21.

Juostessani tänä juhannusaattona kevyttä 15 km lenkkiä Julkujärven maastoissa riipaisevat muistot tunkivat väkisinkin esiin. On kulunut 21 vuotta siitä juhannusaatosta kun astuin ulos syöpäosaston ovesta. Osastonhoitaja toivotti hyvää juhannusta ja muistutti minua vaatimastaan lupauksesta että en palaa takaisin.
Terveeksi tulemiseen tarvitsin hyvää hoitoa, uskoa tulevaisuuteen ja hieman onnea. Eittämättä suurta hyötyä oli kestävyysjuoksusta peräisin olevasta fyysisestä kunnosta mikä mahdollisti rankkojen hoitojen kestämisen.
Juostessani kapealla teknisellä polulla muistelin aikaa kun kuntoutin itseäni sairauden jälkeen näissä samoissa maisemissa. Vauhti ja päämäärät olivat silloin melkoisen paljon vaatimattomampia kuin nyt. Tarkoitus silloin oli vain jatkaa juoksuharrastusta kuten ennen sairastumista. Ei ollut edes kalpeaa aavistusta ultrajuoksusta ja mihin se minut tulisi viemään.
Sairastamisen lopputuloksena opin vain yhden uuden asian. Vaikka sinusta kirurgi leikkaisi jotakin pois lopullisesti tai vaikka sinulle sanottaisiin että olet 85 prosentin todennäköisyydellä hengissä kymmenen vuoden päästä niin et voi mitään muuta kuin yrittää. Jos et yritä et varmuudella tiedä pystytkö.
Ainoastaan yrittämällä saatat saavuttaa henkisen eheyden. Saatat ymmärtää että jos olet vajonnut alemmas kuin koskaan on se vain hyväksyttävä ja ponnistettava siltä tasolta eteenpäin mikä on annettu. 
Tässä ei siis lukenut että olisi ponnistettava ylöspäin. Se on eri asia. Mieluummin olen matkalla eteenpäin. Mitä suuremmiksi haaveet kasvavat sitä vähemmän kilpailu muita ja koko maailmaa vastaan kiinnostaa.
Jäljelle jää siis vain matka ja sinä itse. Lupausta takaisinpalaamattomuudesta en voi yksin pitää. Meni lähes 20 vuotta enemmän tai vähemmän matkaa tehdessä ennenkuin ymmärsin että koko ajan vieressäni on kuljettu. Mitään muuta ei ole vaadittu paitsi uskoa. Lopulta tajusin että uskoa on ollut kaikesta häilyväisyydestä huolimatta. On pakko ollut olla. Muutenhan olisin saattanut joutua palaamaan.
En kuulu kirkkoon koska hyvän paimenen ääni ei aina ihmisten ristiriitojen takaa kuulu. Unohdetaan helposti että raamatussa kaikki kelpaavat kaikkine vikoineen ja puutteineen. Muuta ei vaadita kuin uskoa.
Kirkko kuitenkin tekee paljon hyvää nuorisotyötä ja auttaa parhaansa mukaan köyhiä. Toisaalta en saanut äitini hautajaisissa kappelissa soittaa Andrea Bocellin Con Te Partiroa (Jää Hyvästi Rakkain). Se ei ole kuulemma hengellinen laulu. Ehkäpä se olisi ollut hengellinen minulle ? Kirkko on siis loppujen lopuksi juuri sellainen kuin sen jäsenet. Jäljelle jää tässäkin vain usko ja yritys jonka avulla matkaa tehdään.
Omia elämänvalintoja Julkujärven poluilla punnitessa hämmästelen jatkuvasti ihmisten yrityksen puutetta. Ollaan totuttu että joku pelastaa kun alkaa menemään huonosti. Todellisuudessa tulevaisuudessa Suomessa on sosiaalikatastrofin aika. Ne jotka ovat työnsä tehneet jäävät eläkkeelle ja oikeutetusti vaativat eläkkeensä maksuun. Työtätekevien eläkkeenmaksajien määrä kuitenkin vähenee jatkuvasti. Säästämisen varjolla kaikki ajetaan alas ja lakkautetaan. Toiminta loppuu tai siirtyy jonnekin muualle missä maailmaa ei pelasteta päästökaupoin tai järjettömillä taustakustannuksilla. Tulee siis aika jolloin perunaa on pakko kasvattaa takapihalla että jäisi henkiin. On pakko yrittää kuokkia ihan itselle siis ja olla miettimättä kannattaako se taloudellisesti. Ahneudella ei ole ylärajaa mutta henkiinjäämisellä on alaraja.
On vain yritettävä. Yksin se ei onnistu vaikka haluaisit. Sinua valvotaan koko ajan. Naiivit suomalaiset luulevat että kukaan ei tiedä mitä bittien taivaassa tapahtuu. Ostaessasi luottokortilla jätit jäljen; mitä, mistä ja kuinka paljon. Rahalla maksaessasi tallennuit turvakameraan. Kirjoitit sähköpostin - kuinka monta sen saajan lisäksi luki ? Olet siis yhteisön jäsen vaikka kuinka pyrit omiin valintoihin ja yksilöllisyyteen. Ovatko yhteiskunnan arvot varmasti omiasi ?
Kun pudottauduin Julkujärven harjun takana jyrkän kiviselle ja vedensyövyttämälle alamäelle tunsin olevani vapaa. Oli vain juoksu ja minä. Oli täysin oma valinta kulkea tämä matka tänään näin. Johdatus ja sen myötä kokemus piti minut pystyssä ja laskeuduin alas helpompaan maastoon. Juostessani huomasin kuinka väsynyt olenkaan vielä Unkarin jäljiltä. Palautumista kahden peräkkäisen lenkin jälkeen ei juurikaan tapahdu mutta voimaa tuleee silti jostakin.
Pakko on yrittää jatkaa matkaa väsyneenäkin. 21 vuotta terveenä antaa syyn uskoa ja yrittää yhä uudelleen ja yhä pidemmälle.

VIIKON 25. JUOKSUT

Ma- Lepo
Ti- illalla 20 km poluilla - 2.12, helppoa.
Ke- iltapäivällä 20 km ylämäkivoittoisella tiellä ja osin poluilla - 2.08, väsynyt.
To- Lepo, aivan poikki.
Pe- iltapäivällä poluilla ja osin tiellä 15 km - 1.40, parempaa.
La- 10 km - 1.07, aivan poikki taas.
Su- 15 km - 1.38, parempaa mutta ei pistämätöntä; polun mutkan takaa juostessani törmäsin raivostuneisiin ampiaisiin. Sain heti piston käteen, selkään ja jalkaan. Tämän jälkeen vanha teuras lähti kuin lintu oksalta. Kykyä juosta erittäin kovaa tarvitaan siis myös yrityksessä luonnon kanssa yhtäolemiseen - ainakin silloin tällöin.

yhteensä 80 km - 8 tuntia ja 10 minuuttia