21 GRAMMAA

Esipuhe

Eräänä pakkasaamuna huonostinukutun yön jälkeen Kotalan tupakeittiössä tajusin että rakastan tavallista arkea, juuri sitä arkea mihin ihmiset kyllästyvät, juuri sitä arkea minkä takia ihmiset luulevat voivansa huonosti, sitä arkea mitä paetessaan he sotkevat elämänsä täydelliseen kaaokseen.
Pitkällä ja yksinäisellä aamukahvilla, Kirsi oli lähtenyt jo kuudeksi töihin,  honkapuun pussahdellessa puuhellan uunissa sydämeeni laskeutui syvä rauha siitä että juuri minulle on suotu etuoikeus tajuta tämä omassa elämässäni omalla tavallani. 
Samalla koin loputonta tuskaa. Juuri kukaan ei ymmärrä kuinka paljosta olen joutunut luopumaan ymmärtääkseni - tai sitten meitä on muitakin, kertokaa se minulle jos tunnette edes vähänkin samoin.




Erään teorian mukaan ihmisen sielu painaa 21 grammaa. Väitetään että heti kuoleman hetken jälkeen ruumis kevenee juuri tuon verran. Ilmiötä on yritetty selittää nesteen haihtumisella. Tai kieltää koko juttu sillä että sielu muka on isojen ja pienten aivojen välissä, eikä mitenkään voi painaa noin paljon koska siellä aivolohkojen välissä on niin vähän tilaa. Eli koko sielua ei siis ole olemassakaan. 
Samaan hengenvetoon kielletään tietenkin Jumalakin ettei tarvitsisi kesken harmaan arjen pohtia mitään kovin rasittavaa eikä syvällistä. Sielun ja Jumalan yhteys kun meihin tuntuu olevan rakennettu jotenkin äidinmaidosta asti halusimmepa sitä tai ei.
Harmaan ja vastenmielisen, tuikitavallisen arjen vastapainoksi kukaan ei kaipaa mitään ajatuksia olemassaolomme synnystä eikä ainakaan mistään Jumalista vaan tarvitaan jotakin modernia ja napakkaa jonka avulla arjesta päästään mahdollisimman kauas ja nopeasti.
Niin sanotun rentoutumisen keinot vaihtelevat yksilön tarpeiden mukaan. Viina, seksi ja huumeet alkavat olla peruskamaa niillä jotka haluavat tuloksia mahdollisimman nopeasti. Tässä moni ei todellisuudessa ole miettinyt että mainitut keinot ovat varsin hitaita hyvän ja kestävän lopputuloksen saavuttamiseksi. 
Viinan prosentit ja vaikutusaika kun ovat rajalliset, seksissä kestokyvyn rajat tulevat ennenpitkää vastaan ja huumeiden tiedetään olevan vain väliaikaista helpotusta. Ellei sitten kerralla vedä övereitä näillä kaikilla mutta silloinhan ei koe mitään uutta - sillä jotakin uuttahan siihen harmaan ja niin tavallisen arjen kyllästämään elämään pitää saada. Olenko väärässä ?

Olen vakuuttunut että meille jokaiselle selviää kaiken tarkoitus juuri lähdön hetkellä. Elämän eläminen elämän tarkoitusta etsien on kaiken taustalla mutta ihminen on rakennettu niin että helpoimmat tehtävät ratkaistaan ensin. Tässä kaikessa on juuri se vaikeus että SE on siellä taustalla jatkuvasti ja aiheuttaa alitajuista painetta mutta siihen ei kykene tarttumaan, ei ainakaan siinä paljon parjatussa arjessa ja silloinkin kun tarttumiseen olisi mahdollisuus on jo niin väsynyt että nopeampi tie rentoutumiseen koukuttaa ja vie tarttumisen hetken aina vain kauemmas.

Jos unohdetaan kaikki edelläkerrottu ja palataan siihen 21 grammaan niin juuri sen kanssa joudutaan vaikeuksiin. Kun kaikki on ohi miten voimme olla varmoja että postimaksu on maksettu oikein ? Mitä jos olemmekin eläneet niin että sielumme on olennaisesti painavampi kuin 21 grammaa tai sitä ei kenties ole ollenkaan ? Riittävätkö postimerkit ja haluammeko todella että vastaanottaja saa tyhjän kuoren tai paketin ? Ja kliimaksi : onko osoite oikea ?
Teorian mukaanhan sielu poistuu. Turvallinen tapa olisi jo ennakolta tehdä huolellinen kirjattu kirje tai paketti mutta kun osoite on hieman epäselvä ja entäs postimaksu sitten. Suomi 1,40, Eurooppa 2,20 ja muut maat prioritynä 3,30 euroa ja onko sielulla matkaan edes kiire. Nämä pätevät sitten vain tiettyihin painorajoihin ja kokoihin asti asti.
Mutta taivaaseenhan sen sielun piti päätyä. Tai sitten sielunvaellukseen ja uudestisyntymään.  Ihmisen ikiaikainen halu saada lopulta päättää omasta, edes siitä kaikkein tärkeimmästä, kutsutaan sitä nyt sitten vaikka sieluksi, on kiistaton. Kaikkien elinvuosien aikana kasatusta pääomasta, kokemuksesta ja sen hukkaanjoutumisesta on meillä kaikilla selvä huoli mikäli olemme rehellisiä itsellemme. 

Riippuen maailmankolkasta minne päätyi elämäänsä viettämään omasta itsestä päättämisen taso vaihtelee. Tietyissä tapauksissa, esimerkiksi stoalaisessa zeniläisyydessä, itsemurha on hyväksyttävä tapa siinä vaiheessa kun keholla ei enää ole toivoa. Vastine tälle on eutanasia, mutta lääkärikunta, joka on aivopesty elossaolevien ruumiiden säilyttämisen kulttuurin puolelle, tekee parhaansa eri tavoin eripuolilla maailmaa estääkseen itsemääräämisoikeuden ja viimeisen inhimillisyyden toteutumisen.
Dilemma on lauseessa : "Jos kuitenkin vielä olisi toivoa." Toivoahan me olemme arkeemme kaivanneet. Toivon myötä tulee uusia kokemuksia ja elämä jatkuu. Samalla jatkuu myös arki halusimmepa sitä tai ei.

Minä kuuulun siihen harvalukuiseen joukkoon jolle elämänmittaiseksi taakaksi on muodostunut ultrajuoksun kautta niin vahvojen tunteiden tunteminen että perspektiivi arjen ymmärtämiseen saa valtavat mittasuhteet.
Minusta on vuosien varrella rakentunut juoksukone, joka käytyään äärirajoilla tyyntyy hetkeksi ja juuri sillä hetkellä rauha ja syvä ymmärrys arjesta elämän tarkoituksena näyttäytyy kristallinkirkkaana. Tuon ohikiitävän hetken turvin kykenen tavalliseen arkeen kunnes tyhjiö sieluuni muodostuu ja jälleen on aloitettava harjoitus kohti uutta äärirajaa.
Elämäni tältä osin on yhtä helvettiä. Kaikilta muilta osa-alueiltaan se on mielestäni juuri sopivaa. Miksi juuri minun ristikseni on koitunut olla niin sanottu elämäntapajuoksija ? Onko kyse sattumasta ? Kun kohtasin kuolemani ensikerran syöpäosastolla ja pitkien neuvottelujen tuloksena sain uuden mahdollisuuden, niin juoksusta muodostui väline tavoittaa ääriraja. 
Ääriraja, jonka jälkeen ei enää jaksa mutta jos on rehellinen voi perääntyessään rajalta takaisin elämään kokea vahvat tunteet ja kristallinkirkkaan ajatuksen hetken. Nähdä että SE on juuri siinä edessäsi mutta että koskaan et sitä tavoita. Päästä lähelle ja jäädä niin kauas yhtäaikaa. Täydellinen känni, orgasmi tai matka jonnekin tyhjyyteen.

Pahinta tässä kaikessa on että raja nousee jatkuvasti ylemmäs. Käyttäessäni ultrajuoksua keinona ymmärtää syvemmin juoksun määrä nousee aina vain suuremmaksi. Aivan kuten tarve ymmärtää syvemmin. Lopputulos on aina sama. Ympyrä, joka koskaan ei sulkeudu. Joudun lähtemään aina uudelle kierrokselle.
He jotka eivät tätä ymmärrä väittävät että olen juoksun orja. Itse koen että olen elämän ymmärtämisen orja omassa elämässäni. On päiviä jolloin hapuilen pimeässä ja on päiviä jolloin mitkään aurinkolasit eivät himmenna hohdetta.
Nautin harjoittelusta koska tiedän mitä ovia se minulle avaa. Olen erittäin tietoinen että olen vienyt ultrajuoksun omassa elämässäni aivan liian pitkälle mutta nyt on jo myöhäistä. Toisaalta kuten alussa mainitsin olen hetkittäin joutunut luopumaan paljosta. Yksi sellainen asia on normaali arki. Ja sitähän kaikki juuri haluavat - irti arjesta ! Minä sensijaan kaipaan eniten juuri sitä - normaalia arkea - onneksi edes hetkittäin saan olla siinä ihan rauhassa ja erittäin tavanomaisesti.



Loppusanat

Pääni koko on numeroilla ilmaistuna 62. Minulla oli kerran koira jonka pään ympärysmitta oli 69. Tosin mittaustulos jäi koiran yhteistyökyvyn puutteen vuoksi osittain epäselväksi niin kuin moni muukin asia kyseisen koiran kanssa. En silti usko että sieluni koko olisi vain 21 grammaa koska en koe olevani tyhjäpäinen ja olen taipuvainen liiotteluun joskus. Sensijaan olen vakuttunut että koirallani oli isompi sielu kuin minulla koskaan tulee olemaan.

SEN juju on juuri siinä - sitä ei pysty näkemään - kokemaan kylläkin. Ja aikaa on vain tämä yksi elämä.