Olen erittäin tarkka mitä kuvia näihin blogikirjoituksiini liitän. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa mutta jättää myös kertomatta. Yhtä tarkka olen siitä minkälaiseen kuvaan haluan itse astua kunakin elämäni päivänä tässä loputtomassa sarjassa kuvia ajan ja paikan yhdistyessä hetkeksi.
Jos esimerkiksi kuvaan itseni Kirsin kanssa tunturin huipulla niin kun hetki on ohi vain tunturi jää. Itse astumme kuvasta pois hyvin tietoisina siitä kumpi on aikaa kestävämpi. Tässä kokee itsensä aina yhtä pieneksi tällä lyhyellä matkallaan. Aika kuluu, me etenemme lopulta häviten mutta luonto jää.
..."Kuka on kourallaan mitannut vedet ja vaaksalla määrännyt taivaitten mitat ? Kuka on saanut kolmannesmittaan mahtumaan maan tomun ? Kuka on puntarillaan punninnut vuoret, vaa'allaan kukkulat ? "...
Kun 28-vuotiaana sairastuin syöpään jouduin hyväksymään että en välttämättä selviä. Sairastaessani ymmärsin oman merkitykseni. Selvittyäni lopulta terveeksi ymmärsin yhä voimakkaammin että todella isossa kuvassa minua ei juurikaan näy eikä tarvitse näkyäkään.
Ajatteluni keskiöön nousi jo tuolloin ihminen, mielellään joku muu kuin minä itse. Ajattelin että pärjään hieman vähemmälläkin itse kunhan kuljen matkallani oikeaan suuntaan. Syntyi tarve pyrkiä tilaan jota itse kutsun riisutuksi elämäksi.
Esimerkkinä riisutusta elämästäni on tapani toimia yrityksessäni. Annan tällä hetkellä kahdelle autonkuljettajalleni mahdollisuuden ansaita elantonsa ja toteuttaa haaveitaan elämässään niiltä osin kuin se työn tulosten kautta on mahdollista. Itse pysyttelen mieluummin taustalla koska en tarvitse paljon muuta kuin tyhjää aikaa.
Toki vaihtoehtona olisi tehdä yrityksessäni mahdollisimman paljon aktiivista ajamista ja saavuttaa näin huomattavan paljon parempi tulotaso kuin nyt mutta tuolloin jäisin ilman mahdollisuutta tyhjään aikaan.
Olen 50-vuotias ja jo aikapäiviä päättänyt yrittää elää jokaista päivääni täysillä mahdollisimman paljon juuri niitä asioita tehden joista nautin eniten. Liikkuminen luonnossa on yksi näistä asioista ja se tuo mukanaan tarpeen ymmärtää oma paikkansa juurikin siinä jo mainitussa isossa kuvassa.
Ultrajuoksussa ihaillaan usein askeetteja jotka yltävät huikeisiin suorituksiin. Jos askeesi viedään riittävän pitkälle niin hyötyä siitä ei ole kenellekään muulle kuin askeetikolle itselleen.
Putkinäköinen vain ja ainoastaan omaan tavoitteeseen pyrkiminen ei tee kenestäkään parempaa ihmistä sinällään ellei henkilö itse pyri hyviin tekoihin ja positiivisuuden aktiiviseen jakamiseen.
Yksilö toteuttaessaan ajatusta vähemmällä pärjäämisestä luopuu paljosta. Kaikki alkaa pariutumisesta tai sen välttämisestä. Ei lapsia. Ei omaisuutta. Ei mitään ylimääräistä. Vain pelkkä päämäärä ja siihen tarvittava harjoitus.
Normaalissa elämässä keskivertoa toteuttavat eivät välttämättä ymmärrä tällaista. Sensijaan saavutuksia kadehtivat kylläkin. Tänä päivänä kaikkien tulisi saada kaikki kerralla ja mielellään helposti. Askeetikko tai kaltaiseni riisutun elämän tavoittelija sensijaan tekee päivittäin valintoja päästäkseen tavoitteeseensa kärsivällisesti vuodesta toiseen. Ajatus että elämä on nyt eikä sitten joskus ohjaa jokaista askelta. Saavutuksilla ei ole mitään merkitystä. Vain uudella päivällä ja sinä päivänä kuljetulla matkalla on merkitys.
Kun päivittäisen elämän sisältö tulee jostakin muusta kuin keskiverrosta on sitä erittäin vaikea selittää ihmisille. Yhtä vaikea sitä on selittää joskus itselleen ellei usko elämässään mihinkään. Minun valitsemallani tavalla elämä on kaukana askeesista mutta ajatus ei.
Riisutussa elämässäni olen kokenut luonnon ja ultrajuoksun kautta sellaista ettei minun tarvitse toimia kuten Gunnar Barbadotti. Hän on kirjailija Håkan Nesserin luoma poliisihahmo, joka Sukujuhlat-kirjassa (Man Utan Hund; suomennettuna Sukujuhlat), pitää kirjanpitoa pisteytysjärjestelmän avulla onko Jumala olemassa vai ei.
Gunnar on tehnyt Jumalansa kanssa sopimuksen kymmenen vuoden periodista jonka aikana asiaa selvitetään. Rukouksissaan Gunnar pyytää yhtä sun toista mutta muistaa myös kiittää. Mitään lottovoittoja tai maallisia rikkauksia ei saa pyytää mutta muuta kylläkin. Gunnar on plussan puolella kuten minäkin. Minullehan sanottiin vuonna 1993 että olen 80 % todennäköisyydellä elossa vuonna 2003.
Pelkästään juoksemalla ja alkuräjähdykseen uskomalla en tänne asti olisi päässyt. Enkä ilman valintoja. Riisuttu elämä on tässä, tänään ja uskon että huomennakin. Siitä kiitän ja harvoin muuta pyydän paitsi muille ihmisille.
VIIKKO 14.
Ma- Retkihiihtoa Ropinsalmelta Ropin autiotuvalle 11 km reppu selässä. (Noin 3,5 tuntia taukoineen...)
Ti- Paluu tuvalta takaisin 12 km. (Noin 3 tuntia taukoineen...)
Ke- Lumikenkäilyä Heligskogenissa Norjassa tunturissa 1,5 tuntia
To- Aamulla kävelyä tunti ja iltapäivällä juoksua Kilpisjärvellä myrskyssä 8 km - 1.00.
Pe- Lumikengillä Mallassa ja Saanalla; erittäin raskas, osin upottava keli - 3.00.
La- Hiihtoa Ropinsalmella Ruotsin puolelle 7 km - 1,5 tuntia.
Su- Juoksua tiellä 8 km - 50 min.
Juoksua 16 km - 1.50.
Kelit muuttuivat loppuviikosta sateisimmiksi ja hankikin upottaa paikoin. Nautimme kuitenkin täysin siemauksin ulkoilmasta ja luonnosta. Kirsin liikuntamäärää täytyy korostaa. Pitkälle yli 13 tuntia tunturiolosuhteissa etenemistä. Vastaavaan rasitukseen saa joku muu kahvakuula-aktivisti jumittaa sisäliikuntatiloissa jo pää punaisena ja Kirsi vielä vaan nauraa.
Ja luvassa on taas yöksi pakkasta ja päiviksi aurinkoa !
Klikka kuvat isommiksi. Tällä kertaa kirjoitin niihin kuvatekstit.
Kirsi ihmettelee ahman syömää poroa matkalla Ropin autiotuvalle. |
Elämäni Ihminen hiihtää kohti Ropin autiotupaa. |
Kirsi ja lempeä valkeus. Tender white. Osaisitko kotiin ? |
Murheen murtamana kahvitauolla. Sauva katkesi. |
Ropin Pirtti on ky. Apua minulta saa jos pyytää. |
Saunapalville tuli tämä kutale, liekö kalastajien kesyttämä. |
Heligskogenin joella talvipaikalla. |
Eväät säilyvät ? |
Kuinka moni teistä on juossut Kilpisjärven jäällä ? |
Riisutun juoksijan elämää sunnuntailta 10.4. Haluaisitko mukaan ? Kerro se minulle niin järjestetään mahdollisuus joskus jossainpäin. |
Tekstin lainaus oli Jesaja 40:12.
Linkki syöpähoitojen priorisoinnin pelosta, kysynkin että :
Kuka päättää ?
Kilpisjärven jäällä olen kyllä hiihtänyt mutten juossut... itse asiassa hiihdime viestihiihtona suomen Torinoon asti. Tämä tapahtui joskus kultaisella 80-luvulla.
VastaaPoistatäytyy sanoa että minäkin kovin vähän uskonnollinen rukoilin lunta, ja kyllä sitä tulikin silloin kun tarvittiin ja vähän ylikin...kovin pieni sitä on isossa kuvassa.
VastaaPoista-X.
Kiitos kommenteista, niitä on aina yhtä mukava saada.
VastaaPoistaOlisi mielenkiintoista tietää miten hiihto Torinoon sujui - äkkiä ajatellen jossain vaiheessa saattoi olla lumipula...
Lunta kyllä on riittänyt joka vuosi mutta kovin lyhyen aikaa. Itseäni se ei haittaa koska kykenen hakeutumaan sinne missä sitä on. Toisaalta Tampereen seudulla ladut ammottavat Pirkan hiihdon jälkeen sitten tyhjyyttään...