Tänään en juossut. Jos olisin harjoittelemassa tavoitteellisesti niin aamupäivän tiekokouksen jälkeen ennen polttopuiden tekoa olisin tehnyt lenkin. Tai sitten illalla. Koska olisi ollut pakko. Mutta ei nyt.
Kahleet ovat katkenneet.
Sensijaan tein puita Kirsin kanssa ja tunsin itseni väsyneeksi. Paistettujen muikkujen jälkeen nukuin reilun tunnin sohvalla ja katsoin televisiota ennen saunaa. Ilman mitään omantunnontuskia annoin lenkin mennä ohi. Minun ei tarvitse selittää itselleni miksi en juokse. Joskus aiemmin oli toisin.
Kahleet ovat katkenneet.
Useimmin olen saanut selittää miksi juoksen. Usein on kysytty miten jalkani kestävät. Harvemmin on kysytty miten pää kestää. Ja kun olen yrittänyt selittää jompaa kumpaa niin olen havainnut kysyjien katseissa ymmärtämättömyyden epätoivoa.
Norjalaisen joen rannalla aamulla kun aurinko nousee ja pyyhkii pois kosteutta tunturien harteilta ei tarvitse selittää mitään. Kun istun kahvikuppi kädessä matkailuauton ulkopuolella ja katson hitaasti virtaavaa vettä tunnen odotuksen. Hetki tulee ja sitten olen mennyt. Valinnut vaatteet ja repun tai juomavyön. Kengät matkan mukaan. Ja ottanut ensimmäisen askeleen.
Kahleet ovat katkenneet.
Juostessani jonnekin on saattanut käydä niin että mitään ei tapahtunutkaan. En nähnyt mitään erikoista. En eläintä tai maisemaa. Mikään ei säväyttänyt. Juoksukaan ei kulkenut ja jalat kuolivat jo ensimmäisen tunnin aikana. Vasta paluun jälkeen tuli oivallus. Suihkun ja syömisen rituaalien jälkeen kun rento keho antoi ajatuksen virrata vapaasti. Että se oli tarkoitettukin niin. Että mitään ei pitänytkään tapahtua.
Koska kahleet olivat katkenneet.
Tottakai juoksen joskus kilpaa. Se on hauskaa. Mutta ensisijaisesti minut pitää liikeellä uteliaisuus. Liikkuminen luonnossa. Paikkojen tutkiminen ja uusien löytäminen. Ajatus että saman taivaan alla joku muukin juoksee samaan aikaan jossain kiehtoo. Valo on kaikille sama. Se paljastaa lopulta aina ajatuksesi vaikka miten yrittäisit kätkeä ne.
Koska kahleet katkeavat.
Juostessani tunturissa kuulen puron solinan. Tuuli seuraa ja kahisuttaa takkia. Sora ja kivet narskuvat askelten alla. Jonkin harjanteen takana tunturikoivikossa lehdet suhisevat. Oikeastaan ei tapahdu mitään mutta silti liikkeellä on ainoa tarvittava näyttelijä oikeissa kulisseissa ilman käsikirjoitusta. Huipennus tulee aina lopulta.
Vapaus valita suunta toteutuu myös kotona tutuilla poluilla ja teillä. Kun tavanomaista ja tuttua toistetaan riittävästi niin aistit terävöityvät ja vähästä löytää uuden sävyn. Uusi alku voi olla vanhan kertausta mutta toive että liikunnan ilo ja sen ajatuksia vapauttava voima säilyisi kanssani loppuun asti elää päivästä toiseen.
Ilman kahleita.
Ympäröivä yhteiskunta toistaa järjetöntä keinotekoisuutta yhä kiivaammin. Kun kaikki mitataan rahasssa ja kilpailukyvyssä ei jäljelle jää muuta kuin uusi vielä ahneempi vaatimus. Lopulta aikasi on ohi. Sinut korvataan loppuunkäytettynä.
Ihmistä pitää auttaa. Vastuun lähimmäisestä voi kantaa suoraan lähelleen. Antaa mahdollisuus. Ajattelun keskiössä tulisi aina ensin olla ihminen. Vain itse voi vaikuttaa valinnoillaan johonkin suurempaan. Oravanpyörä on ahnas ja loputon. Vain itse voi.
Katkaista kahleensa.
VIIKKO 11.
Ma- 6 km tiellä - 41 min.
Ti- 8,5 km tiellä - 1.00
Ke- Lepo / vatsakipu
To- 5 km tiellä - 38 min.
Pe- 9,5 km osin maastossa - 1.08.
La- Lepo
Su- 12 km osin maastossa - 1.21
yhteensä juoksua 41 km - 4 tuntia ja 48 minuuttia
Vasen akilles vaivaa vielä vähän. Vaihtelevat kelit sohjosta sen jäätymiseen. Festina lente...
Muutama arkikuva lenkeiltä. Toivottavasti näitä katselevat hurmokselliset hallijuoksijat ja muut urbaanit tasamaa-aktivistit saavat näppylöitä.
Klikkaa kuvat isommaksi.
Viikolla luettua :
Tuho odottaa : Nick Carter- pokkari
Rohmut ja riesat (Tuhohyönteisten tunnistusopas)
Tiesitkö että Suomessa on uurrekorvakärsäkäs ja rohmukuoriainen ? Puhumattakaan vyöihrakuoriaisesta, papintappajasta tai kuolemankellosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti