ASKELIN PERUSTELTU

Aluksi :

6. kesäkuuta 2007 laskeutui huuhkaja Helsingin olympiastadionin jalkapallomaalin ylähirrelle. Käynnissä oli jalkapallon EM-karsinta Suomen ja Belgian välillä. Suomi voitti. Suomen ranking oli tuolloin 49. ja Belgian 56.
Tänä vuonna 6. kesäkuuta Belgia ja Argentiina pelasivat paikasta MM-kisojen välierässä. Suomen ranking on tänään 65. ja edessä jälleen syksyn toiverikkaat karsinnat arvokisoihin.
Belgian jalkapalloilussa oli jo tuolloin 2007 muutos menossa. Suomessa sensijaan uskotaan aina yhteen totuuteen. Ne ovat olleet Nuori Suomi ja Kaikki Pelaa. Kaikilla on siis kivaa ja pelataan vaan mutta Sami Hyypiä-akatemian toteuttamasta huippu-urheilutyöstä ei ole kiinnostunut kuin muutama seura. 
Yhteistä tahtoa ja tavotteita ei ole. Valmennuksen tason tuotteet, eli valmiit pelaajat, eivät kansainvälisiä seuroja kiinnosta kovin usein. Järjestelmällistä huippu-urheiluun tähtäävää toimintaa ei ole vaikka juniorimäärät nousevat.


Ajatuksia väliltä Nuorgam - Hanko - siis väliltä 0 km - 1622 km


Alussa mainittuja asenteita on muuallakin. Ainoana pohjoismaana Suomen Urheiluliitto ei ole tunnustanut Ultrajuoksua. Ultrajuoksua pidetään edelleen kummallisena hölkkäilynä ja haikaillaan maratonilla alle 2.15 juoksevien perään joita Suomen tämänhetkisessä säälittävässä kestävyysjuoksukulttuurissa on tasan nolla. Kestävyysjuoksussa on vallalla "kaikki urheilee ja ketään ei saa jättää viimeiseksi"- asenne.

Huvikseen juoksevat, kuten minä, naureskelevat tälle asenteelle. Päivästä päivään.
Naurun taustalta voisin kuitenkin kertoa yksityiskohtia jotka auttavat ymmärtämään miten syöpäosaltolta lähdön jälkeen ensimmäinen maraton taittui neljään ja puoleen tuntiin 273 päivää hoitojen loppumisesta.
Tai miten toipilaana juoksin samana vuonna 2634 kilometriä. Tai miten ihmeessä 2006 vuoden Halti-tunturille suuntautuneen edestakaisen 100 kilometrin reppujuoksun jälkeen olen nyt tässä toipumassa 1622 kilometristä halki Suomen.

Asenne. Annat vain kaiken. Päivästä toiseen.

Prioriteetit. Koko elämä laitetaan palvelemaan ultrajuoksua. Kaikki muu on rekvisiittaa. 
Työ ja perhe myös. Tämä ei tarkoita narsismia vaan keskusteluja. Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Väistämättä sekä työ että perhe kärsivät. Mutta niin se menee. Kaikkea ei voi saada yhtäaikaa varsinkaan juoksemalla.

Kun ultrajuoksu viedään loppuun asti niin puuhastelu loppuu. Jäljelle jää riisuttu juoksija ja juoksu. Tästä tislautuu parempi ihminen. Rehellinen sellainen. 
Lopputulos voi myös yllättää. Pahimmassa tapauksessa jäljelle jää patja, pahvilaatikko pöytänä ja vaateriekaleita. Nurkassa kasa kalentereita täynnä kilometrejä.

Se mitä kukaan muu kuin juoksija kokee ei näy missään. Juoksija häviää kokemustensa kanssa ajan saattoon.

Kokemuksia ultrajuoksussa ei voi ostaa maksamalla osallistumismaksun kilpailuun. On juostava. Pidemmälle kuin itse ensin uskaltaa edes ajatella. Jopa pidemmälle kuin muut uskaltavat. On tehtävä toisin. On tehtävä itse itselleen.

Yhteiskunnan asettamat vaateet on unohdettava. Työpäivän pidentämisen sijaan ultrajuoksija pidentää lenkkejään. Syntyy fanaattisuutta. Yksisilmäinen asenne. Ulkopuolinen maailma saa odottaa. Juoksija juoksee.
Voi käydä niinkin että maailma saa odottaa lopullisesti. Niinhän se muutenkin saa. Vain tyhmä luulee yksin omalla panoksellaan kannattelevansa koko palloa harteillaan. Yksilön valinta hyödyttää oikein tehtynä vain häntä itseään. Tyhmiä nimittäin löytyy aina valitsemaan niin kuin kaikki muutkin valitsevat.
Tämä ei tarkoita että ultrajuoksija ei pyrkisi hyvään. Päinvastoin. Luopumalla hän antaa tilaa muille. Minkä sille voi jos muiden haaveet ovatkin pelkkää materiaa ? Siitä vaan sitten. Minä tyydyn vähempään.

Oikeasti vähemmän on enemmän. Vapautuneen ajan kanssa joutuu ensin hätään. Sitten oivaltaa. Syntyy levollinen tasapaino. Aika juosta. Aika levätä. Aika juosta. Loputtomiin.
Syntyy ajatuksen tasapaino. Arjen vapaus. Kyky sanoa ei. Ja kyky uskoa. Heittäytyä. Rohkeus toisintekemiseen.

Minulta on usein kysytty millä elän. Tällä siis on tarkoitettu rahaa. Luullaan että yrittäjänä minun ei tarvitse tehdä töitä vaan että työntekijäni työ yrityksessäni elättää minutkin. 
Tämä on väärä ajatus. Teen työtä vain juuri sen verran että pärjään. Ja lisäksi että työntekijäni pärjää. Yrityshän olen tavallaan minä. Työntekijän lomaillessa on minun vastuullani että loman loppuessa on vielä yritys jäljellä.

Jotkut luulevat, varsinkin ylläolevien ajatusten myötä, että perheeni saa aina odottaa kun juoksen. Joskus minäkin odotan että voin juosta. Useimmiten he odottavat. Olen kuitenkin aina läsnä kun olen paikalla.
He tietävät että muuta vaihtoehtoa ei ole. Juoksemaan se lähtee jokatapauksessa jossain vaiheessa...
Rakkauden antamisella ei tarvitse kilpailla, se on aina läsnä.

Minulta on kysytty olenko hullu. Tarkemmin asiaa ajateltuani en vieläkään pysty vastaamaan.
Kiinnostavampaa sensijaan on miten ja ketkä hulluuden määrittelevät. Nythän hulluuteni tuntuu kiinnostavan. Ilmeisesti niitä jotka sen määrittelevät ?
Hulluna on hyväkin olla. Sallitaan enemmän. Tai annetaan olla. Juoskoon kun ei muuta keksi.

Lopuksi :

Juoksuni, ultrajuoksuni, on siis huippu-urheilua minulle. Mutta ei sanan varsinaisessa merkityksessä. En pyri sillä menestykseen, julkisuuteen tai mammonaan.
Sensijaan pyrin pidemmälle kuin useimmat.
Hullu tai ei niin asiani tekee kiinnostavaksi se valtava niin sanottu turha työ ja energia jonka asiaan pääsemiseksi olen tehnyt. Juosten.
Asiani on askelin perusteltu. Se mitä haluan sanoa on rivien välissä.

Annat vain kaiken. Mutta miksi ?

Koska sisäisen ja ulkoisen elämäsi välillä ei saisi olla eroa, ei yhtään. Muuten olet hukassa.
Jos ajattelet sisäisesti negatiivisesti teet myös niin ulkoisesti.
On turha yrittää rimpuilla vastaan - on vain uskottava. 

VIIKON 27. JUOKSUT

Ti- 10 km - 1.07.
To- 8 km - 55 min.
La- 10 km - 1.08.

yhteensä 28 km

On edelleen aika olla hiljaa.