PYSY PYSTYSSÄ

Iso lämpömittari talon seinässä näyttää miinus yhdeksän astetta. Mäki taas näyttää oudolta ilman punaista tornia. Jalkakäytävällä nainen työntää lastenvaunuja, vierellä pikkutyttö imeskelee jäätelötötteröä pitäen toisella kädellään kiinni vaunuista, toisella puolella pieni koira läähättää kuumasta. Tytön varvastossut läpättävät pienissä jaloissa ja äiti pyyhkiää hikeä hihaansa.
   Kirkon kohdalla kyltissä luki sydändesi. Kuvassa sydämen sisään oli kirjoitettu sana anteeksi.
   Tyttö kompastuu ja pudottaa jäätelön juuri kun ohitan heidät. Liikun hetken eteenpäin ja vilkaisen sitten taakseni. Koiran kiertynyt talutin on niputtanut heidät paketiksi. Äiti on kyykyssä ja lohduttaa itkevää lasta, koira nuolee sulavaa jäätelöä asvaltilta.
   Anna anteeksi. Ainoa tapa päästä eteenpäin - nöyryys ja puhdas sydän.
   Pispalan haulitorni on purettu kunnostettavaksi. Lämpömittari on rikki.
   Minä juoksen.

Mies kaatuu yöllä omassa makuuhuoneessaan. Vaimo herää, ei saa häntä ylös lattialta ja soittaa yksiyksikaksi. Ensihoito saapuu ja nostaa miehen sänkyyn takaisin, ei toimenpiteitä.
   Kahden tunnin kuluttua mies nousee ja kaatuu uudelleen. Vaimo herää, soittaa tyttärelle ja yksiyksikaksi. Tytär saapuu ja ensihoito saapuu. Tehdään arviota. Tytär vaatii kirjattavaksi raporttiin, että äiti, seitsemänkymmentäviisi, ei enää jaksa. Ambulanssin henkilökunta lopulta soittaa armollisesti taksin, joka kuljettaa miehen ensiapuun. Vakava aivotärähdys.
   On kulunut miltei kahdeksan vuotta siitä, kun Parkinson-diagnoosi saatiin pitkän taistelun tuloksena, julkinen terveydenhuolto vähätteli aikansa kunnes nöyrtyi. Oireita on ollut jo kolmetoista vuotta. Käden vapinaa, motoriikkahäiriöitä ja lopulta mielen muutoksia.
   Mies kuljetetaan sairaalan jälkeen hoitoyksikköön. Vaihdetaan lääkitys ja kotiutustiimi saapuu. Vaimo yrittää selittää, että ei pysty omaishoitajaksi, ei saa miestä edes liikuteltua. Rollaattorin kanssa on kotona ahdasta. Laitetaan silti sänkyyn kahva ja vessaan toinen. Suihkutuoli kiiltelee kilpaa kaakelien kanssa.
   -Mitä jos yrittäisitte.
   -Sitähän tässä on tehty yli seitsemänkymmentä vuotta.
   Miestä on osastolla nostanut kaksi sairaanhoitajaa ja nostolaite, tai kolme sairaanhoitajaa ilman nostolaitetta. Mies kotiutetaan. Supervaimo jää yksin miehensä kanssa. Tulee yö ja tulee lattialle. Tulee kaikki lattialle. Seuraa levottomia öitä täynnä pelkoa ja siivousta kunnes taas soitetaan yksiyksikaksi. Nyt ei ambulanssista tilata enää taksia, suoraan sairaalaan. Lepositeitä ja pakkopaita. Lääkkeitä. Suljettu matkapuhelin. Vierailukielto Koronan takia.
   Tällä välillä Kela ilmoittaa, että ei korvaa yksityisestä hammashoidosta syntyneitä taksikuluja. Olisi lähempänä kunnallista hammashoitoa käytettävissä. Puoli vuotta sitten kun vaimo kysyi, niin ei ollut aikoja ja jonoon ei otettu.
   Välillä hoitolaitos, joka sijaitsee kolmannen kunnan alueella lähes neljänkymmenen kilometrin päässä kotoa, vaatii, että vaimo veisi miehen itse ennalta tilatulle neurologikäynnille. Ajokorttia ei vaimolla ole, eikä vierailuja sallita Koronan takia mutta samaan taksiin he silti mahtuisivat. Hoitaja vaihtuu puhelimessa. Vaimo itkee ja asiat järjestyvät. Hoitolaitos kykenee lopulta ihan itsenäisesti tilaamaan invataksin ja saattamaan miehen siihen. Mies ja vaimo tapaavat neurologilla onnistuneesti.
   Mies saa paikan oman kunnan hoitolaitoksesta. Suunnitellaan kahta viikkoa kotona ja kahta laitoksessa mutta hoitoyksikön lääkäri havahtuu vaikeahoitoisuuteen. Katsellaan miten menee. 
   Vaimo menee tervehtimään miestään. Aikaa annetaan viisitoista minuuttia olla ulkona maski päässä. Pelkkään ulosmenemiseen ja sieltä takaisin tulemiseen kuluu puoli tuntia.
   Mies ja vaimo istuvat lopulta hoitolaitoksen aurinkoisella pihalla. Kahvia on termospullossa ja suklaatakin syödään. Jutellaan läpi aivoplakkien auringossa. Viimeinkin vain yksi potilas nauttimassa suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, siitä joka ei jätä heikompia pulaan.
   Mies jää odottamaan seuraavaa tapaamista ja vaimo lähtee kävelemään kotiin, hänen puhelimensa soi. Minä soitan tädilleni.

Istun Tampereen Koskikeskuksen yläkerrassa Pihlajalinnan lääkärikeskuksessa. Vihreä tuoli käytävän nurkassa, selkäni takana käytävän takaseinä - kukaan ei yllätä. Edessäni ovessa on lääkärini nimi, hänen, joka ymmärtää syövän lisäksi liikuntalääketiedettä.
   En pääse ajatusta karkuun. Istuin näissä samoissa käytävissä kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten. Kävelin sisään omasta mielestäni terveenä, ulos syöpäsairaana. Istun nurkassa. Vangista on tullut vanginvartija. Vartioin itseäni.
   Jos sydänfilmiäni katsoisi joku historiaani tuntematon hän määräisi minut välittömästi kardiologin tutkimuksiin. Urheilijasydämeni lyö levossa laiskasti ja piirtynyt viiva kertoo kolmenkymmenen vuoden harjoittelusta. On kulunut kuusi vuotta siitä, kun sydämeni ultratutkittiin. Tuolloin poljin lääkäriaseman kuntotestipyörään ennätyslukemat. En ole ylpeä ennätyksestä, mutta terveydestäni olen - kiitollinen.
   Meillä on lääkärin kanssa hauskaa. Kumpikin on kiusaantunut kun ei voida Koronasta johtuen kätellä. Veriarvoni ovat erinomaiset, tavanomaisilla menetelmillä tunnustellen ei löydy kehosta ylimääräistä. Verenpaine on sallituissa rajoissa, vastaanottopaine. Viimeksi kotona saunan jälkeen se oli sataviisi kautta kuusikymmentäviisi. Vieläkään ei pyörrytä.
   Sydänfilmini askarruttaa lääkäriä akateemisessa mielessä. Lupaan toimittaa hänelle vanhat filmit ja tutkimustulokset, omakannassa niitä ei näy. Hän palaa asiaan perehdyttyään. Jään odottamaan vastauksia kuten olen odottanut jo kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Jos filmi on on olennaisesti muuttunut tapaan kardiologin.
   Siihen asti: "Anna mennä vaan, mutta tokihan et tee enää niitä asioita joita teit kaksikymmenvuotiaana." Hän nauraa, on kirjoittanut useimmat Unkarin kuuden päivän juoksuun vaadittavista lääkärintodistuksistani. En kerro hänelle, että kaksikymmenvuotiaana en juossut askeltakaan vaan pidin hauskaa. Hauskaa on edelleen mutta erilailla.
   Katsotaan lopuksi luomet läpi. Ei huolia. Ohimoilla rasvaluomet, muualla kaksi laitetaan muistiin. Kerron kirjoittaneeni omakohtaisen kirjan, josta haluttaisiin lukea toinen versio kustantajalla. Kysyn suurennuslasin takaa miten omasta elämästään voi kirjoittaa toisen version, jos on tähän nykyiseenkin versioon kohtuullisen tyytyväinen. Lääkäri antaa idean ja jään miettimään - kenties. Todellakin niin.

Kardiomyopathia eli sydänlihaksen paksuuntuminen. Juoksukone Koskinen ja hinta kaikesta. Minä olen vielä terve, mitään ei ole vieläkään todettu, mutta mitä jos todetaan. Kirsi tietää. Olen kertonut. Kuten Caballo Blanco - viimeiseen askeleeseen asti. Kaikki on ollut ja on aina sen arvoista. Lähdet lenkille, palaat tai et.
   Sosiaalisessa mediassa ihannoidaan suuria määriä, kovia vauhteja ja ennennäkemätöntä kestävyyttä. Miten se pystyy, miten ihmeessä se jaksaa - päivästä toiseen? Peukku ylös kunnes saa diagnoosin. Ja sitten olet yksin ilman askelia.
   On olemassa ahneus ja on olemassa kohtuullisuus. On olemassa kokemisen pakko ja sitten on olemassa raja, jonka jälkeen ei ole paluuta.
   Kirsi sanoo minulle usein lenkille lähtiessäni, että pysy pystyssä.
   Niin se menee.

(Caballo Blanco eli Michael Randall Hickman oli Yhdysvaltalainen nyrkkeilijä ja ultrajuoksija, joka muutti asumaan Gila National Forestin alueelle Uuteen Meksikoon. Hän eli, mutta etenkin juoksi Tarahumaraintiaanien kanssa ja kuoli lenkillään kanjoniin. Hän kärsi kardiomyopathiasta, johon hänen kohdallaan vaikuttivat myös nyrkkeilyuran aikana käytetyt aineet.)

VIIKKO 22.

Ma- Lepo
Ti- Tarrin mäen polkujen kautta 21,77 km - 2.41.
Ke- 10,1 km - 1.11.
To- Pe- "Lepoa", laiturin tekoa ja muuta pihan siivousta.
La- 26,05 - 2.59. Erilaisilla poluilla Julkujärven ympäristössä.
Su- Kävelyä Barefoot tossuilla Kirsin kanssa hiekkatiellä ja metsässä 6 km - 1.23
       23,34 km - 2.50. Juoksua karkeilla poluilla.

Yhteensä juoksua 81,19 km - 9:41.

TOUKOKUUN SUMMAUS

Juoksua 383 km. Mitattua kävelyä ja yksi hankihiihtolenkki lisäksi. Kaikki yhteensä 47 tuntia ja siihen lisäksi muu mittaamaton liikunta, eli lähinnä kävely Kirsin kanssa.