KUNNOLLISET RENKAAT PITÄVÄT JUOKSIJAN HENGISSÄ TIELLÄ

Suosittelen Keski-Suomessa

On syksy. Tienpinta on liukas sateesta ja maahanpudonneista lehdistä. Autoilija palaa kotiin pitkän ja väsyttävän päivän päätteeksi. Ohittaessaan pimeässä juoksijan autoilijalla on vain neljän noin 42 numeron kengänanturan kokoisten alueiden kautta kontakti ajorataan. 
Ovatko Sinun anturasi kunnossa ? Eli jääkö juoksija henkiin ohittaessasi hänet ?  Ethän joudu vesiliirtoon ? Toisinsanoen ovatko autosi renkaat kunnossa ja onko niissä kulutuspintaa riittävästi ? Autoasi saattaa ajaa joku muukin kuin Sinä itse. Rakastatko vaimoasi tai tyttöystävääsi - entä lapsiasi ?
Sekä ammatti- että yksityisautoilijana voin kokemuksen kautta sanoa että renkaissa säästää väärästä päästä. Ei ole lainkaan sama minkälaiset renkaat autoosi hankit tai mistä ne hankit. Itse luotan vain vastuulliseen Autonrengasliittoon kuuluvaan rengasliikkeeseen. Näillä yrityksillä on tietotaito ja kierrätysasiat kunnossa.
Otsikossa totesin että kunnolliset renkaat, kesällä ja talvella, pitävät juoksijan helpommin hengissä tiellä. Tai oikeammin autot pois juoksijan tieltä.

Syyskuun alussa kävin asioimassa ammattiautoni kanssa täällä.

Kädet seläntakana on helppo seistä kun ammattilaiset hoitavat asian.

Vanteet pestään ennen uusien rankaiden asennusta.

Pestyyn alumiinivanteeseen tarttuu liimapaino hyvin ja tasapainotus onnistuu.

Asennustila on siisti ja asianmukainen. Rengascenterin halleihin mahtuvat myös matkailu-autot helposti.

Turvallista matkaa ja pieni lasku - Marko Myllymäki; Pirkkalan Rengaskauppa Oy ja allekirjoittanut.

VIIKKO 39. HARJOITTELU

Lepoviikko - 0 km.

Vierumäen kilpailun jälkeen en ole juossut kuin 10 metriä. Mitään erityistä syytä juoksemattomuuteen ei ole. Palautuminen on 24-tunnin kilpailusta todella hyvässä vauhdissa käynnissä. Viikko on sujunut pieniä lapio- ja rakennushommia tehden ja mökkeillen.
Ai miksikö juoksin 10 metriä ? En kerro. Pidemmänkin juoksun aika tulee. Aikanaan.

"Tulkaa te yksinäisyyteen, autioon paikkaan, ja levähtäkää vähän."  Mark. 6: 30-32

VIERUMÄKI 24-TUNTIA - SOOLO SATEESSA

Soolo tarkoittaa yleisesti jonkun suorituksen tekemistä yksin. (Lähde Wikipedia)

"Ultrajuoksussakin tulosten sijaan tulisi kisoista etsiä ennenkaikkea kokemuksia - ne säilyvät mielessä pitkään. Kauneus (tuloskunto) on sensijaan katoavaista."
(Petteri Vartiaisen sanomaa vapaasti lainaten keskustelustamme kaatosateessa yön pimeydessä.)

Lähdin Vierumäelle juoksemaan lähinnä testatakseni itseäni. Suuri yllätys olikin että noinkin vähäisellä kilometrimäärällä sijoituin kolmanneksi. Ennätykseni on hieman yli 177 km 24-tunnissa joten nyt juoksemani reilu 143 km saattaisi olla pettymyskin jos asiaa tarkasteltaisiin vain numeroilla.
Unkarin 6-päivän juoksun jälkeen en ole mitenkään pystynyt tekemään riittävää ja etenkään riittävän laadukasta harjoitusta 24-tunnin juoksua varten. Tämä ei tarkoita että jokin "palautuminen" olisi Unkarista vielä kesken. Yleensäkään en enää edes muista miltä tuntuu olla "palautunut täysin". 
Jos ultrajuoksussa haluaa tuloksia on harjoiteltava paljon ja joskus levättävä myös. Kuitenkaan yli 200 km tulosta ei Suomessa ole tehnyt kuin 40 miestä ja 7 naista eli millään sunnuntailenkkeilyllä omaa 177 km tulosta ei paranneta.
Kilpailun aikana huomasin yllätyksekseni, että puristusta olisi ollut mutta ei ollut mitä puristaa. Tarkoitan että henkisesti varsin kuluttavan 6-päivän juoksun jälkeen olisin kyennyt taistelemaan jos jaloissa olisi ollut potkua tarpeeksi. Nyt kuitenkin tiesin jo kuuden tunnin kohdalla tulevan yön olevan pitkän ja tulevan päivän vielä pidemmän - juoksuhan starttasi illalla kello 18.00.
Vettä siis satoi. Paljon. Polveileva reitti piti sisällään kaksi alikulkutunnelia ja muutaman mäen joista kaksi oli tyypillisiä hiihtoreitille tehtyjä keinotekoisia melko jyrkkiä kinkamia. Sateella kaikki tulvi ja jalat kastuivat ja luonnollisesti kangistuivat. Maksoin kovaa hintaa osittain karkeaa soraa köpötellen aamuun saakka ja sitten kävin suihkussa ja nukuin tunnin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa - ei vaan jaksanut muuten - edes väkisinkään.
Olen kuitenkin tyytyväinen että olin mukana loppuun asti. Tapanani ei ole luovuttaa ellei vamma uhkaa. Nyt ei uhannut. Juoksun jälkeen olin varsin väsynyt ja illalla hämmästyttävän kipeä lähinnä polvensyrjien jänteistä. Myöskin yleisvointi vaihteli lämmönnousun ja kylmähorkan välillä. Sain kuitenkin hyvin nukuttua ja sunnuntaina taas olin hämmästyttävän hyvin toipunut. Kävimme kirsin kanssa katsomassa ystäväni Rainen keskimmäisen pojan, Juran, salibandypelin - hauska sattuma ; he olivat samaan aikaan Vierumäellä.
Kaikenkaikkiaan kilpailusta jäi hyvä maku. Oli hienoa tavata taas ystäviä ja juosta heidän kanssaan. Vaikka kisan pitkä 3,77 km reitti hieman haittasi tapaamista kierroksilla niin lopputulema tunnelman osalta on silti positiivinen. 
Smeds voitti hienolla tuloksella, jonka arvoa nostaa olosuhteet. Kukkola käveli 120 km - koittakaapa pystyttekö samaan sateessa ja mäkisessä maastossa ? Jäin harmittelemaan Vähäahon loukkaantumista - hyvän ystävän ja erittäin lahjakkaan juoksijan soisi jo onnistuvan pidemmilläkin matkoilla.
Saamani palautteen johdosta tiedän että kirjoituksiani lukee moni kokemattomampikin juoksija. He kamppailevat usein harjoitusmäärien ja harjoitustapojen kanssa tietämättöminä mitä tehdä eli mikä on liikaa ja mikä ei. Seuraava kappale on heille.
Ultrajuoksu vaatii harjoitusta. Vierumäellä juostiin 70 - 80 km viikkomäärillä yhtäpaljon kuin minun viikkomäärilläni. Kehotan kaikkia harjoittelemaan tasaiseti nousevaa kilometrimäärää kohti ultraa. Sitten pari viikkoa kevyemmin ja menoksi. Rohkeutta ! Tulkaa mukaan. Yrittäkää. Käveleminen ei ole häpeällistä - kotiinjääminen sensijaan on. Suomessa on myös syksyisin hyviä tapahtumia joissa ensiaskeleet voi ottaa. Vaikkapa Wihan kilometrit Tampereella on tasaisella nopealla reitillä ja hyvällä hinta/laatusuhteella tällainen tapahtuma. Blogini linkeistä pääsee juoksufoorumille, josta tietoa on saatavilla riittämiin.
Kilpailukausi on kohdaltani nyt ohi. Olo on tyhjä ja surkea vaikka onnistumisia tuli sylin täydeltä ainakin Unkarissa. Ultrien jälkeen kehon tasapainot vaihtelevat hormonaalisten heittojen myötä euforiasta täyteen synkkyyteen. Juuri nyt en ole hyvää seuraa enkä hyvä ihminenkään kaikilta osin. Valitan.
Pakkasten myötä käynnistyy uusi kausi ja uudet kujeet. Pikkuhiljaa löytyvät oikeat polut oikeine ajatuksineen. Elämä voittaa. Juoksu päivästä päivään voittaa. Positiivisuus voittaa. Valo voittaa. Aina lopulta.

Vierumäen tulokset

Parannusehdotuksia Vierumäen kilpailun järjestäjille :

-Numeroliivi on suuri riesa vaatteita vaihtaessa - vettymättömän lapun saa vyötärölle joustavaan nauhaan.
-Kilometrin tasaisemmalle kierrokselle saisitte enemmän juoksijoita (ultrajuoksijoita). Tunnelma olisi parempi kun sekä kilpailijat että yleisö näkisivät toisensa useimmin. Vielä parempi on jos reitti on rakennettu niin että osittain näkee vastaanjuoksevatkin. Tunnelma paranee, huolto helpottuu ja ensiavun hallinta paranee.
-Reitille pitäisi hakea virallinen kansainvälinen status. 24-tunnin juokseminen ei onnistu ihan joka päivä eikä ihan jokaiselta eli virallinen jälki historiassa kiehtoo monia.
-Juostusta matkasta on mitattava aina jokainen metri. Ei vain täydet kierrokset tai kilometrit. 
-2000-luvun huoltopöytään 80 eurolla on saatava muutakin kuin suolakurkkuja ja pähkinöitä - vaikka chip-mittaus maksaakin, tiedän.
-Kisassa tulisi tarjota myös puolimaratonia ja maratonia. Jos ei tarjota kukaan ei tule - eikä tule seuraavanakaan vuonna...

Kiitokset Vierumäen kilpailun järjestäjille :

-Reipas ja hyväntuulinen kilpailijoiden vastaanotto.
-Hyvä asenne - jos joku ei tietänyt jotain se otettiin selville.
-Hyvä yritys lapioida vettä syrjään golfkentän takaa. (Unkarissa harjattiin ja lapioitiin 6-päivää taukoamatta tarvittaessa)
-Toiseen tunneliin toimitettiin pyynnöstäni siirtolavoja - uiminen väheni...
-Lahjakortti Vierumäelle (kolmas palkinto 10 euroa) oli mukava yllätys. Kirsi (huoltajani) sai sillä hyvän lounaan sunnuntaina Kaskela-salissa.
-Joustavuus ja mahdollisuus matkailuauton ajamiseen lähelle reittiä huoltotukikohdaksi - tämä vanhempi teuras kun ei ihan suolakurkulla ja pähkinöillä enää etene vaikka tarjosittekin myös voileipiä.

Omaa huoltoa kisan loppupuolelta; pöytä tyhjenee.

Oman huoltoni sisältöä esimerkiksi :

-Maxim hypotoninen urheilujuoma
-Hiilihapot poistettuna Olvi kevytolo vissyä ja colaa lähinnä loppua varten
-Omenatuoremehua ja mad croc-energiajuoma (ei käytetty)
-Riisimaitoa
-Mustikkakeittoa
-Kahvia, hunajaa, laktoositon maito ja sokeria
-Maxim-, Gutzy- ja Powerbar-geelejä
-Gainomax palautusjuomaa
-Suolatabletteja
-Voileipiä joiden päällä sulatejuustoa ja kurkkua
-Omenapiirakkaa
-Pastaa ja ketsuppia
-Viiliä ja kreikkalaista jugurttia myslillä ja hillolla
-Hedekmäcoktail sokeriliemessä
-Proteiinirahkaa ja proteiinijuomaa (erittäin vähän mutta kuitenkin)

Särkylääkkeitä en käytä mielelläni mutta jos pakko on niin vain disperiniä. Buranat ja muut käyvät munuaisiin ja pumppuun. Nyt en ottanut mitään. Vatsavaivoihin on Osmosal ja Imodium, nyt ei tarvittu. Jalat pysyvät monsuunissa ehjänä Frantsilan 11-yrtin salvalla. (Tero Töyrylän jo muinoin löytämä aine kotikonnuiltani.)

Yön ainoa valopilkku - aika vähenee.

Onni, Onnin huoltaja, Raine ja minä kesken kisan.

Loppuu kohta.

Valtaisa yleisömeri velloo ultraajan ympärillä...

KLIKKAAMALLA JOTAKIN KUVISTA SAAT NE JONOON ISOMPINA KATSELTAVAKSESI.

VIIKKO 38.

Ma-Lepo
Ti- 10 km tiellä tasaista - 1.00.
Ke-Lepo
To-melkein 6 km - 33 min.
Pe-18.00 - La 18.00 Vierumäki 24 tuntia Soolo - 143,298 km (3. sija)
Su-Lepo
yhteensä 159 km ja periaatteessa 25 tuntia 33 minuuttia. (todellinen 22 tuntia 33 minuuttia)

ERINÄISIÄ KUSETUKSIA

Jos tapaat kreetalaisen sattumalta ja kysyt mistä hän on kotoisin niin hän kertoo olevansa kotoisin Kreetalta siitä ja siitä kylästä. Jos hän on hyvällä tuulella tai viitsii niin hän kertoo myös olevansa kotoisin  Kreikasta. Hän on siis ylpeä Kreetasta - kotisaarestaan.
Suomalaisten keskustelujen perusteella kuulemma Kreikkalaiset kusettivat valtiotaan. Ja Suomessa taas valtio kusettaa suomalaisia. Asian mielenkiintoiseksi tekee että suomalaiset poliitikot aikuisten oikeasti uskovat että kansa ei kusetusta huomaa. Kreikasta kukaan ei voi olla varma.
Niin tai näin, silti useimpien on ollut vaikea ymmärtää Kreikan tukemista yhteisistä rahoistamme. Näkökulman pitäisi muuttua kun keskustelee kreetalaisten (kreikkalaisten) kanssa tai katselee saarella tarkasti ympärilleen. Tämä taas vaatii matkustamista tai sitten on tyydyttävä junnaamaan kotimaassa omissa suppeissa näkökulmissaan.
Kolmen lapsen isä, entinen kaksi ihmistä työllistänyt yrittäjä ja 3000 euroa kuussa ansainnut kreetalainen Jorgos ajaa nyt taksia. Tulot 500 euroa kuussa. Hänen on käytettävä kirkon ruokapankkia pitääkseen lapsensa hengissä. Palkastaan hän maksaa myös valtion keskiluokalle langettamat uudet verot ja maksut. Onhan talous saatava kuntoon. Siis Kreikan talous. Niin, taksilla ajaminenhan on todella halpaa Kreetalla.
Köyhiltä ei voi ottaa koska ei ole mitään otettavaa. Rikkailta ei mitään saa koska rahat tai omaisuus on suojattu ulkomaiseen omistukseen tai omituisten laivanvarustajia tai muuten isorikkaita suosivien lakien taakse. Säästöt on käytetty jo viime vuonna. Silti turistille hymyillään pitkän päivän ohessa.
Päivällä on yli kolmekymmentä lämmintä ja viimeksi satoi neljä kuukautta sitten. Pohjavesi loppuu jos on vielä toinen vähäsateinen talvi. Roskisten kannet ovat auki ja niistä kerätty kaikki mahdollinen hyödyke pois. Turistien määrä on kääntynyt hitaaseen nousuun. Usko tulevaisuuteen. On vaan yritettävä. Ja säästettävä. Mutta mistä?
Kun juoksee Kreetan Rethymnonissa ja ympäristössä niin näkee keskeneräisiä taloja joiden rakentaminen on pysähtynyt. Katujen varsilla on autoja renkaat tyhjänä ja paksun pölyn peitossa. Ei ole varaa ajaa, bensan keskihinta on yli 1,80 euroa litra. Vuorilla juostessaan näkee maaseudun tilan. Kuokalla ja käsin. Traktorit ovat 60 vuotta vanhoja. Oliivit on silti saatu purkkiin ja suomalaisillekin pizzan päälle levitettäviksi.
Laihat ketjuin sidotut koirat haukkuvat samassa tahdissa kun juoksija kiipeää serpentiiniä ylös. Aaseja narulla paaluun kytkettynä. Vuohia ja lampaita kaluamassa kuivaa ruohoa pölyn seasta. Kanoja aitahökötysten takana kuopimassa. Vastaan tulee mopolla mies, kyydissä sementtisäkki. Alamäessä vapalla moottori ei käy, jarrut kitisevät mutkissa.
Jos ei jää kaoottisen liikenteen alle eikä erehdy juoksemaan surkean asvaltin monttuihin harvojen ehjien katuvalojen valaistessa paluumatkaa voi selvitä hengissä illalliselle tavernaan. Syöminen ja juominen on halpaa ja palvelu ystävällistä. Sensijaan kaupassa kaikki muu, paitsi hedelmät ja kasvikset, maksavatkin sitten saman kuin suomessa ja osittain enemmänkin.
Ymmärtämättä vieläkään menivätkö Kreikan tukipaketin rahat paikallisten ihmisten hädän auttamiseen vai pörssikusetusten ylläpitoon totean tarjoilijalle tavernassa varsin karusti että- Ofcourse we are ready, we are from Finland. Jees, tiedämme tunteen. Voi tapahtua meilläkin. Ja jätämme juomarahaa. Riittävästi. Arvostan suunnattomasti ihmisten aitoutta. Ja sitä nimenomaan Kreetalaiset ovat. Aitoja ja lämminsydämisiä ihmisiä. Siinä ei voi kusettaa - sen vaan vaistoaa ja tuntee.
Voinkin suoraan tähän perään todeta että Kreetalta Vierumäen 24-tunnin juoksuun on pitkä matka. Kaltaiseni vanhempi teuras ei tarvitse aasinsiltoja mutta ehkä hieman porkkanaa kiertämään lähtemiseen. Aitouden kokemuksen etsintä lyhentää matkaa piirun verran. Uteliaisuus omiin rajoihin Unkarin 6-päivän juoksun jäljiltä on herännyt.
Tulossa on mielenkiintoinen tapahtuma ja myös kilpailu. On siis päivä aikaa juosta. Perjantai illasta lauantai iltaan. Jos joku tekee ennätyksensä ei ole merkitystä onko reitti saanut jonkin virallisen bronz labelin tai muita sertifikaatteja. Tuossa kisassa joku on paras ja jokainen juostu metri on jokaisen juoksijan oma.
Vierumäelle on tulossa joukko ultraajia joilla osalla on hampaankolossa 24-tunnin ja 200 km suhde. Mukaan tulee ilahduttavasti myös noviiseja jotka menettävät neitsyytensä rakkaaseen lajiimme kivuttomasti - näin uskon. Mukaan tullee myös jokunen hyvinvalmistautunut atleetti kovin tavottein ja ehkäpä filosofisiakin matkantekijöitä nähtäneen maailmaa parantamassa - samalla juosten, kylläkin. Paikalle tulleet uskalsivat lähteä. Sekin on jo jotakin.
Kysymyksessä on siis jälleen kerran pidätyskilpailu. Pisimmälle pidättänyt voittaa. Nimittäin kuka juoksee jalat altaan jo ensimmäisen kuuden tunnin aikana - siinäpä kysymys. Toisaalta ei kannata liikaa pidätellä ettei tule housuihin. Se lämmittää vain hetken ja sitten on ikävää.
Suomen urheiluliitto ei ole tähänkään mennessä noteerannut todella kansainvälisiä ja kovan tason ultraurheilijoiden tekemiä tuloksia. Tästä mainiona esimerkkinä Jari Tompon ennätykset. On siis aivan sama miten ultraurheilija kisansa valitsee - hiljaista on tunnustusrintamalla. Siksipä Vierumäen kaltaiselle tapahtumalle on tilaus. Kisoja ei koskaan ole liikaa ja on kisajärjestäjien ongelma jos kisoihin ei riitä porukkaa. Mollaamalla toisiaan järjestäjät eivät ainakaan paranna asemiaan kilpailijoiden rekrytoimisessa. Huonosti järjestettyihin ja hinta/laatusuhteeltaan heikkoihin tapahtumiin ei riitä kiinnostusta pitkällä tähtäimellä. Sensijaan on tapahtumia joihin jonotetaan. Nimenomaan esimerkiksi ultradebyytti on helpompi tehdä hieman pienimuotoisemmassa tapahtumassa ja jopa kehäkolmosen ulkopuolellakin.
Suomalainen ultrayhteisö tekee kuitenkin härkäpäisesti ja ylpeydellä töitä vuodesta toiseen pienen lajimme eteen. Ehkäpä joskus joku jossain liitossa herää. Kunhan talous ensin saadaan kuntoon. Maan talous. Rahahan tässä elämässä ja urheilussa ratkaisee - eikö niin ?
Ultrajuoksussa on oikeastaan kysymys itsensä kusettamisesta. Kyvystä työntää mieli hiljaiseksi voimien uupuessa ja uskotella että kyllä vielä menee. Parhaiten itseään kusettanut pääsee pisimmälle. En lainkaan usko että juoksemalla 24-tuntia geeliä syöden ja vettä juoden tulee paremmaksi ihmiseksi. Sensijaan ultrajuoksu avaa tilan ja ajan miettiä keinoja tuon päämäärän saavuttamiseksi. Erilaiset ajatukset ovat kuitenkin rikkaus ja juostessa erinäiset kusetukset osittain menettävät merkityksensä.

Vierumäen 24h juoksun seurannan löytänet täältä klikkaamalla 2013 avautunee kisaluettelo johon kisa ilmestynee.

VIIKOT 36. JA 37. Keventelyä...

Ma- Lepo
Ti- 10 km - 1.07. Poluilla.
Ke- 10 km - 1.04. Tiellä tasaista.
To- Lepo, lento Kreetalle.
Pe- 14 km - 1.34. Rethymnon Kreeta, rannasta vuorille edestakaisin.
La- 18 km - 2.00. Kaupungista ylös sotamuseolle; 2045 metrisen vuoren alkutaivalta.
Su- 9 km -58 min. Helppoa turistihölkkää kaupungilla ja rannalla.
yhteensä 61 km -  6 tuntia ja 43 minuuttia

Ma- Lepo
Ti- 16 km - 1.53. Ympyrälenkki rannasta vuorille. Melko jyrkkää nousua aluksi.
Ke- 8 km - 56 min. Turistihölkkää tasaisella.
To- Lepo, lento Suomeen
Pe- 17 km - 1.44. Kotona kohisevat polut.
La- 20 km - 2.02. Tasaisella maantiereitillä, puudutusta.
Su- Lepo
yhteensä 61 km - 6 tuntia ja 35 min.

TOISENLAISIA MATKAKUVIA KREETALTA - MISTÄ OLIKAAN KYSYMYS ?
                          Klikkaamalla kuvaa ne aukevat jonoon katsottaviksi, 
                  joidenkin kuvien alla on linkki helpottamaan vastausten etsintää...

archelon.gr

Polku

KUKA OLEN ?

Silloin tällöin on hyvä yrittää vastata itselleen kysymykseen : "Kuka olen ?"  
Kaikki alkaa rohkeudesta esittää kysymys itselleen. Saattaahan olla että vastaukset eivät miellytä. 
Itse koen että en koskaan saa tyhjentävää vastausta ja se on hyvä. On siis tulevaisuutta. 
Jaan nyt kanssanne vastaukseni itselleni syyskuun 1. 2013.

Täytän ensivuonna 50 vuotta. Syntymäpäivänäni toukokuussa olen toivoakseni matkalla juosten. Olen blogissani antanut pieniä vihjeitä mitä vuosi 2014 tuo minulle tullessaan mutta vieläkään en voi julkaista tulevaa matkaani koska järjestelyt ovat kesken. Varmaa on, että jos Jumala suo ja olen terve lähden 12.5.2014 juosten liikeelle. Mistä ja mihin ja etenkin miksi selviää aikanaan. Olen siis ultrajuoksija jolla on projekti. 
Blogin kirjoittaminen on avartavaa siksi että voi jälkeenpäin lukea itsekin mitä on ajatellut. Eli voi tarkistaa onko oma mielikuva itsestä tiettyjen asioiden suhteen oikea. Tai väärä. Myös lukijoiden kommentit ja yksityiset sähköpostiviestit kertovat vastauksia kysymyksiini. Olen siis etuoikeutettu mutta maksan siitä hieman hintaa.
Hintana on tietyntyyppinen yksityisyyden menetys. Tavatessani uuden ihmisen, joka on lukenut blogiani, tietää hän minusta huomattavasti enemmän kuin minä hänestä. Tämä toteutuu vain jos olen kirjoittanut avoimesti ja rehellisesti. Olen avoin ja rehellinen. Mielestäni tämä on ainoa oikea tapa kehittyä ihmisenä. Olen siis jo ennen kirjoittamistani valmistautunut maksamaan hintaa yksityisyyden menetyksestä - tiettyyn rajaan asti.
Tietyillä erittäin urheilullisilla ja ennätyksiin tähtäävillä tahoilla minua pidetään elämysjuoksijana. Tahojen mukaan haen kisoista vain kokemuksia. Jumalan mainitseminen näissä yhteyksissä tuomitaan ja samalla minut lokeroidaan tiettyyn kategoriaan. Tämä ei kuitenkaan muuta juoksemiani tuloksia. Moni on juossut huomattavasti vähemmän ja onneksi myös enemmän.
Minut paremmin tuntevat tietävät että olen täysin säälimätön itseäni kohtaan tietyissä harjoituksissani. He tietävät että varmasti juoksen jokaisessa kilpailussani kaiken ulos itsestäni. Yritän varmasti aina maksimin tilanteen huomioiden. Pelkkää elämysmatkailua juoksuni siis suinkaan ei ole. 
Kaksikymmentä vuotta sitten sairastettu syöpätauti on hidastanut tuloksien tekemistä mutta siihen en koskaan ole vedonnut. Se on osa elämääni kuten juoksukin. Olen siis elämäntapajuoksija. Tätä nimitystä voin käyttää koska olen juossut kohta 60.000 muistiinmerkittyä kilometriä viimeisen 20 vuoden aikana. Mielestäni elämäntapajuoksijaksi ei voi kutsua itseään muutaman vuoden ja muutaman tuhannen kilometrin juossut. Vaaditaan uhrautumista juoksulle. 
Elämäntapajuoksijaksi ei harjoitella vaan kasvetaan vuosien myötä. Tämä osaltaan selittää kiinnostukseni hiipumisen pelkkiin tuloksiin ja ennätyksiin. Mielestäni on sisältököyhää yrittää vuodesta toiseen parantaa jotakin luvulla määriteltyä rajaa samalla itse vanheten siinä sivussa. On oltava muutakin joka kantaa vuosien yli mutta tuloshakuisuus on osa minua edelleenkin.
Omalla kohdallani juoksu elämäntapana merkitsee tapaa liikkua, etenkin luonnossa. Juoksu antaa mahdollisuuden olla yhtä ympäröivän luonnon kanssa. Ultrajuoksu antaa mahdollisuuden mitata itseään suhteessa ympäröivään. Loputtomasti.
Mitä pidemmälle juostaan sitä vähemmän olennaisia asioita pysyy kyydissä. Riippumatta vaikka nukuttaisiin välillä ja jatkettaisiin taas seuraavana päivänä. Karsimisen tuloksena olennainen elämästä jää esille. Ilman juoksua karsintaa ei voi tehdä. Tämä pätee valitettavasti myös ihmisiin. Voittajat ovat lopulta yksinäisiä mutta osaavat vastata kysymykseen oliko kaikki sen arvoista. Juokseminen on siis vieläkin minulle pyrkimystä täydelliseen yksinäisyyteen. Ero aiempaan tulee siitä että en halua jäädä yksin. Hetki siis riittää. Tuo hetki voi olla jopa kuusi päivää - tulevaisuudessa vieläkin enemmän. Pyrin siis pitkälle.
Vanhetessani osa mustavalkoisuudestani on onneksi kadonnut. Silti yksin ylämäessä itselleni ei ole edelleenkään muuta vaihtoehtoa kuin ylöspäin. Luovuttaminen ei tule kysymykseen. Kokemuksia saa ja kovemman kärsimyksen kautta ne entisestään syvenevät. Kaikelle on kuitenkin aikansa eli jatkuvaa piinaa on hyödytöntä itselleen asettaa. Joskus saa sen mistä luopuu. Harjoittelussa levon ja rasituksen suhteen määrittämisessä näin vanhemmiten olen siis läksyni oppinut. Osittain. Siksi edelleen motivoidun kokeilemaan uuttakin - erehtymisen uhallakin.
Pelkkä projekti tulevaisuuden haaveena ei riitä elämänsisällöksi. Olen jo vuosia sitten löytänyt elämälleni sisällön. Tämän blogin historiaa tutkien saa varsin hyvän kuvan siitä mistä kaikesta tuo sisältö muodostuu. Osittain sisältö muodostuu teistä, arvon lukijat. Olen siitä kiitollinen. Yhdessä maailma saattaa muuttua piirun verran paremmaksi. 
Loppujen lopuksi tekemisillämme tällä pallolla on varsin vähän merkitystä. Vain henkisellä jalanjäljellä on. Uskon vakaasti että hyvä ajatus jää elämään läpi sukupolvien. Ja luo uuden hyvän ajatuksen yhä uusien ihmisten keskuuteen. 
Jalanjälkien välissä on askel. Se on minun tapauksessani juoksuaskel. Illuusio hetkestä ilmassa yksin. Se antaa lopullisen vastauksen. Ehkä myös teille.

VIIKKO 35. HARJOITTELU

Ma- 9 km 58 min. Kotitiellä ja poluilla.
Ti- Lepo; hiekan lapiointia kärrystä kotitielle.
Ke- 16 km - 1.45. Kohisevat polut.
To- 10 km - 56 min. Osittain poluilla, yritys reippaampaan.
Pe- 19 km - 2.03. Kivituhkaista ulkoilureittiä ja hiekkatietä.
La- 7 km - 45 min. Kevyt ravistelu, erittäin väsynyt. Päivällä lapiohommia pari tuntia.
Su- illalla 19 km - 2.00 tiellä ja vaativalla polulla + 1 km barefoottia Merreleillä - 7 min.

yhteensä 81 km - 7 tuntia ja 34 minuuttia

ELOKUUN 2013 SUMMAUS

juoksua yhteensä 422 km -  49 tuntia ja 37 minuuttia

Unkarin kuuden päivän juoksun jälkeen olen juossut 1103 kilometriä. Heinä- ja elokuun harjoitteluun olen enemmän kuin tyytyväinen. Varsinkin kun olen juossut "sisäistä" ääntäni vastaan sekä määrän että tehon ylittäessä mukavuusrajan viikottain.
Menneellä viikolla juoksussa oli pilkahduksia paremmasta. Varsinkin voima-arvot ovat parantuneet ja juoksuni "vauhdit" omasta näkökulmastani ovat nousseet hiukan. Edelleen vaivaa palautumattomuus silloin tällöin yli normaalien rajojen mutta niitähän ei ultrajuoksussa lasketa - eihän ?
Nimeni löytyy Vierumäen 24-tunnin juoksun starttilistalta. Juoksu toteutuessaan on kuudes 24-tunnin kilpailuni. Ennen Unkaria en ajatellut osallistua tänä vuonna enää ollenkaan mihinkään kilpailuun mutta uteliaisuus voitti.
On hyvä tilaisuus testata kehon toimintaa 6-päivän juoksun pitkäaikaisvaikutuksia silmälläpitäen.
Ennätykseni 24-tunnin juoksussa on 177 km eli siitä lähdetään parantamaan pikkuisen. Ainakin yritetään.
Olossa on kuitenkin lievää samankaltaisuutta vuoden 2011 48-tunnin juoksun jälkeiseen Bisletin 24-tunnin juoksua edeltäviin tunnelmiin. Silloin ennätys Bisletillä parani mutta eväät huipputulokseen oli syöty jo etukäteen. Tämä ilmeni lievänä ylikuntona.
Vierumäen starttiin on kolme viikkoa. Nyt ei voi enää kuin aloittaa kevennys mittapuuni mukaan vähäisistä mutta itseä tyydyttävistä harjoitusmääristä. Enempään en nyt yksinkertaisesti pystynyt enkä myöskään uskaltanut vammojen pelossa. Pieniä kolotuksia on siellä täällä mutta niistä selvittäneen seuraavan kolmen viikon kevennyksen aikana.

VIDEO KÄSIVARRESTA

Ohessa video, jonka kuvasin lippalakin lippaan kiinnitetyllä kameralla Käsivarren harjoitusjakson aikana. Vajaa kymmenminuuttinen kuvaa erästä helpohkoa nousua lenkilläni. Katsoja saa perspektiiviä nousuun koska olen kuvannut muutamaan kertaan myös taakseni jäänyttä rinnettä. Pahoittelen että kamerakulma on hieman liian alas mutta näin tulee maaston pohja hyvin esiin. Puheet harjoitteluni vauhtien keveydestä saavat ehkä uutta näkökulmaa eikä jääne epäselväksi mistä potkun jalkoihini hankin...

Tulevaisuudessa, ehkäpä 2015 syksyllä voisin olla kiinnostunut järjestämään harjoitusleirin halukkaille Kilpisjärvellä. Leiri palvelee mainiosti esimerkiksi Vaarojen Ultraan valmistautumista. Oheisen videon maasto on tyypillistä avotunturijuoksun alustaa. Laita sähköpostia jos kiinnostuit.

SEURAAVA BLOGIPÄIVITYS TULEE VIIKON 37. LOPUSSA. 
SIIHEN ASTI MENKÄÄHÄN TERVEENÄ !

PYHIINVAELLUS

Vaikka juokset kuinka korkealle tahansa tulet kuitenkin aina sieltä alas takaisin.

Luotuna olentona ihminen on saanut alunperin sisäisen järjestyksen Luojaltaan. Monintavoin tuo järjestys kuitenkin rapautuu elämän aikana. Uraudutaan jokapäiväisiin rutiineihin ja koetaan olevamme kahlittuja. Kaipuu tasapainoiseen elämään jää muistiimme ja alamme tavoitella kadottamaamme tasapainoa ja sisäistä järjestystä.
Liikkeelle lähteminen panee asiat uuteen järjestykseen ja pyhiinvaelluksessa tuo järjestys tulee Jumalalta. Pyhiinvaellus on vanha perinne mutta tänäpäivänäkin hektisen ja sirpaleisen arjen vastapainoksi voimme lähteä liikkeelle etsimään jotain uutta ja jopa elämäämme pysyvästi muuttavaa. Kysymys on uskalluksesta lähteä. Antautua liikkeen vietäväksi ja kuunnella onko Jumalalla meille mitään sanottavaa.
Nykyinen turismi on syntynyt pyhiinvaellusten pohjalta. Miksi siis kieltää Luojan olemassaolo ja epäillä ettei varjelusta matkalla saa. Ei tarvita muuta kuin avoin mieli ja kyky liikkua omin avuin kohti tuntematonta.
Nyt olen kotona. Kolmen viikon pohjoinen ulottuvuus takana. Onnistunut matka itseen ja kaikkiin matkalla tapaamiini tuttuihin ja tuntemattomiin. Läsnä leiriosuudella uusille ajatuksille. Kirsin kanssa huikean luonnon ympäröimänä - läsnä siis läheisimmälleni. Vapauden illuusio ja arjen vapaus. 
Kiitollisena Herralle varjeluksesta. Kämmenet rikki neljästi tunturissa kaatuneena mutta muuten entistä ehompana. Sisäisesti uudelleen järjestettynä mutta samana kuitenkin. Matka jatkuu mieli avoimena juosten. Kuvat kertovat matkastani. Ajatukset jäsentyvät vähitellen teille jaettaviksi. Kuvatekstit ovat esimakua tulevasta.

Kevyt viikko 34.

Ma- Lepo; huonovointisuutta ja lämpöä.
Ti- 13 km - 1.23 Utsoki - Nuorgam tiellä asvaltilla.
Ke- Lepo, kävelyä Kiilopäällä 5 km.
To- 15 km - 1.51 osittain avotunturissa ja Kiilopään reiteillä.
Pe- Lepo, vaellusta Auttikönkäällä ja Korouomassa 20 km.
La- 19 km - 2.04 Onnin kanssa osittain helpossa maastossa.
Su- 12 km  - 1.14, nelostien asvalttia.

yhteensä juoksua 59 km - 6 tuntia ja 32 minuuttia

Sevettijärvi, Balaton tai New York - aurinko on aina sama.

Kuohun jälkeen on aina suvanto.

Ajatus on tärkein, ei ulkokultaisuus.

Edessä aava meri ja takana loputtomat tunturit - juoksija on pysähtynyt hetkeksi. Västre Jacobselv, Norja.

Ikä ei ole este kehittymiselle.

Aidat kaatuvat aina ja portti löytyy etsimällä.

Nousuvesi pyyhkii jäljet näkymättömiin.

Maailma ei ole loputon.

Katso tulevaa, muista menneet ja elä tänään.

Järjestys on annettu. Ekkeroy, Norja.

Kaikkea ei tarvitse ostaa.

Läheisen kanssa koti on kaikkialla. Tenojoki Norja.

Vaatii malttia nousta kehityksen portaita ajatuksella. Kiilopää, Saariselkä

Kaikelle on aikansa.

Kaikkea ei tarvitse suunnitella. Riittää kun lähtee liikkeelle ja näkee. Auttiköngäs, Posio.

Kukaan ei ole murtumaton. Korouoma, Posio.

KLIKKAAMALLA JOTAKIN KUVAA NE AVAUTUVAT ISOMPINA JONOON KATSOTTAVIKSI.

LIIKKUVA TUNTURI

Lukitsen matkailuauton oven. Lämmittelen lonkkia hetken auton lähellä. Kiristän repun hihnat ja otan ensimmäisen askeleen. Tulee pitkä päivä. Olen viivytellyt lähtöä ja kello tulee jo kaksitoista. Sää on selkeytynyt. Sitten vaan.

Juoksen varovasti ensimmäisen kilometrin. Jatkuvaa nousua, pitkospuita, rappusia, kivikkoa ja juuria. Nousen Saanan portaiden alapäähän. Vaistomaisesti katson vasemmalle viistoon yli Mallan. Kilometrinen Bossovarri kiiltää auringossa. Odotuksen tunne kipristelee vatsaa. Tuntematon reitti. Koskematon minulle.

Löysään alamäkeen. Vauhti nousee liikaa. Aika ei ole vielä. Skirhasjoki on miltei kuiva. Poroja. Suuntaan Saanan takaa lähinnä biologien käyttämälle huoltotielle. Reppu on kevyt mutta häiritsee oudokseltaan. Pieni keitin ja pastaa bolognaise. Leivät valmiina. Geeliä ja urheilujuomajauhetta. Vaihtopaita ja takki. Hanskat. Näin elokuussa mennään vähällä.

Jalka luistaa. Korjaan automaattisesti kädellä tasapainoa. Pysy nyt poika pystyssä. Poika. Vanha teuras. Elastisuus vähenee vuosi vuodelta. Mukana on paineside ja elastinen side. Koskaan ei vielä ole tarvittu mutta kuka tietää. On mentävä maltilla. Tunturia kunnioittaen. Kivikossa ei saa herpaantua.

Tulen asvaltille ja pysähdyn hetken juostuani museosillan koskelle ottamaan vettä kahteen pieneen pulloon. Auto hiljentää kohdallani. Katsotaan pitkään. Heilautan kättä ja jatkan juoksua. Siilasjärvi jää vasemmalle. Kulkee ihmeellisen hyvin. Takana on 140 km viikko eikä eilinenkään 21 kilometrinen paina paljon. Naurahdan itselleni. Turpaan tulee varmasti tänään. Olen jo kotona katsellut karttaa ja jättänyt käyrät laskematta.

Menen Norjan rajasta yli ja Galggojärvi on oikealla alhaalla. Pois asvaltilta. 9 km takana. Katson Turslagetin punaiseksi maalaamaa kiveä. Nyt se sitten alkaa. Jo viime vuonna kävin maistelemassa tätä alkua. Upealta näyttää. Skaidi polveilee ja lataan menemään. Silmät nousevat väkisinkin välillä ylös katsomaan tulevaa. Bossovarri kasvaa silmieni edessä.

Tulen harjanteen takaa ja totean samanaikaisesti kaksi asiaa. Kahluupaikka ja kaksi vaeltajaa tauolla. Lennän pystysuoraa rinnettä alas ja rykäisen. Pojat kääntyvät. Vaihdetaan tervehdykset. En pysähdy kuin vasta joella. Otan geelin ja juon jääkylmää vettä. Täytän pullot ja loikin kiveltä kivelle joen yli. Tossut kuivat vielä. Very Good, now we are really cooking... Nyt mennään sitten ylös.

Inov Roclite puree rinteeseen. Kolmekymmentä metriä ja ilmanotto on jo täysillä. Laitan kävelyksi ja kädet reisille vuoristotyyliin. Tähän nöyrtyy kovempikin. Varsinkin kun edessä on kilometrejä ja tuntematonta kivikkoa vielä paljon. Ei ole järkeä polttaa kaikkea ruutia. Otan pari valokuvaa ja juon vettä suoraan purosta.Ylhäällä katson haikeana taakseni. Nousua tuli hieman yli kahden kilometrin matkalla puoli kilometriä. Ei mitään mahdotonta mutta kuitenkin töitä sai tehdä.

Oikealla on Sallorassa tunturi. Melkein 1200 metrinen. Komeaa. Lunta ei ole paitsi laikkuina pohjoisen katveessa. Katson eteenpäin ja hätkähdän. Ruuhilaakso on kokonaan kiveä. Siis tulossa on kipeät jalat. Mittaan katseellani. Puolitoista tuntia ja tupa tulee. Ruokaa. Tulee jos tulee. Ei näy juoksematta. Keskityn alamäkeen. Pysähdyn puoleenväliin ja kaivan kartan. Katson tarkasti horisontista korkeimman huipun jotta minulla on jokin kiintopiste jos eksyn. Punaisia merkkejä on ollut kiitettävästi kivissä. Vaeltajat ovat myös kasanneet kiviä torneiksi joten vaikka polkua ei ole sen voi aavistaa.

Laaksonpohja on haastava. Pieniä teräviä kiviä. Olen noin 850 metriä merenpinnasta. On täysin hiljaista. Mitään elollista ei näy eikä kuulu. Yritän ymmärtää suuntaa. Juoksen ja kävelen vuoroin. Nestettä kuluu. Matkalla on järviä. Edessä näkyy Golddabakti ja sen takana jossain on tupa, Golddahytta. Hämmästelen mennessäni mitä kaikkea mannerjää on saanut aikaan. Maisema on avara ja puuton. Täällä saa perspektiiviä omille tekemisilleen.  Ja tuossa on lihamylly. Siis aivan oikea lihamylly. Ja kaksi vanhaa kamiinaa. Mitähän seuraavaksi. Reitti hukkuu. Siirryn vaistonvaraiseen liikkumiseen. Ähäpäs. Pari sataa metriä ja punainen piste näkyy kivessä taas.

Tulee kaksikymmentä kilometriä täyteen. Teen arviota koska se tupa tulee. Päädyn 22 kilometriin. Rinne edessäni on pystysuora. Alhaalla on koivikkoa. Polku menee jonnekin sen kätköihin. Mitään ei näy. Eipäs! Tuolla on katto. Onnistuinpas. Alamäki on järkyttävä. Ottaa etureisiin. Ruokaa. Vihdoinkin.

Keitän pastaa ulkorakennuksen seinustalla. Golddahyttan molemmat tuvat on lukittu ja minä en ole lunastanut avainta tullista. Enkä avaimella mitään tekisikään. Siistissä kunnossa ovat kaikki rakennukset kuten Turslagetin tuvat aina. Vedenottopaikkakin on katettu talvea varten. Istun ja teen ruualle oikeutta. Juon kaakaota jälkiruoaksi ja syön kaksi dominokeksiä. Tämä on juhlaa.

Kun teen lähtöä tulee kaksi nuorta tyttöä isot rinkat selässään. Tervehdin piruuttani saksaksi ja saan vastauksen norjaksi. Jatkan matkaani virnuillen. Ähäpäs taas. Pieni kiusa on parasta.

Juoksen tasaisen hiljaa ja mieli karkaa jonnekin. Ajatukset eivät sovi tänne. Muistelen edesmennyttä äitiäni. Pohdin taloudellista lamaa ja yrityselämää – maksamattomia laskuja. Katselen järvelle jonka pohjukasta pitäisi kohta näkyä Kolmenvaltakunnan keltainen pyykki. Vatsa täynnä herpaannun ja Inovin kärki imee kiveen kiinni. Tajuan kaatuvani. Nuorena harrastetut itsepuolustuslajit opettivat kaatumaan. Jostain selkäytimestä saan vedettyä käskyn vasemmalle kädelle. Tulen maahan kyljittäin enemmän olkapää edellä. Liike jatkuu ja saan jalat järjestykseen. Nousen ylös ja pudistelen hiekkaa housuista. Ei vammoja. Jatkaessani juoksua tunnen adrenaliinin ja säikähdys tulee myöhässä. Laitan kävelyksi. No niin. Kuinka väsynyt olenkaan.

Tulen poroaidalle. Oikealla Kolmenvaltakunnan pyykillä on nuorisoa. Juoksen aidansivua ylämäkeen. Vielä kymppi niin tämä loppuu. Tulee vastaan kaksi vaeltajaa. Pysäyttävät ja kysyvät mistä tulen. Selitän. Kysyvät treenaanko maratonille. Selitän että en. Kyselevät lisää. Teen ultrajuoksua tunnetuksi. Nuorempi saa tarpeekseen ja jatkaa matkaa. Vanhempaa kiinnostaa kuinka vanha olen. Päädytään lopulta Unkariin ja 545 kilometriin. Kysymykset lakkaavat. Tunnen kuinka kankeus hiipii keskustelun aikana jalkoihin.

-Menkäähän terveenä ja nauttikaa luonnosta.

-Sinä samoin, hyviä juoksuja.

Hyviä juoksuja, niin niin, ajattelen. Ylämäessä kohti Kitsiputousta tajuan olevani todella väsynyt. Ei mene enää. Painaa. Polveileva reitti Mallan sivulla vie mehut. Rytmi sekoaa. Nyt on vaikeaa.

Tulen skaidille. Näen että joku juoksee etäällä minua kohti. Tulee nuori kaveri kevyellä askeleella ja kevyellä repulla vastaan. Tervehditään mutta ei pysähdytä. Juostuani hetken katson taakseni ennen Kitsiputousta edeltävää kivikkoa. Hän on samassa kohdassa missä minä olin kun näin hänet ensikerran. Minäkin olen nyt samassa kohdassa missä hän oli. Nopeutemme on siis sama. Irvistelen eteenpäin. Nyt on jaksettava.

Olen loppulaskussa. Vielä vitonen ja sitten saunaan. Ison ja pienen Mallan välissä tasangolla. Keskityn liikaa maisemaan ja samalla kun kaadun näen edessäni kaksi vaeltajaa kävelemässä alaspäin. Nyt ei toimi refleksit. Menen oikea käsi edellä turpeeseen. Vasen polvi kolahtaa. Nyt tulee verta. Arvioin haavoja. Eipä kummempaa. Pinnat rikki. Varjelus vieläkin.

Pysähdyn lompololle juomaan ja pesen veret pois. Otan geeliä ja katselen taivaalle. Koska tämä kaikki loppuu ja ryhdyn turistiksi. Paistan makkaraa ja valokuvaan. Olen vaan ja nappailen kaljaa. Kalastan. Miksi aina pitää juosta nulkata henkihieverissä tunturissa.

Jatkan mieli mustana taivalta. Pudotan vauhtia. Kolmannen kerran en enää kaadu. On varoitettu. Vanhuus. Elastisuus ja kimmoisuus katoaa väsyneenä. Jumppaan alas Siilaskosken sillalle. Viimeiset askeleet polulla.

Asvaltti ja parkkipaikka. Pari kilometriä vielä retkeilykeskukselle. Kirsi soittaa. Saan tekosyyn kävellä. Vaihdetaan kuulumiset. Ehjänä perille. Joo joo.

Sammutan kellon matkailuauton rappusilla. 38 kilometriä – 6 tuntia 32 minuuttia. Tunturi on puhunut jälleen. Onnun saunaan ja imen matkalla palautusjuomaa. Viren kaatui kerran minä kahdesti. Ei hullumpaa.

Tullessani saunasta alkaa sataa. Sataa kaatamalla. Synkät pilvet katkaisevat tien valolta. Hämärtää. Katson retkeilykeskuksen leirialueelta ylemmältä tasanteelta kohti Mallaa. Nuori juoksija on jo varmasti paluumatkalla. Siellä on nyt hämärää ja kivet liukkaat. Katson vielä synkälle taivaalle. Hiljainen toive. Anna pojan palata terveenä.

Elämä jatkuu. Aina tulee muita meidän jälkeemme mutta tunturi on ja pysyy. Ja koettelee kulkijaa. Joskus se ottaa ja joskus antaa. Joskus se liikkuu juoksijan jalkojen alla. Harva sen on kokenut ja vielä harvempi uskoo kun kerron. Kerroinpa nyt kuitenkin.

Päivästä toiseen yhä kiitollisempana. (Kuvan otti Kirsi)

VIIKKO 33. HARJOITTELU

Ma-38 km - 6.32, Kilpisjärvi - Norja Golddahytta - Kilpisjärvi

Ti-15 km - 1.50, Lullefjellet Norja

Ke-8 km - 1.00. Galggujärvi Norja

To- Lepo

Pe-6 km - 50 min. Etelä-Varanki Norja, osittain kalliokiipeilyä. Ennen lenkkiä kävelyä Kirsin kanssa tunti.

La-15 km - 1.40 Ylös tunturiin edestakaisin, paluusta 3km putkeen 4.20 vauhdilla. Vestre Jacobselv Norja (Annijoki)

Su-10 km - 1.11. Vestre Jacobselv Norja, vuorenrinteellä hiihtoladunpohjaa ja merenrantaa. Ennen lenkkiä kävelyä pari tuntia Kirsin kanssa.

yhteensä 92 km - 13 tuntia ja 3 minuuttia 

Pyhässä metsässä.

Yritys ymmärtää luontoa ja olla sen kanssa yhtä.

Hieno viikko eikä aivan kevyt kuitenkaan. Karavaani kulkee ja makkarakin käy.