TAIVAALLISIA TOTUUKSIA ?

Juhannuksena laskimme Kirsin kanssa verkot navakassa tuulessa Sulkusjärveen. Toista verkkoa ensimmäisen puikkariin sitoessani vene kääntyi tuulen alle ja laskin toisen verkon eri puolelta venettä kuin ensimmäisen. Myöhemmin kokiessamme verkkoja havaitsimme, että ensimmäisessä verkossa ei ollut kalaa mutta toisessa sitten yli oman tarpeen. 
   Verkko pitää laskea veneen oikealta puolelta saaliin varmistamiseksi. Selvittäessäni myöhemmin asiaa sähköpostitse asiantuntijalta hän kertoi, että asia riippuu myös siitä kuinka päin veneessä istutaan ja kuinka päin vene on. Ongelmalliseksi tilanteen tekee meillä vielä rajavyöhyke. Onko rajavyöhykkeen puoli, eli itäpuoli, vasen puoli vai sittenkin se oikea puoli. Pääasia lienee särvin ja sen riittävyys.
   Raamattu- nimisessä bestsellerissä kerrotaan miehestä nimeltä Job. Jobin uskoa koeteltiin ja vaikka häneltä vietiin kaikki niin uskostaan hän ei luopunut. Raamatun juoni perustuu armoon, joka on Jumalan rakkaus meitä kohtaan ilman omaa ansiotamme. Vaikka Ikean kuvastoa painetaan enemmän kuin Raamattua löytyy Raamatusta myös kaunis elämän tarkoitus. Vanhan Katekismuksen mukaan se on "Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen."
   Minun uskoani on koeteltu viime aikoina sairastelujen myötä. Ajatteluni lähtee ajatuksesta, että en ole mitenkään erikoinen, positiivisuus antaa uteliaan mahdollisuuden uuteen päivään joka aamu. Vaikka en kuulu kirkkoon on yläkerran yhteys minulle itsestäänselvyys. Juostessani luonnossa näen ja koen sen kauneuden ja tunnen sen voiman. Se ei voi olla alkuräjähdyksen limasta sattumalta kasautunutta vaan se on luotu - tavalla tai toisella. Ja joku sen on luonut - uskoakseni Luoja.
   Uskoa koetellaan myös kirjani kustantajaa etsiessäni. Kirjoittamalla käsikirjoituksen ja tarjoamalla sitä kustantajille on oltava valmis työntekoon, muokkaamaan käsikirjoitustaan. Tarinaa ei välttämättä tarvitse muuttaa vaan esitystapaa. Harha siitä, että kirjoittamalla saa rahaa ja mainetta on harvojen etuoikeus. Kirjoittaminen on kovaa työtä ja jos kirjoittaa osittain omasta elämästään kuten minä, voi olla haastavaa muokata esitystapaansa, se kun on tullut jo kerran elettyä valmiiksi. Missään tapauksessa en ole antanut vielä periksi, odottavan aika on kuitenkin pitkä.
   Tänä päivänä ihmiset ovat jatkuvan kasvun huumassaan hukassa elämänsä kanssa enemmän kuin milloinkaan. Koneet tekevät työt tulevaisuudessa mutta silti pitäisi työtä tehdä elääkseen? Kasvun kätilöt vakuuttavat taloudellisen kasvun edistävän ihmisen luovuutta ja hyvinvointia. Vaikka työpaikkoja katoaa syntyy silti kuulemma uusia, tai sitten jää aikaa luovuudelle mutta mitä syödä siinä innovoinnin ohessa? Kansalaispalkkaa, kiitos. Puhuttaessa työttömyydestä muistetaan mainita aina työvoimapula. Lapin matkailu kaipaa tekijöitä, 11 euroa tunti ja verot pois. Tervetuloa.
   Ihmiskunta on useamman kerran viimeisten reilun viidentuhannen vuoden aikana ajanut itsensä umpikujaan mutta aina löytänyt ulos. Rajaton kasvu on biologinen mahdottomuus. Tila loppuu planeetalta ja happi siinä sivussa. Nälkäinen ihminen ei ole luova, hän on taistelukone. Vielä vaarallisempi on ihminen vailla mielekästä tekemistä mutta kaikista vaarallisin on ihminen vailla elämänarvoja tai vailla perustaa mille rakentaa elämänsä.
   "Juokseminen on minulle pyrkimystä täydelliseen yksinäisyyteen." Olen useammankin kerran juossut sinne, täydelliseen tyhjyyteen, tilaan jossa on vain minä ja juoksu. Pidempiä aikoja siellä viettäessäni minua alkaa puistattaa. Henkinen keskittyminen luo mahdollisuuden sivuuttaa kaikki inhimillinen kärsimys ja juoksua haittaava pois. Jäljelle jää kehää kiertävä juoksukone - täydellisessä yksinäisyydessä. Paluu arkeen pitkien ultrajuoksujen jälkeen tapahtuu inhimillisyyden ja etenkin läheisten ihmisten avulla.
   Sain sähköpostia ystävältäni, yhdeltä näistä harvoista edelläkerrotuista, niistä jotka pitävät minut järjissäni. Hän oli lukenut Juhannusaaton ajastetun blogikirjoitukseni ja kaipasi kristillisiä arvoja. Kyseisessä tekstissä ne olivat rivien väliin huolellisesti piilotettuina. Tässä ajassa kristillisyydestä saati Jumalasta puhuminen tai kirjoittaminen on epämuodikasta. Kiitos kaikkien "Päivi Räsästen" ihmisiltä on hämärtynyt täysin mikä on Usko -Toivo - Rakkaus kolmikon keskeinen ajatus. Usko ja usko Jumalaan on täysin eri asia kuin kirkko tai seurakunta. Raamattuakin on vuosien saatossa ajanmukaistettu ja käytetty uskonnon ohella lyömäaseena milloin mitenkin tulkittuna. Mitenkähän "Päivi" suhtautuisi, jos sanoisin että "seurakunnassa nainen vaietkoon". Näin se käy. Otetaan lause irti kontekstista ja sutaistaan menemään. 
   Oikean Jumalan rakkauden tai rakkauden edessä kaikki ovat tasavertaisia, sanoi kuka tahansa mitä tahansa tai vaikka kirjoitettu olisi mitä tahansa. Siis kaikki kelpaavat, sellaisina kuin ovat. Piste.
   Uskonasioista kirjoittaminen vaatii syvää henkilökohtaista rohkeutta, aivan kuten ultrajuoksukin. Maailmassa, jossa keskiverto kiinnostuksen kohde on kuka panee ketä ja mitenkä päin, on erittäin vaikeaa tulla ymmärretyksi uskonasioista puhuttaessa. Homma menee poisselittämiseksi tai kiistelyksi ja väännöksi onko Jumalaa vai ei, ja jos on, niin miksi on niin vaikeaa kuitenkin kaikilla kaikkialla.
   Olen tutustunut huolella erilaisiin uskontoihin ja erilaisiin mielenhallinnan keinoihin. Keskittymällä, aivan kuten sokeasti uskomallakin, voi päästä kohtuullisen tyhjään tilaan. Tietyissä uskonnoissa kaiken saa anteeksi ja sitten voi taas rynnistää menemään. Jokainen elää ymmärryksensä mukaan ymmärryksensä mukaista elämää. Juhannuksenakin joku jossain taatusti taas joi viinaa ja huusi neljä päivää luonnon rauhassa. "Oltiin mökillä rentoutumassa." Minä taas kysyn, että jäikö mitään millä mennä eteenpäin elämässä Juhannuksen vieton jälkeenkin?
   Blogini on täynnä ristiriitaisuuksia mutta sitä lukemalla voi seurata kamppailuani, monessakin mielessä. Minä voin kirjoittaa mistä tahansa kunhan en loukkaa ketään. Tähänkin kirjoitukseen olisi ollut helppo sotkea hyväksikäyttöä tai ydinsodan uhkaa, mutta nyt kyse oli taivaallisista totuuksista. Ja siellä on otsikossa kysymysmerkki perässä.

 

JUHANNUSPULU

Pulu oli pihalla nurmikolla. Se käyskenteli vesisateessa majesteetillisin elkein nokkimassa syötävää korsien seasta. Tämä pulu oli oikeasti kyyhky, uuttukyyhky tai metsäkyyhky, mutta urbaanissa maailmassa on viisainta nyt vain puhua pulusta. Pulu kuin pulu, oli sitten kyse Nellimistä tai Pyhän Markuksen torista - Piazza San Marco versus Nellim Siida.

   Tulin Kotalan kodinhoitohuoneesta sylissäni vihreä pyykkikori täynnä puhtaita vaatteita. Nojasin keittiön tasoon ja katselin pulua. Se pysähtyi, vaistosi tai näki liikettä ikkunassa mutta jatkoi sitten tepasteluaan. Viestini oli siis vaaraton tällä kertaa. Vesisade teki juhannusta Pohjoiseen Lappiin ja pulu teki sitä mitä sen on tehtävä pysyäkseen hengissä.
   Vuosien saatossa moni asia ajatusmaailmassani on muuttunut. Nykytilaa kuvaa hyvin epäuskoisuus ympäröivään maailmaan. Vuosien ajan olen kertonut yhteydestä ympäröivään luontoon eli yhteydestä maahan. Ajatus on muovautunut hieman raadollisemmaksi. Ihminen on yksi eläimistä maan pinnalla ja ihmisen olisi tehtävä se mitä on tehtävä säilyäkseen hengissä. Säilytettävä maa.

   27.6.1993 katselin myös puluja. Ne kuhertelivat Tampereen VPK:n takapihan kiviaidalla, johon silloisesta asunnostani Puutarhadulla oli näköyhteys. Olin edellisenä päivänä päässyt kotiin Pikonlinnan sairaalan syöpäoastolta viimeisen kerran yli puolen vuoden hoitojakson jälkeen. Silloin oli juhannus kuten nyt viikonloppuna. Olen tullut valtavan pitkän matkan terveenä ja siitä asti jokaisena juhannuksena pysähtynyt muistamaan, kiittämään mutta etenkin pysähtynyt jatkaakseni taas. Tehdäkseni sitä mitä minun on tehtävä pysyäkseni hengissä.

   On tullut usein mietittyä mitä pitäisi tehdä, että pysyy hengissä. Typerin vastaus kysymykseen on kestävyysjuoksu ja ultrajuoksu sen vastauksen par exellence. Olen todennut useissa yhteyksissä juoksemiseni olevan vain tapa liikkua. 
   "Ei se juokseminen ole siinä se tärkein juttu."
   Noin olen sanonut useissa haastatteluissa. 
   Missä "siinä", voidaan kysyä. 
   Elämässä, vastaan.

   Nellimiin ja Lappiin muutto vaati kykyä hidastaa elämää ja pienentää ympyröitä. Todellisuudessa olin hidastanut jo vuosia sitten mutta ympyrät vastoin odotuksia laajenivat huomattavasti erämaan keskellä, mitä nyt rajavyöhyke hiukan rajoittaa. 
   Hyvää elämää voi elää missä tahansa missä pääsee ulos puhtaaseen ja hiljaiseen luontoon. Kun kirjoitan sen noin pienenevät mahdollisuudet huomattavasti. Hiljaisuuden vaatimus karsii varsin paljon maapallon pinta-alasta pois. Käytännössä tämä tarkoittaa liikkumista vaikeakulkuisilla alueilla ja mieluummin juosten.

   Nykymaailmassa on varsin tervettä olla uskomatta kaikkeen sokeasti. Kaikkein tyhmimmät pyörivät rattaan osina kunnes lakkaavat olemasta ja heidät korvataan. Minä ajattelen heidän olevan varsin onnellisia. Painavat päivästä toiseen menemään ajattelematta ollenkaan syvällisemmin. Riittää kun on leipää ja sirkushuveja silloin tällöin.
   Olettaakseni sitä puluakin pulutti siellä vesisateessa nokkiminen, sillä eihän pulua voi oikein voi vituttaakaan. Tai mistä me tiedämme? Juuri tässä on elämän viehätys, yrittää ymmärtää. Ainoa asia mitä minä en ymmärrä on ihmisen pakonomainen tarve luopua vapaudestaan vapaa-ehtoisesti. Sitomalla itsensä jonkin tuottavuuden maksimoinnin osatekijäksi luopuu vapaudestaan ja saa palkkioksi taloudellista hyvinvointia. Ei siis ole pakko nokkia vesisateessa?
   
   Uskonpuute haittaa minun elämääni. Perusta horjuu kun oikein mikään ei tunnu uskottavalta. Siksi mielelläni säilytän pysähtymisen ja kiittämisen tradition juhannuksena. Rehellisesti sanoen en nykyisin oikein tiedä mitä tai ketä kiittäisin, mutta pysähdyn silti.
  "Juokseminen on minulle pyrkimistä täydelliseen yksinäisyyteen, tilaan jossa on vain minä ja juoksu."
   Noin olen sanonut.
   Allekirjoitan sen vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen.

   Ja se pulu lensi pois.



                                        HYVÄÄ JUHANNUSTA KAIKILLE LUKIJOILLE !

 

ITSEKKYYS

En kirjoita seuraavia rivejä harmistuneena enkä huonolla tuulella vaan apeana. Iloa kesti yksitoista viikkoa ja nyt olen sairas. Kovan kurkkukivun kautta nuhaan ja hevosen, vanhan hevosen yskään.
   Ultraurheilijan ja elämäntapajuoksijan elämänvalinnoista ei syvällisesti ymmärrä muut kuin aivan lähipiirin ihmiset, minun tapauksessani oikeastaan vain Kirsi, joka joutuu kärsimään silloin kun valmistaudutaan kilpailuun ja aika takaiskujen myötä loppuu. Elämänvalintojen vaihtoehtoja on näissä tilanteissa vain yksi vaihtoehto - minun vaihtoehtoni. Muusta ei edes keskustella.
   Super Peppiin, Suomen pisimpään 171 km polkujuoksuun on aikaa pari kuukautta, aika ei kohdaltani vielä ole loppumassa mutta rajalla ollaan. Pääsin edellisellä viikolla yhdellä lepopäivällä 117 kilometrin viikkoon ja tarkoitus oli toistaa sama tällä viikolla ja sen jälkeen nostaa määrää ilman rajoitteita huippulukemiin jaksamisen rajoissa. Olin tai olen yli vuoteen parhaimmassa nousukunnossa, harjoitus alkoi tarttua hyvin ja keho vastasi käskettäessä oikein hyvin.
   Lähipiiri ei oikein ymmärrä miltä tuntuu kun kaikki tehty työ vedetään pönttöön hetkessä. Tällä kertaa kohtalokseni koitui etelän lomalaisten mukanaan tuoma tauti johon myös Kirsi sairastui. Olimme viimeisen kahden viikon aikana ystävieni varasto- ja liiterirakennuksen rakennustalkoissa sekä toisen ystävämme tulipalon tuhoaman talon raunioiden siivoustalkoissa. Talkoot yhdistettynä etelän tarttuvaan tautiin ja juoksun rasituksiin mursivat vastustuskykyni vaikka ensin näytti että vain Kirsi sairastuu.
   Elämää ei ehkä voi elää eristäytymällä mutta ehkä joskus pitäisi. Olisin raivoissani jos kyse olisi esimerkiksi puolen vuoden ehjän harjoittelujakson tuhoutumisesta. Ehkä silloin olisin sanonut ei kaikille ja eristäytynyt itsekkyyden muurin taakse juoksemaan päivästä toiseen hyvin tietoisena että sekään ei aina auta ehkäisemään sairastumista.
   Minun kohdallani huippuharjoittelun käynnistyessä on usein kyse ajoituksesta. Juoksen harjoituksen juuri silloin kun tuntuu hyvältä eli joskus myös kun tuntuu riittävän huonolta, syön, nukun ja elän muutenkin täysin oman aikatauluni mukaan. Kaikki muu on rekvisiittaa, on vain tavoite jota kohti menen. Tämä kaikki vaatii itsekkyyttä, joka on osittain vastoin elämänarvojani. Ystävää autetaan, etenkin hädässä, mutta muutenkin.
   Jos tämä olisi nykyisen trendin mukainen blogi, lopettaisin kirjoittamisen edellisen kappaleen loppuun ja saisin kommenttikenttään suitsutusta siitä kuinka osaan tehdä oikeita, sydämellisiä valintoja tai kuinka ultraurheilullani on oikeanlainen arvo verrattuna todellisiin inhimillisiin näkökohtiin. Pahoittelen kuitenkin kaikille: ultraurheiluni valinnoilla ei ole mitään tekemistä inhimillisyyden tai muiden elämän arvojen kanssa. Valinnat ovat täysin itsekeskeisiä ja vain minun tavoitteitteni toteutumista edistäviä.
   On aikoja jolloin ei ole mitään muuta kuin minä ja juoksu - sellainen aika alkaa välittömästi kunhan ensin tulen terveeksi.

VIIKKO 24.

Ma- 16 km Vaaroilla, märkää - 2.04.
Ti- 11 km väsynyttä juoksua - 1.17. Illalla pehmeällä barefoottia 5 km - 36.13.
Ke-"Lepo", talkoissa tiilien kärräystä kottikärryillä ja purkutöitä.
To- 12,5 km - 1.31. Rakennustalkoiden jälkeen myöhään illalla, ens. tunteet kurkkukivusta.
Pe- Sairas, kova kurkkukipu.
La-Sairas, kurkkukipu ja nuha.
Su- Sairas, nuha ja hevosen, vanhan hevosen yskä.

Yhteensä 44,6 km - 5:28 - 646 vertikaalista nousumetriä.

Montrail (Columbia) Mountain Masochist IV

Posti toi paketin. Luin Mountain Masochist-kengästä ensimmäisen kerran 2006 Geoff Roesin blogista. Olen vuosikausia halunnut testata kenkää omassa käytössäni ja Nellimiin muuton myötä entistä enemmän.
   Roes kehui kenkää lumella ja oli muutenkin adaptoitunut klassikkoon Juneaun jyrkillä vuorilla ja Boulderissa. Minä taas halusin Inovin muinaisille vanhan linjan paksupohjaisille Rocliteille jatkajaa. Halusin kengän johon voi harjanteilla ja kivikossa luottaa, jossa on riittävä tukevuus yhdistettynä riittävään vaimennukseen. Droppi lienee kahdeksan eli on minulle ihanteellinen.
   Mistään muusta nykykengästä ei ole siihen mihin Mountain Masochist pystyy: riittävä vaimennus takana, keskellä kiertojäykkä ja kova kengän keskiosa, edessä tunnokas päkiä. Kunnolliset kiveniskusuojat, pikanauhat ja leveä lesti. Parasta kengässä on pito. Ehdin ennen sairastumistani juosta vain yhden lenkin mutta pidosta ja vaimennuksesta olen vakuuttunut, sekä tasapainoisista juoksuominaisuuksista yleensäkin. Lisää kokemuksia myöhemmin ja varmasti vaikeasta maastosta.
   Columbia on tehnyt Oregonissa kenkiä kohta sata vuotta, joten mistään muoti ilmiöstä ei ole kyse. Muuan UTMB-niminen kilpailu pitää Columbiaa virallisena kisakenkänään. Suomessa saatavuus kivijalasta on miltei mahdotonta, verkosta sitten helpommin ja turvallisesti ainakin Columbia Sportswearin, Paypalin ja Upsin kautta suoraan kotiin, jopa tänne rajalle asti varsin ripeästi standarditoimituksena.

  

RAUTAKANKI

VIIKKO 23.

Ma- Vauhtileikittelyä Haapakurun maastossa 11 km - 1.07.
Ti- Ampumaradan lenkki 10 km - 1.13. Perseestä.
Ke- 21,1 km Kuolemajärven kierros ja Kaitavaara - 2.31. Helposti sujui.
To- Paksuniemen kierto 13 km - 1.25. Väsynyt rakennustalkoista.
Pe- Aamulla 11 km Haapakurussa - 1.11.
       Illalla 8,5 km vaikeakulkuista teknistä polkua -1.06. Yllättävän helppoa.
La- Kollaa kestää kesäversio 42,2 km - 4.58. Helposti sujui.
Su- Lepo (ystävää auttamassa rakennustalkoissa, jätin suunnitellun 6 km lenkin väliin.)

Yhteensä juoksua 117 km - 13:33 - 1256 vertikaalista nousumetriä.



    Tuolta se näyttää kun harjoittelu sujuu, sekä harjoituspäiväkirjassa että kuvassa. Kuvan otin lauantain pitkällä lenkillä puhelimen kameran itselaukaisimella teitä varten. Kyse ei ole henkilökultista eikä edes tarinasta vaan keinoista. 
   Minä itse olen enemmän kiinnostunut niistä keinoista miten itseään pystyy kehittämään niin henkisesti kuin fyysisestikin. Henkilö ei ole tärkeä vaan päämäärä ja keinot. Keinoja on esillä ylläolevassa viikossa. Tarina on sitten erikseen.

   Koin tänään sateisella Pyhävaaralla jälleen voimakkaan tunteen kotona olemisesta. Olin juossut kolmisen kilometriä Haapakurua ja nousin valkoisen jäkälämaton peittämää louhuista kangasta poroaidalle. Ylitin aidan ja jatkoin ylös rinteeseen. Ilma oli sateesta happirikas ja maisema sumuinen, lämmintä kuusi astetta - varsin kaukana lauantain 28 asteesta. Rinteessä tunsin kohonneen kuntoni voiman. Pidin kuitenkin nousutahdin tasaisen hiljaisena ja annoin sieluni levätä. Voimakas yhteenkuuluvuuden tunne luonnon kanssa on parasta mitä harjoituslenkeiltä saa. Läsnäolemisen kaikenkattava kokemus.

   Maailmassa painetaan Ikean kuvastoja enemmän kuin Raamattua ja Koraania. Meihin yritetään vaikuttaa kaupallisesti enemmän kuin uskonasioiden puolelta. Ihmiseläintä yritetään erehdyttää hankkimaan kotiluolaansa kaikkea tarpeellista, vaikka oikea elämä pääosin on luolan ulkopuolella.
   Ikean työntekijät tekevät pyhiinvaellusmatkoja Älmhultiin Ruotsiin, jossa heille esitellään kuvia rautakangilla kiviä vääntelevistä, valkopaitaisista ruotsalaisista talonpojista. Yhteisöllisyyttä korostetaan ja siinä sivussa kykyä myydä. Kivimuuri sortuu ellei pieninkin kivi sovi paikalleen. 
   Minäkin kääntelin yksikätisen pappani ja isäni kanssa maalla kymmenvuotiaana kiviä. Meillä ei ollut valkoisia paitoja päällä mutta papalla sentään oli lippalakki. Yhteisöllisyyttä kutsuttiin silloin yhdessätekemisen pakoksi. Oli pakko tehdä, ei ollut vaihtoehtoja. Tämänpäivän kannabishipsterit ja muut valmiiksi väsyneet eivät tätä ymmärrä. Ei siis ollut mitään muuta vaihtoehtoa kymmenvuotiaalla muuta kuin pusertaa menemään, muuten olisi saanut rautakangesta perseelleen.
   Ennen ei kuitenkaan ollut paremmin. Unelmiani opin toteuttamaan vasta vuosia myöhemmin ja unelman elämiseen vaadittiin muutto Lappiin ja puoli vuosikymmentä sekä yli 70000 kilometriä juoksua. 
   Pidän rautakankea parempana vaihtoehtona, että nuori sukupolvi voi globaalissa maailmassa vapaasti valita missä virheensä tekee. Vasta riittävän virhemäärän jälkeen alkaa oikea suunta löytymään jos hyvin käy. Onnea heille ja heidän matkalleen.
   Suurten ikäluokkien kuolinpesissä tavaraa on käsittämättömästi. Olen itse kokenut tämän kahdesti tyhjentäessäni molempien vanhempieni jäämistöt erikseen. Pyhävaaran rinteessä tuli mieleen, että oikean elämän kokemiseen ei paljon tarvita. Lenkkikengät ja lenkkivaatteet, mutta etenkin sisäinen halu mennä ulos luontoon huonommallakin ilmalla. Eläviä ja aitoja, iholla tuntuvia kokemuksia kun ei voi ostaa, edes Ikeasta. Eikä niitä kokemuksia välttämättä löydä edes Raamatun tai Koraanin ohjeilla.

   Maailma on täynnä tarinoita. Henkilöistä kertovat tarinat, niihin minä aina välillä väsyn. Jos taiteilija teki hienon taideteoksen, olen kiinnostunut millä keinoilla hän sen teki. En niinkään mitä taiteilija syö, juo tai ketä hän panee ja minkälainen hänen kesämökkinsä on. Kaikki edelläkuvattu saattaa vaikuttaa taiteilijan taiteeseen mutta ei välttämättä kerro mitään niistä keinoista miten taideteos syntyi.
   Aivan samoin on ultrajuoksun yli-inhimillisten suoritusten kanssa. Juokseva henkilö ei ole tärkeä vaan hänen filosofiansa elää ja harjoitella. Kykynsä kehittää itseään kohti parempia suorituksia tai toisinsanoen kohti oikeaa, iholla tuntuvaa elämää. Minun matkani varrella siihen on tarvittu rautakankeakin. Helpompiakin keinoja on - löytäkää ne itse.

Palo-Pyhävaaran ja Pyhävaaran välisellä selänteellä valuvaa vettä - vaarat itkevät.

Sarmitunturin metsäautotien risteyksen sillalla poro tuli vastaan lauantaina, Kontosjärventie.

Haapakurussa allekirjoittanut liivit niskassa.

  

TRANSRASVAA JA MUUTA TUULISUOJAA

Olin kalastanut rannalta systemaattisesti erään nimeltämainitsemattoman joen kosket, suvannot ja asentotaimenten kivet. Ei mitään paitsi vuorotellen vesisadetta ja lumisadetta. Vaihdoin kevätkalan metkuihin tuskastuneena paikkaa erään ison nimeltämainitsemattoman järven niemeen keittokalan toivossa. Ei mitään vieläkään. Sitten tuli kahvintuska. Oli nöyrryttävä ja palattava mökille kun en ollut ottanut kahvivehkeitä mukaan.
   Puskin mönkijän suosta rinteelle ja takaisin kiviselle metsätielle. Ajelin kaikessa rauhassa hiljaisessa erämaassa kunnes ajatus iski: onko tämäkin päivä pilattava juoksemalla. Kauheaa! Minähän olen ultrajuoksija päivästä päivään ja vielä jonkinmoinen filosofinen itseni kehittäjä. Voiko sellainen levätä jo toisen päivän peräkkäin? Meneekö maine ja kunnia saati kunto?
   Keitän nykyisin nokipannukahvia muinaisella tavalla: pannuun mitataan ensin oikea määrä kahvijauhetta, päälle kaadetaan oikea määrä kylmää vettä, kansi kiinni ja tulille. Sitten kun nokasta sylkee kunnolla on kahvi valmista. Ei sekoiteta, ei säikäytetä, ei keitetä vettä ensin eikä muutenkaan taiteilla kolmasti kuohauttaen. Hyvää tulee kerrasta.
   Ennen kahvinkeittoa olin asetellut ritilälle transrasvat ojennukseen. Juustomakkara ja lihapiirakka juustolla ja paprikalla. Poikaruokaa. Vegaanit on erikseen. Neljä palaa sokeria kuppiin ja maitoa. Rajansa se on ravinnon kanssa runkkaamisellakin! Terveystrendit vaihtuvat vuosittain mutta pohjoiskarjalaprojekti on ja pysyy. Riittävästi kun polkee polulla hiessä niin kaikki palaa ja suolaakin on lisättävä.
   Ryystäessäni kahviani mökin terassin katon alla sateelta suojassa palasin kauhuajatukseeni. Pilata päivä juoksemalla. Jeesus sentään mitä ajatuksia. Olin levännyt edellisenä päivänä, koska ajoin kahdessa päivässä 1600 kilometriä pakettiautolla jonka perässä oli peräkärry ja pitkä, painava lasti. Mutta että nyt taas! 
   Istuin aikani ja päätin että syy on kalassakäynnissä, erämaassa ja Lapin kylmässä keväässä. Jotenkin rentoutuminen mökillä saunoen ja kirjaa lukien oli sekoittanut pääni muiden juoksusta irroittavien aktiviteettien ohella.
   Suomen Scot Jurek (Mikael Heerman) kirjoitti blogissaan, että pihatyöt haittaavat juoksemista (harjoittelua) ja juokseminen pihatöitä. Olen samaa mieltä. Lukemattomia kertoja olen vuosien varrella lähtenyt juoksemaan velvollisuudentunnosta metsätöiden, lapiotöiden tai rakennusprojektien jälkeen väkisin. Kun on pakko mennä. Kun ei voi pitää lepopäivää.
   Olin lenkillä kun sairaalasta soitettiin että äitini on loppusuoralla. Olin Norjassa tuntureilla juoksemassa kun poliisi soitti ja ilmoitti että isäni on kuollut. Ollessani entisessä elämässäni yrittäjänä juoksin usein neljäntoista tunnin taksin ratin takana istumisen jälkeen kankein jaloin ja myös yöllä, kun päivällä ei ehtinyt. 
   Lukemattomia kertoja minut on tavoitettu kesken lenkin eri asioissa. Joku saattaa ihmetellä, että onko pakko pitää puhelinta lenkillä mukana. Tottakai pitää, minun lenkkini kestävät joskus kauan ja maailma ei odota. Nykyisin juoksen jo usein ilman puhelinta. Toisaalta musiikkia on mukava kuunnella ja pitää kameraa mukana karhujen varalta tai muuten vaan. Voi ottaa selfien ja tarkistaa kotona oliko itsensä kanssa lenkillä. Jos ei tunne itseään kuvasta lenkin jälkeen on syytä lopettaa.
   Olen opetellut antamaan periksi aina välillä. Vaikeaa se on vieläkin mutta välillä on pakko levätä. Yksinkertaisesti en pysty samanlaiseen tuottavaan harjoitteluun jos elämässä on liikaa muita aktiviteetteja. Parhaillaan meneillään oleva polttopuiden teko on loppusuoralla. Sen jälkeen pitäisi rakentaa...
   Transrasva on luku sinänsä. Oikeasti olen aika tarkka syömisistäni. Ryhdyin jälleen syömään magnesiumin ja b-vitamiin yhdistelmää koska on ollut kramppeja ja väsymistä. Rinnalla Lapin vakituisena asujana menee d-vitamiinia. Hyöty noista voi olla pieni mutta uskossaan vahvat palkitaan tai ainakin paljon hikoilevat.
   Vyötärölle kertyvä transrasva on oiva tuulisuoja, ei palele, mutta juoksussa se on turha painolasti. Parempi olisi juosta tuulelta suojaan, mutta aina siihen ei pysty. Toisaalta tuuli pyyhkii ajatukset kirkkaiksi luonnossa juostessa, paras tuulisuoja olet itse. 
   Harjoittelussa on aikoja jolloin ei kysytä millä tuulella olet. On mentävä jos mielii menestyä. Ja jätettävä kaikki muu. Ei ole kyse henkilöstä tai hyvästä tarinasta. On kyse menemisestä. Miten siihen pystyy? Vastaus: menemällä tarpeeksi pitkälle, myös itsensä kanssa.

VIIKKO 22.

Ma- 10,1 km - 1.12. Haapakuru polkua.
Ti- 11,5 km - 1.42. Mäkeä.
Ke- 13,2 km - 1.27. Paksuniemi tietä ja polkua.
To- 8,7 km - 1.04. Haapakuru polkua aikaisin aamulla.
Pe- 8,3 km - 55,54. Lapinlahti mäkinen kuntorata.
La- Su - Lepoa

52 km - 6:22

TOUKOKUUN SUMMAUS

Juoksua 355 km pääosin poluilla - 43 tuntia.

Kohtuullinen kuukausi kun ottaa huomioon kaiken muun juoksemista häiritsevän tekemisen, jota tuntuu riittävän aina vaan.

Scott Walker kuoli maaliskuussa. Rest in peace. Täysin poikkeavaa musiikkia, surrealistisia sanoituksia ja tunnelmaa jostakin tavoittamattomasta.

SENTTALIININ ALTA

Kieli poskessa.

   Sirkkelin ujellus tunkee korvasuojainten läpi. Kumarrun ottamaan ties kuinka monennen pölkyn mönkijän peräkärrystä ja työnnän sen sirkkelin halkaisukartioon. Heitän palaset kottikärryihin, joilla puut viedään suoraan liiteriin. Hengitykseni höyryää kylmässä ilmassa, on kahdeskymmenesensimmäinen toukokuuta Inarin Nellimissä. Synnyin täsmälleen viisikymmentäviisi vuotta sitten illalla kello kaksikymmentä yli kaksikymmentäyksi Tampereen keskussairaalassa. 
   Nyt seison tässä, harmaa parta ajamatta Stihlin metsurihaalari päällä, keltaiset Pelttorit päässä. Hymähdän ja kun kumarrun ottamaan uutta puuta Kirsi tulee ulos tyhjien kottikärryjen kanssa liiteristä. Näen pinon täyttyvän kohta, on kahvitauon aika. 
   Mansikkakakkua. Tein klassisen kolmen lasin kakun. Taikinaan yksi lasi jauhoja, yksi munia ja yksi sokeria. Väliin vaniljatuorejuustoa, hilloa ja päälle kermaa kokonaisilla mansikoilla. Saa matkia ja löysätä sitten vyötä jos ei ole kulutusta. Minulla on.

   Eräs nykyisin erittäin entinen jalkapallomaalivahti laulaa: "Lapissa kaikki kukkii nopeasti." Kun nyt tulisi edes lehti puuhun. On tiukassa tänä keväänä. Kuivaa ja kylmää. Miten niin entinen? No ei ainakaan enää maalille. Ehkä olisi kannattanut malttaa sen kermaliköörin kanssa silloin nuorena ja notkeana. 
   Mutta liikaa on romantisoitu Lapin kevättä. Tämäkin on joskus paska paikka. Kylmä ja väritön. Mutta en vaihtaisi pois - vielä. Ehkä joskus otan Tinttoa sitten Välimeren rannalla lämmössä, hiukan ennen kuin on aika luopua lopustakin. Sitten kun olen todella vanha ja vittuuntunut kaikkeen. 
   Minulle erittäin merkityksellinen vanhempi herrasmies sanoi taannoin, että vanheneminen vaikuttaa mieleen negatiivisesti. Sitten kun seitsemänkymmentä on vuosissa ohitettu. Positiivisuus karisee kun elämänkokemukset ovat plakkarissa ja nuoremmat säätävät ympärillä omiaan eikä aina viitsisi olla neuvomassa. Että istukaa nyt saatana alaskin välillä.
   Nuoria houkuteltiin äänestämään Eurovaaleissa. "Annatko pappasi päätää tulevaisuudestasi?" Hyvä kysymys nuorille. Ylettyykö nuorena ymmärtämään tulevaisuutta kun kaikki on vain tässä ja nyt, ei huomenna? Kovaa ja korkealta, uutta ripsaria ja kudetta niskaan. Identiteettihakupanoja. Mutta onko vanhassa vara parempi? Kulunut naama ja puku - ajatukset myös. Ulosanti matalaa keinuntaa. Hyvä veli hoitaa niput ohessa kuntoon. Viagraa. Ota asioista selko ja jätä äänestämättä. 
   "Missä vika on jos posket ei näy takaapäin? Sosiaalihuolto on ollut vastuuton." Jos lähtee jalkavaimoksi terroristille ja sitten rakkauden hedelmä pyörii ripulissa mustan kaavun jaloissa kuolemanleirillä. Ilman muuta huudetaan Suomea apuun. Suomen velvollisuus on auttaa. Mutta onko Suomi yhtäkuin suomalaiset? Ei lähellekään kaikki. Ja pitääkö auttaa? Siinäpä kysymys - ei välttämättä, sillä terrorismin pyrkimys on aiheuttaa hajaannusta. Mutta yhtenäinen kansa auttaa omiaan aina. 
   Jos katsoitte dokumentin Euroopan suurista pakolaisvirroista niin eihän heitä kukaan tänne eikä minnekään muuallekaan oikeasti halunnut. Niin ei vaan voi sanoa ääneen tai kirjoittaa. Ups! Muutoin naulataan hakaristi otsaan tai tuomitaan peeässäksi. Kyse kai on siitä, että tulevaisuudessa osa Afrikkaa muuttuu asuinkelvottomaksi lämpötilan nousun myötä. Miten sitten. Lapissa on tilaa kunhan riittää kalsareita. Mutta voi olla että tietty kansanryhmä vastustaa tätä(kin) polarisoitumisen pelossa. 
   Painanko nyt deleteä. En paina, jatkan kieli poskessa.
   Erään äskettäisen tapahtumaketjun seurauksena Suomi kuulemma voitti. Tästä syy-seuraussuhteena syntyy kaupunkiolosuhteissa hillitön juominen, remuaminen ja suihkulähteessä uinti. Filosofi todistaa televisiossa, että on aivan sama miten, kunhan olemme yhtenäisen positiivisia. Minäkin join alkoholittoman oluen ja kävin Inarissa alasti uimassa. Huusin kulli surkastuneena mörköä satamassa kolmen asteen lämmössä. Rajapartio tuli kesken kaiken ja sanoi että mene kottiis siitä! Ja sitten heräsin sohvalta.
   Kun Pekka Aalto teki maailmanennätyksen ultrajuoksussa, sekä inhimillisessä suorituskyvyssä, niin henkisen kuin fyysisenkin onnistumisen par exellencen, ei kukaan uinut missään saati muutenkaan remunnut. Postimies ei ole mörkö. Onneksi.
   On ne kummia ne suomalaiset kun Suomi voittaa. Mikä Suomi? Perkele tämä omaisuuttaan myyvä perseennuolija mitään ole voittanut sitten toisen maailmansodan. Kunhan ollaan oltu kusi sukassa itään päin ja samalla pyllistetty vahingossa länteen. Nyt ei ole enää väliä kun kaikki on kolmatta sukupuolta tai olmeja. Mut hei! Kaikki pelaa!

   Edelläkerrotun perusteella minusta voi saada varsin tunteettoman kuvan. Minun osittain surrealistisessa maailmassani liika liha kuoritaan aina ensin pois jotta nähdään kestääkö luuranko. Olen elänyt kuusitoista vuotta yrittäjänä yhteiskunnan ulkopuolella täysin omillani. Nyt kun en enää yritä, en edes yritä palata yhteiskuntaan, en ainakaan tähän yhteiskuntaan. Minun moraalissani on tilintasauksen veto-oikeus. Jos ja kun kaksi edellistä sukupolvea suvussani painoi peräsuoli pitkällä uhrauksia tehden ja ehti niistä huolimatta istahtaa niin ehdin minäkin ja aivan saatanan paljon aiemmin kuin keskimäärin ehditään.
   Tilastojen mukaan joka viides suomalainen ei harrasta mitään liikuntaa. Se on hyvä. Se niinkuin tasaa tilastoja kun minä yritän liikkua kolmen edestä. Enkä aina edes onnistu. Ylekin teki hienon jutun Karhunkierroksen polkujuoksusta. Nyt oli jo verorahoin kustannetun uutisautomaatinkin pakko kirjoittaa, koska Karhunkierroksen tulostaso on maailmanluokkaa. Yhteisöllisyys löydettiin esiin ja sitä verrattiin aiemmin tässä tekstissä esiinnostamaani suihkulähdeuintilajiin ja kyseisen niin sanotun urheilulajin kannattajien yhteenkuuluvuuden tunteisiin. 
   Minulle yhteisöllisyys yksilölajissani on epäolennainen asia. Sensijaan mielenkiintoisten ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan ystävystyminen ei ole epäolennaista. En silti pysty kollektiiviseen yhteisöllisyyden tuntemiseen paitsi kuuden päivän juoksussa alle kilometrin radalla ja sielläkin pätkittäin. Hienoja ihmisiä ja vähemmän hienoja mutta vähempikin remuaminen riittää, sirkus on erikseen. Tarkoitus on juosta pitkälle ja kehittyä ihmisenä. Taantuminenkin sallitaan mutta pitkälle on päästävä. Pois. Kauas.
   Lapissa on pakko tehdä puita jotta tarkenee kesän. Vanheneville luille lämpö tekisi hyvää mutta kaikkea ei suoda tasaisesti kaikille. Tinttoa on kaapissa ja se lämmittää tarvittaessa. Kyky karsia liika pois edistää ytimen havainnointia. Valinta helpottuu. Oman ruudun hoitaminen käy mielekkääksi kun tajuaa, että koko maailmaa ei pysty pelastamaan. Kun perustus kestää ja katto on ehjä voi havainnoida mukavasti maailmaa. Ja naureskella. Positiivisuus löytyy päivästä toiseen luonnosta ja ultrajuoksusta.

   -Oletko käynyt kalalla?
   -Kun nyt helvetti sentään saisi ensin polttopuut tehtyä juoksuharjoittelun ohessa...
   -Lapissa on maankäyttöön ja yrityselämään liittyviä kummallisia asioita, koska sinä kirjoitat niistä?
   -En koskaan.
   -Kuvassa oli karhun jälki.
   -Vanhapään takaa, iso oli ollut.
   -Näitkö?
   -En mutta metsäveljistä yksi näki, nythän tiedätte sitten miten minun kävi jos en joskus palaa lenkiltä.
   -Niin se senttaliini? Mikä se on ja miten se tähän kirjoitukseen liittyy?
   -Minähän sanoin heti alussa että kieli poskessa, mutta kyllähän sinä senttaliinin tiedät, kysy Googlelta tai Kemijärveläisiltä.

   
VIIKKO 21.

Ma- 16 km Nellimin vaaroilla - 2.10.
Ti- 6 km Käärmeniemen tiellä - 38.45.
Ke- 13 km Haapakurussa - 1.30. 3 astetta lämmintä.
To- 18 km tiellä Virtaniemeen - 1.57.
Pe- Lepo / Talkoissa erämaassa.
La- 30,1 km Apinavaara ja Ahvenvaara - 3.45. Oikea aika 3.32.
Su- 12 km Haapakurussa hiukan vauhdikkaammin - 1.17.

Yhteensä 92,5 km - 11:19 - 1333 m vertikaalista nousua.

Sairastelujen romuttama itseluottamus alkaa rakentua.

Haapakurun lenkkimaisemaa.

KIPU

 Kipu on ystävä, se motivoi puristamaan viimeiset voimanrippeet päästäkseni perille. Kipu on vihollinen, jatkuessaan vuosikausia se katkaisee matkanteon, vie viimeisen ilon elämästä ja lopulta tappaa.
   Sairastamastani syövästä on kulunut 27 vuotta, mutta kipu on läsnä. Aktiivisessa hoitovaiheessa minua ensin hieman leikeltiin ja senjälkeen sain kuusi hoitokuuria kemoterapiaa. Leikkaus jätti elämääni toistuvan aavesäryn ja kemoterapia elinikäiset hermoratavauriot käsivarsiini. 
   Ilman näitäkin muistaisin jokaikisenä päivänä aamulla herätessäni olla kiitollinen uudesta päivästä mutta näin on varmistettu, että ote ei lipsu. Kipuni ei ole jokapäiväistä enkä ole kipupotilas. Ultrajuoksijana olen varsin kaukana potilaasta, mutta kipu kuuluu olennaisena osana elämääni viikottain.
   Ihmiset aikanaan sanoivat että olin onnekas kun selvisin syövästä, He luulivat, että kaikki palasi tervehtymisen myötä elämässäni ennalleen. En ollut onnekas vaan taistelija joka kohtasi loistavia lääkäreitä. Meistä tuli tiimi, joka teki voittoisaa tulosta. Syöpää ei koskaan selätetä, sen kanssa opitaan elämään.
   Matkallani olen kohdannut kateutta, jopa terveydestä. Vuosia sitten kohtasin erään kohtalotoverin isän, papin, Tampereen Rauhaniemen avantouintisaunalla. Minä selvisin, kohtalotoveri ei. Hänen isänsä saunalla esittämään kysymykseen minulla ei silloin ollut vastausta. Eikä ole vieläkään.
   Miksi sinä selvisit?
   En ole koskaan aiemmin kertonut kivuistani julkisesti. Teen sen nyt, koska haluan osaltani kannustaa ihmisiä tekemään elämässään sellaisia valintoja, että matka jatkuu vaikeuksista huolimatta kokemisen arvoisena. Kertoessani kivuistani teen itsestäni peilin teille. Kun kohtaatte minut tai ohitatte minut ultrajuoksukilpailussa, voitte miettiä kuinka paljon teihin sattuu tai oletteko todella niin väsyneitä kuin luulette.
   Käsillä ei juosta? 
   Käsien käyttö varsinkin polkujuoksussa on tasapainon ylläpitämiseksi tärkeää. Maantiellä tai tasaisella alustalla juostessa käsien liike rytmittää askelta ja oikea käsien käyttö säästää energiaa. 
   Käsieni hermoratavauriot haittaavat minua enemmän moottorisahatessa tai polttopuita sirkkelillä sahatessa kuin juostessa. Yöllä kun herää, eikä tunne käsiään tietää kuitenkin olevansa elossa.
   Aavesäryistä ei kannata kirjoittaa mitään. Ne täytyy itse kokea ymmärtääkseen, on pahempaakin kipua - ehkä.
   Kivun kestämisessä ei ole mitään sankarillista. Kivunsiedon kehittyminen tietenkin parantaa ultrajuoksussa kykyä viedä itsensä rajojen yli mutta ei sinällään takaa pidemmälle pääsyä.
   Pidemmälle on haluttava aidosti ja hinta minkä siitä maksaa on henkilökohtainen. Toiset selviävät ehjinä, toiset kuluvat loppuun. Pohdinta on hyödytöntä, sillä loppuun kulutaan jokatapauksessa. Itse mieluummin elän elämää, joka tuntuu oikealta eikä vain solju ohitse.

   Ystäväni Onni Vähäaho irvisteli Youtube-videossaan, että Suomessa naamat vaihtuvat hitaasti, niin lööpeissä kuin vähän muuallakin. Tämä on surullisen totta. Matti ja Teppo, Tauski. Minä olin kaksikymentäviisi vuotta sitten keikalla Jämsässä ja soitin Tauskille taustanauhan kesken diskoillan. Ketähän kiinnostaa vuodesta toiseen nämä ja monet muut mainitsemattomat? Jos Yleltä tulisi ultrajuoksusta yhtä paljon ohjelmia kuin linnuista ja luonnosta tai vaikkapa jääkiekosta, niin varmaan koko kansa juoksisi yötä päivää.
   Elämänvalinnoista kirjoittaminen ei ole aina mielekästä. Minä toistan itseäni mutta en ehkä suotta?
   Jos naamat eivät vaihdu, niin eivät tunnu vaihtuvan arvotkaan. Jälleen on julkisuudessa ollut puhetta uudesta kilpailukykysopimuksesta. On väitetty vakavalla naamalla, että puolet suomalaisista jää eläkkeelle vastoin tahtoaan. Nyt mietitään jälleen miten ihmiset saadaan jatkamaan töissä pidempään. Samalla ihmiset voivat yhä huonommin elämässään. Nuorista osa on jo ylioppilaskirjoitusten jälkeen loppuunpalaneita.
   Perusteluksi esitetään että tulevilla sukupolvilla on liian suuri taakka kannettavana jos työllisyysastetta ei saada paranemaan. Mistä helvetistä näitä paskanjauhajia ja taloussankareita löytyy vuodesta toiseen? Eikö todella ihmisen elämässä ole muuta kuin palkkatyö, olla osa tuottavuutta. Sitäkö varten täällä ollaan?

   Mennyt viikko oli juoksun osalta rasituksen tasapainon hakemista. Yritän tässä vaiheessa olla väsymättä liikaa. Harjoittelu muiden fyysisten töiden ohessa on tasapainoilua.
   Tätä kirjoittaessani olen ollut kaksi kuukautta terve viiden kuukauden sairastelujakson jäljiltä. Yllätys on ollut kuinka syvältä saan hapuilla peruskuntoa. Normaalin kahden tunnin harjoitus alkaa vasta nyt sujua mutta ei lähellekään peräkkäisinä päivinä. Hiukankin liikaa tehoa, niin olen pari päivää aivan poikki. 
   Edelläkerrottu selitykseksi niille, jotka odottavat minulta yli sadan kilometrin harjoitusviikkoja ihan tuosta vaan. En yksinkertaisesti pysty niihin vielä niin että ne kehittäisivät, mutta tulossa olen.
   Ultraurheilevana, kohta 55-vuotiaana miehenä yritän tiedostaa jaksamisen rajat monelta eri kantilta. Liika väsyminen ei johdu andropaussista. Minua panettaa tasaisesti ja hyvällä menestyksellä. Tämänhetken pikkunätissä juoksemisessani on siis kyse normaalista sairastelujen jälkeisestä adaptaatiosta tai muusta suun kautta purkautuvasta kitinästä, jota nuorempi polvi nimittää nillitykseksi tai joksikin muuksi.

   Mainittu muu fyysinen tekeminen on polttopuiden tekoa. Yllätys oli suuri kun sain maanantaina matkahuollosta tekstiviestin. Farmilaite oli sittenkin kiikuttanut sirkkelin laakeriyksiköt lähtevien tiskille. 
   Sain sirkkelin kuntoon. Kiinalaiset halpislaakerit kestävät aikansa. Vanhaan koneeseen ei kannata laittaa sadan euron laatukamaa. Pakettiin laitettiin myös pari kiilahihnaa varalle. Nyt olen varaosien suhteen omavarainen tämänkin asian suhteen täällä rajaseudulla rankalla.

   Nellim odottaa lehteä puuhun. Metsäjärvet ovat vielä jäässä mutta lumi on pääosin maastosta sulanut. Kirjosieppo, laulurastas ja västäräkki ovat saapuneet. Kirsin kanssa nähtiin Sarmin erämaan laidalla hiiripöllö. 
   Kun etelässä ollaan hellerajalla niin täällä nussitaan ulkona pääosin vielä pitkät päällä alle kymmenessä asteessa. 
   Leivoin mustikkapullia eilen, en laita kuvia ettette kuolaa.
   Kävin lenkillä isän haudalla, sammutin tietysti kellon. Aurinko tuli pilven takaa esille.
   "Elä elämääsi." - Se sanoi sen jo vuosia sitten.
   Parhaani mukaan.
   Päivästä päivään ja kipurajan paremmalla puolella pääosin.

VIIKKO 20.

Ma- 8 km - 56.20. Konkeloniemen polku
Ti- Lepo, polttopuuntekoa.
Ke- 12,6 km - 1.22. Paltsavaarat, mökillä.
To- 18,3 km - 2.01. Mökiltä kotiin mutta Apinavaaran laen kautta.
Pe- Lepo, polttopuuntekoa.
La- 21 km - 2.29. Härkäjärven lenkki, mäkiä.
Su- 8,01 km - 1.02. Polttopuunteon jälkeen kasuaali Palo-Pyhävaaralle.

68 km - 7:52 - vertikaalia 1061 m.

SEURAAVASSA VASTINETTA MATILLE JA TEPOLLE, TAISKALLE JA TAUSKILLE JA KAIKILLE MUILLE VANHOILLE YLEN PUHKISOITTAMILLE...