SULKEUTUVAT LENKIT

Tommy Tabermannilla oli olkalaukussa aina pieni pullo koskenkorvaa. Hän kertoi sen olevan Eino Leinoa varten. Jos hän kaikesta huolimatta joskus tapaisi Leinon niin ensin hän juottaisi pullon tälle ja tämän jälkeen pyytäisi kirjoittamaan kaikki uudestaan positiivisesti ja rakkaudella. Siis kaikki perisuomalainen melankolia ja pessimismi olisi kerralla poispyyhitty.
Ihmisen elämä ei voi olla pelkkää onnistumista ja euforiaa. On kohdattava mitä suuremmassa määrin vastuksia jotta kykenee antamaan arvon onnistumisille ja löydetylle elämänilolle. Elämä, kuten ultrajuoksukin, on sulkeutuneiden lenkkien ketju. Kun kierroksen saa täyteen on omattava rohkeutta siirtyä uudelle. Muutenhan ketju ei pitene eikä matka edisty.
Jos tarkastellaan suomalaisten ultrajuoksijoiden fyysisiä ominaisuuksia ei juurikaan löydetä keskivertoa kummempaa. On terveyttä, kestäviä elimistöjä, keskivertoa lahjakkuutta kestävyydessä ja jopa varsin tavanomaisia nopeusominaisuuksia.
Sensijaan näiden juoksijoiden henkisistä ominaisuuksista tai niiden puuttumisesta voisi kirjoittaa kirjan. Löydetään itsetranssendenssia ja keskittymiskykyä. Joogaa ja itämaisia uskontoja tapakristillisyyden kera. Tai täydellistä antautumista pakonomaisen juoksemisen ja tavoitteiden perässä.
Yhteinen piirre on harjoittelu. Tätä kummajaista kaikki ovat jossain vaiheessa jonkinverran harrastaneet. Vähemmän on puhuttu yhdestä harjoittelun osa-alueesta : itsekkyydestä. Onhan itsestäänselvää että harjoittelu ottaa aikaa joltain muulta ja se aika lankeaa pelkästään juoksijan omaan käyttöön.
Erään suomalaisen ultrajuoksijan kerrotaan suunnitelleen maailmanympärijuoksua. Tämä kuulemma kariutui vaimon vastustukseen. Jos kysytte asiaa minulta niin totean että vaimolta mielipidettä tuollaiseen asiaan ei edes kysytä. Ja jos on tarvetta kysyä niin voi unohtaa koko jutun saman tien. Maailmanympärijuoksuhan on kierros sekin jossa palataan lopulta lähtöpaikkaan. Ennen matkalle lähtöä on ratkaistava että mitä sitten tapahtuu kun palaa. Muuten ei palaa, eikä kierroskaan täyty. Turha on palata jos kukaan ei jää odottamaan.
Olen itse kertonut että keskittymällä voi mielestä työntää pois turhia asioita kesken ultrajuoksun. Harva myöntää että tässä on osittain kysymys itsekkyydestä. Mikään ei saisi haitata eteenpäinmenoa. Jos on vaikeaa voi kuunnella vaikka musiikkia tai linnunlaulua ja keskittyä. Hetken kuluttua kaikkivoi olla taas hyvin. Siis voi olla. Ei välttämättä ole.
Voisin leikkiä ajatuksella että jos maailmanennätystä tekevä juoksija kohtaa kierroksellaan kuolevan miehen niin pysähtyykö hän auttamaan ja menettää näin maailmanennätyksen ? Nythän esimerkiksi budhalaisuuden mukaan epämieluisasta tilanteesta tai asiasta hankkiudutaan mahdollisimman nopeasti eroon. Pois negatiivisesta energiavirrasta.
Täydellisessä itsetranssendenssissä on vain askeleet ja matka. Siellä ei ole edes itseä koska itseä ei siellä tarvita. Ei siellä juosta ennätystä eikä tulosta vaan eletään hetkeä. Ja juostaan. Koska juuri siinä tilassa elämä on. Eikä muuta tarvita.
Harjoittelutaukoni, tai oikeammin sanottuna päivittäisen juoksemisen tauon aikana, olen pohtinut syvästi suhdettani ultrajuoksun kanssa. Olen vuosia pitänyt pienipäisenä, tai vielä rumemmin sanottuna, reikäpäisenä, pelkkää tulosurheilua ja pelkästään tulokseen tähtäävää urheilua. Tämä ei tarkoita etten arvostaisi tuloksia tai tuloksentekijöitä. Pikemminkin nykyään säälin tätä heidän kovin lyhyttä tietään juoksun parissa. Mitä tuloksista jää käteen ? Aivan. Ei mitään paitsi sulkeutunut ympyrä ja uuden vielä paremman tuloksen vaatimus.
Olen edelleen sitä mieltä että ihmisen suorituskyvyllä ei ole rajoja mutta yksilön suorituskyvyllä on. Jossain vaiheessa on mielekästä myöntää ne. Jos lähtisin maailman ympäri juosten niin kyse ei suinkaan olisi juoksemisesta itsestään eikä siitä kuinka mones ihminen maailmassa olisin joka tämän kykenee tekemään. Vaan samasta asiasta kuin omalla kohdallani oli halki suomen juoksussani - tavasta liikkua ja katsella ympärilleen ihmisiä tavaten.
Mitä pidemmälle juoksen sitä todellisemmaksi maailma muuttuu. Vieraannun pois yhteiskuntasopimuksista ja kaikista muistakin järjettömistä paskapuheista, joita 140-merkin sukupolvi puhumattomana ruutuuntuijottajamassana säestää pelkällä olemassaolollaan.
Se mitä jätän taakseni näyttää vieraalta, se mitä näen edessäni näyttää kiinostavalta. Askelten alla rahisee sora tai lipsuu lumi. Aurinko valaisee tai sitten kuu. On vuoria ja tasamaata. Jano ja nälkä vuorottelevat mutta matka etenee. Jos olen onnekas vierelläni kuljetaan. Lopulta päivä päättyy ja nöyryys pakottaa pysähtymään. Vai onko se sittenkin väsymys ?
Ja niin lenkki sulkeutuu ja uusi alkaa. Ketju pitenee. Se on minun elämäni ketju.

VIIKKO 9.

Ma- Lepo
Ti- Perinteistä hiihtoa retkeillen Kylmäluomassa 6 km ja illalla kävcelyä tunti.
Ke- Lumikengillä 5 km ja illalla juosten 10 km - 1.38. Kolkkojärvelle polkua.
To- Kävelyä aamulla Hukanharjulla ja illalla Rovaniemellä 8 km - 49 min.
Pe- Lepo
La- Aamulla kävelyä tunti ja iltapäivällä Onnin kanssa Nivalassa 8 km - noin 50 min ?
Su- Lepo

Juoksua 26 km -  3 tuntia ja 17 minuuttia.

Helmikuussa 145 km juoksua 16 tuntia ja 33 minuuttia plus sitten kävelyt,metsätyöt, hiihdot ja lumikenkäilyt päälle. Mutta niitä ei lasketa...
 

Periaatteessa alan olla kypsä taipaleelle.
Joku sanoo : taas ! 
Minä vastaan : mitäpä muutakaan ?