SANAT EIVÄT RIITÄ

En ole koskaan aiemmin päässyt Käsivarren Lappiin tähän aikaan. Syyt ovat olleet ultrajuoksujen kilpailuissa - kun koko talven harjoittelee niin huhtikuussa sitten kevennetään ja ajatukset ladataan kohti kaikkensa antamista.
Nyt on toisin. Minulla on kilpailutauko paikalla ja paikallaan.
On erittäin vaikeaa kuvata kuinka paljon tämä minulle merkitsee. Olen täällä kotona enemmän kuin missään. Tämä johtunee siitä että minut todennäköisesti aikaansaatiin soputeltassa vuoden 1963 lopulla Yliperän suurtuntureiden katveessa. Tarina ei kerro oliko makuualustan alla kirvestä. Tyttöä äiti toivoi mutta poika tuli. Ja loppu on historiaa ainakin minun osaltani.

Hiihdän hiljaa kohti Ropijärvenperää. Pakkasta on kuusi astetta mutta hiki valuu pitkin selkää. Aurinko paistaa täysin pilvettömältä taivaalta ja tarttuu mustiin urheiluvaatteisiini. Hanki kantaa varmasti menet minne tahansa suksilla tai lumikengillä.
Kirsi hiihtää kaksikymmentä metriä edelläni viistoon kohti tunturia. Miljoonat lumikiteet tuikkivat hangen pinnalla. Kiteitä on kaikenvärisiä mutta punaisia on vähiten. Ilman aurinkolaseja tulisimme lumisokeiksi hetkessä.
Meillä molemmilla on pitkät ja leveät retkisukset. Kumisaappaat kannantakaisissa siteissä ja eväsreput selässä. Kirsi pysähtyy. Hiihdän hänen luokseen. Sukset rahisevat hangella.
- Laitoitko aurinkorasvaa ? Naamasi on punainen !
- Ota mehua, vastaan nauraen ja kaivan pullon repusta.
Jatkamme hitaasti matkaa. Ropijärvenperällä on poroja aitauksissa mutta varsinainen tokka on jossakin tunturissa. Poromiehet ajavat niille rehua moottorikelkoilla sillä lunta on toista metriä eivätkä elikot löydä muuten tarpeeksi syötävää. 
Kiivetessämme etelän ylärinteeseen huomaamme jäljistä että poroille näyttävät maistuvan myös tunturikoivikosta silmut. Naureskelemme että alaspäin laskeminen on osittainen itsemurha tällä teräshangella. Koivikossa talven mittaan taipuneet puut muodostavat surmanloukkuja. Itselläni 250 sentin suksi ei käänny kovin pienessä tilassa ja Kirsinkin 215 senttiset ovat yhtä vetelät ohjattavat kumisaappailla kuin omanikin.
Pääsemme perille ylös. Olen kesällä ohi juostessani katsonut näitä hiekkatievoja ennen jokea. Edessämme levittäytyy koko laakso hiljaisena. On täysin tyyni. Teen pienen nuotion mukana olleista kuusiklapeista ja lisään tuleen myöhemmin kuivia koivunoksia. On makkaran ja kahvin aika.

Istun tulilla kuksa kädessä ja katson kauas Akkispahdan suuntaan. Tällaisia hetkiä on mahdoton pukea sanoiksi. Luonto antaa kaiken minkä se voi. Loppu on ihmisestä itsestään kiinni. On hetki jolloin sanat eivät enää riitä.

Klikkaa kuvia niin ne suurenevat.


                                                                Leiri ja Naimakka

Hiihtäen

 

Lumikengillä

 VIIKKO 13.

Ma- 10 km osittain maastossa kotona - 1.09.
Ti- 8 km tiellä, töiden jälkeen illalla kotona - 53 min.
Ke- Lepo / Matkustusta Pohjoiseen
To- Matkustusta vielä Pohjoisempaan / tunti hiihtoa Naimakalla (järvi...) illalla.
Pe- Hiihtoa 4,5 tuntia. Noin 11 km, vertikaalista nousua 500 metriä.
La- Lumikenkäilyä 3,5 tuntia pääosin Ruotsissa. Noin 8 km, vertikaalista nousua 500 metriä.
Illalla asvaltilla juoksua 8 km - 48 min.
Su- Lepo tunturista mutta aamulla asvaltilla juoksua 12 km - 1.10.

yhteensä juoksua 38 km - 4 tuntia. Kirsin kanssa hiihdot 5,5 tuntia ja lumikenkäilyt 3,5 tuntia.

Viikko ei selityksiä kaipaa enempää mutta riittävästi kun ulkoilee niin arvostaa lämmintä ja kodikasta matkailuautoa.
Ensimmäisessä alakuvassa pilpilillä maustettu kana seurustelee kevyesti keitetyn parsan sekä currynuudeleiden kanssa. Juomaksi Shine Bright; Silvaner-Kerner-Riesling ja kahvin kanssa Ranin VSOP.
Toisessa alakuvassa allekirjoittanut ruuan jälkeen syyntakeettomana.

Matkalla bongattu Torniolaisen roska-auton kyljessä teksti :

"Tiedoksi pikkupojille että roskakuskin ammattia ei enää ole mutta pienjätteiden kerääjä se vasta kova jätkä onkin !"

Ropin Pirtti