OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTA OSA 2. - ROHKEUTTA !

Ultrajuoksussa ja kirjoittamisessa on paljon samaa. Edessä on aina tuntematon tie, mittaamaton määrä kilometrejä tai tyhjää tilaa täytettäväksi ajatuksilla. Rohkeutta vaaditaan molemmissa.
Viimeaikoina juoksuharjoittelustani on puuttunut pala. Puuttuvan palan löytämiseen meni melkein kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa ei mennyt hukkaan vaan osoitti omalta kohdaltani henkisen valppauden herpaantumista. Olin luullut, että jotakin puuttuu.
Joskus kauan sitten tein itselleni harjoitusohjelmia etukäteen. Käytössä olivat hyväksikoetut traditionaaliset valmennusmenetelmät, joissa viikon eri päiville sommiteltiin kovaa ja palauttavaa juoksua tietyssä suhteessa pyrkien tiettyyn kokonaisrasitukseen. Tämä toi tulosta tiettyyn rajaan asti mutta ihmisen keho ei toimi aina samalla tavalla. Ennalta ei voi tietää mikä puree minäkin päivänä.
Olen vuosien varrella oppinut tuntemaan kehoni kohtuullisen hyvin, joten miksi en luottaisi omiin tuntemuksiini? Lähtiessäni tavoittelemaan Bisletin marraskuiseen kisaan hyvää tulosta  ajattelin hieman nostaa harjoitusvauhteja, koska 24-tunnin juoksu on nopeatempoisempi kuin mennyt Kaustisen 48-tunnin kisa. Viimeisen kolmen viikon aikana olen juossut omaa tuntemustani vastaan useita kertoja eli liian lujaa vääränä päivänä. Juoksemisen vapaus on kärsinyt. En saa sitä mistä luovun. Eli tietyin osin luopumalla harjoituksissa vauhdista voin sen saada ultrakilpailussa käyttööni. Toisinsanoen intohimo juoksuun kärsii vapauden menettämisen myötä. Syntyy pakko juosta tietyllä tavalla.
Vauhtia tarvitaan, myös harjoituksissa. Mutta juoksijalla täytyy olla vapaus valita koska. Jos Sinusta tuntuu tänään, että Sinun on mentävä ulos ja juostava kuin hullu niin tee se. Jos Sinua väsyttää niin juokse hiljempaa ja kuuntele itseäsi. Mutta se ahneus...
Ahneus. Kilpailullisuus. Hyvän tuloksen - ennätyksen - tavoittelu. Tätäkö ultrajuoksu on minulle? Ei todellakaan! Ultrajuoksusta on tullut elämäntapa. Olen onnellinen juostessani, siis juoksen. Juoksen kokeakseni ympärillä olevan luonnon ja itseni.
Tavoittelen kyllä onnistuneita kilpailuja. Hyvää tunnelmaa. Muiden ultraajien tapaamista. Mitataan myös matka ja aika. Myös suhteessa muihin. Onnistuminen on myös joskus ennätystulos. Palkinto nöyryydestä. Vapaiden askelien summa. Ja totisesti ei pakko! Vaan henkinen vapaus!
Puutuva palaa siis ei ole. Sensijaan ylimääräinen oli - ei ole enää. Tai on sitten taas kun valppaus pettää...eli kun ahneus ja liika tavoitteellisuus saavat liian suuren osan.
Aina ei ole helppoa tuoda julki ajatuksiaan. Julkituodut ajatukset ovat aina oman intuition kautta valittuja, muille valmiita esitettäviksi.  On täysin mahdoton tietää kiinnostuuko niistä joku, eli on vain luotettava omaan hulluutensa. On turha väittää ettei pysty kirjoittamaan. Se on puhdasta pelkoa jos rivejä ei synny.  Toisaalta jos teksti käsittelee kirjoittajaa itseään on odotettava kypsää aikaa julkaisuun. Omalta kohdaltani odotus on päättynyt. Toisaalta aina on vapaus kuten juoksussakin. Fakta ja fiktio saattavat sekoittua. Totuus sensijaan on aina esillä.

ISÄ

Poika kävelee mäentöyräälle mustaan hirsimökkiin. Vilkaisee ohimennessään auringonpolttamalla hirrellä lepäilevää suruvaippaa, joka miltei kätkeytyy mustaan alustaan.

Hymynkare nousee pojan kasvoille, kun hän muistaa äitinsä keltaiset kumihanskat kädessä lahosuojaamassa mökkiä. Äiti unohti sekoittaa välillä ja niin seinistä tuli aina vain vaaleammat mitä pidemmälle urakka edistyi. Riitahan siitäkin tuli. Tosin isääkin olisi pitänyt syyttää, kun nuukana osti jotakin halpaa litkua tarjouksesta ja vielä ohensi sitä liikaa. Yhtäkaikki mökki vedettiin tummalla moneen kertaan ja sillä hyvä paitsi papan mielestä; sanoi ruumisarkuksi...

Sisällä on viileää ja sotkuisessa keittiössä poika lataa kahvinkeittimen ja istahtaa tuvan puolelle pirttipöydän ääreen. Pöytä on isän tekemä. Isä teki sen ja penkit ollessaan vankilassa rattijuoppoudesta. Naapurit ihastelivat isän ahkeruutta - että siinä postimieskurssien ohessa ehti vielä puutöitäkin tekemään. "Postimieskurssseilla Hämeenlinnassa", oli mumppa sanonut ja pappa pureskeli tekohampaitaan eikä sanonut mitään.

Jossain surisee kärpänen. Mietteliäänä poika katselee järvelle. Siellä soutaa Tauno, maalaistalon vääräsäärinen isäntä. Köpötteli aamulla kertomaan, että kaupungista oli soitettu. Isä olikin joutunut töihin. Sairastapaus kuulemma. Nyt he saisivat olla papan kanssa kahden yli viikonlopun. Onneksi poika oli käynyt kevytmoottoripyörällä kaupassa ja kalaakin oli tullut.

Jotain kummaa silti oli ollut papan katseessa, kun uutinen tuotiin. Olivat Taunon kanssa puhelleet hiljaa kahdestaan kuistilla. Pappa oli jälkeenpäin kiroillut ja puhunut itsekseen. Poika oli erottanut sanat : "saatanan juoppo" ja "taas pyhinä".

Katkeruutta mielessään poika leikkaa leipää ja kuulee papan ähkivän kumiteräsaappaita pois kuistilla.

-Kai me lopetellaan näin aattona ja pannaan juhannussauna lämpiään.

Pappa kaataa kahvia ja kiskaisee perunalimpun päälle tuuman voita.

-Miten vaan...

He juovat ääneti kahvia, pappa lisää neljännen sokeripalan kahviinsa ja katsoo poikaa silmiin

-Se isäs sitte joutu töihin...

-Nii kai.

-Olis voinu täälläkin olla kun sulle lupas.

-Nii se lupas...

Pappa nousee ja pyyhkiää suunsa nenäliinaan.

-Paan sen pesän palaan. Päästään munia pattaalle viemään.

-Tuun vettä kantaan.

-Älä turhaan murehdi, kyllä se tästä sutviutuu...

Ovi sulkeutuu ja poika jää tupaan yksin. Siivottuaan pöydän hän istahtaa raskaasti penkille. Katsoo hetken tyhjälle järvelle ja nojaa sitten päänsä käsiinsä. Kyynel tipahtaa pöydällä olevalle aamulehdelle. Hetken päästä toinenkin.

Huoneessa on savua. Pöydällä ryppyisen lehden vieressä päivän mittaan kertyneet tumpit täyttävät ison tuhkakupin ääriään myöten. Tyhjiä ja täysiä kaljapulloja, makkarapaketti ja lattialla koskenkorvapullo kyljellään. Haisee tunkkaiselta, hieltä ja pesemättömiltä vaatteilta.

Pariskunta makaa sängyssä alastomana, sikahumalassa yritetty yhdyntä päättyi molempien sammumiseen. Naisen käsi on vieläkin puristuneena kurttuisen kalun ympärille. Pöhöttyneet kasvot irvistävät rumasti.

Lattialta vessan oven edestä kuuluu kuplivaa kuorsausta. Salaa äidiltään tänne kuhmuiseen kerrostalokaksioon livahtanut viinanhimoinen aikamiespoika on  rentoutunut raskaan työviikon päätteeksi. Lattialla on oksennusta.

Ainoastaan pöydän ääressä oleva mies on hereillä. Väsyneillä kasvoilla on vielä häivähdys elämässä kiinni pysymistä. Vahvat kädet puristavat kaljapulloa kouristuksenomaisesti. Katse on nauliutunut ikkunasta ulos jonnekin kauas.

Että tulikin taas luvattua. Samea ajatus ja silmissä kuva pojasta ja punaisesta kevytmoottoripyörästä. Mustasta mökistä ja yksikätisestä ankarasta isästä. Viiltävä omantunnon tuska taittaa miehen kahtia. Vapisevin käsin hän kohottaa pullon ja kurkkuun soljuva ruskea neste huuhtelee muistikuvat pois hetkeksi. Mutta niin kovin lyhyeksi hetkeksi.

-Perkeleen..., mumisee partasuu sängyllä unissaan. Nainen vieressä kääntyy selälleen ja käsi irtoaa veltosta kalusta. Lattialla aikamiespoika örisee kuolaten ja kaataa vieressään olevan pullon matolle.

Pöydän ääressä mies havahtuu ja oikaisee lihaksikkaan vartalonsa. Mitä elämää ja elämän pelkoa. Onko millään enää väliä. Epäonnistunut avioliitto. Epäonnistunut ura urheilussa. Ei pitkäjänteisyyttä. Ei missään. Täällä on hyvä. Täällä voi olla oma surkea itsensä. Ei tarvitse saada mitään aikaiseksi, ei pystyä mihinkään.

Silmänurkka on kostea hänen avatessaan uuden pullon. Pian tajunta sammuu ja hän retkahtaa pöytää vasten, pullo kaatuu ja neste alkaa imeytyä aamulehteen.
Mies vapisee sammuneena pöydän ääressä. Että tulikin luvattua. Ulkona alaraholan rannassa kokko syttyy leimahtaen. On yötön yö.

Unessa hämärän rajamailla hahmo kohottaa  kätensä ja solkipäinen vyö sivaltaa selkään. Etupihalla liinapäinen nainen puristaa kaidetta ja värisee. Puuliiterin takaa kuuluu huutoa.  Jokainen isku osuu läjähtäen. Nainen laskee kymmenen iskua, huuto lakkaa. Mies kävelee ryhdikkäästi kohti portaita ja pujottelee näppärästi yhdellä kädellä vyön paikalleen. Solki on vahvaa metallia ja siitä heijastuu jotain punaista.

-No nii, paas kahvia...
Nainen puhkeaa itkuun.
-Pitikö niin monta...
-Hiljaa!  Oppiihan oleen... sanoin että ny kahvia.
Nainen kääntyy pieneen Ristimäen torppaan. Siirtää hellalla pannua ja katsoo miestään, joka istuu pöydän äärelle ja siirtää kuppia sivuun. Nojaa kädentyngällä pöytään ja katsoo ikkunasta radan suuntaan. Naulakossa on harmaa armeijan asu. Takaseinällä lukitussa kaapissa odottaa palvelusrevolveri.
-Juon kahvit ja oikasen, jaksaa sitte taas yön valvoa varikkoa.
Nainen kaataa kahvia. Hiljaisuus painaa kattoa alemmaksi.
-Annas yks tabletti, tynkää särkee niin saatanasti.
Mies könyää petiin ja kääntyy naama seinää vasten harmaan viltin alle.  Nainen istuu hiljaa kahvia juoden ja katselee miestään. Levoton painajaisuni alkaa miltei välittömästi. Mies vaikertaa. Unessa rintamalinjat sortuvat. Sirpaleita. Peräännytään jatkuvasti. Juostaan pakoon kuolleiden yli saappaat veressä.
Nainen siirtyy  miehensä viereen makaamaan ja tarttuu käteen hiljaa. Mies rauhoittuu  ja kello seinällä raksuttaa aikaa, joka on lakannut olemasta.
Juna kolisee ohi. Ääni häipyy vähitellen horisonttiin. Puuliiterin takaa kuuluu hiljaista nyyhkytystä.

Pasi Koskinen,   Kolme kivestä