UUSI POHJAVIRE

Leivoin keskiviikkona kaksi tiikerikakkua ja kaksi piimäkakkua. Kirsi leipoi välillä leipää. Lämpöisestä ja tuoksujen täyttämästä kodista tuntui jotenkin erityisen vaikealta lähteä illalla 30 km reppujuoksulle. 
Ilta oli pimeä ja sumuinen. Tiet kostean liukkaita. Oli kuitenkin sovittu että menemme kyläilemään, joten pistin kamat niskaan ja suunnistin juosten kohti Hämeenkyrön keskustaa, Kirsi tulisi autolla perässä.
Hiukan ennen Sasin kylää totesin otsavalon turhaksi. Lunta oli senverran että oikeastaan näki paljon enemmän ilman lamppua. Silmät tottuivat pimeään ja luonnon yksityiskohdat alkoivat näkyä hienovaraisesti. Luonto lepää pimeässä. Hiljaisuuden rikkoivat vain harvat ohiajavat autot.
Yksin pimeydessä väsymyksen kanssa. Repussa pari pulloa nestettä, pari geeliä ja kuiva takki sekä pipo ja hanskat. Väkisinkin mieleen hiipii kysymys homman mielekkyydestä. On vuoden pimein aika. Täytyykö minun todella rämpiä täällä ?
Vastauksen arvaatte. Kun tavoite on asetettu ja paperille piirrelty hataraa suunnitelmaa sen saavuttamiseksi ei voi olla rämpimättä. Jo vuosia erilaisiin kilpailuihin ja omiin haasteisiin olen valmistautunut samalla tavalla - asettanut tavoitteen ja analysoinut itseni mitä tällä kertaa itseltäni vaadin. Sitten olen lähtenyt vaatimaan, kuten nytkin.
Kokemus yksin pimeässä antaa paljon. Hiljaisuudessa omien askelten äänen lisäksi ei juuri muuta kuulu. Mitä nyt piru istuu pientareella ja hokee : enemmän, enemmän kilometrejä, enemmän... Vaistoni kuitenkin käskee tiukasti juoksemaan juuri senverran että viikko täyttyy sopivalla rasituksella. Jos määrä tulee liian helposti niin sitten lisään määrää. Piruja en kuuntele.
Seitsemän viikkoa olen mennyt kohti kevättä. Tällä viikolla kaksi tuplaa (kaksi pitkää lenkkiä peräkkäisinä päivinä), vaati maratonviikon jälkeen hieman keskittymistä. Sunnuntaina nojasin polviin pitkään lenkin jälkeen. Lauhtunut lumipöperö vaatii veronsa. 
Oikeastaan nojasin polviin myös helpottuneena. Nautin ilosta, joka tulee syvältä sisältäni. Harjoittelun uusi pohjavire on löytymässä. Minä käsken ja keho vastaa. Keho ja mieli toipuvat lepopäivänä jo kohtuullisesti. Jalat sensijaan - niiden ei tarvitsekaan toipua. Niille opetetaan nyt että toivoa ei ole - ei sitä ole 1000 mailinkaan aikana.
Vaikka vaadin itseltäni paljon ei ylpeyteen ole varaa. Ei yhtään. Nukun 10 tuntia yössä ja syön hyvin. Elämä pistetään palvelemaan tavoitetta. Kaikki turha raivataan pois häiritsemästä. Tämä on melkein kuin uskontoa. Epäilyille ei ole sijaa. On uskottava itseensä ja myös hoidettava itseään. On muistettava kiittää että saa mahdollisuuden. Ja on juostava. Paljon. Joka päivä.
Pohjavire on mielentila, joka antaa valoa pimeyteen. Se antaa voimaa väsyneimpiinkin hetkiin. Se antaa pilkahduksen tulevasta. Että voi olla mahdollisuus. Kehittyä vieläkin. Ja päästä perille.

VIIKON 50. HARJOITTELU

Ma-10 km - 1.05.
Ti- 20 km - 2.11.
Ke- ilta 30 km - 3.13. Juoksurepulla.
To 10 km - 1.10
Pe- Lepo (edellisestä kulunut 24 päivää)
La- 22 km - 2.22.
Su- 28 km - 3.12.
yhteensä 120 km - 13 tuntia ja 13 minuuttia

Lähes kokonaan maantiellä. Vaihtelevat kelit.

Viikolla luettua :

Luiron laulu - Lauri Hihnavaara
Merkintöjä Jerusalemista - Guy Delisle (tämä on siis sarjakuvakirja, suosittelen)

Viikon puujalka :

Mitä ruokaa voi syödä sekä kuussa että maassa ?
Kuumaa ruokaa. 

Viikolla 51. jossain vaiheessa piipahdan Helsingissä. Jos haluat lenkille kanssani niin meilaa ja sovitaan jotakin itäpuolelle kaupunkia.