli harjoitellut väärin tai että väsytti muuten vaan. Jalat menivät ja vaikka ne menivätkin niin ketä kiinnostaa ? Jääkiekkoa ensin eetteriin ja jotain muuta sitten. Paitsi polkujuoksu. Sehän nyt MYY ! Annetaan ohjeita että juostaan nilkat jäykkinä lyhyellä askeleella. Että metsässäkin voi juosta jos ostat uudet kengätsukatkellontrikootpaidantakinliivinbuffan ja kaiken muunkin. Minkä ostat sen varmasti saat. Se on hei muotia.
Mutta että miksi ? Miksi yleensä pitää juosta ? Minäkin vanha paska himoitsen edelleen lenkille ja vielä jopa kilpailuihin. Kaksi käytettyä jalkaa askeleisiin käytettävänä. Kipeä vasen akilles ja ties mitä muuta. Kaksi samaa jalkaa jotka olen juossut paskaksi useissa tilanteissa, Unkarissa kahdesti ja halki Suomen taivaltaessani niin perusteellisesti että olo on ollut pikään perseen sektorista. Ei siis ole ollut näkyvissä muita sektoreita kuin perseestä olevia.
Ja siltikin koen olevani uuden matkan alussa. Jos äitini eläisi hän sanoisi että rumia ei saa kirjoittaa. Ja miksiköhän ei ? Illuusio siitä että kerran ultrajuoksija - aina ultrajuoksija pitää osittain vain paikkansa. Kauneus on katoavaista tässä lajissa. On harjoiteltava jotta pystysi tavoittamaan juoksun keveyden. Henkiset ominaisuudet jotka olen hankkinut vuosien varrella ovat tallella. Kyky juosta hiljaa päiväkausia kipujen verenpunaiseen tunneliin on tallella kunhan kysymykseen miksi on riittävän luja vastaus ja siinä ohessa kunnossa olevaa fysiikkaa ilman persesektoreita.
Viime keskiviikkona vein työauton kuljettajalleni Karimille Tampereen Haukiluomaan ja lähdin juoksemaan kotiin läpi Lamminpään Julkujärven ulkoilureittejä myötäillen. Vasen akilles oli suoraan sanottuna helvetin kipeä. Aloitin varovasti mustalla mielellä lämmittelemään. Tauon jälkeen paskana ei hivele, totisesti ei. Hautausmaan takana venyttelin pohjetta mäntyä vasten ja mietin irvistellen että tätä se teettää - juoksemattomuus yhdistettynä vanhemman teuraan kiusattuun kehoon on tappava yhdistelmä. 
Sain homman luistamaan jotenkuten. Puhelin poltti rintataskua. Olin lähtiessä sanonut Kirsille että soitan jos tarvitsee hakea autolla. Päätin heti aluksi että juoksen kahdeksaan kilometriin. Mietin jo minne sovin noudon. Vitosen kohdalla päätin juosta kymmeneen kilometriin. Noutopaikka sielläkin oli jo selvillä. Kunnes sitten kymmenessä kilometrissä päätin että juoksen kotiin ja aloitan pikkuhiljaa harjoittelemisen uudelleen kohti seuraavaa kuuden päivän kilpailua.
Akilles oli ensin kipeä mutta aineenvaihdunnan lisääntyessä vertyi. Askeleista löysin oikeat kulmat. Hitaasti mutta varmasti. Niin kuin monet kerrat aiemminkin. Keskityin ja aloin ultrajuosta. Kaikki mitä ympärillä oli katosi. Oli vain matka ja sen tekijä. Askeleet. Tavoite. Voima eteenpäin. Nöyryys. Kaikki turha oli poissa.
Mikään ei voita tunnetta tuollaisen juoksun jälkeen. Kun saapuu kotiin perille. Irvistelee märät vaatteet pois ja antaa lämpimän suihkun huuhtoa kaiken paskan pois. Kun pukee flanellipaidan, collegeverkkarit ja villasukat. Sitten istuu ruokapöytään ja syö liioitellun hitaasti tarkkaan pureskellen. Hiukan liian vähän. Juo kahvit päälle ja oikaisee sohvalle. Etsii kylmäpakkauksen jääkaapista ja saa suonenvedon reidestä nivuseen akillesta hautoessaan niin että luulee kuolevansa. Että vähintään juuri tähän kramppiin kullikin repeää. Kunnes rauhoittuu omaan väsymykseensä. Mikään ei voita lenkin jälkeistä pääomaa joka on talletettu itselle juosten.
Juoksu ei puhtaimmillaan ole harrastus eikä edes urheilua puhumattakaan kilpailemisesta. Se on harjoitellen hankittu kyky päästä perille ihan itse ja per pedes eli jalkaisin. Filosofiana toimii kyky käsitellä loputtoman liikeen aikaansaavaa kipua. On pystyttävä sulkemaan kaikki muu ja niin kovin turha pois. Lopulta voimien vähetessä on löydyttävä vastauksia tai matkanteko keskeytyy ellei peräti lopu kokonaan.
Ultrajuoksua ei voi ostaa. Kokemus ja syvä sellainen tulee vasta vuosien työn jälkeen jos on tullakseen. Voi olla ettei tule lainkaan. Voi tulla alkoholismi tai avioero. Entinen juoksija voi paisua omaan mahdottomuuteensa niin ettei kukaan edes usko hänen koskaan  juosseen askeltakaan saati vielä pitkälle.
Olen elämäni varrella juossut kaikenlaisissa keleissä kaikenlaisilla alustoilla. Katsellut erilaisia maisemia ja erilaisia ihmisiä. Olen tavannut juosten lähes kaikki tärkeimmät ihmiset elämässäni. Lukemattomia kertoja olen joutunut pysähtymään kun en ole jaksanut tai jokin muu on vaatinut huomiotani. Mutta aina olen palannut. Lähtenyt uudestaan liikeelle. Olen myöntänyt jääneeni koukkuun ja myös päässyt siitä irti mutta sittenkin lähtenyt vielä ulos juoksemaan. 
Se lapsenomainen ilo siinä hetkessä kun olet kahden askeleen välillä ilmassa. Ja taas. Uudestaan. Siinä se on. Juoksemisen puhdistava ilo ainutkertaisessa elämässä. Juuri siksi.


Viikko 16. 

Ma- 5 km happihyppyä ilman focusta, väsynyt - 38 min.
Ti- 8 km tiellä - 45 min.
Ke- 15,5 km ulkoilureittiä, Mein Kampf-lenkki, akilles kipeä - 1.48.
To- Sairas; akilleen rauhoitusta.
Pe- Sairas; akilleen rauhoitusta/haravointia.
La- Lepo / yleistä pidättelyä/haravointia ja puiden pinoamista.
Su- 12,5 km helpossa maastossa - 1.15.

yhteensä 41 km - 4 tuntia ja 26 minuuttia.

Akillesvaivoja on monenlaisia. Omani on vain vähän turvoksissa. En usko pitkän levon parantavaan vaikutukseen näissä lievissä vaivoissa. Vaivat vaan palaavat levon jälkeen kahta kauheampina.
Kylmää ja kuumaa. Venyttelyjä. Pronaxen- tabletit ovat uusi ja vapaa käsikauppalääke joita voi lyhyellä kuurilla yrittää. Korkeakantaisia tossuja. Tukipohjallisia tai ainakin suoraa askelta. Ja kohtuudella juoksua. Vain muutamia keinoja mainitakseni. Näin aluksi.
Hulluutta ? Tottakai. Mutta mukavaa.
Saas nähdä taas.


---


Älä nouse tunturille
sielä aina tuulee.

Tuuli viepi mennessään
ken sielä liikaa luulee.

Jos sie sielä kerran käyt
niin unohtaa et saata
täyellistä hiljasuutta
tuntureitten maata.

- tuntematon