RAUTAKANKI

VIIKKO 23.

Ma- Vauhtileikittelyä Haapakurun maastossa 11 km - 1.07.
Ti- Ampumaradan lenkki 10 km - 1.13. Perseestä.
Ke- 21,1 km Kuolemajärven kierros ja Kaitavaara - 2.31. Helposti sujui.
To- Paksuniemen kierto 13 km - 1.25. Väsynyt rakennustalkoista.
Pe- Aamulla 11 km Haapakurussa - 1.11.
       Illalla 8,5 km vaikeakulkuista teknistä polkua -1.06. Yllättävän helppoa.
La- Kollaa kestää kesäversio 42,2 km - 4.58. Helposti sujui.
Su- Lepo (ystävää auttamassa rakennustalkoissa, jätin suunnitellun 6 km lenkin väliin.)

Yhteensä juoksua 117 km - 13:33 - 1256 vertikaalista nousumetriä.



    Tuolta se näyttää kun harjoittelu sujuu, sekä harjoituspäiväkirjassa että kuvassa. Kuvan otin lauantain pitkällä lenkillä puhelimen kameran itselaukaisimella teitä varten. Kyse ei ole henkilökultista eikä edes tarinasta vaan keinoista. 
   Minä itse olen enemmän kiinnostunut niistä keinoista miten itseään pystyy kehittämään niin henkisesti kuin fyysisestikin. Henkilö ei ole tärkeä vaan päämäärä ja keinot. Keinoja on esillä ylläolevassa viikossa. Tarina on sitten erikseen.

   Koin tänään sateisella Pyhävaaralla jälleen voimakkaan tunteen kotona olemisesta. Olin juossut kolmisen kilometriä Haapakurua ja nousin valkoisen jäkälämaton peittämää louhuista kangasta poroaidalle. Ylitin aidan ja jatkoin ylös rinteeseen. Ilma oli sateesta happirikas ja maisema sumuinen, lämmintä kuusi astetta - varsin kaukana lauantain 28 asteesta. Rinteessä tunsin kohonneen kuntoni voiman. Pidin kuitenkin nousutahdin tasaisen hiljaisena ja annoin sieluni levätä. Voimakas yhteenkuuluvuuden tunne luonnon kanssa on parasta mitä harjoituslenkeiltä saa. Läsnäolemisen kaikenkattava kokemus.

   Maailmassa painetaan Ikean kuvastoja enemmän kuin Raamattua ja Koraania. Meihin yritetään vaikuttaa kaupallisesti enemmän kuin uskonasioiden puolelta. Ihmiseläintä yritetään erehdyttää hankkimaan kotiluolaansa kaikkea tarpeellista, vaikka oikea elämä pääosin on luolan ulkopuolella.
   Ikean työntekijät tekevät pyhiinvaellusmatkoja Älmhultiin Ruotsiin, jossa heille esitellään kuvia rautakangilla kiviä vääntelevistä, valkopaitaisista ruotsalaisista talonpojista. Yhteisöllisyyttä korostetaan ja siinä sivussa kykyä myydä. Kivimuuri sortuu ellei pieninkin kivi sovi paikalleen. 
   Minäkin kääntelin yksikätisen pappani ja isäni kanssa maalla kymmenvuotiaana kiviä. Meillä ei ollut valkoisia paitoja päällä mutta papalla sentään oli lippalakki. Yhteisöllisyyttä kutsuttiin silloin yhdessätekemisen pakoksi. Oli pakko tehdä, ei ollut vaihtoehtoja. Tämänpäivän kannabishipsterit ja muut valmiiksi väsyneet eivät tätä ymmärrä. Ei siis ollut mitään muuta vaihtoehtoa kymmenvuotiaalla muuta kuin pusertaa menemään, muuten olisi saanut rautakangesta perseelleen.
   Ennen ei kuitenkaan ollut paremmin. Unelmiani opin toteuttamaan vasta vuosia myöhemmin ja unelman elämiseen vaadittiin muutto Lappiin ja puoli vuosikymmentä sekä yli 70000 kilometriä juoksua. 
   Pidän rautakankea parempana vaihtoehtona, että nuori sukupolvi voi globaalissa maailmassa vapaasti valita missä virheensä tekee. Vasta riittävän virhemäärän jälkeen alkaa oikea suunta löytymään jos hyvin käy. Onnea heille ja heidän matkalleen.
   Suurten ikäluokkien kuolinpesissä tavaraa on käsittämättömästi. Olen itse kokenut tämän kahdesti tyhjentäessäni molempien vanhempieni jäämistöt erikseen. Pyhävaaran rinteessä tuli mieleen, että oikean elämän kokemiseen ei paljon tarvita. Lenkkikengät ja lenkkivaatteet, mutta etenkin sisäinen halu mennä ulos luontoon huonommallakin ilmalla. Eläviä ja aitoja, iholla tuntuvia kokemuksia kun ei voi ostaa, edes Ikeasta. Eikä niitä kokemuksia välttämättä löydä edes Raamatun tai Koraanin ohjeilla.

   Maailma on täynnä tarinoita. Henkilöistä kertovat tarinat, niihin minä aina välillä väsyn. Jos taiteilija teki hienon taideteoksen, olen kiinnostunut millä keinoilla hän sen teki. En niinkään mitä taiteilija syö, juo tai ketä hän panee ja minkälainen hänen kesämökkinsä on. Kaikki edelläkuvattu saattaa vaikuttaa taiteilijan taiteeseen mutta ei välttämättä kerro mitään niistä keinoista miten taideteos syntyi.
   Aivan samoin on ultrajuoksun yli-inhimillisten suoritusten kanssa. Juokseva henkilö ei ole tärkeä vaan hänen filosofiansa elää ja harjoitella. Kykynsä kehittää itseään kohti parempia suorituksia tai toisinsanoen kohti oikeaa, iholla tuntuvaa elämää. Minun matkani varrella siihen on tarvittu rautakankeakin. Helpompiakin keinoja on - löytäkää ne itse.

Palo-Pyhävaaran ja Pyhävaaran välisellä selänteellä valuvaa vettä - vaarat itkevät.

Sarmitunturin metsäautotien risteyksen sillalla poro tuli vastaan lauantaina, Kontosjärventie.

Haapakurussa allekirjoittanut liivit niskassa.