JA JOSSAIN SOI HILJAA ...

Ihminen älä sinä hermostu / ihmettele vaan
Ota vastaan kiitellen / mitä ylhäältä annetaan          (Martti Jurva)

JA JOSSAIN SOI HILJAA ...


Koskaan ei ole ollut näin vaikeaa olla juoksematta. Ei koskaan.
Pystyisin kyllä juoksemaan enemmänkin mutta jossain taustalla varoituksen kello soi hiljaa. Kuten niin monesti aiemmin itsestään kovin suurta numeroa tekemättä se soi vaimeasti. Ikäänkuin olettaen että ääni kuuluu.
Tunnelma on erikoisen kaksijakoinen. Keho ja jalat etenkin kaipaavat juoksua fyysisesti. Keho toimiakseen normaalisti ja jalat palautuakseen.
Mieli kaipaa juoksua kun ei juokse. Mutta kun lähden juoksemaan jossain soi siis hiljaa. Ei tunnu oikealta juosta. Ristiriita mielen ja kehon kanssa on ilmeinen. Kolmiyhteys jalat, sydän ja pää rakoilee.
Vanhana teuraseläimenä ja joidenkin kuvaamana konkarina - mitä muuten en koe oikeasti olevani - minun pitäisi siis hallita tämä. Minun siis pitäisi käydä rakentava keskustelu mieleni kanssa. Ehkäpä pitäisi irtautua kehostaan kuten eräs maailman tunnetuin kreikkalainen ultrajuoksija ja tutkailla kuihtuvan miehen menoa ?
Koska kohtalotovereita ja yleensä lukijoitani tuntuu kiinnostavan kuinka koville ottaa 6-päivän juoksu ja siitä toipuminen niin koetan kuvata asiaa myös numeroina. Jos tarkastelen oloani ja jalkojeni tunnelmaa niin normaalisti saan (joudun) juoksemaan noin 80 kilometriä ennenkuin jalkani ovat yhtä väsyneet kuin nyt. Ainoa ero on että ne ovat kokoajan yhtä väsyneet. Siis jatkuvasti. Palautumista ei ole. Ei lainkaan. Toisaalta jokin 5 -6 kilometrin juoksu ei muuta oloa miksikään - lisääkään en koe väsyväni.
Sensijaan 6-päivän juoksun palautuminen on varmasti alkanut. Kivut kertovat korjausprosessien käynnistyneen. Tätä kirjoittaessani olen käynyt kaksi kertaa lenkillä kisan päättymisen jälkeen. Kotiinpalattuani odottivat paitsi yrityksen paperityöt ja 30 maksamatonta laskua myös ruohonleikkuu, ikkunanpesu, terassin kesäkuntoon laitto, perunanistutus ja niin edelleen. Lenkit ja pihaliikunta ovat ikäänkuin käyttäneet kehoa hitaalla tempolla ja aineenvaihdunta vilkastuu. 
Ruoka ja uni maittavat. Keho on rehellisesti sanoen täydessä katastrofissa hivenaineiden ja muiden tasapainojensa kanssa. Paino on alkanut laskea taas. Nämä ovat omia tuntemuksia, lukuunottamatta vaakaa muita numerotietoja vaikkapa verikokeista ei ole. Päällimmäisena on kuitenkin hallinnassa oleva tunnelma - kyllä tämä tästä. Yleisvointi on siis hyvä ellei erinomainenkin.
Vaikka kirjoitankin avoimesti jätän tällä kertaa jotakin myös kertomatta. Vain Kirsi on päässyt näkemään kilpailun loputtua seuraavan aamun ja epätoivon syvyyden kun ei radalta pääse pois. Enkä sieltä pääsekään pois vielä pitkään aikaan. Tuskin koskaan kokonaan. Onneksi.

TASAPÄISTÄJILTÄ KIELLETTY

Aikaa on ja oleilun sivussa olen ehtinyt lukea paitsi raamattua ja muuta kirjallisuutta, myös nettiä. Seuraamieni blogien rikkaus onkin juuri niiden kautta käsiksi pääsy uusiin tarinoihin.
Erään nuoren juoksijan blogia lukiessani hämmästyin yhden tekstin kommenteista. Hänelle oli sanottu lääkärien taholta että ihmistä ei ole tehty juoksemaan pitkiä matkoja. Siis ylipitkiä tai järjettömiä matkoja.
Kuten olen todennut aiemminkin että mitä järjettömämpi matka sitä järjellisempi pitää olla siitä selviytyäkseen.
Miksi sitten pitää selviytyä ? Miksi ylipäätään pitää juosta ? En nyt lähde tässä kirjoittamaan ihmisen historiasta mutta lakonisesti totean että ellemme olisi nousseet kahdelle jalalle emmekä jossain vaiheessa olisi juosseet niin meitä tuskin olisi lainkaan olemassa.
Kiinnostavaa on että vieläkin Suomessa yritetään tasapäistää kaikki. Eikö ihminen saisi valita elämäänsä toisenlaista kulkua ? Pitäisikö kaikkien vaan tehdä aina työtä 8 tuntia päivässä ja lopulta jäädä eläkkeelle näännytettynä vailla harrastuksia tai rikasta elämänsisältöä. 
Jos joku haluaa olla luonnon kanssa yhtä ja kohtuullistaa töitään ja tekemisiään, mitata elämänsä arvoja muulla kuin rahalla niin se hänelle suotakoon. Useimmiten juuri näiden ihmisten elämästä ei jää jäljelle patsaita eikä pytinkejä mutta sensijaan heidät muistetaan lämminsydämisinä ja erikoisina persoonina jotka tuottivat hyvää oloa ja positiivisia kokemuksia muille ympärillään. Vieläkö vaaditaan muuta ?
Eli mitäpä jos antaisitte meidän juosta. Jos ette pysy perässä niin meillä on kyllä aikaa pysähtyä kuuntelemaan. Ja sitten jatkamme juoksua - elämmehän vain kerran.

Monet sairaudet, vaikkapa sydämen läppävika, pahenevat makaamallakin. Ajan voi siis käyttää hyödyksi. Sammakoita ei suustaan kannata päästää - ei lääkärin eikä poliitikon - vaikka päämääränä on elämän suojelu tai kollektiivinen yhteiskuntavastuu niin elämänsä voi elää vain kerran. On oma valinta mitä elämällään tekee.