Aluksi:
TOUKOKUU
Olen syntynyt toukokuussa, joten ei ole ihme, että koen kevään aina jonkin uuden aluksi. Toisaalta, jos olemme oikein tarkkoja, kaikki muuttuu jatkuvasti. Eli jokainen kuluva hetki on jonkin uuden alku.
Luin kauan sitten artikkelin ihmisten sosiaalisessa mediassa julkaisemista päivityksistä. Artikkelin mukaan ihmiset julkaisevat sisältöä, joka antaa valheellisen kuvan heistä ja heidän elämästään. En ole koskaan ymmärtänyt, mistä tarve olla joku muu kuin oma itsensä, johtuu. Omaa elämää käsittääkseni eletään itselle ja läheisille.
Joihinkin ideologioihin kuuluu voimakkaasti oman hyvyyden mainostaminen. "Kaikkein heikoimpien" aseman parantaminen. Minulle ei ole koskaan selvinnyt miten määritellään ryhmä "kaikkein heikoimmat"? On todellisuutta, että maailmassa jatkuvasti joku on heikossa asemassa. Erilaisilla ideologioilla ei maailmaa saada paremmaksi. Sensijaan ne luovat harhan, että nyt me yhdessä voimme vaikuttaa. Ei ole olemassa mitään "yhdessä". Sensijaan jokainen voi muuttaa itseään ja tehdä itse hyviksi katsomiaan tekoja.
Syntymämme jälkeen alamme oppia mikä on oikein ja väärin. Oikein ja väärin siinä moraaliyhteisössä, mihin satumme syntymään. Vaikeutena tässä on, että määrittely tulee ulkopuolelta, moninkertaisesti muokkautuneiden käsityksien historiallisesta jatkumosta. Usein tämä toistaa samoja virheitä sukupolvesta toiseen. Mikään ei muutu.
On sanottu: Jos ihminen ei nuorena ole radikaali ja vanhana konservatiivi, on hän tyhmä. Olen täysin toista mieltä. Ikä ei liity tyhmyyteen mitenkään! Niinpä tyydyn siihen tunnelmaan, että kevät on uuden alku. Jatkan tämän blogini, Facebookin ja Instagramin päivityksiä todellisesta elämästäni muodostuvilla sirpaleilla.
Meillä jokaisella on jotakin täysin omaa ja paljastamatonta, sellaista mitä ei voi sanoin eikä kuvin kertoa. Mutta itselleni ja läheisilleni minä elän.
Ainoastaan juoksen vain itselleni. Sillä jokainen askeleeni on uuden alku, vain ja ainoastaan minulle.
ALOITTELIJAN MIELI
En ole koskaan edes yrittänyt kuvata syvintä juoksemisen filosofiaani kenellekään. En ole osannut, joskus en ole edes halunnut. On tullut kuitenkin aika yrittää kertoa jotakin. Hapuilla. Pelkästään teitä varten.
Ihmiset pitävät ultrajuoksua mahdottomana ja ultrajuoksun harjoittelua vaikeana. Mahdottomuuden ja vaikeuksien syy on usein ymmärretty väärin. Vaikeaa ei ole syventyä oman itsensä fyysiseen kehittämiseen, saada itseään kuntoon ja kehittää kykyä juosta pitkälle. Vaikeaa on pitää mieli ja harjoitus perusmerkitykseltään puhtaana vuosien vieriessä.
Kuvitellaan, että haluat juosta. Aivan kuten lapsena. Mieti oliko sinulla joku syy juosta. Juoksit, koska se tuntui mukavalta. Tunsit kehossasi vauhdin, ja äkkiä maailma ja sen maisemat alkoivat vaihtua nopeammin kuin aiemmin. Todennäköisesti vain juoksit, vailla päämäärää, vailla vaatimusta matkasta ja ajasta.
Kun vanhenemme, sotkeudumme kaikenlaisiin käsityksiin. Alamme ajatella, että kun juoksen näin, saavutan sen ja sen. Aloittelevan juoksijan mieli sensijaan on aina täyteläinen ja itsessään riittävä. Valitettavasti tämän tilan säilyttäminen on lähes täysin mahdottomuus. Lähes.
Ultrajuoksua harjoiteltaessa ei saisi kadottaa omavaraista mielentilaa. Tämä ei tarkoita suljettua mieltä, vaan tyhjää ja kaikkeen valmista mieltä. Kammoksumme sanaa tyhjä, kun puhumme mielestä. Tyhjä mieli on aina valmis kaikkeen, kaikelle avoin.
Aloittelijan mielessä on paljon mahdollisuuksia, asiantuntijan mielessä vain vähän.
Ultrajuoksussa käytännössä sotkeentuminen erilaisiin käsityksiin tarkoittaa taantumista pois perusmerkitykseltään puhtaasta harjoituksesta.
Esimerkki:
Aloittelija lähtee pitkälle lenkille ja alkaa sataa ja kylmenee. Innostunut aloittelija kaivaa juoksuliivistään uuden sadetakin ja jatkaa matkaa hymyssä suin, autuaan tietämättömänä sateen ja kylmän kangistavista vaikutuksista. Uteliaana.
Asiantuntija taas juoksee ensin muutaman kilometrin ja odottelee sateen loppumista, lisää vaistonvaraisesti hiukan vauhtia pysyäkseen lämpimänä. Ei halua pysähtyä ja kaivaa virttynyttä kuoritakkia, jonka kanssa eteneminen aina tuntuu pakonomaiselta puurtamiselta. Takaraivossa on jo valmiina tieto, että kangistuu ja alkaa palella kun mennään riittävän kauaksi.
Kokemus sekä auttaa, mutta etenkin vie pois löytämisen ja kokemisen iloa.
Mitä kokeneemmiksi tulemme, sitä enemmän meillä on odotuksia itsemme suhteen. Asetamme tavoitteita ja yritämme parantaa. Samalla tulemme astuneiksi kahleisiin, jotka rajoittavat lopputulosta.
Ei saisi koskaan sanoa, että tietää mitä ultrajuoksuharjoittelu on. Jos on saavuttanut tason, jossa pitää itseään ultrajuoksijana, on jo harhautunut pois perusmerkitykseltään puhtaasta harjoittelusta.
Kaikki itsekeskeiset, jonkin tuloksen saavuttamisen myötä mielessämme pyörivät ajatukset rajoittavat eteenpäinpyrkimistä. Matka on ikuinen ja joka askeleella voimme oppia jotakin, mikäli olemme itsellemme rehellisiä.
Kaikki edelläkerrottu pätee myös minuun. Kun tauon jälkeen palaan kohti päivittäistä juoksemista, on etukäteen selvää, että kohtaan vaikeuksia. Jos jotenkin pitäisin itseäni parempana ja erityisen kokeneena, en osaisi malttaa. Lähteä liikeelle tarpeeksi varovasti. Pikkuhiljaa.
Luonnollisesti olen kuten kaikki: sairastelun jälkeen lähden liian nopeasti liikkeelle, oletan rutiinini säilyvän ja kokemuksen auttavan. Tulee virhe, joka pitää myöntää itselle ja palata takaisin perusasioihin.
Toisaalta kokeneena saatan altistaa itseni yhtäkkiä jollekin suurelle rasitukselle. Haluan informaatiota pohjakunnostani, mikä on säilynyt ja mikä ei. Kestävyysjuoksu vaatii syvää henkilökohtaista rohkeutta. Eräs edesmennyt ystäväni kysyi aina kun olin tehnyt poikkeavan, pikän lenkin yhtäkkiä: "Miten se siitä jatkui eteenpäin?" Hän peräänkuulutti jatkuvuutta, minä rohkeutta. Vain me kaksi tiedämme, kumpi meistä kahdesta juoksi pidemmälle ja oliko sillä loppujen lopuksi merkitystä.
Jos harjoittelua suunnitellessa erottelee asioita liiaksi, rajoittaa itseään. Jos on liian vaativa tai ahne, mielen omavaraisuus kärsii. Kadottaa alkuperäisen, aloittelijan mielensä. Omavaraisuudella tarkoitan, että kyky juosta on jo meissä kaikissa sisäänrakennettu. Meistä osa vain kadottaa sen ja etsii sitä liian kaukaa itsestään.
VIIKKO 17.
Ma- 9,08 km - 1.03. Kylällä, väsynyt moottorisahauksen jäljiltä.
Ti- 12,01 km - 1.19. Hiekkatiellä, kuraa ja kylmä tuuli.
Ke- "Lepo" Polttopuita.
To- 9,35 km - 1.04. Veteraanipäivä, ei saa luovuttaa. Haistakaa kommunistit paska!
Pe- 7,01 km - 46 min.
La- "Lepo" Puita.
Su- Lepo juoksusta, kävelyä kumisaappaissa jäällä ja metsässä.
Yhteensä 37,4 km - 4:14
HUHTIKUUN SUMMAUS
Yhteensä 84,23 Km
VUOSI 2023 tähän mennessä 628 km. ( Ei ole painovirhe.)
Lopuksi:
Kun lopettelen tämän kirjoittamista ulkona sataa räntää ja yksinäinen varis, lempinimeltään runkkari, kuopsuttaa lintulaudan alta hangesta paljastuneita jyviä. Jäätä Inarin seudun metsäjärvissä on puoli metriä vaihtelevasti. Jäästä kolmekymmentä senttiä on kovaa, loppu arvausta. Mistääntietämättömät turistit ovat nyt vaarassa. Tuossa luki Inarin seudun metsäjärvissä, ei siis Inarijärvessä. Se on oma lukunsa, siellä jäätä on enemmän mutta toisaalla huomattavasti totuttua vähemmän, ja sitä huonoa jäätä - nimenomaan.
Polttopuut talvea 2024 - 2025 varten on nyt tehty. Mukaan ostin pitkänä myös täysin kuivaa ensitalven lisäpuuksi. Tämä lisäpuu on erään inarilaisen metsänomistajan puuta. Hän on kouriintuntuvasti kokenut vihervasemmistolaisen ideologiahötön vaikutukset omaisuuteensa: Mikään puuyhtiö ei uskalla ostaa puuta tai tehdä edes yläharvennusta mainehaitan takia hänen palstallaan. Eikä kysymyksessä ole edes mikään monisatavuotinen kokonaisuus.
No poltetaan pois ja annetaan tuulimyllyjen pyöriä. Mitähän jokin seuraavista sukupolvista ajattelee, kun joutuvat härvelipuistojen perustuksia ja vanhoja myllyjä purkamaan.
Facebookissa aiheutti riehuntaa lentopisteiden keräilyä harrastavasta kaverista Ylen tekemä juttu. Kommentoin jutun perään, että elämä on tehty elettäväksi.
Oletteko toista mieltä?
Ensiviikkoon, ottakaapa välillä vaikka olut jos tuntuu ahdistavalta. Ei se mitään auta, mutta helpottaa, pasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti