VIIKKO 42. JA KERTOMUS LENKISTÄ 20.10.2011

 Viikko 42.

Ma - illalla 10 km - 1.06 - poluilla
Ti - iltapäivä 20 km - 2.10 - maa- ja metsäautotietä, umpimetsää
Ke - Lepo
To - 63 km - 6.23 - kertomus alla
Pe - illalla myöhään otsalampulla 6 km - 0.37, tietä
La - illalla myöhään otsalampulla 8 km - 0.50, tietä
Su - illalla 16 km - 1.37 - Tampereen Kaupista Niihaman kautta Atalaan ja takaisin valaistua hiekkaa
yht. 123 km - 12 tuntia 43 minuuttia

Lenkillä 20.10.2011

Heräsin aamulla maaseudun hiljaisuuteen, kuten yleensäkin. Nostettuani makuuhuoneen kaihdinta totesin sään olevan luvattua parempi eli sopiva minun tarkoituksiini. Eipä silti, ei näitä harjoituksia sään takia jätetä tekemättä. Totesin, että illalla tankkaamani makaroni-kanapaistos pyrki alakautta ulos patjaa kohti eli oli syytä suoriutua ylös peiton alta.
Suoriutumiseni jälkeen keitin viisi kuppia kahvia, sekoitin mysliin jugurttia ja mustaherukka-omena marjaseosta. Tein täysjyväsämpylälle leivät, joihin poikkeuksellisesti kesäkurpitsan ja juuston lisäksi eksyi tällä kertaa myös kinkkua. Aamiaisella katselin ikkunasta järvelle ja totesin tuulen olevan seurana tänään. Join vettä ja kävin myös puntarissa (vaaka).
Keräilin lenkkikamat kasaan ja otin rahaa, puhelimen sekä Nathanin kevyen kaksipulloisen vyön  (alle litra) esille. Tarkistin lämpötilan ja istahdin hetkeksi sohvalle rauhoittumaan ennen lähtöä, onhan aamiaiselle annettava aikaa alasmenoon. Tosin ultrajuoksussa oppii syömään omituisissa rytmeissä eli ongelmaa tuskin tulisi. Hyvän ystäväni Rainen termein kävin vielä kuitenkin psykologisella istunnolla posliinilla ottaen samalla hieman paperia taskuun kakan , äsh,  siis kaiken varalle. 
Lukitsin portin, käynnistin Garminin ranteessa ja lähdin kohti suurta tuntemattomuutta - jälleen kerran. Ensimmäisen kilometrin väliaika oli yli 30 sekuntia tavoiteltua parempi ja säikähdin samalla myös kotitien tutun mutkan takaa lentoon lehahtavaa komeaa metsoa. Yleensäkin on ihme ettei tuonkokoinen lintu törmää mihinkään paetessaan puiden välissä.
Ensimmäiset kilometrit menivät jatkuvasti alle tavoitteen, joten kyllästyin kellon kyttäämiseen ja keskityin kuuluisaan kevyeen rullaukseen epävarmana lopputuloksesta.
Hämeenkyrön raja jäi taakse ja saavuin Metsäkylän kyläyhteisöön. Morjestin (tervehdin) tuttua koiranulkoiluttajaa ja nautin pilkahtelevasta auringosta.  Hiukan ennen Siperian valintaa (Siwa) se sitten tapahtui. Edessäni kävelytiellä vanhempi mieshenkilö ulkoilutti ilmeisesti kahta sukunsa  nuorta toivoa, jotka hoipertelivat sinne tänne.
- Kato pappa, toi juoksee!
Aivan loistavaa. Totuus kuultiin ennen viidettä kilometriä lasten suusta. Siis juoksee - ei hölkkää. Ikuinen ristiriita tältä päivältä oli ratkaistu. Jatkoin rinta kaarella matkaa.
Oikeiden urheilijoiden pyhätön (jäähalli) kohdalla totesin, että vasempaan polven etujänteeseen sattuu hieman. Olin tähän varautunut, viimeaikoina asvaltti on taas jäänyt (onneksi) vähiin. Muutin hieman polvikulmia ja kipu katosi. 
Jatkoin vääjämättä kohti ensimmäistä väliaika-asemaa, Ylöjärven kirkkoherranvirastoa. Nyt ei pidä luulla, että olin hengenravintoa vailla vaan menin palauttamaan avaimen, joka oli ollut lainassa tienhoitokuntamme kokoustilaa varten. Virasto hohtaa uutuuttaan ja portit (ovet) aukenevat itsestään. Palauttaessani avainta toimistossa Garmin värisi ranteessani. Katsoin kelloa ehkä pitkään ilman silmälaseja koska virkailija sanoi :
- Tämä on tällä selvä, jos on kiire ei tarvitse kuitata
- Ei ole kiire, vastasin, yhteys yläilmoihin vaan katkesi...
Kävin vielä vessassa täyttämässä toisen tyhjentyneen pullon ja jätin virkailijan vino hymy huulilla ihmettelemään.
Kymppi täyttyi hieman alle tunnin ja poikkesin seuraavaksi markettiin ostamaan geelejä. Löysin viisi Guzzyn 40 grammaista ja vielä mansikanmakuista eli kassan lausahdukseen:
-Näilläkö pärjätään...
Oli vastattava:
-Tottakai, koko päivän.
Jätin kassan ihmettelemään ja mietin onko ulosannissani jotain vikaa kun kaikki virnuilevat. Ulkonäkö Endurancen uuden harjoitteluasun myötä piti olla kunnossa ja ryhtikin oli Leijan (kirjasto) ikkunoista tsekattaessa hyvä.
Annoin piut paut virnuiluille ja keskityin Keijärven tiehen. Keijärveä on mainostettu Ylöjärven helmeksi, tosin toiset kutsuvat järveä poikajärveksi. Lake Gay- englanniksi. Järvi on saanut nimensä 1900-luvun alkupuolella sen rannalla asuneen englantilaisen merimiehen John Gayn mukaan. John nimittäin oli kova poika uimaan ja nousi kerran munasillaan vedestä. Rannalle sattui paikallisen tilan ruotsiakin puhuva piika, joka huudahti Johnin nähdessään :
-Jösses!
John oli kuitenkin kiertänyt maailmaa, ymmärsi kieliä  ja kuuli piian sanovan jönsson ja korjasi ruotsiksi :
- Nej, jag är absolut Gay.
Näin nimi jäi elämään - kerrotaan.
Seuraava stoppi oli M.Marttilan vanhempi Nesteen huoltamo, jossa täyttyi 17 kilometriä. Kahvia, maitoa, kaksi palaa sokeria, lasi vettä ja täytetty ruisleipä. Leivän sisältö oli viimekäynniltä parantunut; paistettua munaa, kinkkua, juustoa ja salaattia. Myös vesipullojen täyttäminen tupakkalainsäädännön myötä on helpottunut, koska kyseisen aseman peliautomaatteja pelaavat isot pojat ja tytöt eivät enää kärytä vessoille johtavaa peräkäytävää savusukelluskelpoiseksi. Eräänlainen hapenottoharjoitus oli kun veti lenkillä  ensin raikasta ilmaa sisään tasaisesti ja sitten yritti olla hengittämättä norttien käryjä.
Syyllistyin myös törkeään valehteluun, kun tuttu asemantyöntekijä uteli lenkin pituutta:
- Vähän alle viiskymppiä taitaa tulla...
Jätin kassan ihmettelemään maratoneja ja jatkoin matkaa kohti Tamperetta. Kiivetessäni Pispalan valtatietä ylös tein ensimmäisen muutoksen reittiin ja laskettelinkin vanhan ammattikoulun ohi Pyynikin viertä kiertäen näkötornille. Näkötornilla kilometrejä oli 27 takana ja ostin nuukana poikana ison kahvin ja eilisen pienen munkin, vesilasin sai toki ilmaiseksi.
Olin mäelle kiivetessä saanut kaksi tekstiviestiä ja kun en nähnyt kumpaakaan ilman laseja kunnolla, koitin soittaa Kirsille kysyäkseni mitä hänen viestissään oli. Toinen oli töistä ja ne saavat odottaa... Kirsi ei vastannut, joten jatkoin matkaa. Muutenkin tauot on syytä pitää lyhyinä ja kyseinen kahvila kun on vielä ahdaskin ei motivoi istuskella pitkään.
Laskettelin alas Tahmelan rantaan ja tulevat eläkkeidemme maksajat olivat spreijanneet muuntajan kylkeen : nappaa kasvia. Kyseessä lienee cannabis sativa- niminen kasvi ja murheellisena nuorison harrastuksiin puutarhanhoidon saralla liikunnan harrastamisen sijaan jatkoin kohti kaunista Pyhäjärven rantapolkua kohti lapsuuden maisemia. Ranta-Kaarila ja Ala-Rahola. Matkalla ohitin Pispan palvelutalon ja kunnioitin edesmenneen Pappani muistoa. Hän vietti viimeiset vuotensa siellä. Ikinä et poika luovuta...poika perkele...
Raholan vatkaamo (puhdistuslaitos) häiritsi hieman raikasta ilmaa mutta matka sujui upeissa rantamaisemissa kohti seuraavaa etappia, Nokiaa.
Tutut energiahuoltoon liittyvät tuntemukset tulivat 36 km kohdalla mutta tasoittuivat ja vauhti pysyi edelleen alunkaltaisena. Sarpatissa Nokialla muistelin kääntyneeni ennenvanhaan ympäri takaisin kotiin mutta nyt jatkoin Vihnusjärven ohi laattajalkakäytävää, joka tarjosi hieman hierontaa jaloille. Nokialla haisi kumi, eli kumitehdas toimii lamasta? huolimatta.
Mäenpäällä on  lenkin varrelle sattuvista erikoisista paikannimistä huomioitava Hinttala,  Nokian keskusurheilukentän kupeessa. Hinttalalla ei tietojeni mukaan ole yhteyksiä Keijärveen, enkä tiedä nimen historiasta mitään faktoja mutta olen kuullut tarinan eräästä, no annetaan olla...
Maratonin täyttymisen kunniaksi söin hampurilaisen kolalla (juoma, ei lumensiirrin). Kassa tiedusteli oliko ranskalaisiin tarvetta mutta ei ymmärtänyt ollenkaan, kun selitin saaneeni ranskalaisista tarpeekseni eilen kun Citroen merkkisen autoni lukko hajosi. Lisäksi hän ei ymmärtänyt puhtaan puolen tiedusteluistani mitään. Nokialla on nimittäin oleellista ollaanko puhtaalla puolella vai ei kun on kyse vedenjuomisesta. Tässä viittaan vesikriisiin muutamia vuosia sitten kun lika- ja puhdasvesi menivät sekaisin. Mökkinaapurini 85-vuoden kokemuksella (syntyperäinen Nokialainen) totesi kuitenkin jo silloin, että omiaan kaikki juovat.
Maraton oli täynnä (väliaika 4 tuntia 10 minuuttia). Aika suunnata kotia kohden. Ammattini puolesta paikallistuntemukseni on kohtuullinen eli muistelin, että Kankaantaankadun päästä umpiperästä nousee juurakkoinen polku ylös kohti Tampereen Kalkkua.   Polulla oli kuitenkin kyltti :  Läpikulku kielletty ! Jo maratonin juosseena en ollut aikeissakaan kulkea kyltin läpi vaan kiersin sen  ja pääsin ketään häiritsemättä Tampereen puolelle.
Garmin näytti tässä vaiheessa jo 47 kilometriä eli harjoituksen suunniteltu kesto alkoi ylittyä. Tästä en masentunut vaan juoksin läpi Kolmenkulman teollisuusalueen ihmettelemään pistävää hajua tienposkessa. Nokian Koukkujärven kaatopaikalta valuu läpi Juhansuon ja ohitustien alitse mustanruskeaa pistävänhajuista kuravettä avo-ojassa. Surullista on, koska kyseinen töhkä valuu kohti Ikurin lapsiperheiden suosimaa asuntoaluetta. Ja tietenkin lopuksi Pyhäjärveen? Greenpeace ahoi!
Saavuin Ylöjärvelle ja vastatuuli alkoi taas kääntyessäni kohti Hämeenkyröä. Kirsi soitti ja sain sanallisen oikoluennan viestistä. Poikkesin vielä Vaasantien Shellillä täyttämässä vesipullot. Shellillä on nykyisin tankkauspalvelu mutta poika oli varattu - naisautoilijan hellässä huomassa eli jouduin täyttämään pullot itse.
Metsäkylässä tuttu koiranulkoiluttaja tervehti (morjesti) toistamiseen ja sanoi:
- Ai sinäkin olet jo toista kertaa tänään lenkillä...
- Ei kun tämä on sitä samaa lenkkiä.
- Siis hetkinen, siitähän on jo kuusi tuntia kun nähtiin.
- Niin koiraa ei saa pitää liian kauan sisällä.
- Mutta...
Jotensakin näistä lausunnoista alkaa saamaan tarpeeksi, ajattelin ja painoin menemään.  60 kilometriä täyttyi ajassa 6 tuntia 3 minuuttia ja käännyin kohti Tornivuoren rauhoittavia polkuja.
Kotiin saavuin ajassa 6 tuntia 23 minuuttia, 63 kilometriä juosseena - tyytyväisenä ja pääosin kevyesti rullanneena.


Tällaiset harjoitukset ovat mielestäni ns. kolmen päivän juttuja. Edellisenä päivänä on syytä miettiä tekemisiään niin juoksun kuin muunkin fyysisen elämän suhteen, koska rasitukseen tulee piikki.
Tankkaus ei ole pahasta ennen eikä harjoituksen aikana. Joskus kuulee elvistelyjä hurjan pitkistä harjoituksista ilman energiaa, pelkällä vedellä... Tämä on joskus hyvästäkin mutta harjoituksen ja sen kuuluisan muun elämän kulutus tulisi huomioida. En näe omalla kohdallani mitään hyötyä polttaa jatkuvalla katabolialla kehoa turhaan, varsinkaan kun takana on jo kaksi pitkää ultraa ja kolmas tulossa samana vuonna.
Harjoituksen jälkeen allekirjoittanut otti Gainomaxin palautusjuomaa ja söi hetken levättyään kunnolla sitä kuuluisaa makaroni-kanapaistosta.  Huolehdin myöskin näin jo kylmempänä vuodenaikana jalkojen lämpimyydestä jälkeenpäin (Kirsin kutomat villasukat). Ja muista ns. pienistä asioista.
Tällaisen harjoituksen jälkeen ei lähdetä vaimon eikä lasten kanssa mihinkään säätämään vaan oleillaan kotona rauhassa. Suomen lain harmaa alue : uhkailu, kiristys ja lahjonta tulee ottaa käyttöön, jos perhe ei muuten ymmärrä levon tarvetta.
Näiden keikkojen kovuudesta ollaan montaa mieltä. Näkökantani mukaan harvoin tehtynä ne palvelevat kokonaisuutta ja antavat kullanarvoista tietoa missä harjoituksessa mennään.
Kovuus on mielestäni liioiteltua.  Tähän kun laitetaan kolmenpäivän juoksureppu selkään ja juostaan tunturissa esim. 68 km noin 12 tuntiin, saavutaan autiotuvalle, peseydytään kylmällä vedellä, pilkotaan puut kamiinaan, keitellään makaronit ja syönnin päälle oikaistaan puulaverille piereskelemään (Lapin puhtaita vesiä) tietoisena, että huomenna taas samat kuviot on "kovuus" hieman toisenlaista.
Tässä tarkoitan kovuuden perspektiiviä, joka tuntuu suomalaisesta huippu-urheilustakin aina katoavan välillä. All inclusive resortissa keikutaan missi kainalossa lämpimässä ja aina välillä otetaan aurinkoa urheilukentällä. Sitten on kisat ja karsintarajojakaan ei saavuteta. Syytetään valmennusta ja huonoa rahatilannetta ja ties mitä. Kyse lienee työnteon mentaliteetista.
Omassa harjoituksessani keskivauhti jäi hieman alle kuuteen minuuttiin per kilometri. Sammutin kellon ruokataukojen ajaksi mutta vettä ja neljä geeliä meni vauhdissa.
Omat normaalit harjoitusmaastoni ovat aivan toiselta planeetalta tällaiseen asvaltti ja kävelytielenkkiin verrattuna. On aivan eri asia juosta poluilla kymppi esim. 1.10 kun tiellä kymppi 1.00. Olen vahvasti sitä mieltä, että asvaltti pelkästään juostuna tappaa lihakset niin hermotuksen kuin voimaominaisuuksienkin kannalta. Pururata ei ole polkua kuten ei myöskään hiekkakävelytie. Polulla on kiviä, juuria, kuraa ja hiljaisuutta. Liikenteen kohinassa ja pakokaasussa tarpominen eivät palvele psykofyysistä kokonaisuutta. Toinen tarina sitten on jos kisa johon tähdätään on pelkkää asvalttia. Tällöin on syytä siedättää kinttuja tavallista enemmän kestämään iskuja.
Oman harjoitukseni lopputulema vahvisti tekemisieni oikeansuuntaisuutta. Kunto on vähän liiankin hyvällä mallilla kun Bisletin kisaan on vielä viisi täyttä viikkoa. Kokemani pitkien lenkkien kankeus jaloista on hävinnyt pikku hiljaa. Se oli lähtöisin sieltä 48-tunnin osastosta. Missään tapauksessa en Bisletillä tule lähtemään näin lujaa. Harjoitus pikemminkin lisäsi alun rauhallisuuden suunnitelmaa. Eri asia on sitten maltanko...
Maailmassa kaikki on edelleen yhtä - opetelkaa nauttimaan siitä.