Oletteko tietämättänne tai tietoisesti kohdanneet ihmisen viimeisen viivan ? Tällainen voi olla ihmisen viimeinen eläessään kirjoittama sana, keskenjääneen maalauksen viimeinen kuivunut siveltimenveto tai yksinkertaisesti timpurin kynällä pitkospuun paripuolikkaaseen merkitty sahausviiva.
Kuvitelkaa astuvanne tapahtumapaikalle viimeisen piirron jälkeen kun viivan piirtänyt ihminen on poistunut. Näette ympärillänne esineet paikoilleen aseteltuina mutta ette näe viivan jälkeistä ajatusta. Seisotte paikalla, jossa aika hetkiseksi pysähtyi.
Jokin jäi kesken vai jäikö sittenkään ?
Jotain puuttuu. Yritätte ymmärtää.
Se on viivan piirtänyt henkilö, joka piirtäessään viivaa tuskin tiesi sen jäävän hänen viimeisekseen.
Olemme Kirsin kanssa viettäneet aikaa erämaassa Talvitupalompolon mökillä. Paikassa, jossa koski soi tauotta taustalla ja luonnonrauha on rikkumaton. Ihmistä tapaa harvoin poislukien läheisen lähes kulkukelvottaman metsätiepätkän harvalukuiset ohiajavat rajapartiot, poronhoitajat ja kalamiehet.
Viikon alussa kumarruin isäni viimeiselle viivalle keskenjääneiden pitkospuiden ääreen. Katsoin kauan paripuolikkaaseen piirrettyä merkintää. Oikeastaan katsoin menneisyyteeni ja näin samalla tulevaisuuteeni, sikäli kun sieltä mitään selvää hahmoa erottaa.
Tuumasin että kaikki on hyvin, tunsin kiitollisuutta ja jatkoin vatupassilla ja timpurinkynällä viivan toiseen pitkospuun puolikkaaseen. Vinosta linjasta pystyin päättelemään isän ajatuksen ja jatkoin sitä oman käteni jäljellä omilla ajatuksillani ja tarpeillani. Hitaasti, välillä kyynelten valuessa, valmistuivat pitkospuut rantasaunalta lompolon rantaan. Suurin osa aluspuista ja lankuista oli nosteltu suunnilleen paikalleen ja hyväksyin valmiin ajatuksen.
Me emme koskaan luovuta - voimme antaa periksi välillä pikkuisen. Sydänleikkauksesta toipuvalle ikämiehelle pitkospuiden rakentaminen ei täytänyt lääkärin vaatimusta olla nostamatta kiloa enempää. Toki isän leikkauksesta oli kulunut aikaa jo puoli vuotta ja kuntoutuminen oli hyvässä vauhdissa mutta sittenkin - siinä sai nuorempi soturikin jännittää tissiä neljä ja puolimetristen tuppeensahattujen painavien lankkujen kanssa.
Miksi sitten olisi tekemättä ? En keksi vastausta itse milloinkaan. Olen perinyt isältäni kestävän pitkälihaksisen ruumiinmuodon ja kyvyn tehdä käsilläni eri asioita aina koneenkorjauksesta peruspuutyöhön. Olen myös perinyt murehtimisen lahjan, joka kohdallani onneksi on jalostunut vähäiseksi sivujuonteeksi elämääni.
Viinanjuomisen ja murehtimisen sijaan menen lenkille tai kalaan. Viinakin on joskus hyvää mutta kestän elämää selvin päin mainiosti. Yleisvitutukseen en juo milloinkaan, sensijaan juoksen joskus kylläkin kostoksi vähän pidemmän lenkin nähdäkseni kuinka poika pehmenee nöyrtyen.
Erämaan rauha ja Pohjoisen elämänrytmi hivelee sielua. Viimeisestä viivasta on helppo jatkaa kunhan muistaa jatkaa omana itsenään omaa elämäänsä. Tietyllä tavalla kehä kuitenkin kiertyy umpeen. Hetki jolloin kosken alavirrassa harjus nappaa ja vapa taipuu, hetki jolloin saunalenkillä poro seisoo hölmistyen vaaranpäällä ja pakenee sitten, hetki jolloin hiljaisuudessa ihminen ymmärtää luontoa sen minkä nyt yleensä voi ymmärtää - se on koettava itse. Siitä voi kirjoittaa ja siitä voi ottaa tuhat valokuvaa mutta ymmärtääkseen sen täysin siihen pitää itse rakastua.
VIIKKO 28. HARJOITTELU
Ma- 10 km - 1.00.
Ti- 7 km - 51 min.
Ke-To- Lepo
Pe- 8 km - 1.02.
La- Lepo
Su- 12,5 km - 1.18.
yhteensä 37,5 km - 4 :11
On niin paljon muutakin mukavaa kuin juoksu...
LUVUN ALLA :
Selman Lagerlöffin Gösta Berlingin taru
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti