LISÄVUOSIA ?

Matkailu avartaa. Paitsi liikkumisen maisemaa niin myös mielenmaisemaa. Kokiessaan uutta uudessa maisemassa ihminen rikkoo tutut kaavat myös ajattelussaan. On paljon ihmisiä jotka jumittavat jatkuvasti tutuissa nurkissa, suotakoon se heille mutta olen silti pahoillani - niin paljosta jäävät paitsioon.

Tapasimme Ropinsalmella Belgialaisen karavaanaripariskunnan pitkällä lomallaan. Etienne ja Valérie työskentelevät poliiseina joten he haluavat viettää lomansa hieman rauhallisemmissa maisemissa vailla suuria ihmisjoukkoja. Välituntureilla ja ylipäätään Pohjoisessa tämä onnistuu.
Kutsuin heidät istumaan iltaa Ropin Pirtin nuotiopaikalle. Kaivoin Kirsin kanssa nuotiopaikan esiin yli metrisestä hangesta löydettyäni sen ensin lumikengillä kävellen ! Mielenkiintoisia keskusteluja jatkettiin yhteishiihdolla Ropijärvenperään ja vielä myöhemmin meidän autossamme viinin ja hyvän musiikin tahdittamina.
Hiihtäessämme yhdessä Ropijärvenperän laaksossa yritin ottaa maisemasta kaiken irti. Esittelin poroelinkeinon rakenteet, maiseman yksityiskohdat ja kaikki löydettävissä olevat eläimet ja niiden jäljet. Listalle päätyivät niin riekko kuin pienet hangesta kevään sulattamat muurahaispesät puhumattakaan ahman jäljistä. Päädyimme lopulta yli 500 metriin tuuliselle kahvitauolle puurajan yllä. Oli ilahduttavaa huomata miten luonto tekee vaikutuksen ilman sanoja.
Vaikeampaa olikin sitten selittää miksi poromiehet ajavat kelkalla hätistellen viimeisillään turpeana vasomista odottelevat porot aitojen sisään kun turisteja nimenomaan varoitetaan häiritsemästä poroja. Tai että miksi tunturissa on mustaa muovia siellä täällä ja kaikki muukin ihmisen tekemä on vähän sinnepäin ? Kaljapurkit moottorikelkkauran reunassa tuskin ovat hiihtäjien heittämiä. 
Kaiken kruunasi Ropinsalmella hiihtouran alkuun hylätty vanha televisio ja pakastin sekä niiden päällä viruvat kaksi kuollutta kettua. Televisio ja pakastin ovat olleet siinä jo kolme vuotta mutta se että poromies kertoo kettujen saaneen sähköiskun televisiosta on vitsinäkin säälittävä.
Yritin selittää Belgialaisille asiaa parhaani mukaan kaunistelematta. Että on olemassa typeriä ihmisiä jotka sotkiessaan oman elinkeinonsa päivittäisen työkentän sotkevat myös kulttuurinsa.
Käytännössä Saamelaiset eivät kohta itsekään tiedä mistä ovat tulleet. On erittäin lyhytnäköistä käydä käräjiä jonkun syntyperästä pelkän maankäytön kateuden vuoksi. Elämmehän polarisoituneessa maailmassa jossa satoja vuosia on kuljettu ja naitu ristiin rastiin Ruotsin -, Norjan - ja Suomen Lappia puhumattakaan Koltista itärajan takaa.
Se roskamäärä mikä hangen alta paljastuu suomalaisilta tienvarsilta ja levähdyspaikoilta ei anna kovin hyvää kuvaa meistä. Olkoonkin että esimerkiksi Kilpisjärveltä jätteen poiskuljetus yrittäjälle maksaa noin 130 euroa tonnilta. Tienpitäjät saati kunnat eivät voi perustella syväkeräysastioiden puuttumista taloudellisilla syillä sillä siivottava pientareet ja parkkipaikat on jokatapauksessa. Eikö se olisi helpompaa jos olisi riittävästi pienisuisia syväkeräysastioita näille matkailijoiden jätteille ? Vai onko ongelma se että näihin keräysastioihin viedään jotain sinne kuulumatonta - kenties omia roskia kotoa ?
Kaikki edelläkuvattu on kertoo että ihminen on eläin joka jonkin kumman biologisen evoluution kautta on saanut kyvyn ajatella ja etenkin kommunikoida mutta jättää toistuvasti kykynsä käyttämättä. Vai toteutuuko parituhatta vuotta vanha ennustus jonka eräs tunnettu lakimies tuolloin saneli kirjeeseensä. Että ihmiset ovat viimeisinä aikoina itserakkaita ja välinpitämättömiä, rahanahneita ja kiittämättömiä, haluttomia mihinkään sopimukseen saati uskottomia.
Elämän kunnioitus on siis hakusessa. Kun itse olen saanut mahdollisuuden niin iloitsen joka vuodesta. Vanhentuessaan kun saa vain lisävuosia. 
Ne ovat mahdollisuus !

EXTRA YEARS ?

Because I know that Valérie and Etienne both are interested in what I`m trying to say I change language. Google Translator sometimes sucks so I try better myself but short.

It is very hard to explain all those black plastic and trash in the beatiful Finnish nature. You get a little bit wrong kind of picture but I`m sorry - that picture is honest.
Reindeerowners sometimes put some plastic as flags beside roads. They are trying to tell that in that section reindeers cross that road, watch out ! Only God knows when and then they forget the whole thing when animals are moving to other new and far away places. And plastic stays till the wind blows it to bushes.
All those trash in nature are from people who don´t respect nature neither themselves too ! People who don´t respect his own work or own life circumstances is gonna lose his religion and whole cultural inheritance.
Myself I believe that over two thousand year old prediction by Paulus is gonna happen. Humans are too greed with too big ego and they can´t negotiate or do any kind of agreements to survive.
Every year I´m getting older but it is only possibility for me. An extra year is always possibility to run and develope my own humanity connected by nature and very rare humble people I sometimes meet.
When the power is off the real life begans with bright light.


VIIKKO 16. 

Ma- Hiihtoa 11 km retkisuksilla Ropinsalmella Kirsin, Valerien ja Etiennen kanssa.
Ti- 6 km kävelyä / Lepoa
Ke- Hiihtoa retkisuksilla Ruotsin puolella Kirsin kanssa 12 km - taukoineen 4:15.
To- Lumikenkäilyä Kirsin kanssa 6 km Ropinsalmella - 2 tuntia. Illalla kävelyä Pellossa tunti.
Pe- Lepo
La- Kotona tiellä juoksua 8 km - 48 min.
Su- Kotona toisella tiellä 8 km - 48 min.

yhteensä juoksua 16 km - 1:36

Kirsi johtaa, Etienne ja Valerie seuraavat.

And on top they all are VIP.

Ruotsin Kalmajoella kohti Ruutusoivia.

Tauon paikka.

Toinen tauko paikalla.

Maisemaa kohti Ropinsalmea Ruotsista kuvattuna.

Riekon lentoonlähdön jäljet.

Pöllö latvassa Juovvavarrilla. Näimme myös useita ahman jälkiä.

MAALISKUUN SUMMAUS


Juoksua 190 km - 21:31. Alkaa lorvinta riittämään. This really sucks...

RIISUTTUA ELÄMÄÄ

Matkoillani minulle toivotetaan usein "hyvää lomaa". Lähempänä minua olevat ihmiset toivottavat useimmiten "hyvää aikaa". He kun tietävät että en ole lomalla vaan että elän matkoillani vain normaalia elämääni.
Olen erittäin tarkka mitä kuvia näihin blogikirjoituksiini liitän. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa mutta jättää myös kertomatta. Yhtä tarkka olen siitä minkälaiseen kuvaan haluan itse astua kunakin elämäni päivänä tässä loputtomassa sarjassa kuvia ajan ja paikan yhdistyessä hetkeksi. 
Jos esimerkiksi kuvaan itseni Kirsin kanssa tunturin huipulla niin kun hetki on ohi vain tunturi jää. Itse astumme kuvasta pois hyvin tietoisina siitä kumpi on aikaa kestävämpi. Tässä kokee itsensä aina yhtä pieneksi tällä lyhyellä matkallaan. Aika kuluu, me etenemme lopulta häviten mutta luonto jää.

..."Kuka on kourallaan mitannut vedet ja vaaksalla määrännyt taivaitten mitat ? Kuka on saanut kolmannesmittaan mahtumaan maan tomun ? Kuka on puntarillaan punninnut vuoret, vaa'allaan kukkulat ? "...

Kun 28-vuotiaana sairastuin syöpään jouduin hyväksymään että en välttämättä selviä. Sairastaessani ymmärsin oman merkitykseni. Selvittyäni lopulta terveeksi ymmärsin yhä voimakkaammin että todella isossa kuvassa minua ei juurikaan näy eikä tarvitse näkyäkään.
Ajatteluni keskiöön nousi jo tuolloin ihminen, mielellään joku muu kuin minä itse. Ajattelin että pärjään hieman vähemmälläkin itse kunhan kuljen matkallani oikeaan suuntaan. Syntyi tarve pyrkiä tilaan jota itse kutsun riisutuksi elämäksi.
Esimerkkinä riisutusta elämästäni on tapani toimia yrityksessäni. Annan tällä hetkellä kahdelle autonkuljettajalleni mahdollisuuden ansaita elantonsa ja toteuttaa haaveitaan elämässään niiltä osin kuin se työn tulosten kautta on mahdollista. Itse pysyttelen mieluummin taustalla koska en tarvitse paljon muuta kuin tyhjää aikaa.
Toki vaihtoehtona olisi tehdä yrityksessäni mahdollisimman paljon aktiivista ajamista ja saavuttaa näin huomattavan paljon parempi tulotaso kuin nyt mutta tuolloin jäisin ilman mahdollisuutta tyhjään aikaan.
Olen 50-vuotias ja jo aikapäiviä päättänyt yrittää elää jokaista päivääni täysillä mahdollisimman paljon juuri niitä asioita tehden joista nautin eniten. Liikkuminen luonnossa on yksi näistä asioista ja se tuo mukanaan tarpeen ymmärtää oma paikkansa juurikin siinä jo mainitussa isossa kuvassa.
Ultrajuoksussa ihaillaan usein askeetteja jotka yltävät huikeisiin suorituksiin. Jos askeesi viedään riittävän pitkälle niin hyötyä siitä ei ole kenellekään muulle kuin askeetikolle itselleen.
Putkinäköinen vain ja ainoastaan omaan tavoitteeseen pyrkiminen ei tee kenestäkään parempaa ihmistä sinällään ellei henkilö itse pyri hyviin tekoihin ja positiivisuuden aktiiviseen jakamiseen.
Yksilö toteuttaessaan ajatusta vähemmällä pärjäämisestä luopuu paljosta. Kaikki alkaa pariutumisesta tai sen välttämisestä. Ei lapsia. Ei omaisuutta. Ei mitään ylimääräistä. Vain pelkkä päämäärä ja siihen tarvittava harjoitus.
Normaalissa elämässä keskivertoa toteuttavat eivät välttämättä ymmärrä tällaista. Sensijaan saavutuksia kadehtivat kylläkin. Tänä päivänä kaikkien tulisi saada kaikki kerralla ja mielellään helposti. Askeetikko tai kaltaiseni riisutun elämän tavoittelija sensijaan tekee päivittäin valintoja päästäkseen tavoitteeseensa kärsivällisesti vuodesta toiseen. Ajatus että elämä on nyt eikä sitten joskus ohjaa jokaista askelta. Saavutuksilla ei ole mitään merkitystä. Vain uudella päivällä ja sinä päivänä kuljetulla matkalla on merkitys.
Kun päivittäisen elämän sisältö tulee jostakin muusta kuin keskiverrosta on sitä erittäin vaikea selittää ihmisille. Yhtä vaikea sitä on selittää joskus itselleen ellei usko elämässään mihinkään. Minun valitsemallani tavalla elämä on kaukana askeesista mutta ajatus ei.
Riisutussa elämässäni olen kokenut luonnon ja ultrajuoksun kautta sellaista ettei minun tarvitse toimia kuten Gunnar Barbadotti. Hän on kirjailija Håkan Nesserin luoma poliisihahmo, joka Sukujuhlat-kirjassa (Man Utan Hund; suomennettuna Sukujuhlat), pitää kirjanpitoa pisteytysjärjestelmän avulla onko Jumala olemassa vai ei. 
Gunnar on tehnyt Jumalansa kanssa sopimuksen kymmenen vuoden periodista jonka aikana asiaa selvitetään. Rukouksissaan Gunnar pyytää yhtä sun toista mutta muistaa myös kiittää. Mitään lottovoittoja tai maallisia rikkauksia ei saa pyytää mutta muuta kylläkin. Gunnar on plussan puolella kuten minäkin. Minullehan sanottiin vuonna 1993 että olen 80 % todennäköisyydellä elossa vuonna 2003. 
Pelkästään juoksemalla ja alkuräjähdykseen uskomalla en tänne asti olisi päässyt. Enkä ilman valintoja. Riisuttu elämä on tässä, tänään ja uskon että huomennakin. Siitä kiitän ja harvoin muuta pyydän paitsi muille ihmisille.


VIIKKO 14.

Ma- Retkihiihtoa Ropinsalmelta Ropin autiotuvalle 11 km reppu selässä. (Noin 3,5 tuntia taukoineen...)
Ti- Paluu tuvalta takaisin 12 km. (Noin 3 tuntia taukoineen...)
Ke- Lumikenkäilyä Heligskogenissa Norjassa tunturissa 1,5 tuntia
To- Aamulla kävelyä tunti ja iltapäivällä juoksua Kilpisjärvellä myrskyssä 8 km - 1.00.
Pe- Lumikengillä Mallassa ja Saanalla; erittäin raskas, osin upottava keli - 3.00.
La- Hiihtoa Ropinsalmella Ruotsin puolelle 7 km - 1,5 tuntia.
Su- Juoksua tiellä 8 km - 50 min.

Juoksua 16 km - 1.50.

Kelit muuttuivat loppuviikosta sateisimmiksi ja hankikin upottaa paikoin. Nautimme kuitenkin täysin siemauksin ulkoilmasta ja luonnosta. Kirsin liikuntamäärää täytyy korostaa. Pitkälle yli 13 tuntia tunturiolosuhteissa etenemistä. Vastaavaan rasitukseen saa joku muu kahvakuula-aktivisti jumittaa sisäliikuntatiloissa jo pää punaisena ja Kirsi vielä vaan nauraa.
Ja luvassa on taas yöksi pakkasta ja päiviksi aurinkoa !

Klikka kuvat isommiksi. Tällä kertaa kirjoitin niihin kuvatekstit.

Kirsi ihmettelee ahman syömää poroa matkalla Ropin autiotuvalle.

Elämäni Ihminen hiihtää kohti Ropin autiotupaa.

Kirsi ja lempeä valkeus. Tender white. Osaisitko kotiin ?

Murheen murtamana kahvitauolla. Sauva katkesi.

Ropin Pirtti on ky. Apua minulta saa jos pyytää.

Saunapalville tuli tämä kutale, liekö kalastajien kesyttämä.

Heligskogenin joella talvipaikalla.

Eväät säilyvät ?

Kuinka moni teistä on juossut Kilpisjärven jäällä ?

Riisutun juoksijan elämää sunnuntailta 10.4. Haluaisitko mukaan ? Kerro se minulle niin järjestetään mahdollisuus joskus jossainpäin.

Tekstin lainaus oli Jesaja 40:12.

Linkki syöpähoitojen priorisoinnin pelosta, kysynkin että :

Kuka päättää ? 

SANAT EIVÄT RIITÄ

En ole koskaan aiemmin päässyt Käsivarren Lappiin tähän aikaan. Syyt ovat olleet ultrajuoksujen kilpailuissa - kun koko talven harjoittelee niin huhtikuussa sitten kevennetään ja ajatukset ladataan kohti kaikkensa antamista.
Nyt on toisin. Minulla on kilpailutauko paikalla ja paikallaan.
On erittäin vaikeaa kuvata kuinka paljon tämä minulle merkitsee. Olen täällä kotona enemmän kuin missään. Tämä johtunee siitä että minut todennäköisesti aikaansaatiin soputeltassa vuoden 1963 lopulla Yliperän suurtuntureiden katveessa. Tarina ei kerro oliko makuualustan alla kirvestä. Tyttöä äiti toivoi mutta poika tuli. Ja loppu on historiaa ainakin minun osaltani.

Hiihdän hiljaa kohti Ropijärvenperää. Pakkasta on kuusi astetta mutta hiki valuu pitkin selkää. Aurinko paistaa täysin pilvettömältä taivaalta ja tarttuu mustiin urheiluvaatteisiini. Hanki kantaa varmasti menet minne tahansa suksilla tai lumikengillä.
Kirsi hiihtää kaksikymmentä metriä edelläni viistoon kohti tunturia. Miljoonat lumikiteet tuikkivat hangen pinnalla. Kiteitä on kaikenvärisiä mutta punaisia on vähiten. Ilman aurinkolaseja tulisimme lumisokeiksi hetkessä.
Meillä molemmilla on pitkät ja leveät retkisukset. Kumisaappaat kannantakaisissa siteissä ja eväsreput selässä. Kirsi pysähtyy. Hiihdän hänen luokseen. Sukset rahisevat hangella.
- Laitoitko aurinkorasvaa ? Naamasi on punainen !
- Ota mehua, vastaan nauraen ja kaivan pullon repusta.
Jatkamme hitaasti matkaa. Ropijärvenperällä on poroja aitauksissa mutta varsinainen tokka on jossakin tunturissa. Poromiehet ajavat niille rehua moottorikelkoilla sillä lunta on toista metriä eivätkä elikot löydä muuten tarpeeksi syötävää. 
Kiivetessämme etelän ylärinteeseen huomaamme jäljistä että poroille näyttävät maistuvan myös tunturikoivikosta silmut. Naureskelemme että alaspäin laskeminen on osittainen itsemurha tällä teräshangella. Koivikossa talven mittaan taipuneet puut muodostavat surmanloukkuja. Itselläni 250 sentin suksi ei käänny kovin pienessä tilassa ja Kirsinkin 215 senttiset ovat yhtä vetelät ohjattavat kumisaappailla kuin omanikin.
Pääsemme perille ylös. Olen kesällä ohi juostessani katsonut näitä hiekkatievoja ennen jokea. Edessämme levittäytyy koko laakso hiljaisena. On täysin tyyni. Teen pienen nuotion mukana olleista kuusiklapeista ja lisään tuleen myöhemmin kuivia koivunoksia. On makkaran ja kahvin aika.

Istun tulilla kuksa kädessä ja katson kauas Akkispahdan suuntaan. Tällaisia hetkiä on mahdoton pukea sanoiksi. Luonto antaa kaiken minkä se voi. Loppu on ihmisestä itsestään kiinni. On hetki jolloin sanat eivät enää riitä.

Klikkaa kuvia niin ne suurenevat.


                                                                Leiri ja Naimakka

Hiihtäen

 

Lumikengillä

 VIIKKO 13.

Ma- 10 km osittain maastossa kotona - 1.09.
Ti- 8 km tiellä, töiden jälkeen illalla kotona - 53 min.
Ke- Lepo / Matkustusta Pohjoiseen
To- Matkustusta vielä Pohjoisempaan / tunti hiihtoa Naimakalla (järvi...) illalla.
Pe- Hiihtoa 4,5 tuntia. Noin 11 km, vertikaalista nousua 500 metriä.
La- Lumikenkäilyä 3,5 tuntia pääosin Ruotsissa. Noin 8 km, vertikaalista nousua 500 metriä.
Illalla asvaltilla juoksua 8 km - 48 min.
Su- Lepo tunturista mutta aamulla asvaltilla juoksua 12 km - 1.10.

yhteensä juoksua 38 km - 4 tuntia. Kirsin kanssa hiihdot 5,5 tuntia ja lumikenkäilyt 3,5 tuntia.

Viikko ei selityksiä kaipaa enempää mutta riittävästi kun ulkoilee niin arvostaa lämmintä ja kodikasta matkailuautoa.
Ensimmäisessä alakuvassa pilpilillä maustettu kana seurustelee kevyesti keitetyn parsan sekä currynuudeleiden kanssa. Juomaksi Shine Bright; Silvaner-Kerner-Riesling ja kahvin kanssa Ranin VSOP.
Toisessa alakuvassa allekirjoittanut ruuan jälkeen syyntakeettomana.

Matkalla bongattu Torniolaisen roska-auton kyljessä teksti :

"Tiedoksi pikkupojille että roskakuskin ammattia ei enää ole mutta pienjätteiden kerääjä se vasta kova jätkä onkin !"

Ropin Pirtti 

 

RAUHASSA ?

Jokaisen teistä tulisi tehdä testi. Istukaa alas ja katsokaa kelloa mutta piilottakaa se sitten näkyvistä. Ja sitten istutte siinä 15 minuuttia ihan hiljaa tekemättä mitään. Yritätte arvioida samalla koska viisitoista minuuttia on kulunut. Kun aika mielestänne on kulunut niin katsokaa kelloa. 
Jos istuitte viisi minuuttia tai alle olette välittömän hoidon tarpeessa. Jos pääsitte kymmeneen minuuttiin teissä on ainesta. Jos meni yli viisitoista minuuttia niin olkaa huoleti. Jos aika ei kulunut lainkaan niin vaihtakaa kelloon patterit tai vetäkää se ja yrittäkää uudelleen. Jos ei vieläkään tapahdu mitään niin hyvää matkaa !
Tänä pääsiäisenä saivat kaupat olla auki ensikertaa käytännössä miten halusivat. Itse työskentelen ammatissa jossa arjen ja pyhän raja on aina ollut kadoksissa saati sitten vuorokausirytmi. Kokemuksesta tiedän että vaatii hyvää itseluottamusta ja kykyä irtautua töistä ja rauhoittua jos säännöllistä rytmiä ei ole.
Ollessani kiirastorstaina ja pitkäperjantaina ajovuorossa päivällä en pitänyt näkemästäni. Ihmisille tekisi hyvää pakollinen pysähtyminen, lepo ja aika läheisten kanssa. Ei joka päivä tarvitse olla mahdollisuutta ostaa jotain puhumattakaan muiden asioiden hoidosta. Minusta tuntuukin että ihmiset eivät enää osaa rauhoittua ollenkaan ja myös kärsivät tästä.
Pääsiäisen varsinainen merkitys tuntuu olevan hakusessa useimmilla. Mämmin ja pääsiäismunien lisäksi valo alkaa voittaa pimeyden. Useimmille pääsiäinen merkitsee vain vapaata työstä ja räntäsadetta sulavilla teillä joiden varsia pajunkissat kaunistavat. Varsinaista ristin tietä saatikka ylösnousemuksen juhlaa monikaan ei muistele. Pääasia on että elämä voittaa kuoleman ainakin hetkeksi. Valoa ei elämässä ole koskaan liikaa.
Itselläni maaliskuu kääntyy harjoituspäiväkirjan kanssa loppusuoralle. Kuukauteen tullee nipin napin 200 juoksukilometriä. Kun tähän mennessä tarvittaessa olen pystynyt maksimissaan kovassa erikoisharjoittelussa kahdensadan viikkokilometreihin tai hyvässä normaalissa kuukaudessa neljänsadan kilometrin rikkomiseen helposti, niin lukijat oivaltavat kuinka alhaalta lähden lepojakson jälkeen liikeelle. Ja etenkin kuinka rauhassa lisään kilometrejä. Tämä toivottavasti antaa uskoa muille, varsinkin kokemattomille. Tie on aina yhtä pitkä jos mielii loppuun asti sen kulkea.
Brysselissä räjähti. Jos mietitte hetkenkin että missä tai että koska - olette uutisiin turtuneet. Osanottoni. Kirsin serkku jäi Maalbeekin asemalla pois puoli tuntia ennen räjähdystä ja käveli töihin keskustassa. Kotiin olivat aamulla jääneet pieni poika ja aviomies. Vanhempi poika on Suomessa armeijassa. 
Taru toimii tulkkina EU:n ytimessä. Työpäivän jälkeen hänen piti kävellä 10 kilometriä kotiin koska millään muuten ei päässyt. Tiesulkuja ja poliiseja aseineen. Liikenne seis. Vain muutama ihminen kerrallaan päästettiin rakennuksista pois. Kotisuomessa viestiä odottivat vanhemmat ja me.

Puoli tuntia ennen räjähdystä. Viisi kilometriä juosten kuuden minuutin vauhdilla ja sitten. Niin. Sitten ei mitään ?

John Lennonilta kysyttiin eräässä televisiohaastattelussa että miten huumeiden käyttö saataisiin loppumaan. Lennon vastasi että kyse on pikemminkin siitä miten ympäröivä yhteiskunta on niin ahdistava että siltä pitää suojautua kestääkseen sen. Paeta jonnekin vaikka kemiallisesti. Suomen tämänhetkinen ilmapiiri on juuri sellainen. Pukusedät selittävät ja esittävät vaatimuksia. Vakuutellaan että kaikki on hyvin kunhan vaan teette pikkuisen enemmän töitä. Olette turvassa.
Työni puolesta joudun valitettavasti asioimaan poliisin kanssa monessakin mielessä. Illuusio että suomessa olisimme turvassa tai että tarpeen tullen saamme omaisuuden tai hengen suojaa välittömästi yhteiskunnalta on naurettavan väärä. 
Erilaiset yhteiskuntamme tukipilarit (asiakkaat) ovat velkaa yritykselleni tällä hetkellä vajaa kolmesataa euroa. Kaikenlaista epämukavuutta näissä tapauksissa olemme kuljettajieni kanssa kohdanneet. Pääosissa näistä tapauksista syyttäjä ei edes aja asiaa. Päädytään kirjalliseen menettelyyn teon vähäisyyden tai lievän petoksen perusteella. Raha jää tulematta ja pyykki pestään itse.
Suomessa pyritään vapaampaan yhteiskuntaan jossa jokainen voi halutessaan sidotuttaa itsensä shortseissa haluamaansa tikkatauluun valmiina kohtaamaan osumia. Mediapelleilyssä jäävät asiat hoitamatta ja kaikilla on kivaa kunnes raha loppuu. Tai kun räjähtää. 
Sitten kysytään ensin miksi ja sitten etsitään syllinen siihen miksi näin pääsi käymään. Ihan vahingossa pääsi käymään näin kun poliisien määrää vähennettiin, armeijasta säästettiin ja lait säädettiin vapaiksi runoiksi laulettaviksi ruusupeltojen keskellä auringon paistaessa. Lisäksi samalla kansa jaettiin kahtia säästämällä kaikesta jolloin työllisyys ja mielekäs tekemisen motivaatio romahti byrokratian jauhaessa yrittäjät palasiksi. Puhumattakaan täysin kadoksissa olevasta moraalista ja inhimillisyydestä.

Mutta sittenkin ! Kotipihalla havaitsimme Kirsin kanssa tänään (28.3.) ensimmäiset peipot. Lämpöä on ollut miltei kymmenen astetta. Maailma makaa osaltamme rauhassa täällä korpien keskellä. Lopetimme Aamulehden tilaamisen ja sosiaalinen mediakin on jäänyt vähemmälle. Lintujen kevätkonserttiin on ilmaiset liput ja käpyrauhanen vaatii vain avaamaan oven. Loppu on itsestä kiinni. Menkäähän tekin ulos - rauhassa.


VIIKKO 12.

Ma- 15 km tiellä - 1.35.
Ti- 12 km osittain maastossa - 1.21.
ke- Lepo
To- 8 km tiellä - 48 min.
Pe- 8 km tiellä - 54 min.
La- 8 km osittain maastossa - 56 min.
Su- Lepo

yhteensä 51 km - 5 tuntia ja 34 minuuttia

Alkuviikosta ajattelin että olen tulossa kipeäksi tai että veriarvoni ovat sakanneet. Pidin keskiviikon lepoa ja join punaviiniä. Sitten juoksu loksahti paikalleen. Sisimmässäni osaan olla kärsivällinen.
Akilles vaivaa vieläkin vähän. Jos joku ihmettelee että miten se nyt noin niin voi voi. Muistan kun joskus 1900-luvun lopussa söin tulehduskipulääkekuurin ja voitelin akilleksia feldenillä. Voihkiessani että jos saisi piikin niin urheilulääkäri käski tuolloin ostaa korotuspalat ja alkaa harjoittelemaan. Niin tein. Ja siitä asti olen juossut. Ja aion juosta tulevaisuudessakin.


Tämä ei selityksiä kaipaa.

Loppuun itse keksimäni vitsi :

Ruotsalainen, norjalainen ja suomalainen havaitsivat uuden jutun.

- Tuota pitää heti kokeilla ! Sanoi ruotsalainen.
- Hyvä juttu, kuka tämän meille tekisi ! Sanoi norjalainen.
- Annetaan olla. Ei siitä mitään tule. Sanoi suomalainen.

...
 

KATKENNEET KAHLEET

Kirjoitan tätä lauantain illassa hetkenä jolloin vuorovaikutus syntyy. Oikeammin hetkenä jolloin teksti syntyy. Te luette tätä myöhemmin koska julkaisen tämän vasta huomenna sunnuntaina sitten kun sarake harjoituspäiväkirjasta on täytetty ja viikko on piirtynyt taakse jätettäväksi, silloin on vuorovaikutuksen aika.
Tänään en juossut. Jos olisin harjoittelemassa tavoitteellisesti niin aamupäivän tiekokouksen jälkeen ennen polttopuiden tekoa olisin tehnyt lenkin. Tai sitten illalla. Koska olisi ollut pakko. Mutta ei nyt.
Kahleet ovat katkenneet.
Sensijaan tein puita Kirsin kanssa ja tunsin itseni väsyneeksi. Paistettujen muikkujen jälkeen nukuin reilun tunnin sohvalla ja katsoin televisiota ennen saunaa. Ilman mitään omantunnontuskia annoin lenkin mennä ohi. Minun ei tarvitse selittää itselleni miksi en juokse. Joskus aiemmin oli toisin.
Kahleet ovat katkenneet.
Useimmin olen saanut selittää miksi juoksen. Usein on kysytty miten jalkani kestävät. Harvemmin on kysytty miten pää kestää. Ja kun olen yrittänyt selittää jompaa kumpaa niin olen havainnut kysyjien katseissa ymmärtämättömyyden epätoivoa.
Norjalaisen joen rannalla aamulla kun aurinko nousee ja pyyhkii pois kosteutta tunturien harteilta ei tarvitse selittää mitään. Kun istun kahvikuppi kädessä matkailuauton ulkopuolella ja katson hitaasti virtaavaa vettä tunnen odotuksen. Hetki tulee ja sitten olen mennyt. Valinnut vaatteet ja repun tai juomavyön. Kengät matkan mukaan. Ja ottanut ensimmäisen askeleen.
Kahleet ovat katkenneet.
Juostessani jonnekin on saattanut käydä niin että mitään ei tapahtunutkaan. En nähnyt mitään erikoista. En eläintä tai maisemaa. Mikään ei säväyttänyt. Juoksukaan ei kulkenut ja jalat kuolivat jo ensimmäisen tunnin aikana. Vasta paluun jälkeen tuli oivallus. Suihkun ja syömisen rituaalien jälkeen kun rento keho antoi ajatuksen virrata vapaasti. Että se oli tarkoitettukin niin. Että mitään ei pitänytkään tapahtua.
Koska kahleet olivat katkenneet.
Tottakai juoksen joskus kilpaa. Se on hauskaa. Mutta ensisijaisesti minut pitää liikeellä uteliaisuus. Liikkuminen luonnossa. Paikkojen tutkiminen ja uusien löytäminen. Ajatus että saman taivaan alla joku muukin juoksee samaan aikaan jossain kiehtoo. Valo on kaikille sama. Se paljastaa lopulta aina ajatuksesi vaikka miten yrittäisit kätkeä ne.
Koska kahleet katkeavat.
Juostessani tunturissa kuulen puron solinan. Tuuli seuraa ja kahisuttaa takkia. Sora ja kivet narskuvat askelten alla. Jonkin harjanteen takana tunturikoivikossa lehdet suhisevat. Oikeastaan ei tapahdu mitään mutta silti liikkeellä on ainoa tarvittava näyttelijä oikeissa kulisseissa ilman käsikirjoitusta. Huipennus tulee aina lopulta.
Vapaus valita suunta toteutuu myös kotona tutuilla poluilla ja teillä. Kun tavanomaista ja tuttua toistetaan riittävästi niin aistit terävöityvät ja vähästä löytää uuden sävyn. Uusi alku voi olla vanhan kertausta mutta toive että liikunnan ilo ja sen ajatuksia vapauttava voima säilyisi kanssani loppuun asti elää päivästä toiseen.
Ilman kahleita.
Ympäröivä yhteiskunta toistaa järjetöntä keinotekoisuutta yhä kiivaammin. Kun kaikki mitataan rahasssa ja kilpailukyvyssä ei jäljelle jää muuta kuin uusi vielä ahneempi vaatimus. Lopulta aikasi on ohi. Sinut korvataan loppuunkäytettynä.
Ihmistä pitää auttaa. Vastuun lähimmäisestä voi kantaa suoraan lähelleen. Antaa mahdollisuus. Ajattelun keskiössä tulisi aina ensin olla ihminen. Vain itse voi vaikuttaa valinnoillaan johonkin suurempaan. Oravanpyörä on ahnas ja loputon. Vain itse voi.
Katkaista kahleensa.

VIIKKO 11.

Ma- 6 km tiellä - 41 min.
Ti- 8,5 km tiellä - 1.00
Ke- Lepo / vatsakipu
To- 5 km tiellä - 38 min.
Pe- 9,5 km osin maastossa - 1.08.
La- Lepo
Su- 12 km osin maastossa - 1.21

yhteensä juoksua 41 km - 4 tuntia ja 48 minuuttia

Vasen akilles vaivaa vielä vähän. Vaihtelevat kelit sohjosta sen jäätymiseen. Festina lente... 

Muutama arkikuva lenkeiltä. Toivottavasti näitä katselevat hurmokselliset hallijuoksijat ja muut urbaanit tasamaa-aktivistit saavat näppylöitä.
Klikkaa kuvat isommaksi.

 

Viikolla luettua :

Tuho odottaa : Nick Carter- pokkari

Rohmut ja riesat (Tuhohyönteisten tunnistusopas)

Tiesitkö että Suomessa on uurrekorvakärsäkäs ja rohmukuoriainen ? Puhumattakaan vyöihrakuoriaisesta, papintappajasta tai kuolemankellosta.

ALUSSA JA LOPUSSA

- Alussa ja lopussa on helppoa, välillä voi olla vaikeaa.

Oma panokseni sanontaan on tuo voi-sana. Siis voi olla. Ei välttämättä ole. Kysehän on taas taipaleesta juosten. Taipaleen alussa poikamainen innostus verhoaa tulevat epämukavuudet, lopussa sumuinen väsymyksen kura peittää ne jälleen. Mitä jää ? Ainakin kokemukset ja ilo tehdystä, omasta jota kukaan ei voi ottaa sinulta pois.
Vaikka en aloita harjoittelua sanan varsinaisessa merkityksessä vielä niin juoksun määrä alkaa lisääntyä. Olen kokenut innostusta lisääntyvän valon myötä. Innostus ei ole kuntoa. Ajattelin kirjoittaa miten se minulla menee. Siis kun aloitan (taas). Tauon jälkeen. Voi olla että joku noviisi saa tästä jotain ja ehkä myös kokeneemmat. Tosin kokeneemmat eivät myönnä mitään - jääräpäisyys on hyvän työhevosen perusominaisuus. "Sole poika mikhän jok ei 400 km kuussa nulkkaa."
Klassisen musiikin yhteydessä puhutaan paljon lahjakkuudesta. Juoksussa on sama. Joku voi olla lahjakas mutta ei koskaan onnistu lyömään itseään läpi. Paljolti musiikissa kyse on laiskuudesta. Ei harjoiteltu toistoja ja hermotuksia tarpeeksi ja tähti jäi syttymättä. Juoksussakin joskus näin, mutta useimmin menee liian puurtamisen puolelle. On siis harjoiteltava. Paljon. Mutta järkevästi.
Itse lähtiessäni liikkeelle lasken viimeisen 14 kuukauden keskimääräisen kilometrimäärän. Tämä on alkuluku johon pyrin ja jossa olotilaa tunnustelen. Hiljaa eteenpäin. Askel askeleelta. Ei rakettitiedettä. Eripituisia lenkkejä yhteen nivoen. Vaihtelevissa olosuhteissa.
Minun alkulukuni on nyt 267. Tästä huomaatte kuinka pitkällä kahvilla olen ollut. Ei riitä lattekaan kuvaamaan mukin kokoa. Kaltaiseni vanhempi tilliliha on kuitenkin vuosien varrella rakentanut ominaisuudet jotka uinivat tai taantuvat tällä hetkellä. Otan ne käyttöön yhtä samanlailla kuin noviisikin niitä rakentaa. Määrää maltilla nostaen. On kyse sopeutumisesta. 
Koska edustan myös yltiöpösilöiden joukkoa on varottava. Innostuminen ei siis ole kuntoa. Muuten alussa voi olla heti lopussa. Sitten myöhemmin kaduttaa kun minun kategoriani mukaan harjoitellaan. Yritetään siis juosta 400 - 600 kilometriä kuussa pysyen järjissään ja etenkin ehjänä.
Muuten tämä on helppoa. Löytyy tossuja ja kaupasta saa uusia. Vai olivatko ne lenkkikenkiä sittenkin ? Jonkinlaisia ulkoiluvarusteita pukeutumisen tueksi on tullut ostettua. Sitten vaan ulos ja matkaan. Ulkoilma tekee hyvää eikä vaaroja ole kun ajatus on että taivas nyt ei ainakaan putoa niskaan.
Lenkkiä ennen kuten jälkeenkin kannattaa miettiä mitä syö ja juo. Kun pyritään ajokoiran ja tiskirätin välimaastoon ulkomuodollisesti on kyse siitä että ei ainakaan liikaa pitäisi syödä. Ajokoiran ja tiskirätin ? Ei siis pullukka vaan että kuidut kestää ja raato pysyy koossa. Haista saa mutta pitää olla kevyt, ilmava ja nopeasti kuivuva mutta etenkin kestävä. Juoda voi vapaasti kunhan ei ole prosentteja. Ainakaan liikaa.
Ja mihin tähtään ? Täytyypä ottaa itsekin selvää tässä pikkuhiljaa. Katellaan.

VIIKKO 10.

Ma- 10 km tiellä - 1.06.
Ti- 6 km tiellä - 39 minuuttia.
Ke- 23 km tiellä - 2.27.
To- Lepo
Pe- 5 km - 35 min.
La- Lepo
Su- 10 km tiellä - 1.03.
yhteensä juoksua 54 km - 5 tuntia ja 50 minuuttia

Hyvät kelit. Luulin olevani terve mutta vasemman jalan akilleksen kiinnityskohta on hiihdosta ja muusta möyrimisestä hieman arka. Löin korotuspalat kenkiin kantapäiden alle ja juoksin keskiviikkona Tampereelta kotiin kun jätin työauton henkilökunnalle. Piti käydä kusella uuden sosiaaliaseman vessassa. Eihän urbaanissa ympäristössä tienviereen voi kusta kuin koirat. Nöyryys on tallella. En kuulu niihin jotka tulevat toimeen omillaan eivätkä edes kuse sosiaalipuoleen päin. Voi olla että jos ja kun taksilaki muuttuu niin joutuu käyttämään vessan oheen muitakin palveluita. Tosin teen kyllä töitä nytkin alle 12 euroa tunti bruttona. Tekisitkö sinä ? Niinpä.
Kyse on taas rentoudesta nilkan seudulla. Jalan eteenheilahtaessa paine pitää saada pois ja rentoutua. Verenkierto lisääntyy. Muistan kun juostessani Suomen halki jossakin kaukana pohjoisessa tuo sama paikka ilmoitteli itsestään. Sitten se unohtui. Transsendenssi. Pitää vaan ottaa itsestään enemmän irti.
Lauantaina olin synttäreillä. Sekä juhlimassa että valokuvaamassa että lopuksi tiskaamassa. 20 vierasta ja mukavaa. Eikä ollut krapula vaikka kuunneltiin Beatleseja lopuksi pienellä porukalla. Viini on viisasten juoma kun oheen sotkee olutta ja sherryä.

Alla pari kuvaa piristykseksi ja fonttien tueksi. 
-Ensimmäinen kuva. Kevään merkki : Pasi ja polttopuut. Kuvan otti Kirsi , mukana töissä.
-Toinen kuva. When power is off the real life begins. Ei juurikaan sähköä, ei nettiä ei työehtosopimuksia. Ei mitään muuta kuin mahdollisuus elää; Kurdistan. Jumala on hyvä ?

KLIKKAA KUVAA JOS HALUAT NE ISOMMIKSI.

Jos luulette että kaikki tieto on netissä niin erehdytte. Lukekaapa kirjat -Kullatut sekunnit sekä -Kullatut piikkarit. Alun sanonta on alunperin sieltä.

SULKEUTUVAT LENKIT

Tommy Tabermannilla oli olkalaukussa aina pieni pullo koskenkorvaa. Hän kertoi sen olevan Eino Leinoa varten. Jos hän kaikesta huolimatta joskus tapaisi Leinon niin ensin hän juottaisi pullon tälle ja tämän jälkeen pyytäisi kirjoittamaan kaikki uudestaan positiivisesti ja rakkaudella. Siis kaikki perisuomalainen melankolia ja pessimismi olisi kerralla poispyyhitty.
Ihmisen elämä ei voi olla pelkkää onnistumista ja euforiaa. On kohdattava mitä suuremmassa määrin vastuksia jotta kykenee antamaan arvon onnistumisille ja löydetylle elämänilolle. Elämä, kuten ultrajuoksukin, on sulkeutuneiden lenkkien ketju. Kun kierroksen saa täyteen on omattava rohkeutta siirtyä uudelle. Muutenhan ketju ei pitene eikä matka edisty.
Jos tarkastellaan suomalaisten ultrajuoksijoiden fyysisiä ominaisuuksia ei juurikaan löydetä keskivertoa kummempaa. On terveyttä, kestäviä elimistöjä, keskivertoa lahjakkuutta kestävyydessä ja jopa varsin tavanomaisia nopeusominaisuuksia.
Sensijaan näiden juoksijoiden henkisistä ominaisuuksista tai niiden puuttumisesta voisi kirjoittaa kirjan. Löydetään itsetranssendenssia ja keskittymiskykyä. Joogaa ja itämaisia uskontoja tapakristillisyyden kera. Tai täydellistä antautumista pakonomaisen juoksemisen ja tavoitteiden perässä.
Yhteinen piirre on harjoittelu. Tätä kummajaista kaikki ovat jossain vaiheessa jonkinverran harrastaneet. Vähemmän on puhuttu yhdestä harjoittelun osa-alueesta : itsekkyydestä. Onhan itsestäänselvää että harjoittelu ottaa aikaa joltain muulta ja se aika lankeaa pelkästään juoksijan omaan käyttöön.
Erään suomalaisen ultrajuoksijan kerrotaan suunnitelleen maailmanympärijuoksua. Tämä kuulemma kariutui vaimon vastustukseen. Jos kysytte asiaa minulta niin totean että vaimolta mielipidettä tuollaiseen asiaan ei edes kysytä. Ja jos on tarvetta kysyä niin voi unohtaa koko jutun saman tien. Maailmanympärijuoksuhan on kierros sekin jossa palataan lopulta lähtöpaikkaan. Ennen matkalle lähtöä on ratkaistava että mitä sitten tapahtuu kun palaa. Muuten ei palaa, eikä kierroskaan täyty. Turha on palata jos kukaan ei jää odottamaan.
Olen itse kertonut että keskittymällä voi mielestä työntää pois turhia asioita kesken ultrajuoksun. Harva myöntää että tässä on osittain kysymys itsekkyydestä. Mikään ei saisi haitata eteenpäinmenoa. Jos on vaikeaa voi kuunnella vaikka musiikkia tai linnunlaulua ja keskittyä. Hetken kuluttua kaikkivoi olla taas hyvin. Siis voi olla. Ei välttämättä ole.
Voisin leikkiä ajatuksella että jos maailmanennätystä tekevä juoksija kohtaa kierroksellaan kuolevan miehen niin pysähtyykö hän auttamaan ja menettää näin maailmanennätyksen ? Nythän esimerkiksi budhalaisuuden mukaan epämieluisasta tilanteesta tai asiasta hankkiudutaan mahdollisimman nopeasti eroon. Pois negatiivisesta energiavirrasta.
Täydellisessä itsetranssendenssissä on vain askeleet ja matka. Siellä ei ole edes itseä koska itseä ei siellä tarvita. Ei siellä juosta ennätystä eikä tulosta vaan eletään hetkeä. Ja juostaan. Koska juuri siinä tilassa elämä on. Eikä muuta tarvita.
Harjoittelutaukoni, tai oikeammin sanottuna päivittäisen juoksemisen tauon aikana, olen pohtinut syvästi suhdettani ultrajuoksun kanssa. Olen vuosia pitänyt pienipäisenä, tai vielä rumemmin sanottuna, reikäpäisenä, pelkkää tulosurheilua ja pelkästään tulokseen tähtäävää urheilua. Tämä ei tarkoita etten arvostaisi tuloksia tai tuloksentekijöitä. Pikemminkin nykyään säälin tätä heidän kovin lyhyttä tietään juoksun parissa. Mitä tuloksista jää käteen ? Aivan. Ei mitään paitsi sulkeutunut ympyrä ja uuden vielä paremman tuloksen vaatimus.
Olen edelleen sitä mieltä että ihmisen suorituskyvyllä ei ole rajoja mutta yksilön suorituskyvyllä on. Jossain vaiheessa on mielekästä myöntää ne. Jos lähtisin maailman ympäri juosten niin kyse ei suinkaan olisi juoksemisesta itsestään eikä siitä kuinka mones ihminen maailmassa olisin joka tämän kykenee tekemään. Vaan samasta asiasta kuin omalla kohdallani oli halki suomen juoksussani - tavasta liikkua ja katsella ympärilleen ihmisiä tavaten.
Mitä pidemmälle juoksen sitä todellisemmaksi maailma muuttuu. Vieraannun pois yhteiskuntasopimuksista ja kaikista muistakin järjettömistä paskapuheista, joita 140-merkin sukupolvi puhumattomana ruutuuntuijottajamassana säestää pelkällä olemassaolollaan.
Se mitä jätän taakseni näyttää vieraalta, se mitä näen edessäni näyttää kiinostavalta. Askelten alla rahisee sora tai lipsuu lumi. Aurinko valaisee tai sitten kuu. On vuoria ja tasamaata. Jano ja nälkä vuorottelevat mutta matka etenee. Jos olen onnekas vierelläni kuljetaan. Lopulta päivä päättyy ja nöyryys pakottaa pysähtymään. Vai onko se sittenkin väsymys ?
Ja niin lenkki sulkeutuu ja uusi alkaa. Ketju pitenee. Se on minun elämäni ketju.

VIIKKO 9.

Ma- Lepo
Ti- Perinteistä hiihtoa retkeillen Kylmäluomassa 6 km ja illalla kävcelyä tunti.
Ke- Lumikengillä 5 km ja illalla juosten 10 km - 1.38. Kolkkojärvelle polkua.
To- Kävelyä aamulla Hukanharjulla ja illalla Rovaniemellä 8 km - 49 min.
Pe- Lepo
La- Aamulla kävelyä tunti ja iltapäivällä Onnin kanssa Nivalassa 8 km - noin 50 min ?
Su- Lepo

Juoksua 26 km -  3 tuntia ja 17 minuuttia.

Helmikuussa 145 km juoksua 16 tuntia ja 33 minuuttia plus sitten kävelyt,metsätyöt, hiihdot ja lumikenkäilyt päälle. Mutta niitä ei lasketa...
 

Periaatteessa alan olla kypsä taipaleelle.
Joku sanoo : taas ! 
Minä vastaan : mitäpä muutakaan ?