PYSY PYSTYSSÄ

Iso lämpömittari talon seinässä näyttää miinus yhdeksän astetta. Mäki taas näyttää oudolta ilman punaista tornia. Jalkakäytävällä nainen työntää lastenvaunuja, vierellä pikkutyttö imeskelee jäätelötötteröä pitäen toisella kädellään kiinni vaunuista, toisella puolella pieni koira läähättää kuumasta. Tytön varvastossut läpättävät pienissä jaloissa ja äiti pyyhkiää hikeä hihaansa.
   Kirkon kohdalla kyltissä luki sydändesi. Kuvassa sydämen sisään oli kirjoitettu sana anteeksi.
   Tyttö kompastuu ja pudottaa jäätelön juuri kun ohitan heidät. Liikun hetken eteenpäin ja vilkaisen sitten taakseni. Koiran kiertynyt talutin on niputtanut heidät paketiksi. Äiti on kyykyssä ja lohduttaa itkevää lasta, koira nuolee sulavaa jäätelöä asvaltilta.
   Anna anteeksi. Ainoa tapa päästä eteenpäin - nöyryys ja puhdas sydän.
   Pispalan haulitorni on purettu kunnostettavaksi. Lämpömittari on rikki.
   Minä juoksen.

Mies kaatuu yöllä omassa makuuhuoneessaan. Vaimo herää, ei saa häntä ylös lattialta ja soittaa yksiyksikaksi. Ensihoito saapuu ja nostaa miehen sänkyyn takaisin, ei toimenpiteitä.
   Kahden tunnin kuluttua mies nousee ja kaatuu uudelleen. Vaimo herää, soittaa tyttärelle ja yksiyksikaksi. Tytär saapuu ja ensihoito saapuu. Tehdään arviota. Tytär vaatii kirjattavaksi raporttiin, että äiti, seitsemänkymmentäviisi, ei enää jaksa. Ambulanssin henkilökunta lopulta soittaa armollisesti taksin, joka kuljettaa miehen ensiapuun. Vakava aivotärähdys.
   On kulunut miltei kahdeksan vuotta siitä, kun Parkinson-diagnoosi saatiin pitkän taistelun tuloksena, julkinen terveydenhuolto vähätteli aikansa kunnes nöyrtyi. Oireita on ollut jo kolmetoista vuotta. Käden vapinaa, motoriikkahäiriöitä ja lopulta mielen muutoksia.
   Mies kuljetetaan sairaalan jälkeen hoitoyksikköön. Vaihdetaan lääkitys ja kotiutustiimi saapuu. Vaimo yrittää selittää, että ei pysty omaishoitajaksi, ei saa miestä edes liikuteltua. Rollaattorin kanssa on kotona ahdasta. Laitetaan silti sänkyyn kahva ja vessaan toinen. Suihkutuoli kiiltelee kilpaa kaakelien kanssa.
   -Mitä jos yrittäisitte.
   -Sitähän tässä on tehty yli seitsemänkymmentä vuotta.
   Miestä on osastolla nostanut kaksi sairaanhoitajaa ja nostolaite, tai kolme sairaanhoitajaa ilman nostolaitetta. Mies kotiutetaan. Supervaimo jää yksin miehensä kanssa. Tulee yö ja tulee lattialle. Tulee kaikki lattialle. Seuraa levottomia öitä täynnä pelkoa ja siivousta kunnes taas soitetaan yksiyksikaksi. Nyt ei ambulanssista tilata enää taksia, suoraan sairaalaan. Lepositeitä ja pakkopaita. Lääkkeitä. Suljettu matkapuhelin. Vierailukielto Koronan takia.
   Tällä välillä Kela ilmoittaa, että ei korvaa yksityisestä hammashoidosta syntyneitä taksikuluja. Olisi lähempänä kunnallista hammashoitoa käytettävissä. Puoli vuotta sitten kun vaimo kysyi, niin ei ollut aikoja ja jonoon ei otettu.
   Välillä hoitolaitos, joka sijaitsee kolmannen kunnan alueella lähes neljänkymmenen kilometrin päässä kotoa, vaatii, että vaimo veisi miehen itse ennalta tilatulle neurologikäynnille. Ajokorttia ei vaimolla ole, eikä vierailuja sallita Koronan takia mutta samaan taksiin he silti mahtuisivat. Hoitaja vaihtuu puhelimessa. Vaimo itkee ja asiat järjestyvät. Hoitolaitos kykenee lopulta ihan itsenäisesti tilaamaan invataksin ja saattamaan miehen siihen. Mies ja vaimo tapaavat neurologilla onnistuneesti.
   Mies saa paikan oman kunnan hoitolaitoksesta. Suunnitellaan kahta viikkoa kotona ja kahta laitoksessa mutta hoitoyksikön lääkäri havahtuu vaikeahoitoisuuteen. Katsellaan miten menee. 
   Vaimo menee tervehtimään miestään. Aikaa annetaan viisitoista minuuttia olla ulkona maski päässä. Pelkkään ulosmenemiseen ja sieltä takaisin tulemiseen kuluu puoli tuntia.
   Mies ja vaimo istuvat lopulta hoitolaitoksen aurinkoisella pihalla. Kahvia on termospullossa ja suklaatakin syödään. Jutellaan läpi aivoplakkien auringossa. Viimeinkin vain yksi potilas nauttimassa suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, siitä joka ei jätä heikompia pulaan.
   Mies jää odottamaan seuraavaa tapaamista ja vaimo lähtee kävelemään kotiin, hänen puhelimensa soi. Minä soitan tädilleni.

Istun Tampereen Koskikeskuksen yläkerrassa Pihlajalinnan lääkärikeskuksessa. Vihreä tuoli käytävän nurkassa, selkäni takana käytävän takaseinä - kukaan ei yllätä. Edessäni ovessa on lääkärini nimi, hänen, joka ymmärtää syövän lisäksi liikuntalääketiedettä.
   En pääse ajatusta karkuun. Istuin näissä samoissa käytävissä kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten. Kävelin sisään omasta mielestäni terveenä, ulos syöpäsairaana. Istun nurkassa. Vangista on tullut vanginvartija. Vartioin itseäni.
   Jos sydänfilmiäni katsoisi joku historiaani tuntematon hän määräisi minut välittömästi kardiologin tutkimuksiin. Urheilijasydämeni lyö levossa laiskasti ja piirtynyt viiva kertoo kolmenkymmenen vuoden harjoittelusta. On kulunut kuusi vuotta siitä, kun sydämeni ultratutkittiin. Tuolloin poljin lääkäriaseman kuntotestipyörään ennätyslukemat. En ole ylpeä ennätyksestä, mutta terveydestäni olen - kiitollinen.
   Meillä on lääkärin kanssa hauskaa. Kumpikin on kiusaantunut kun ei voida Koronasta johtuen kätellä. Veriarvoni ovat erinomaiset, tavanomaisilla menetelmillä tunnustellen ei löydy kehosta ylimääräistä. Verenpaine on sallituissa rajoissa, vastaanottopaine. Viimeksi kotona saunan jälkeen se oli sataviisi kautta kuusikymmentäviisi. Vieläkään ei pyörrytä.
   Sydänfilmini askarruttaa lääkäriä akateemisessa mielessä. Lupaan toimittaa hänelle vanhat filmit ja tutkimustulokset, omakannassa niitä ei näy. Hän palaa asiaan perehdyttyään. Jään odottamaan vastauksia kuten olen odottanut jo kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Jos filmi on on olennaisesti muuttunut tapaan kardiologin.
   Siihen asti: "Anna mennä vaan, mutta tokihan et tee enää niitä asioita joita teit kaksikymmenvuotiaana." Hän nauraa, on kirjoittanut useimmat Unkarin kuuden päivän juoksuun vaadittavista lääkärintodistuksistani. En kerro hänelle, että kaksikymmenvuotiaana en juossut askeltakaan vaan pidin hauskaa. Hauskaa on edelleen mutta erilailla.
   Katsotaan lopuksi luomet läpi. Ei huolia. Ohimoilla rasvaluomet, muualla kaksi laitetaan muistiin. Kerron kirjoittaneeni omakohtaisen kirjan, josta haluttaisiin lukea toinen versio kustantajalla. Kysyn suurennuslasin takaa miten omasta elämästään voi kirjoittaa toisen version, jos on tähän nykyiseenkin versioon kohtuullisen tyytyväinen. Lääkäri antaa idean ja jään miettimään - kenties. Todellakin niin.

Kardiomyopathia eli sydänlihaksen paksuuntuminen. Juoksukone Koskinen ja hinta kaikesta. Minä olen vielä terve, mitään ei ole vieläkään todettu, mutta mitä jos todetaan. Kirsi tietää. Olen kertonut. Kuten Caballo Blanco - viimeiseen askeleeseen asti. Kaikki on ollut ja on aina sen arvoista. Lähdet lenkille, palaat tai et.
   Sosiaalisessa mediassa ihannoidaan suuria määriä, kovia vauhteja ja ennennäkemätöntä kestävyyttä. Miten se pystyy, miten ihmeessä se jaksaa - päivästä toiseen? Peukku ylös kunnes saa diagnoosin. Ja sitten olet yksin ilman askelia.
   On olemassa ahneus ja on olemassa kohtuullisuus. On olemassa kokemisen pakko ja sitten on olemassa raja, jonka jälkeen ei ole paluuta.
   Kirsi sanoo minulle usein lenkille lähtiessäni, että pysy pystyssä.
   Niin se menee.

(Caballo Blanco eli Michael Randall Hickman oli Yhdysvaltalainen nyrkkeilijä ja ultrajuoksija, joka muutti asumaan Gila National Forestin alueelle Uuteen Meksikoon. Hän eli, mutta etenkin juoksi Tarahumaraintiaanien kanssa ja kuoli lenkillään kanjoniin. Hän kärsi kardiomyopathiasta, johon hänen kohdallaan vaikuttivat myös nyrkkeilyuran aikana käytetyt aineet.)

VIIKKO 22.

Ma- Lepo
Ti- Tarrin mäen polkujen kautta 21,77 km - 2.41.
Ke- 10,1 km - 1.11.
To- Pe- "Lepoa", laiturin tekoa ja muuta pihan siivousta.
La- 26,05 - 2.59. Erilaisilla poluilla Julkujärven ympäristössä.
Su- Kävelyä Barefoot tossuilla Kirsin kanssa hiekkatiellä ja metsässä 6 km - 1.23
       23,34 km - 2.50. Juoksua karkeilla poluilla.

Yhteensä juoksua 81,19 km - 9:41.

TOUKOKUUN SUMMAUS

Juoksua 383 km. Mitattua kävelyä ja yksi hankihiihtolenkki lisäksi. Kaikki yhteensä 47 tuntia ja siihen lisäksi muu mittaamaton liikunta, eli lähinnä kävely Kirsin kanssa.

  

  

AINA VOI PARANTAA

Yläkuvassa; pyykin kuivumisen katselu on rentouttavaa.


Juoksin viikolla syntymäpäiväni kunniaksi kuusikymmentäneljä (64) kilometriä, koska synnyin vuonna 1964. Tapasin päivän aikana muutaman ystäväni, jotka juoksivat kanssani osan matkaa. Joimme Pyynikin näkötornilla take-away munkkikahvit Korona-ajan kunniaksi - ulosmyyntikahvit, you see. Matka jatkui syntymäkotini ohi lapsuuteni maisemissa Länsi-Tampereella, seuraavaksi kävin ohimennen Nokialla tervehtimässä tätiäni ja lopettelin Hämeenkyrön ja Ylöjärven rajan polkujen kautta takaisin Villa Kirsinrantaan, josta olin aamukymmenen aikaan startannut.
   Viimeisen kahdentoista (12) kilometrin osuudella mukanajuosseen ystäväni kanssa tuli poluilla puhetta ultrajuoksun syvimmistä merkityksistä. Totesin, että aina voi yrittää parantaa tuloksia, mutta ultrajuoksu on lopulta pelkkää juoksemista. Sensijaan elämänsä polulla itsensä kehittäminen on huomattavasti haastavampaa.
   Juosten liikkumiseen kului aikaa hiukan alle kahdeksan (8) tuntia, ja kokonaisaikaa, tauot mukaan laskien yhdeksän (9) tuntia - mukava tapa viettää viidettäkymmenettäkuudetta (56.) syntymäpäiväänsä ulkoillen. Kirsi kävi kaksi (2) kertaa autolla tuomassa kuivia vaatteita ja purtavaa reitin varrelle. Noin pitkässä juoksussa on vaihdettava välillä vaatteita, varsinkin kun Hämäläinen kymmenen asteen tuuli ja pilvipouta ei vielä vanhenevia luita juurikaan lämmitänyt.

Hämeeseen laskeuduimme matkailuautolla. Kotona Nellimissä oli lähtiessä viisikymmentäkolme (53) senttiä lunta ja uutta satoi lähtöpäivänä kaksitoista (12) senttiä lisää. Hämeenkyrön Villa Kirsinrannassa ei ole juoksevaa vettä mutta sentään sähkö ja kehno internet, vaikka sijaitsemme suhteellisen lähellä tiheää asutusta. Pestessäni käsin pitkän juoksun pyykkiä saavissa mökin pihalla mieleeni juolahti Ylen juttu nelihenkisestä perheestä osittain vailla mukavuuksia Inarin Turvejärvellä.
   Janne Utriainen ja Katja Jomppanen asuvat neljän lapsensa kanssa osittaisessa luontaistaloudessa Inarin Turvejärvellä. Pariskunnalla on pakastin mutta ei jääkaappia eikä televisiota. Vesi kannetaan sisälle mutta ulos se sentään menee putkea pitkin. He ovat järjestäneet elämänsä näin eräänlaisena kannanottona kerskakulutusta ja ilmastonmuutosta vastaan jo kaksitoista vuotta sitten.
   Hauska yksityiskohta jutussa oli, että kun keskustelu Jäämeren radasta oli kiihkeimmillään, niin vanhempiensa ideologian sisäistäneet perheen lapset palauttivat postissa Angry Birds-lelut liikemies Peter Vesterbackalle vastatoimena hänen ratasuunnitelmilleen. Viesti oli: "Meidän kanssa ei leikitä, eikä me leikitä sinun kanssasi."
   Koska Janne on istunut meillä Nellimissä kahvilla Kotalan pitkän pöydän ääressä uskallankin tässä kysyä, että miksi niitä Angry Birds leluja piti alunperin lapsille hankkia. Oliko niin, että käpylehmät eivät sittenkään riittäneet. Olen tavannut Katjan kerran ja silloin ei tullut puhetta pyykinpesusta. Hoitaako pulsaattoripesukone hommat vai luotetaanko Turvejärvellä emännän nyrkkiin.
   Minua on usein kritisoitu lauseella: "Sinä vaan juokset." Voin vakuuttaa, että siinä se elämä kuluu yhtälailla juostessa, kuin Turvejärvellä vesiä kannellessa tai pirttiä lämmittäessä. Meillä siellä Inarissa on joskus hiukan kylmäkin.
   Lenkkipyykin pesu täällä Hämeessä auringonpaisteessa on toista kun kaamoksen parinkymmenen asteen pakkasessa rantasaunassa. Toimittajilla on usein romantisoiva ote, kun meidän elämäntapaintiaanien elämää kuvataan. Yhtälailla ote romantisoitui vuosia sitten, kun ultrajuoksijana minut kutsuttiin dokumenttiin: "Kun harrastuksesta tulee elämänmittainen matka."

Minä en elä luontaistaloudessa mutta teen nykyisin yhä enemmän arjessani valintoja, jotka edistävät kestävää kulutusta. Esimerkiksi ennen syntymäpäivää juoksin Toikkosen rautakauppaan ostamaan uutta uppopumppua kaivoon vanhan hajonneen tilalle. Tutttu rautakaupan myyjä kyseli elämästämme Pohjoisessa. "Rytmi siellä on hitaampi", hän sanoi. Juostessani takaisin mökille seitsemän kilon uppopumppu Osuuspankilta ilmaiseksi saamassani repussa selässäni mietin käymääni keskustelua rautakaupan myyjän kanssa. "Jos sen pystyy toteuttamaan, muuttamaan Pohjoiseen, ottamaan rauhallisemmin." Miten niin ei pysty. Tekee päätöksen ja lähtee. "Ei se ole niin helppoa." Onko elämän päämäärä se, että pitäisi olla helppoa. Viimeiseen en saanut vastausta.
   Rautakauppareissulle tuli matkaa vajaat seitsemäntoista (17) kilometriä. Olisi sen autonkin joku voinut ottaa, minä en tällä kertaa ottanut.

Tutkiessani muutamia vuosia sitten eri uskontoja ja filosofioita huomasin ihmisen kiivaan tarpeen perustella valintojaan jonkin kautta. Minä kuulun siihen ryhmään, joka ei kysele keneltäkään. Elämänsä voi järjestää monella tapaa, pääasia on että löytää merkityksen valinnoilleen.

Viime aikoina on paljon keskusteltu mitä Korona-ajasta lopulta jää jäljelle. Talousmahtien suurin pelko lienee, että ihmiset jatkuvan ostamisen ja kuluttamisen sijaan löytäisivätkin nyt rauhallisempaa rytmiä ja aineettomia, aina maksuttomia hyödykkeitä, kuten ulkona luonnossa liikkuminen. Toivon, että mahdollisimman moni hyppää pois tässä kohtaa siitä kuuluisasta oravanpyörästä ja palaa juurilleen eli luontoon, sinne minne me muiden eläinten kanssa loppujen lopuksi kuulumme, ja mikä tärkeintä - siellä voi aina parantaa.


Alakuvassa; lähdössä syntymäpäivälenkin kolmenkymmenen (30) kilometrin huollosta kohti Nokiaa, taustalla Mustavuoren rinteen alaosa. 

VIIKKO 20.

Ma- Lepo
Ti- 6 km - 40 minuuttia paskassa kelissä.
Ke- 40 km - 4.26. Nellimin kylällä edestakaisin, huoltokäynnit kotona. Hieno ilma.
To- 10 km - 1.05. Ilkeä sää jälleen.
Pe- 10,6 km - 1.07. Sodankylässä osin Kitisen varrella.
La- Lepo
Su- 13.02 km - 1.20. Tuuri Talasneva.

79,83 km - 8:38

VIIKKO 21.

Ma- 17,04 km - 1.51. Tuurissa.
Ti- 16,65 km - 1.54. Rautakauppareissu.
Ke- Kävelyä Kirsin kanssa 7,26 km - 1.28.
To- 64,1 km - 7.45. Syntymäpäiväkierros.
Pe- Lepo
La- 11,06 - 1.19. Tunnustelua, ei erikoista.
Su- 20,58 km - 2.17. Julkujärven maisemissa vanhoilla reiteillä.

129 km - 16:34


   

Tekstissä oli numerot kirjaimin ja numeroin suluissa. Ihan vaan suhteellisuudentajua herättämään. Sanovat, että juokseminen on minulle niin helppoa. No ei ole harjoittelematta, siihen pystyy mihin mieltään ja kehoaan harjoittaa!
    

Uppopumppu on juostessa sateen varalle kätevä olla mukana. Ultrajuoksua rajoittaa lyhyt johto ja pumpun paino. Olen juossut Haltille edestakaisin kymmenen kilon repun kanssa ja ystäväni Raine myös, mutta päätimme silloin jättää pumput kotiin kun oli poutaa.

Lähdössä kotoa 14.5.2020. Kesärenkaat.


Linkki mainittuun Ylen juttuun 

LÄÄKKEET VAIHDETTU

VIIKKO 19. LENKIT

Ma- 12 km - 1.18. Jäykkää lepopäivän jälkeen Siikajärventiellä; kevätmärkä ja pehmeä hiekkatie.
Ti- 16,5 km - 1.51. Virtaniemen lenkki hieman kuivemmalla hiekkatiellä. Kylmä tuuli.
Ke- Lepo / 10 talvirenkaan vaihto kesäkumeihin ja renkaiden pesu.
To- Aamupäivällä matkailuauton renkaanvaihto ja talvirenkaiden pesu.
       Illalla 10 km - 53.25. Vauhdinvaihtelua kilometrin pätkissä, paras 4.40 min/km.
Pe- 17,6 km - 1.59. Annijärven lenkki, hiekkatietä ja vielä kapeampaa tietä.
La- 20.6 km - 2.17. Nellimin kylällä asvalttia lyhyttä lenkkiä kiertäen.
Su- 10 km - 1.07. Palauttelua hiekkatiellä ja lyhyesti urilla. 
       Vanhemmat kyläläiset sanovat, että koskaan ei ole ollut lunta näin paljon Nellimissä tähän aikaan. Polut ja urat tukossa, joten on haastavaa löytää palautteluun sopivia reittejä. Tarkoitan siis monotonisen maantiejuoksun katkaisevaa askelfrekvenssin muutosta.

Yhteensä 87 km - 9:27.

Pikkunättiä lenkkeilyä.

LÄÄKKEET VAIHDETTU


Wolfgang Schwerk on legendaarinen saksalainen ultrajuoksija, johon minulla on ollut kunnia tutustua useissa kuuden päivän kilpailuissa. Hän on esikuvani ja kaiken sen minkä hän on minulle pitkistä juoksuista opettanut tulen joskus siirtämään jollekulle nuoremmalle juoksijalle. Sellaiselle, joka on riittävän nöyrä ja uskaltaa kohdata itsensä kokonaan.
   Eräässä kilpailussa Schwerk sanoi lopettavansa. Hänellä oli kipuja ja suunnattomia vaikeuksia. "Tämä on ehdottomasti viimeinen kilpailuni, tämän jälkeen istun puutarhassani ja muistelen." Kun sitten seuraavana vuonna juoksin hänen rinnallaan mustassa Unkarin yössä, kysyin häneltä, että eikö sinun pitänyt lopettaa. Hän vastasi vino hymy suupielessään: "Lääkkeet on vaihdettu."
   Olen jälkeenpäin monesti miettinyt mitä hän tarkoitti. Ehkä me, jotka olemme kohdanneet itsemme kokonaan, emme lopeta koskaan vaan hiivumme hiljaa pois. Annamme mielellämme tilaa nuoremmille ja innokkaille itsensä etsijöille. Me löysimme tiemme ja toteutimme unelmiamme, nyt on muiden vuoro.
   Mutta ei ihan vielä.
   Juoksin viime vuoden lopussa itseni täysin pihalle. Unohdin olla läsnä harjoituksissani ja olin kilpailukunnossa jo vuoden lopussa, mutta en suinkaan kuuden päivän kilpailukunnossa. Ylimenoa seurasi henkinen kriisi juoksun kanssa. Ensin tein päätöksen kilpailemisen lopettamisesta ja sitten harjoittelun lopettamisesta. Otin etäisyyttä juoksuun, hiihdin, kävin pilkillä ja keskityin lepäämisen ohella kirjoittamiseen erämaan rauhassa. Olin hyvin sinut päätöksieni kanssa. Ajattelin, että ehkä tämän piti mennä näin.
   Keväämmällä löysin uudestaan lenkillä käymisen ilon. Kirsi kannusti juoksemaan enemmän, mutta halusin viettää enemmän aikaa hänen kanssaan kevyen liikunnan parissa, liikunnan jota ei esitellä sosiaalisessa mediassa kuin harvoin - kävelyä, hiihtoa ja lumikenkäilyä.

Koronan sotkettua kesän kilpailut totaalisesti huomasin kaipaavani kilpailemista. Kilpailemiseni ehdoton edellytys on harjoittelu. Pitkiin ultrajuoksuihin en voi osallistua harjoittelematta, jos aion tosissani haastaa itseäni. Tein jossain vaiheessa päätöksen, että juoksen sen mihin olen ilmottautunut. Nyt se tarkoittaa siis KURF:in kuutta päivää, joka on siirretty vuoteen 2021.
   Tyhjä ja tavallaan hukkaanheitetty vuosi putkahti eteen kuin vahingossa. Lähdin pohtimaan olisiko todellisella ultrajuoksulla minulle mitään annettavaa vielä. Täytän 56 vuotta kohta ja esimerkiksi Schwerk pystyi vielä 66-vuotiaana mahdottomuuksiin. Yllätykseni oli suuri, kun Kirsi eräänä iltana antoi käteeni karttatulosteen. Tulosteessa on 997 kilometriä reititettynä eräästä hieman pidemmästä reitistä. Saattaa olla, että vuonna 2022 keväällä, näihin samoihin aikoihin löydätte blogistani jälleen otsikon: Kun huomenna lähden.   
   Tai sitten en lähde.
   Pitkät ja isot projektit vaativat onnistuakseen paljon muutakin kuin terveyttä ja hyvää kuntoa. Ne vaativat tukijoukkoja ja järjestelyitä, mutta etenkin ne vaativat nöyryyttä siltä joka lähtee. Paljon on puheita mutta vähän tekoja. Jokainen päivä on vain uuden alku. Aika näyttää onnistuiko minun lääkkeidenvaihtoni.

Blogin kuvista ensimmäinen on Nellimöjoen sillalta Inarille päin. Toisessa kuvassa taustalla näkyy Kortevaara, oikealla on Ahvenjärven lahti ja vasemmalle tulee lopulta Annijärvi. Lunta on paljon edelleen, jos toisen kuvan tiepahasta ei olisi keväällä lingottu puhtaaksi traktorilla ei sille olisi ollut mitään asiaa ilman suksia tai lumikenkiä.

(Korjattu pari painovirhettä 11.5.) 

JOKA PÄIVÄ JA JOKA IKINEN YÖ

Ystäväni kertoi joutuneensa pyörätuoliin loppuiäkseen, sähköposti oli avoin vastaus mitä kuuluu -kysymykseen kahdentoista kirjoittavan ihmisen sähköpostiryhmässä.

JOKA PÄIVÄ JA JOKA IKINEN YÖ

Tavoittelemme elämässä onnellisuutta. Olen todennut sen mahdottomaksi päämääräksi, pikemminkin etsin iloa, yritän elää ihmisiksi ihmisenä kehittyen ja pidän hauskaa hiukan siinä välissä.
   Maailma on yhtä luovaa kaaosta. Tämä on hyväksyttävä, jos haluaa viedä asioita eteenpäin. Usein kuitenkin elämässä eteenpäin on taaksepäin. Terveys ja liikuntakyky ovat ihmisen elämässä tärkeimpiä ominaisuuksia - vai ovatko sittenkään.
   28-vuotiaana olin tilanteessa, jossa ei ollut tulevaisuutta, oli vain kipua ja tuskaa päivästä toiseen. Koin katkeruutta, riittämättömyyttä ja vihasin muissa ihmisissä kiinni roikkumista, mutta etenkin tunsin pelkoa - entä jos en paranisikaan syövästäni. Ainoaksi mahdollisuudekseni jäi hyväksyä ja hyväksyä myös se, että välttämättä en palaisi ennalleni koskaan - kuten sitten kävikin. Leikkauksen ja puoli vuotta kestäneen kemoterapian jälkeen sairaalasta kotiutui muuttunut mies.
   Ulkonäköni muuttui mutta eniten muuttui sisäinen sielunmaisemani. Olin sairauden aikana oppinut etsimään elämään iloa pienistä ja arkisista asioista. Ystävien tapaaminen kahvikupin äärellä, hyvä kirja tai pelkkä luonnon katselu puistossa penkillä istuen toivat juuri senverran valoa elämääni, että jaksoin päivästä toiseen.
    Ennen sairastumistani olin hyväkuntoinen maratoonari, sairauden aikana konttasin vessaan oksentamaan ja makasin eteisen lattialla hetken toipumassa, jotta pystyisin palaamaan sohvalle takaisin. Aika pysähtyi ja minä sen mukana.
   Kun lasken taskulaskimella 1964 - 2020 saan tulokseksi - 56. Miinus viisikymmentäkuusi vuotta, senverran täytän tässä toukokuussa. Miinus mistä. Ajattelin, että maailma loppuu kohdallani 1993. Ei loppunut. Loppuu joskus, mutta sitä ennen elän. Joka päivä ja joka ikinen yö.
   Terveys ja liikuntakyky ovat tärkeitä, mutta ilo elämään tulee pieninä pisaroina matkan varrelta. Ystäväni ymmärtää, kun kirjoitan tähän, että kyse ei ole siitä millä matkaa tekee, vaan pääasia on matkan jatkuminen, tavalla tai toisella.

   Ihmiset arvostavat nopeutta ja kauneutta. Kehittäessään tekoälyä tiedemiehet ovat törmänneet varsin riemastuttavaan asiaan: he haluavat aikaa ja rauhaa tutkimukseensa. Tekoälytutkija Michael Laakasuo kertoo, että tärkein viesti koko ihmiskunnalle olisi hidastaa hieman. Pysähtyä pohtimaan rauhassa.
   Tietämättäni juuri tämä oli asia, joka pelasti minut silloin vuonna 1993. Pysähdyin pohtimaan, rauhassa. Tämä on edelleen asia, joka pelastaa minut joka päivä ja joka ikinen yö. 
   Viimeksi itkin vappuna mökillä kun söin graavia siikaa ja savustettuja ahvenia. Edellisen kerran itkin kalaa syödessäni, kun kolmas vaarini, kalastuksenopettajani Ahti, oli valmistanut graavia rautua. Vappukalat olivat minun ja Kirsin itse kalastamia, itse valmistamia. Kalan pyytäminen, savustus saati graavaus vaatii aikaa. 
   Kärsivällisyyttä ja pysähtymistä. 
   Aivan kuten joen sulassa räpiköivien joutsenten katselu tai kuukkelin toimien seuranta. Itkin, koska olen tavoittanut ajan takaisin. Olen huomannut, että se ei karkaa vaikka miten ultrajuoksisi tai muuten reuhtoisi. Se on, ja minä siinä. Tärkeintä ovat ihmiset ympärillä ja tulevaisuuden suunnitelmat. Ilman haaveita elämä kävisi sietämättömäksi.

Olen varma, että ystäväni löytää valoa päiviinsä myös pyörätuolista katsoen. Hän on poikkeuksellinen ihminen, joka on jaksanut aina nauraa läpi vaikeuksien. Minulla ja muilla on paljon opittavaa häneltä.

VIIKOT 17. - 18.

Ma- 15,72 km - 1.50.
Ti- 8,01 km - 55 min.
Ke- 16,6 km - 1.51.
To- Lepo
Pe- 10 km - 1.12. Huono päivä.
La- 43,3 km - 4.55. Nellimin kylällä, välillä kotona kahvilla.
Su- 10 km - 1.03. Vauhdinvaihtelua.

yhteensä juoksua 103,7 km - 11:48.

Ma- 15,5 km - 1.43.
Ti- 6,6 km - 44.42.
Ke- Pe - Lepoa
La- Hankihiihtoa Kirsin kanssa 3,3 km - 50,58. Plus kuusi astetta lämmintä ja täysi aurinko.
Su- 6,1 km - 41.10.

yhteensä juoksua 28,3 km - 3:09. 

URHEILU JA LIIKUNTA

Harvat ymmärtävät, että otsikon sanoilla ei juurikaan ole tekemistä toistensa kanssa. Vaahtopäiset urheilijat ja himoliikkujat ovat aikapäiviä sitten unohtaneet tärkeimmän: kaikki mitattu liikunta on urheilua, ainakin jossain määrin.
   Jos liikkuu omaksi ilokseen, miksi mitata sitä tai jakaa sitä sosiaalisen median alustoilla. Liikkumattomille ihmisille tekisi hyvää tehdä tikusta asiaa: on tullut paketti, kävelen postiin. Tai : kävelen kauppaan, kioskille ja niin edelleen. Vaikka sitten pyörätuolilla metri sisätiloissa mutta omin voimin.
   Harrastan Kirsin kanssa mittaamatonta liikuntaa; lumikenkäilyä, hiihtoa ja kävelyä. Harvoin jaan sen sosiaalisen median Stravaan, eli mittaan sen. Kirsi on joskus kiinnostunut esimerkiksi hiihtoreiteistä tai siitä kuinka paljon lumikenkäilyssä oikeasti liikuttiin. 
   Minusta mittaamaton liikunta on parasta, mitä se kellekään kuuluu ja miksi sitä pitäisi mitata. 
   Ylläolevat juoksukilometrit ovat joskus tylsiä, ja kyllä - minulle urheilua. 

  

MITÄ KULUU

Alunperin minun piti pitää blogin päivityksessä kahden viikon väli, mutta sain tänään kunnian kirjoittaa erääseen toiseen kirjeketjuun vastauksen kysymykseen: Mitä kuuluu. 
   Kaksi kärpästä yhdellä iskulla?
   Meillä Nellimissä kärpäsiä on muutama pihan kompostilaatikossa ja kodin ikkunoiden välissä. Ulkona sataa parhaillaan raivoisasti lunta ja välillä aurinko paistaa vähintään yhtä raivoisasti. Rakoliiterin edustalla puukasa sirkkelin vieressä vaihtui nyt näppäimistöön.

- Mitä kuuluu.
- Tässähän tämä.

Kysyjä odottanee vastaukseksi jotakin hyvää. Sairastaessani syöpää kolmekymmentä vuotta sitten vastasin usein: Kuuluu helvetin huonoa, rahat on loppu ja terveydestä ei kannata edes puhuakaan. Hiljaisuus siitä seurasi tai ainakin toteamus: Koita nyt selvitä jotenkin. (selviytyä)
   Fraaseja toistellaan, mutta kuunteleeko kysyjä vastausta ja onko hän aidosti kiinnostunut toisesta ihmisestä. Voidaan olla kahden kahvipöydässä, mutta pöydällä tai taskussa älykännykkä piipittää huomiota kerjäten. Ollaanko läsnä vai virtuaalisesti läsnä; sekä että.
   Minua on ruvennut ärsyttämään elämän siloittelu. Television useimmissa ohjelmissa haastatellaan menestyjiä. Missä on katsaus ruman, lihavan ja masennusslääkkeitä syövän työttömän väliinputoajan arkeen. Kertomus ruokajonoista ja julkisesta terveydenhoitamattajärjestelmästä.
   Missä viipyy tositelevisio ilman parisuhdetta elävän virkanaisen arjesta, jossa isännöitsijä yrittää selittää, että rivitalokaksioon ei voi enää ottaa seitsemättä kultaistanoutajaa. Vaikka ne kuinka ovat pusipusi ja naminami. Nuolevat mamin naamaa ja nukkuvat samassa sängyssä. Aamulenkillä söivät pultsarinpaskaa puistosta. Että heippa nyt murut, mami lähtee töihin ja pistää tässä maskin kasvoille ettei virus iske meidän pikkumaailmaan.
   Minuakin on haastateltu syöpäselättäjänä. Koitin selittää, ettei sitä selätetä - koskaan. Pimeinä hetkinä pelko hiipii vieläkin joskus selkärankaan. Tai kun harrastuksesta (ultrajuoksu) tuli elämänmittainen matka. Koitin selittää, että minä työntekoa harrastelen, juoksu ja sen avulla löydetty on se itse elämä.

...mä tuun delaa happy...mä tuun pelaa tän pelin läpi...must jää tänne muutaki ku jalanjälki...väärin mua kuullaa...hulluksi luullaa...laiteta rullaa...löysin mun suunnan vaik yleisö buuaa...mä jaksan ruuvaa...mä en pelkää...ei kysellä keltää...ei huolta huomisest...kuhan vaan tänää on siistii...

-otteita Ville Gallen Mä en pelkää biisistä   


   Sain tänään puhelun ystävältäni Esperin hoitokodista. Ystäväni liikkuu pyörätuolilla ja sairastaa Parkinsonin tautia. Hänellä oli tylsää. Hoitokotiin ei pääse käymään kukaan paitsi hoitajat, eikä sieltä pääse kukaan ulos. Viikko sitten hoitajat alkoivat käyttää maskeja jatkuvasti.
   Jos ei nyt takerruta noihin maskeihin ja niiden jatkuvan käytön aloituksen ajankohtaan, niin ystäväni ei siis pääse uimaan, kuntoutukseen, saati kaupungille kahville katselemaan ihmisiä - ystäviä tapaamaan. Miettikää tämän entisen opettajan ja paljon matkustelleen yksityisyrittäjän elämää nyt. Vain kalterit puuttuvat syyttömän ikkunasta.
   Edellä kerrottu on yksi niistä asioista, joka antaa perspektiiviä Kirsin ja minun kokemaani yleisvitutukseen matkustusrajoituksia kohtaan ja pettymykseen Lissabonin matkan peruuntumisesta. Ei keväistä Euroopan lämpöä vaan Lapin kevät, laseraurinko ja jatkuva kylmä tuuli. Ilma ainakin vaihtuu jos ei maisema.
   Edelläkerrottu vähentää vihaa, jota koen seuratessani suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan koneiston yskiessä pandemiassa. Vihaa, jota tunnen näitä vastuuttomia ja byrokraattisia olmeja kohtaan, näitä joita kutsutaan myös poliitikoiksi.
   Olemme Kirsin kanssa terveitä ja teemme yhdessä asioita. Laitoin juuri pyykkiä kuivamaan ja Kirsi teki pizzaa. Juoksin aamulla reilun kuudentoista kilometrin lenkin kuraisella tiellä. Satoi pesupulveria tuulisen auringon paahtaessa nenääni, tunsin eläväni. 
   Lintulaudalla oli aamulla peippo ja pihassa sirkkeli odottaa polttorankakasan vieressä. Vesi nousee järvien jäille, kotijoessa on jo hiukan sulaa, metsähallitus kerää kelkkareittien merkit kohta pois, mutta mökille lähteminen pehmenevillä kelkkaurilla alkaa tosissaan haastamaan. Onneksi Alko on vielä auki, pahimman varalle.

   Moniko teistä luki otsikon oikein.

   -Kiitos kysymästä, hyvää aikaa.


   VIIKKO 16.

Ma- 10,1 km - 1.07. Aste lämmintä.
Ti- Siikajärventiellä, pakkasta pari astetta 15,4 km - 1.34.
Ke- 16,6 km - 1.34. Yksin kylmässä tuulessa, miinus kaksi. Pas La Foule. (ranskaa: ei väkijoukkoa)
To- Lepo
Pe- Räntäsade ja hirveä tuuli 10 km - 1.07.
La- Hiljaa asvalttitiellä, aurinkoa 22 km - 2.29.
Su- Terveesti väsynyt, jalat uppoavat pehmeään soseeseen 8,1 km - 58.09. 

Juoksua 82,5 km - 9 tuntia ja 7 minuuttia.

Oikean olkanivelen kiertäjäkalvosin on ollut kipeä kuukauden. Lumenpudotus katolta, lumityöt, kahden saunan kiuaskivien vaihto, ulkovessan tyhjennys ja jäätyneen paskakasan hinaus kompostiin lumikolalla munahangessa, jääkairaus ja hatuksi ajovirhe moottorikelkalla. 
   Oi lämpö, missä olet. 
   Nyt käsi jo nousee eikä kyyneleitä jotain tehdessä tule. Toinen särkylääkekuuri on vielä menossa, nyt hieman tiukempaa ja tulehdusta parantavaa.

   Rauta on kuumaa, pitäs vaan duunaa.

Vaihteeksi jotain uutta musiikkia. Amerikkalainen ystäväni kertoi vaikuttuneensa tästä ja niin tein minäkin! It really hit home here too, thanks Craig.

KARVALAKKI, KABANOSSI JA KUUKKELI

Aluksi haastattelen epidemilogi Rauha Saarta evp. pilkillä siellä jossain sattumalta tavattuna rajaseudun ison järven jäällä.

- Epidemilogi Rauha Saari, miten pilkkii?
- Kiitos Pasi kysymästä, reiästä edestakaisin.
- Kokeneena tautitaistelijana, minkä ohjeen antaisit Koronasta hätääntyneille suomalaisille?
- Menkää saareen, siellä saa olla rauhassa.
- Kiitos tästä.
- Lisäisin vielä, että muistakaa pilkkiä rauhassa saaren rannassa, se rauhoittaa mieltä ja kehoa.
- Kiitos, siis tästäkin vielä selvitään.
- Miksi joitte?
- ...

--- 

KARVALAKKI, KABANOSSI JA KUUKKELI

Olimme Kirsin kanssa pääsisäispilkillä eräällä isolla järvellä rajaseudulla. Kalaa pyytäessä otin pari valokuvaa kännykällä Kirsistä hänen istuessaan ystäviltämme lahjaksi annetulla uudella Retki Finland Pro Mossy Oak-reppujakkaralla. Lähetin kuvan kiitoksien kera ystäville, jotka vastasivat että Kirsi näyttää formulakuskilta värikkäine vaatteineen. Elämäntapamme vaatii joskus uhrauksia, Yamaha haalarit saatiin puoli-ilmaiseksi paikallisesta liikeestä - muuten moottorikelkka-asioissa pysyttelemme kaukana Yamahasta.
   Kännykkää räplätessä totesin sen olevan Venäjän verkossa ja ympärillä kuulumattoman hiljaisuuden lukuunottamatta ainaista Pohjoisen kevättuulta. Mustan lammaskarvalakin nauhat lepattivat tyhjän pääni ympärillä. Istuin alas omalle reiälleni ja löin punaiset toukat lätkän koukkuun odotusten noustessa.

   Merikotkapari tuli jälleen tervehtimään, valkoiset pyrstöt välähtelivät auringossa kotkien kierrellessä korkealla termiikeissä. Jossain vaiheessa kalaa alkoi tulla niin että oikein hävetti, valkoinen lumi muuttui punaiseksi reikien ympärillä. Jätettiin korpeille ja muille uudestisyntyneille hengille pari pientä ahventa ja päätettiin siirtyä lähisaareen kahvinkeittoon ja makkaranpaistoon.
   
   Pääsiäispilkki ei eroa tavanomaisesta pilkkireissusta muuten kuin eväiden osalta. Juhlapyhänä pitää olla jotakin tavanomaista parempaa. Virittelin tulet kivikehälle ja asettelin mukana kulkevan ritilän sopivasti. Matkalla olin pysähtynyt saaren rannan tuntumaan ja tehnyt akkukairalla pari reikää reilun metrin paksuiseen jäähän. Toisesta reiästä Kirsi täytti nokipannun  ja kiikutti sen keitisrankaan killumaan.
   Istuttiin alas ja oltiin hiljaa.
   Kirsi oli leiponut pieniä calzonepizzoja. Asettelin ne verkkaisesti ritilälle tulen kohentuessa. Näissä sisäänleivotuissa oli sipulia, tomaattia ja joissakin pepperonia. Pizzojen viereen päätyivät myös kabanossit ja pari korvapuustia. Nokiposken sylkiessä mittasin sekaan kourakupilla presidenttiä, kieuhautin kolmasti, napautin leukulla pannun kylkeen ja asetin kahvin selviämään nuotiokivelle.
   Kahvisteltiin ja erämaa humisi.
   Ehtiessäni korvapuustiin aloin filosofoida karvalakista ja kabanossista. Täytyy olla karvalakki ja kabanossia, että saa kalaa. Kirsi lupasi tehdä lakkiin reikiä kesää varten, kabanossin vaikutusta hän ei lähtenyt kiistämään.
   Syntyi yhteisymmärrys, kuten aina hyvässä parisuhteessa.

   Pilkimme saaren rannan rauhassa hetken ilman tulosta. Pakkasimme kamat kelkan perässä olevaan ahkioon ja palasimme alkuperäiseen kalapaikkaamme karikon viereen. Edellisellä kerralla kairasin pohjaan ahneuksissani ja pilkkirepussani olevat varaterät tulivat tarpeeseen.
   Kyllästyimme kylmään tuuleen ja päätimme lähteä syömään ja saunan lämmitykseen Talvituvalle. Kyllästymistä ennen saimme vielä muutaman ahvenen, mutta tällä kertaa ei harjuksia.
   Paluumatkalla kävimme mutkan lähellä vyöhykkeen rajaa sijaitsevan korkealle vaaran laelle, josta syksyllä poimimme mustikkaa, puolukkaa ja kaarnikkaa sekaisin. Ihailimme kaunista lumimaisemaa silmänkantamattomiin ja totesimme, että jos emme huku tämän kauhean lumimäärän sulattamaan tulvaan, palaamme syksyllä samaan paikkaan marjastamaan. Rajan toisella puolella venäläisten rajavartiotorni piirtyi kirkasta taivasta vasten aivan kuin muistutukseksi, että rauha ei ole itsestäänselvyys.

Sammuttaessani kelkan mökin pihaan Vanaja lensi tervehtimään meitä lähelleni männyn oksaan. Vanaja on yksi neljästä kuukkelista, jotka asuvat Talvitupalompolon ympäristössä. Vanaja on kuukkeleista vanhin ja pörröisin, sekä ainoa, joka tottelee sille opettamaani uliuliuli-uhhahhaa kutsuhuutoa.
   Olemme asuneet Lapissa nyt neljä talvea ja nyt minusta on tullut jätkä. Kuukkeli on jätkän lintu ja Vanaja hakee leivän kädestäni. Molemminpuolisen luottamuksen rakentamiseen meni kauan ja itsetietoiselle Vanajalle ei kaikki leipä kelpaa, se suosii paahtoleipää. Myös cuscus ja ahvenen mädin kalvot kelpaavat, Vanaja on kansainvälisen keittiön ystävä.

   Aika on vihdoin pysähtynyt - karvalakki, kabanossi ja kuukkeli, Kirsin lisäksi jätkä ei muuta kaipaa.

---



ULTRAJUOKSUPÄIVITYS

Lukijani kyseli sähköpostitse ultrajuoksustani, täytyy vastata julkisesti.
   Niin, ultrajuoksu: täytyy oikein miettiä...
   Tällä hetkellä koronaviruksen takia viimeinen tähtäimessäni ollut KURF- kuuden päivän juoksu on peruttu ja siirretty vuodelle 2021. Lisäksi motivaationi juoksemiseen tuntuu olevan yllättävän heikko ellei tähtäimessä ole kilpailua. 
   Tämän havaitseminen on tullut itselleni täytenä yllätyksenä. Juokseminen on ollut ja on osa elämääni, mutta en näe mitään järkevää syytä liikkua pelkästään liikkumisen ilosta suuria määriä. Kohdallani tämä tarkoittaa 400 kilometrin kuukausittaista juoksuannosta. Kaksisataa kuussa on hyvä pohja, jonka kuntonsa ylläpitämiseksi juoksee ohimennen ellei ole muuta järkevämpää tekemistä.
   Viimeaikoina olen nauttinut lepäämisestä ja ensimmäisen kerran vuosiin tuntenut palautuvani oikein kunnolla, myös henkisesti. Onkin yllättävää ollut jäädä kiinni housut kintuissa tämän kilpailullisuuden kanssa. Jos ei muita haasta niin ainakin itseään?
  Tulevaisuus näyttää sitten enemmän mihin suuntaan olen matkalla, 2021 juoksen KURFIN kun olen siihen jo kerran ilmottautunut.

   Nellimin talvi on todella pitkä ja varsinkin nyt kun emme päässeet matkustamaan kevään etelän lämpöön. Pitkän talven jatkuessa ei innosta lähteä lenkille lumelle ihan siihen malliin kuin kevätesikoiden etelässä ehkä tekisi. Nyt juuri on satanut kaksi päivää lunta, traktori aurasi pihan tätä kirjoitettaessa. Lunta on vyötäröön.

VIIKKO 15. liikuntaa

Ma- Kävelyä Kirsin kanssa kylällä 6,1 km - 1.23.
Ti- Juoksua tiellä 10 km - 1.05.
Ke- Juoksua tiellä 10,1 km - 1.08.
To- Kirsin kanssa hankihiihtoa eläinten jälkiä katsellen 3 km - 45 minuuttia.
Pe- Lepo
La- Saunalenkki hankihiihdolla 5,4 km - 1.03. (128 metriä vertikaalista nousua.)
Su- Lepo

Yhteensä 20 km juoksua ja muuta mukavaa päälle.

---


Lopuksi kevyttä:

Juoppo löi toista täysillä, vaikka käsillä olisi ollut tyhjiäkin.

Kuvia päivitetty uudestaan 22.4.2020 kun niitä jostain syystä (jakopalveluiden keskinäiset skismat) oli sensuroitu...

EX TEMPORE

Juoksin tänään 26 kilometriä Kessiin ex tempore - ilman valmistautumista tai tarkempaa suunnitelmaa. Juoksin Nellimin kevättalven kylmässä tuulessa Kotalasta poispäin niin kauan kuin uskalsin viime aikojen vähäisen juoksun itseluottamuksella, takaisin kun on pakko jaksaa - vai onko?
   Kessiin ei olisi päässytkään enää kovin montaa kilometriä pidemmälle näin talvella juosten. Kävimme Kirsin kanssa kelkoilla perjantaina etäämmällä Kessissä, Nammijärven Piilolassa - lunta on valtavasti, ja tämä erämaa on auki vain harvoille ja valituille.
   Edellinen lause saattaa kuulostaa ylimieliseltä ja pöyhkeältä. Tein monet vuodet töitä kuin eläin päästäkseni tähän tilanteeseen, jossa olen ja olemme nyt. Kirsi on osittain kausisorvissa edelleen, mutta minä olen hypännyt oravanpyörästä pois. Enkä kadu yhtään, olen vetäytymiseni ansainnut: en ole lainkaan kiinnostunut mitä muut siitä ajattelevat.
   Sensijaan ajattelen itse ja kirjoitan jotkut ajatukseni julki. On mielenkiintoista miten ihmiset suhtautuvat jos joku ajattelee tai tekee valintoja laumasta poiketen. Osa ihailee ja kannustaa, mutta osa alkaa nillittämään ja kyseenalaistamaan vetäytyjän motiiveja. Käskiessäni ihmisiä ajattelemaan enemmän ja tekemään vähemmän töitä alkaa usein valitus yhteiskuntavastuusta tai selitys oman tilanteen mahdottomuudesta vähentää töitä ja kuuluisa "ei ole varaa" perustelu.
   Miten niin ei ole varaa? Olette itse tehneet valintanne niin pankkilainojen kuin lisääntymisen suhteen. Minä tein nuorempana lukuisia vääriä valintoja ennenkuin tajusin mikä tie johtaa oman elämän tasapainoon ja oman ajan valitsemiseen itselle ja läheisille. Varaa on jos luopuu jostakin. Usein saa tilalle jotain aineetonta ja näkymätöntä mutta täysin korvaamatonta: mahdollisuuden tehdä asioita ex tempore - esimerkiksi.

"Totuus ei ole minkään arvoinen, jos sillä ei ole kannattajia. Jäljellä on enää oikeassa olemisen yksinäinen kirous." - Erno Paasilinna

Lainauksen lausetta siteerasi äskettäin edesmennyt Pentti Linkola. Linkolan mielestä keskustelu maailman tuhosta on täysin turhaa, maailma syöksyy kohti tuhoaan - mikään puhe ei enää auta.
   Kuten Linkola, myös minä masennun aina välillä ihmisten tekemistä valinnoista oman elämänsä suhteen. Allekirjoitan osan Pentti Linkolan ajattelusta, mutta en ole varsinainen ekonatsi.
   Kirjahyllystäni löytyy Pentin veljen, Martin teos, Viimeiset erämaat. Kyseinen kirja on julkaistu jo 1966 ja oli aikaansa edellä esipuheen ennustuksessaan: "Pian koittaa aika, jolloin vain luonnonsuojelualueet edustavat maamme alkuperäistä luontoa; ne ovat sananmukaisesti viimeisiä erämaita."
   Pentti Linkola eli pääosin niinkuin opetti. Huvittavaa on lukea häneen liittyvien artikkelien kommenttikentistä samankaltaista nillitystä ja kyseenalaistamista kuin itse joskus sähköpostiini saan kirjoitusteni tiimoilta. Pitäisikö toisinajattelevan ihmisen, joka kunnioittaa luontoa, elää sähköttömässä ja kylmässä mökissä vailla mitään yhteyttä ulkomaailmaan, jotta hänen hiilijalanjälkensä olisi mahdollisimman pieni ja maailma pelastuisi juuri hänen, yksittäisen ihmisen, valinnan tuloksena.
   Linkolan mielestä maailmassa on liikaa ihmisiä ja nuoruudessaan hän piti vanhusten hoitoa turhana. Hänen mukaansa Suomeen ei olisi pitänyt ottaa yhtään pakolaista ja auto oli hänen tulkintansa mukaan ilmestyskirjan peto.
   50-vuotiaana Linkola ajoi ajokortin ja osti vanhan Hiacen. Yllätys oli, kun hän liittyi kirkkoon viimeisenä vuosinaan. Vanhaa Marxilaisuutta edusti ajatus tehdä työtä, etsiä suojaa ja lisääntyä - hänellä on jälkikasvua ja hän otti vastaan hoitoa vanhempana.
   Kuten Pentti Linkolasta esille ottamistani esimerkeistä ilmenee, aina löytyy ristiriitaa yksilön todellisen elämän ja elämän ihanteiden esilletuomisesta - myös minulla. Ajan moottoriajoneuvoilla ja juon joskus alkoholia, en siis pelkästään liiku lihasvoimalla erämaassa ja juo pääosin hyvää Lapin kirkasta vettä. Silti olen sitä mieltä, että ihmisten pitäisi liikkua enemmän arjessaan ja juhlia vähemmän, ja etenkin tehdä vähemmän töitä taloudellisen kasvun eteen.
   Pentti Linkolan ajatuksista minulle tärkein on, että ihminen ei ole arvokkaampi kuin luonnon muut osat. Emme ole honkaa, kalaa tai hyttystä arvokkaampia saati parempia. Meitä on maapallolla ehdottomasti liikaa. Koko maailmaa koskeva syntyvyyden säännöstely olisi aloitettava välittömästi, kun nyt edes päästäisiin yksi lapsi per perhe ajatteluun ensiksi.
   Lukiessanne tätä, saatatte ajatella että nämä ovat vaikeita asioita: kuka saa päättää kuka syntyy? Aivan kuten hallitus on nyt päättänyt, että rajat ovat kiinni ja ulkomaille ei matkusteta, voitaisiin päättää, että yksi lapsi ja sillä hyvä. Ei kaikkea tarvitse saada elämässään, jos ei saa matkustaa niin ei sitten myöskään lisäännytä enempää ja piste. Eihän ihminen ole mitenkään erityinen, vain yksi osa luontoa.

Alussa esitin kysymyksen onko pakko jaksaa takaisin kotiin lenkiltä. Ei ole - joskus voi olla että jää sille tielleen. 
   Luin äskettäin Suomen ultrajuoksun legendan, Kalevi Montelan blogia. Kalevi kertoi avoimesti blogissaan ilmenneistä sydänoireista, jotka diagnosoitiin lopulta idiopaattisiksi eli itsestä lähtöisin oleviksi, ei siis välttämättä mistään sairaudesta aiheutuneiksi.
   Valtavat kilometrimäärät vaativat veronsa jossain vaiheessa, mutta mitä sitten. Elämme vain kerran ja voimme elää sen kerran rikkaasti ja aina välillä jopa ex tempore. Maailma on täynnä kaikenlaisia paskahousuja, jotka eivät uskalla ajatella saati liikkua.
   Olen aina ihaillut Montelan veljesten asennetta juoksuun ja poikamaista asennetta kilpailemiseen. Samoin olen ihaillut Pentti Linkolan kykyä kirjoittaa asiasta niin, että sen kaikki ymmärtävät. Vaatii munaa olla oma itsensä - loppuun asti. 
   Yritän pystyä samaan niin juoksun kuin ajattelun suhteen.

Blogin kuvissa näkymiä juoksureitiltä Kessiin, Paatsjoen sillan virtaa ja Kessin tietä Tiaisniemen risteyksen alamäestä.

Linkki Kalevi Montelan blogiin löytyy blogini internetversion blogilistasta blogini lopusta.

VIIKKO 14.

Ma- 10 km - 1.05.
Ti- 10 km - 1.09.
Ke- Lepo
To- Aamulla 10 km - 1.07.
       Iltapäivällä hiihtoa Kirsin kanssa 7,1 km - 1.13.
Pe- Lepo
La- 10 km - 1.08. Hirveä vitutus kun ei pääse matkustamaan lämpöön.
Su- 26 km - 3.03. Kessiin, halusin juosta ainakin kolme tuntia.

Juoksua 66,3 km - 7:35. Päälle hiihtoa yksi lenkki sekä mittaamatonta kävelyä.

Minulle on sanottu, että se itse juokseminen on niin helppoa minulle. No ei helvetissä aina ole! 
   Tänään sunnuntaina olin yhtäkkisen, valmistautumattoman pitkähkön lenkin jälkeen aivan poikki ja märkänä tossunpohjiin saakka. Ulos tuli gin tonicit ja edellisen lepokuukauden aikana kertyneet paskat. Söin kaksi lautasellista keittoa ruisleivillä, join muffinssikahvit ja nukuin sohvalla tunnin. Ja elämä voitti, mutta tuntuu se. Ja hyvältä tuntuukin!

Juoksumusiikkiani löydät täältä.