PASKASAKKIA

 

Kirjoitan tämän tuulettaakseni ajatuksia, omiani ja teidän. 

    Tiedostan hyvin, että pintapuolisesti lukien tästä vetävät herneet neniin omiin mahdottomuuksiinsa turvonneet telaketjuvasemmistolaiset. Tai juoksukyvyttömät makkaramiehet. Tai he, jotka kyselevät miksi meillä pitää olla kaksi moottorikelkkaa. Voin lohduttaa heti kärkeen kaikkia, että on meillä kaksi polkupyörääkin, lisäksi ainakin neljä kumisaapasta - ja kaikkien hankintojen eteen on töitä tehty, ja tehdään edelleen.

    Toisaalta tästä pintapuolisesti lukien pillastuvat myös läpeensä ahneet, yliliberaalit yrittäjät. Tai entiset kollegani, jotka edelleen vääntävät rattia perseet hiessä, kasvava vatsa rattiin kiinni hinkaten. Tai he, jotka luulevat olevansa korvaamattomia, eivätkä löydä elämälleen työn ulkopuolella merkityksiä. Voin lohduttaa heti kärkeen kaikkia, että hernekeittoa kaivoin eilen purkista. Mausteeksi siihen pilkoin sipulia, lisäsin meiramia ja oreganoa, lopuksi tilkka kermaa. Pannukakun tein itse, oikein kolmella munalla ja vaniljasokerilla - ja halpaa oli.

     Ennen yrittäjäksi ryhtymistäni olin yhdeksän vuotta pätkissä määräaikaisissa työsopimuksissa Tampereen kaupungin koululaitoksen palveluksessa. Kaikkina noina yhdeksänä vuotena olin joka vuosi työttömänä noin kaksi ja puoli kuukautta. Määräaikaisuus vaikutti luonnollisesti eläkekertymääni ja esimerkiksi työterveyspalveluihini. Yritin muiden mukana vaikuttaa työantajaan, esitimme hyviä ideoita miten meidät olisi voinut työllistää ympärivuotisesti. Vierailin säännöllisesti ylimpien esimiesteni luona niin sanotusti hattu kourassa. Lopuksi väsyin ja sanoin itseni irti. Kasvoton, ihmistä ymmärtämätön työnantaja hämmästyi: kuinka sinä nyt noin, yhtäkkiä? Vastasin työantajalle, että minua ei kohdella loputtomiin kuin paskasakkia, mutta muunlaista kohtelua en osaa enää odottaakkaan teiltä, paskasakilta.

    Toimiessani yrittäjänä seitsemäntoista vuotta, yksikään työntekijöistäni ei koskaan ollut lakossa. Pystyimme aina sopimaan asiat keskenämme. Työntekijäni tajusivat: mitä paremmin minä voin, sitä paremmin he voivat. Kaikki viihtyivät. Kaikki tekivät töitä. Yrityskulttuuriini en koskaan tuonut mitään paskapuheita "yhteisestä hyvästä". Kaikkien panos hyödytti kaikkia ilman arvo- tai aatepuheita.

    Tänään Suomessa lakkoillaan. On esitetty, että olisimme palaamassa 60- ja 70- lukujen mielivaltaisiin työnantajakäytäntöihin. Minä menisin vielä syvemmälle, poteroihin, joista noustiin ylös 15. toukokuuta 1918. Eikö olisi jo paskasakin aika toipua?

    Äskettäin Yle uutisoi mainostoimisto Tagomosta, jossa työajalla saa harrastaa liikuntaa tunnin päivässä. Uutisessa mainostoimiston yrittäjä Petri Elovaara kertoo lyhentyneen työajan kautta saavutetun huomattavia tulosparannuksia työtehoon. Samalla poissaolot töistä sairastamisen vuoksi ovat vähentyneet radikaalisti.

    Lähtiessäni Tampereen kaupungilta yhdeksän työvuoden jälkeen, sain vakituisen paikan kuljetusyrityksestä. Tässä yrityksessä minulla oli lupa harrastaa liikuntaa kesken työpäivän. Pääasia oli, että työt tulivat tehdyiksi ja tuotto oli riittävä. Elettiin 1990- luvun loppupuolta. Työskentelin tässä yrityksessä viisi vuotta, kunnes ryhdyin itse yrittäjäksi.

    Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan. Ei auta yhtään, että marssitaaan liput heiluen ja lyödään perseet penkkiin. Ei auta yhtään, että yrittäjä kyykyttää työntekijänsä matalaksi. Ei auta politiikka, ei auta ammattiyhdistys eikä etenkään se, että maan hallitus sekaantuu asiaan, joka sille ei lainkaan kuulu. Auttaa, että oivallettaisiin ihmisyyden peruste: yhdessä sopien.

    Sairainta, mitä olen taipaleeni varrella kuullut, on väite omaan sankaritarinaani uskomisesta. Väitetään, että kun olen antanut kasvot syöpäselviytyjänä periksiantamattomuudelle, olisin tässä vuosien varrella alkanut itse uskoa sankaruuteeni. Tämä on mielestäni huipentuma todellisen paskasakin ajattelusta, täydellisestä ymmärtämättömyydestä.

    Olen loputtomiin kehottanut omiin valintoihin, oman ruudun hoitamiseen itselle parhaalla tavalla.

    Olen loputtomiin kertonut, että syövästä ei koskaan selviä. Mutta sen kanssa voi oppia elämään.

    Olen loputtomiin toistanut, että en ole erityinen, enkä ainakaan sankari. Mutta sillä, miten puhun, elän tai kirjoitan, saattaa olla merkityssä jollekulle, joka pohtii omia valintojaan. Raivaa eteenpäinpääsynsä esteitä. Etsii uusia merkityksiä elämälleen.

    Paskasakissa ei ole sankaruutta. Me olemme kaikki samaa paskasakkia, mutta osa meistä pärjää hieman paremmin. Tämä ei johdu kahdesta moottorikelkasta, neljästä kumisaappaasta tai pienemmästä vatsasta. Tähän ei liity juokseminen tai juoksukyvyttömyys mitenkään.

    Ainoa merkityksellinen asia on, että ymmärtää kaiken muuttuvan jatkuvasti. Tämän seurauksena ymmärtää itsekin muuttuvansa jatkuvasti. Muutos ei synny lakkoilemalla, se tapahtuu joka tapauksessa ihan itsestään. Kyse on ennemminkin siitä kuka jää henkiin. Todistettavasti kukaan ei ole jäänyt, joten miksi kuulua paskasakkiin?

    Pisimmälle pääsee se, joka kykenee sopimaan asiat itsensä kanssa.

VIIKKO 4.

Ma- Lepo

Ti- 8,07 km - 57 min.

Ke- 3,35 km villasukilla, ei kenkiä - 26 min.

To- 8,39 km - 1.00. Tästä kaksi viimeistä kilometriä villasukilla.

Pe- La- Lepo

Su- 6,10 km - 45 min.

Yhteensä 25,9 - 3:09.

 

VIIKKO 5. alkua

Ma- Lepo

Ti- 10,02 km - 1.08.

Ke- 10,16 km - 1.13.

 

TAMMIKUUN SUMMAUS

Yhteensä 189,78 km

 

Hitaasti mutta varmasti? Vaikea sanoa kuntoutuuko jalka enää koskaan todelliseen juoksemiseen. Tällaista pikkunättiä se kestää toistaiseksi, ja hyvä niin.

    Paskasakki kyseli jossain vaiheessa, että jos juoksee omaksi ilokseen, niin miksi pitää kirjaa juoksemistaan kilometreistä tai esittelee kovia määriään. Missähän ne kovat määrät nyt ovat? Varmasti paskasakki salaa iloitsee, että en pysty parempaan. Olen kuitenkin sovussa itseni ja kilometrieni kanssa. Omanarvontuntoni on kohdallaan, miksi en pitäisi kirjaa, tottakai. On mukavaa katsella muitakin tekemiäni kalenterimerkintöjä, on niissä paskasakistakin joskus jotakin.

    Kaikki on hyvin, kolmannen kirjani käsikirjoitus etenee ja tarina kehityy. Ajatella, että siinäkin kerrotaan paskasakista, myös siitä mihin itse kuulun.

Kuntouttavaa venyttelyä ilman kenkiä.

Aivan rajavyöhykkeen tuntumasta.

Alju.

Vettä tuli jälleen tielle, kun suvetti. Vasemmassa yläkulmassa näkyvä keltainen on vasen hanskani.

Äänestyspaikalle on meiltä matkaa vajaa 400 metriä, ihan vittuillessamme mentiin fossiilisella, jolla aurattiin piha numeroleikin jälkeen. Nyt täytyy taas mennä äänestämään, ettei Haavistosta tule Suomen presidenttiä.

      

MITÄ KUULUU?

 

Mennyt ei ole enää todellista. Tulevaisuutta koskevat toiveet ja pelot ovat vain mielikuvia. Nykyhetkeen ei voi tarttua.

    - No mitä sitten kuuluu?

 

    Kysymyksen pitäisi osoittaa kysyjän aitoa välittämistä toisesta ihmisestä. Valitettavasti kysymys on loppuunkulunut, eikä sitä edes kysytä kovin usein nykyisin, koska välittäminen ei ole muodissa.

    Kyetäkseen välittämään toisista on ensin välitettävä itsestään. Itsestä välittämisen opettelemiseen meditaatio tai mietiskely on hyvä alku. Hyvästä alusta voi tulla loppuelämänmittainen matka läsnäoloon ja välittämiseen.

    Itämaisissa kielissä, kuten paalin kielessä tai sanskritin kielessä meditaatioharjoitusta tarkoittava termi on bhãvanã, joka sananmukaisesti suomennettuna tarkoittaa oleuttaminen tai tuleuttaminen. Bhãvanã- sanassa ei ole pohtimisen, miettimisen tai mittaamisen merkitystä, kuten vahvasti on sanoissa mietiskely tai meditaatio.

    Ei siis pohdita, mietitä, eikä etenkään mitata?

    Suomenkielen, kuten muidenkin kielten sanojen taakse pääsee piiloon. Ne, jotka eivät halua pysähtyä välittämään, perustelevat välittämättömyytensä näin. Pysähtyminen välittämään itsestä tarkoittaa omien esiinnousevien ajatusten tarkastelemista ja kyseenalaistamista. Yksinkertaisemmin kuvattuna se tarkoittaa avointa, alottelijan mieltä.

    Avoin mieli sekoitetaan usein pinnallisiin asenteisiin: kaikki uskonnot opettavat samoja asioita ja johtavat yhtäläisesti totuuteen.

 

Maailman pitäisi perustua sopimuksille heikoimpien oikeuksista, mutta todellisuudessa se perustuu sopimuksille vahvimpien oikeuksista. Loppuporukkaa raahataan mukana, jotta vahvemmat voivat pestä omantuntonsa puhtaaksi ja osoittaa: noin sitten käy jos et pelaa samaan maaliin.

    Ihminen pyrkii ratkaisemaan aiheuttamansa ongelmat ja luo samalla uusia ongelmia. Kierre on loputon. Erään Lappilaisen kunnan johtaja kirjoitti uudenvuoden avauksessaan, että ongelman esiinnostaja ei ole voittaja, vaan että ongelman ratkaisija on. Tässä ajatuskulussa on se ongelma, että jos kukaan ei nosta esiin ongelmia, niin kaikki häviävät.

    Voittaminen aiheuttaa aina mielipahaa voitetulle. Kilpailusta luopunut ihminen, joka elää rauhassa sivussa, ei aiheuta mielipahaa kenellekään. Yhteiskunta sensijaan kokee tästä kärsimystä. Se ei vastavirtalaista saanutkaan poltettua loppuun rattaissaan. Näin rauhallisen sivullisen mielipiteet sivuutetaan hyödyttöminä.

Tulevaisuudessa kohtaamme valtavat ongelmat kansainvaellusten seurauksena. Maapallon elinolosuhteiden jatkuvan muuttumisen myötä ihmiset lähtevät etsimään parempia paikkoja löytää elämälleen merkityksiä. Kykymme rakentaa yhteiskunnat uudella tavalla joutuu todelliseen koetukseen.

    Tällä hetkellä Suomessa ovat vallalla aita- ja muuriasenteet. Koska emme kykene yhdessä ratkaisemaan maan sisäistä hyvinvointia, emme myöskään kykene siihen uusien tulijoiden kanssa. On vaikea nähdä, mitä hyvää uudet tulijat tuovat mukanaan. Koemme, että he tulevat valmiiseen, katettuun pöytään.

    Ja niin he tulevatkin, emmekä loppujen lopuksi voi asialle mitään.

    Maailmassa on tiettyjä uskontoja, joiden harjoittajat kokevat jatkuvaa uhkaa muilta. Tämän uhan vuoksi he katsovat olevansa oikeutettuja tekemään anarkistisia tekoja muita vallitsevia yhteiskuntajärjestyksiä vastaan. Uhat ovat keinotekoisesti luotuja illuusioita.

    Maailmanhistoriassa suuret mullistukset ovat useimmiten liittyneet olosuhteiden muutokseen. Kun kaikilla on ollut vaikeaa, on jokin yksittäinen ryhmä ihmisiä päättänyt hyötyä tilaisuudesta. Seurauksena kaivamme esiin muinaisia hautoja, joista löytyvät vainajat on haudattu kasvot alaspäin, ammottava reikä kallossaan.

    Mitään muuta ratkaisua ei ole, kuin oppia välittämään. Ensin itsestä ja sitten muista.

 

MUUTTUMATON

Sammuvat auringot, syttyvät uudet.

Vierivät miljoonat ikuisuudet.

Hiljaa, hiljaa näyttämöt vaihtuu,

näkyvät syttyy ja näkyvät haihtuu.

Ainoa haihdu ei avaruus,

iäti katsova Hiljaisuus.

Tauno Jatkola, Täällä ja tähtien alla, Kesuura 2015

    

- No mutta mitä sinulle sitten kuuluu?

- Ei sitten vaan nyt:

Väsyttää, niinkuin aina kaamoksen jälkeen. Aurinkoa sanan varsinaisessa merkityksessä en ole vielä nähnyt. Mutta en murehdi, sinne se oikeaan yläkulmaan ilmestyy, säteiden kanssa.

    Lisäksi väsyttää vasemman jalan kipuilu. Älkää antako minulle ohjeita. 32 juoksuvuoden ja yli 90.000 kilometrin jälkeen olen suvereenisti oman juoksuni paras asiantuntija, joskus myös aasintuntija.

    En kuulu niihin aaseihin, jotka juoksevat rytmihäiriöistä, kainalosauvoista ja murentavasta kivusta huolimatta väkisin, kunnes eivät enää pysty liikkumaan. Minä olen selvinnyt omasta ultrajuoksustani voittajana jo kauan sitten.

    Voittajat ovat yksinäisiä. Ennen yksinjäämistä, kuolemista ja hajoamista olisi rinnalle syytä löytää parempia ajatuksia ja kulkijoita. Minä olen tässä onnistunut - rinnallani kulkee Kirsi. Ajatuksiani löydätte tästä blogista ja kirjoistani. Ajatusteni arvioinnin jätän teille.

 

VIIKKO 3.

Ma-Ti- Lepo

Ke- Siikajärventie 10.01 km - 1.09.

To- Lumikengillä Kirsin kanssa 7,50 km - 3.33. Sisältää kahvitauon ja osittain vetistä Inarijärven jäätä. Vesi on jään päällä olevan lumen alla aivan lumen pinnassa. Pakkasta retkellä oli - 22 astetta.

Pe- 5,05 km - 36 min. Juoksumatolla.

La- 6,05 km - 44 min. Tiellä, pakkasta -22 astetta.

Su- Lepo

Yhteensä juoksua 21,1 km - 2:29

 

ETEENPÄIN, MUREHTIMATTA

 

Vuosi 2023 on ohi, taakseni jäi 2088 km juoksua.

Kilometrini 1992 - 2023 yhteensä 92 402 km , keskiarvo 2887 km vuosi.

Vuonna 1993 syöpätaudin takia vain 402 km. Paras vuosi 2014, jolloin 5103 km.

 

Vaihdetaisiinko aihetta? Pyydän.

Kiitos.

 

Aiemmin kuudenkymmenen vuoden ikää on pidetty vanhuusiän alkamisena. 6.1.2024 päivätyssä jutussaan (linkki tekstin lopussa) vasemmistolainen Yle väittää, että 60 on uusi 40. Tarvitaan kuulemma uusi määritelmä ikävaiheelle, jonka aiemmin on kuvattu aloittavan monia menetyksiä sisältävän elämänvaiheen.

    Miten niin vasemmistolainen? Pitäisikö Ylen vasemmistolaisuus jotenkin todistaa? Ne, jotka kokevat asian kiusalliseksi, saavat aiheesta väitellä. Minusta Yle edustaa arvomaailmaltaan monia sellaisia asioita, joita löytyy sekä oikeiston, että vasemmiston moraalikäsityksistä. 

    Yle on reliikki, muinaisjäännös. Se yrittää olla objektiivinen ja tasa-arvoinen erilaisten mielipiteiden esiintuoja. Minusta se nimenomaan jättää tuomatta esiin valtavirrasta poikkeavat mielipiteet. Yle pyrkii epätoivoisesti määrittelemään valtavirtamme ja epäonnistuu siinä surkeasti. On täysin toisarvoista onko Yle vasen vai oikea, vihreä tai punainen.

    Keskusteluissa suurten ikäluokkien edustajien kanssa tulee esiin "maailman muuttuminen". Kuulee sanottavan, että maailma muuttui äkkiä. Tämä osoittaa, että suuret ikäluokat eivät välttämättä ole ymmärtäneet, että maailma on muuttunut jo kauan. Maailma on ollut muutoksessa joka päivä vuosimiljardien ajan. 

    Suurille ikäluokille on uskoteltu, että mikään ei muutu. Presidentti on Kekkonen ja ryssä ei hyökkää. Välillä ei ollut ryssiä, mutta nyt on taas. Välillä oli muitakin presidenttejä, mutta nyt täytyy äänestää, ettei Haavistosta tule Suomen presidenttiä. Koivistoa saa jo arvostella, ja kohta myös Halosta. Sauliakin sitten joskus.

    Teoriani mukaan ihminen, joka asuu pienessä mökissä Erämeren (Inarijärvi) rannalla, käy kaupassa Ivalossa kerran viikossa eikä lue lööppejä marketin kassalla, ei katso televisiota, ei kuuntele radiouutisia, vaan kuuntelee ACDC:tä, voi sanoa, että maailmassa kaikki on kuten ennenkin. Ennenkin tässä tarkoittaa kahdeksaa viime vuotta. Voiko näin elää, kysytte. Mainiosti, suosittelen kokeilemaan. Itse en ole ihan prikulleen kokeillut, mutta melkein.

    Paimentolaiskertomusten mukaan reilu parituhatta vuotta sitten syntyi mies, joka halusi rakkautta ja rauhaa maan päälle. Hän itkisi tänään sitä, kuinka kauas hänen ajattelustaan hänen seuraajansa ovat harhautuneet. Murheen todellisuutta korostaa, että hän oli mies, ei miesoletettu. Syntyi neitseestä. Toinen isänsä hengaili mukana pyyteettömästi. Ei kuitenkaan se toinen Isä. Miehen seuraajille on luvattu ikuinen elämä. Joskus mietin, että jos Hän olisi elänyt ajassamme, montako someseuraajaa Hänellä olisi ollut.

    Yle ja muut määrittelijät kasvavassa epätoivossaan yrittävät syöttää meille illuusiota, että 60 on uusi 40. Ikänumerot välillä 60 - 80 eivät oikein hyvin kuvaa toimintakykyä. Väitetään, että voimme paremmin nykyään. Väitetään, että jaksamme pidempään. Tästä todisteena on Amerikan nykyinen presidentti, joka eksyi Valkoisen talon puutarhassa. Bide-Joe on vasta 82- vuotias.

    Minusta on aivan sama minkä ikäinen on. Suurin itseä rajoittava tekijä on ulkopuolelta tuleva määrittely. Tämän määrittelyn seurauksena yksilön oma mieli alkaa luomaan harhakuvitelmia, ja lopulta itse alkaa uskomaan niihin. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Ei enää pitäisi, kun on niin ja niin vanha, tai nuori. Ei pidä mitään, jos siltä ei tunnu - sitä ei omaksi koe.

    Ihmisen tulee itse löytää merkitys elämälleen. Tulee itse suunnistaa. Jos eksyy omassa puutarhassaan, ei pidä mennä kauemmas - mutta ei ainakaan pidä johtaa maata, tai mitään muutakaan. Alussa viittaamaani juttu sisältää paradoksin: "itsetunto on huipussaan 60-vuotiaana". Älkää nyt! Itsetunto muodostuu tekojen kautta. Itsetunto pysyy korkealla, kun oivaltaa, että ei tarvitse tekoja eikä määrittelyä. 

    Parasta mennä vain eteenpäin, turhia murehtimatta.

Linkki mainittuun Ylen juttuun.

 

Viikko 52.

Ma- Metsäsuksilla Kirsin kanssa  pääosin umpihankea 4,02 km - 1.07. 

        Illalla juoksua auraamattomilla urilla  8,07 km - 1.02.

Ti- Lepo

Ke- Matolla 10,01 km - 1.02. Parhaimmillaan 12 km/h

To- Matolla 3,01 km - 23 min. Kävelyä Kirsin kanssa 3,31 km - 44 min. - 25 astetta pakkasta.

Pe- Perinteistä latuhiihtoa 15,76 - 1.49.

La- Rautaportti Nellimjärven kautta jäällä 10,89 km - 1.16.

Su- 14,04 km - 1.35 Nellimin tiellä.

Yhteensä 46 km - 5:19.

Koko vuosi 2023 - 2088 km juoksua.

Kilometrit 1992 - 2023 yhteensä 92 402 km , keskiarvo 2887 km vuosi.

Vuonna 1993 syöpätaudin takia vain 402 km. Paras vuosi 2014 jolloin 5103 km.

Viikko 1.

Ma- 10,56 km - 1.17. 

Ti - Nuhaa, ei harjoitusta. Ke- Lepo

To- Juoksumatolla 22,01 km - 2.33.

Pe- Lepo, kävelyä Kirsin kanssa 3,23 km - 44 min.

La- Matolla 20, 4 km - 2.17.

Su- Lepo

Yhteensä 52,9 km - 6:09.

Viikko 2.

Ma- Metsäsuksilla 8,74 km - 1.35

Ti- 20,13 km Nellimin tiellä - 2.33.

Ke-To- Lepo

Pe- Kävelyä Kirsin kanssa 3 km - 31 min. Pakkasta - 34 astetta.

       Matolla 16,06 - 1.43.

La- Tietä ja lumipolkua 10,27 km - 1.19.

Su- 13,22 km - 1.31. Nellimin tie - 28 astetta. Päälle matolla 10,04 km - 1.02.

Yhteensä 69,7 km - 7:59. 

David Goggins on sanonut, että tekemällä joka päivä sitä mitä vihaa, tulee paremmaksi ihmiseksi.

Rauli Somerjoki on laulanut, että joskus tekis, toisinaan sitten taas ei.

Minä sanon, että perusmerkitykseltään puhdas harjoitus syventää olemassolon kokemusta mutta siihen ei saa suhtautua liian vakavasti.

 

YLEINEN TIE PÄÄTTYY

Novellikokoelmani Yleinen tie päättyy on maailmalla. Kirja on omistettu ystävälleni ja tärkeimmälle ihmiselle kirjoittamiseni taustalla, Seppo Saraspäälle. Alla kaksi kuvaa erämaasta jäljenajoreissulta. Siellä missä yleinen tie on päättynyt ajat sitten. Ensimmäisessä kuvassa allekirjoittanut vasemmalla ja Seppo Saraspää oikealla.

- 34 astetta, laitettiin Kirsin kanssa kynttilä palamaan, että linnut saavat lämmitellä.

Kuva talviverkkoreissulta 15.1.2024. Koillisesta valuu kosteutta. Pakkasta kuvassa - 25 astetta. Kalaakin tuli.

 

Linnkejä kirjaan Yleinen tie päättyy:

 Suomalainen kirjakauppa 

 Adlibris 

Inarilainen paikallislehti 

RISTEYSKOHTIA, 2024

 

Kalenteri vaihtuu vuosimalliin 2024. Japanilainen filosofi ja zenbuddhalaisen sõtõ-koulukunnan perustaja Dõgen Zenji sanoi: "Aika kulkee nykyisestä menneeseen." Useimmat teistä torjuvat ajatuksen loogisuuden perustein. Harvempi on tullut ajatelleeksi, että lause on totta menneen nykyiseksi tekemisen todellisessa kokemisessa. Henkinen opettajani Shunryu Suzuki on sanonut tästä: "Se on runoutta ja inhimillistä elämää." 

    Toivon, että minulle runoutta ja inhimillistä elämää tulee kuluneeksi täyteen 60 vuotta 21.5.2024.

    Aika kulkee menneisyydestä nykyisyyteen ja nykyisyydestä menneisyyteen. Tuosta risteyskohdasta olen löytänyt elämän tarkoituksen, se on aina edessäni, tässä ja nyt. 

    Jos joku haluaisi löytää tien risteyskohtaani, joutuisi hän maksamaan opastuksesta minulle kilometrirahaa. Kyse on kohdallani ensi toukokuussa 32 vuotta kestäneen pitkän tien kulkemisesta. Uskon, että tie kaikkine risteyksineen jatkuu edelleen. En anna takuuta, olisiko minun elämäni tarkoitus sopiva hänelle, joka haluaa opastusta. Kehotan etsimään itse. Mahdollisesta opastuksesta ansaitsemani kilometrirahat sijoittaisin markkinatalouden ja kapitalismin ylläpitämiseen. Ennenkuin pillastutte, miettikää voisiko mainittu kaksikko tuottaa hyvää myös vähäosaisimmille entistä enemmän.

    Kulkemani tien varrella on selvinnyt, että Suomi on hieno maa, joka selvisi itsenäisenä toisesta maailmansodasta. Kuulun siihen sukupolveen, jolla oli kunnia kokea omakohtainen kosketuspinta veteraaneihin ja omaksua heiltä korvaamattomia arvoja. 

    Lisäksi minulla oli analoginen lapsuus ja digitaalinen aikuisuus. Vanhuudesta en vielä tiedä. Eräs varsinaissuomalainen, uustaistolainen lakkokenraali haukkui minua vanhukseksi jo muutama vuosi sitten. Matkallani monet ovat kääntyneet vääriin risteyksiin. Harhautuneiden, tässä tapauksessa copypaste vasemmistolaisen ulkokultaisuus loistaa kauas. Köyhän asialla omaa etua tavoitellen. Surkeinta tässä ulkokultaisuudessa on, että markkinatalouteen ja kapitalismiin tungetaan mukaan yhä enemmän siihen kuulumatonta, esimerkiksi tasa-arvoa sekä maailman pelastamista. Minullekin saattaa tulla virtuaalinen vanhuus, siksi kehnosti on Suomen taloutta hoidettu viimeisenä kymmenenä vuotena.

    Tasa-arvolle on paikkansa, mutta minä turhauduin peruskoulussa. Selvisin lukematta mitään lukioon asti. Lukion toisena vuotena jouduin opiskelemaan. Koulutaipaleella sain maistaa kansakoulua ja oppikoulua. Maistuivat hyviltä. "Kehnompi" aines lähti kansalaiskoulun kautta ammattikouluun ja työelämään. Lukio meni luokattomaksi lopussa. "Kaikki pelaa" -asenne alkoi saada jalansijaa. Integraatio ja kaikille kaikkea, sitä samaa tasapäistämistä. PISA-tuloksista ja lasten niin sanotusta pahoinvoinnista voimme jokainen päätellä kannattiko?

    Kaikilla ei voi olla kokoajan kivaa yhteiskunnassa. Toimiessani yrittäjänä työllistin kaksi ja puoli ihmistä seitsemäntoista vuotta. Yritykseni tehtävänä oli tuottaa vapaa-aikaa minulle ja työntekijöille taloudellista hyötyä. Luonnollisesti yritys tuotti itselleen ja minulle taloudellista hyötyä, mutta määrää ovat monet kateelliset liioitelleet. Se, että kykenin hyppäämään niin sanotusta oravanpyörästä pois hieman yli viisikymmentävuotiaana, perustui luopumiseen ja vähempään tyytymiseen. Tietenkin tätä blogia ovat myös mainitusta hypystä kateelliset matkan varrella kommentoineet negatiiviseen sävyyn, mutta enemmän kommentteja, kysymyksiä ja kannustusta olen saanut aidosti elämästäni ja menestyksestäni kiinnostuneilta ihmisiltä.

    Eräs ystäväni totesi, että ihmisiä ei saa laittaa eriarvoiseen asemaan. Hän oli puolittain oikeassa. Ei ihmisiä edes kannata yrittää laittaa eriarvoiseen asemaan, he hankkiutuvat sinne ihan itse. Yhteiskunnan suuntavaiston puuttuminen näkyy osittain myös huippu-urheilussa. Pitkään ja hartaasti puurtajia nousee esiin liian harvoin. Sensijaan kaikki pelaa -porukkaa harhailee mukana sitäkin enemmän. Etenkin eksyminen oikealta tieltä näkyy yrittämisen (taistelutahdon) puuttumisena ja olemattomana vaikeuksien sietämisenä.

    Elämäntavakseni määritelty ultrajuoksu on vailla oikoteitä. On nähtävä valtavasti vaivaa ja juostava yksinkertaista perusharjoitusta monta vuotta kehittyäkseen. Lisäksi pitää pystyä olemaan poissa radalta osan aikaa vuodesta. Muuten muuttuu ultramuumioksi ja myös alkaa kuulostamaan siltä. Minä en ole ihan vielä muumioitunut, mutta kieltämättä kuulostanut siltä aina välillä. Radan sivuun vuosien karttuessa pitää osata hypätä, enemmän tai vähemmän kunniakkaasti. Lopettaminen on toki vaikeaa, jos terveys mahdollistaa suuret harjoittelumäärät vielä vanhempanakin, addiktio juurtuu syvälle. Minusta liikunnan riemun pitäisi säilyä loppuun asti, kilpailemisesta tai suurista määristä ei niin väliä.

    Hankalinta ajan risteyskohdassa, tässä ja nyt, on määrittelyn välttäminen. Jos antaa muiden määritellä tekemisiään tai alkaa itse määritellä kaikkea, harhautuu. Eräs ystäväni totesi, että en ole enää sama kuin vuosia sitten. Olen tästä kuvauksesta kiitollinen. Hienoa, olen siis jatkanut matkaa. Kumarran hänelle edelleen, vaikka hän ei ilmauksesta pidä. Joskus mestari kumartaa oppipojalle, ja joskus oppipoika mestarille. Eroa ei ole, olemme kaikki yhtä. Kumartamisella kuvaan pohjimmaista nöyryyttäni, en ole erityinen.

    Eteenpäinpääsyn lisäksi olen päässyt myös ei-minnekään. Ajattelen, että on olemassa yksi suuri ilmiömaailma. Me kaikki olemme välähdyksiä tuossa ilmiömaailmassa. Mittasuhteiden, niin ajan kuin tilankin, hahmottaminen on välttämätöntä pystyäkseen mielen tyyneyteen. Mielen tyyneys rauhoittaa. Se ei ole tosiasioiden kieltämistä, vaan syvempää ymmärrystä.

    Rauhallisuus ja syvä ymmärrys auttaa käsittelemään itseä suurempia asioita, esimerkiksi ilmastohätätilaksi kutsuttua aikajatkumoa. Olen varma, että tulevat sukupolvet ratkaisevat puhtaan energian tuottamisen kustannustehokkaasti. Polttoainetta auringosta. John Clauser - tyyppiset episodit osoittavat, että maailma toimii edelleen follow the money -periaatteella. Ajat (lue öljyntuottajat) eivät ole vielä kypsiä.

    Nasa laukaisi vuonna 1977 kaksi Voyager-luotainta. Ykkönen on noin 24 miljardin kilometrin päässä ja kakkonen 19 miljardin kilometrin päässä. Jossain vaiheessa ne pääsevät Ursa Majorin ja Andromedan galaksien läheisyyteen. Luotaimilta kestää 225 miljoonaa vuotta kiertää koko Linnunrata. Ne kiertävät Linnunrataa myös sen jälkeen, kun Aurinko on polttanut ihmisten elämän Maan päällä. Kun tarkastelette noita vuosimääriä, kannattaako edes yrittää pelastaa maailma?

    Joku teistä saattaa pitää minua ylimielisenä, piittaamattomana tai jopa tunteettomana, kun ohitan risteyskohtia, mistä monet muut ovat jo kääntyneet. Olette väärässä. Koskaan ei mikään mennyt niin kuin sen muistaa, aina mennyt saa mielessä uusia värejä ja muotoja. Olen erittäin kiitollinen kaikille kohtaamilleni ihmisille, myös harhautuneille. Olen oppinut heiltä kaikilta jotakin. Ei ole kahta samanlaista lumikidettä, eikä ihmistä. Kuinka valtava rikkaus! 

    Aivan kuten lumi sulaa, mekin lopulta haihdumme olemattomiin. Kulkeminen, niin minun kuin muidenkin lakkaa. Olisi kauheaa, jos tämä kestäisi ikuisesti.

    Tie sensijaan on loputon, risteyskohtia riittää.

 

    Hyvää uutta vuotta kaikille ja toivoa matkaan.

 

 

KUULUMISIA

Kaamoksen alku on sujunut rauhallisesti. Aika on kulunut kirjoittamisen, talvikalastuksen ja luonnossa liikkumisen merkeissä. Poikkeuksia arkeen ovat tuoneet pikkujoulut ja metsästysseuran juhlat.

    Vaikka julkaisen paljon kuvia moottorikelkkailusta, hiihdämme ja kävelemme Kirsin kanssa säännöllisesti. Kaamoksessa liikunnan ja oikean vuorokausirytmin merkitys korostuu.

    Inarin itäinen talvi on ollut varsin kylmä. Pakkanen on pysytellyt varsin usein yli kahdessakymmenessä asteessa. Lunta kylänpinnassa on virallisen mittauksen mukaan kolmekymmentä senttiä, tunturissa ainakin kaksi kertaa enemmän.

    Vasemman akilleksen kiinnityskohta kantaluussa on kuntoutumassa. Aivan kivuton se ei vieläkään ole. Juoksin viime viikolla reilut viisikymmentä kilometriä, mutta motivaatio juoksemiseen on olematon. Syy on vaistonvarainen: kyseinen vamma tuskin tulee kuntoon enää koskaan sataprosenttisesti, eikä alussa hätäilemällä ainakaan. 

    Sydäntäni lähellä on perinteinen hiihto, etenkin metsäsuksilla tai liukulumikengillä. Mikä onkaan hienompaa kuin hiihdellä hissukseen valkoisessa äänettömyydessä, satumaisemassa. Lisäksi hiihto tekee hyvää peruskunnolle, mutta ultrajuoksukunnon kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Hiihtämällä ei jalkojen iskutuksen keston ominaisuudet säily tai kehity.

 

Lopuksi siteeraan ystävääni Sami Liuhtoa. Runokirjasta Lapsena tunsin muutamia hirviä:

 

tiedätkö kun ihminen

on huono työssään

se on aika

traagista eikä ole

tapana sanoa meillä

päin kärsitään tämäkin

on täysin järjetöntä

 

(Runo 3. toukok. 2022)

 

VIIKKO 51.

Ma- 10,22 km - 1.09. Nellimintie.

Ti- 11,04 km - 1.14. Pakkasta - 15 astetta viiman kanssa.

Ke- Lepo

To- Matolla 11,01 km - 1.13. Ulkona - 26, 7 astetta.

Pe- Lepo

La- Pimeässä otsalampulla 8,01 km - 57 min. hitaasti.

Su- Perinteinen joulukymppi 10,27 km - 1.13.

Yhteensä 50,5 km.

 

KUVIA ELÄMÄSTÄ  (Klikkaamalla kuvia ne suurenevat riviin katsottaviksi)

Juomatauolla Kirsin kanssa ärjänteellä.

Toisenlainen kelkkakuva. Myyjä sanoi, että se kestää käyttää kylellään. Painavaa nelitahtikelkkaa ei saa helposti yksin matolleen ilman taljaa. Ajovirhe: vauhtia oli liian vähän. Toisaalta, jos vauhtia olisi ollut enemmän saattaisin olla vieläkin etsimässä päätäni lumihangesta.

Pyhävaaran latua.

On se kyllä hyvä tuo hirvi - lautasella.

 

HYVÄÄ JOULUA, täältä sivusta

 

 

Palasin juuri tyhjiltä talviverkoilta. Pyytämälläkään ei aina saa.

     Erämaakäynnin aikana pakkanen kiristyi seitsemästätoista asteesta kahteenkymmeneen kolmeen asteeseen. Rajaseudun verkkojärvelläni oli pakkasta yli kaksikymmentäviisi, tunnen sen, kun haalarin etumus huurtuu, kokuavanto vetää kevyeen riitteeseen nopeasti ja käsiä paleltaa.

    Tänään on talvipäivänseisaus. Aamulla ennen lähtöäni Yleisradion Helsingin toimitus selvitti jostakin valoa kohti menenmisestä. Kaamosmasennus mainittiin. Meillä Nellimissä kaamos, sinisen hämärän aika, kestää tammikuun kymmenenteen päivään asti. En ymmärrä kaamosmasennusta, koska elän jatkuvassa valossa. Valoa kohti en erityisemmin suunnista. Yritän elää ensin tämän yhden elämän loppuun. Läsnäollen, mahdollisimman valoisena.

    Aikoja sitten lupasin itselleni, että en katkeroidu vanhetessani. Kyynisyys on eri asia. Minulla on nykyisin vaikeuksia keksiä puheenaiheita etelämpänä Suomessa asuvien ystävieni kanssa. Olen kuvannut tätä: elän täysin toisenlaisessa todellisuudessa, sivussa. En tiedä muista todellisuuksista mitään, koska niitä ei minusta ole. Kyynisyys lisääntyy valittajia kohtaan: tehkää elämällenne jotakin, jos ette ole tyytyväisiä. Muistutan: vähemmän läheltä on usein enemmän kuin paljon kaukaa.

    Elämä pienessä Inarinsaamelaisessa kylässä vie lähelle luontoa, myös lähemmäs omaa alkuluontoa. Tällä minä tarkoitan, että ihmiselle tekee hyvää joutua tilanteisiin, joissa joutuu ponnistelemaan pysyäkseen hengissä. Ponnistelu terävöittää aistit ja vie mielen tasoille, joista masentuminen on kaukana. On sitten ulkona pimeää tai ei.

 

    Kirsin kanssa voisimme asua missä tahansa muuallakin, esimerkiksi Espanjan lämmössä tai vaikkapa Dolomiittien vuoristokylässä. Olemme kuitenkin toistaiseksi valinneet asuinpaikaksi tämän karun Lapinmaan. Lyhyen mutta valoisan kesän, raikkaan ruskan syksyn, julman, kylmän marraskuun, josta kaira käpertyy kaamokseen, sitten joulun kautta lisääntyvään valoon hankien kasvaessa, kevään sokaisevan kirkkauden soseineen, jatkoksi jäätävän kylmä alkukesä, heinäkuun sääsket ja taas kaikki alkaa uudestaan.

 

Mistä etelän ystävilleni kertoisin. 

    Olisivatko he kiinnostuneet juomustelusta eli talviverkoilla käymisestä. Kuinka vaikeaa on juuri nyt, kun vesi tunkee railojen ja uhkureikien kautta jään päälle, jään päällä olevan lumen alle, ja vaikeuttaa kulkemista. Välillä pettäneet ajojäljet jäätyvät koppuroiksi ja heittelevät kelkkaa puolelta toiselle.

Uhkureikä jäällä.

 

    Kertoisinko jäätävästä kylmyydestä, joka tappaa - sananmukaisesti. Juuri äskettäin löytyi Inarin jäältä kuollut hiihtäjä, makuupussissa. Kämpälle oli alle kaksi kilometriä. Kukaan paikallinen ei hiihdä makuupussin kanssa tähän aikaan järvellä. Illuusiot kairassa kulkemisesta elävät erilaisten eräohjelmien myötä omaa elämäänsä. Kyllä siellä pärjää, sanovat. Kyllä, mutta entä jos jotakin sattuu? Riittävätkö erätaidot ja etenkin kunto juuri sillä ratkaisevalla hetkellä. Lähemmäskin kämppää on jäädytty kuin alle kahteen kilometriin.

    Kertoisinko susilaumasta, joka Venäjän rajan takaa tulee tappamaan poroja. Vai kertoisinko kahdesta ahmasta, jotka riehuvat susien pelästyttämien porojen perässä. Seudusta, jolla ei rajavartijoiden, poromiesten lisäksi tapaa ketään muuta kuin minut ja Kirsin tähän aikaan vuodesta.

    Kertoisinko hiukan yli metrin pituisilla suksilla kaatuilevista espanjalaisista turisteista vai espanjalaisista lapsista, jotka riehuvat erähotellilla kuin mielettömät, melkein kaataen joulukuusen. Sotkevat aterioidessaan koko salin, puhumattakaan ruokahävikistä.

    Kertoisinko sisäisesti eripuraisesta saamelaisyhteisöstä, jonka poliittista saamelaisuutta edustavat aktiivit kulkevat mediakohusta toiseen luoden täysin virheellistä stereotypiaa tuosta sitkeästä kansasta. Saamelaiset saisivat olla ylpeitä, että heidän kulttuurinsa on säilynyt. Ensin tuhat vuotta sitten kruunun ja ristin saapumisesta Suomeen, myöhemmin kaikesta muusta.

    Kertoisinko S-ryhmästä. Uusinta kirjaani myydään Prismoissa ja S-verkkokaupassa. Paikallinen Ivalon S-marketin kauppias sitä ei kuitenkaan saa myytäväksi johtuen S-ryhmän säännöistä. Tiettyjä tavaroita myyvät vain Prismat, tiettyjä S-marketit ja tiettyjä Salet. Kirjaa ei saa myyntiin Ivalon S-markettiin vaikka asiakas pyytäisi!

    Vai kertoisinko kuinka Kirsi nauroi, kun joku oli protestoinut julkisen liikenteen lippuhinnoista. Täältä meiltä on neljäkymmentäkaksi kilometriä Kirsin työpaikkaan. Ei julkista liikennettä. Kahdeksankymmentäneljä kilometriä jokaisena työpäivänä. Valtio leikkaa työmatkavähennyksiä ja tekee muilla toimilla työnteosta kannattamatonta. Protestoimmeko?

    Kertoisinko kuukkelista, jolle olen antanut nimen Vanaja. Se tulee tulille hakemaan evästä. Kun kysyn siltä: mihinkä me täältä, se pudistaa päätään ja lentää piilottamaan leivänpalan. Niin, ei me mihinkään.

 

Luonnollisesti myös minulle kaatuvat seinät välillä päälle. Eletyssä elämässämme on ollut aikoja, jolloin minä tein valtavan pitkää päivää ja Kirsi oli kotona. Nykyisin on toisin päin, eikä Kirsikään turistisesonkia lukuunottamatta yritä tappaa itseään työllä. Seinät kaatuvat kirjoittamisen työkauden ollessa kiivaimmillaan, eli juuri nyt. Joskus saan pitää pöydänreunasta kiinni, ihmetellen mihin kaikkeen kolmannessa kirjassani elävä ihmisjoukko minut mukaansa vetää.

    Seinien kaatuminen on eri asia kuin masennus. En vähättele lainkaan diagnosoitua masennusta tai muita mielen ongelmia. Sensijaan vähättelen keinoja, joita yhteiskunnalla on tarjolla auttaakseen ihmistä. Päinvastoin yhteiskunta yrittää hallita meitä sisäisellä riittämättömyydellämme, tai niitä jotka kokevat sisäistä riittämättömyyttä. Hallinnan yrityksen syy on selvä: raha. Irti ei yksilöä päästetä. Täytyy itse astua sivuun.

    Koko länsimainen tapa ajatella ihmisyydestä on muuttunut täysin väärään suuntaan. Kuten aiemmin kerroin, jos ei joudu ponnistelemaan jäädäkseen eloon, ei koe sisäistä riittävyyttä. Täällä on pakko myöntää olevansa välillä heikko. On pakko taipua luonnonvoimien edessä. Se tekee hyvää perspektiiville koko elämästä. Toisaalta selviäminen karuissa oloissa tekee hyvää itseluottamukselle. Ymmärtää, että täydellisyyttä ei ole.

On turha kommentoida meille, että itse olette valinneet sivussa olemisen. Emme kaipaa elämää väkijoukoissa. Tilalle saamme ihmisläheisen, pikkuruisen yhteisön, joka välittää jäsenistään. Tilalle saamme upean luonnon ja luonnonrauhan - tilaa. Saamme kokemuksen mitä on olla kytkeytyneenä maahan, olla lähellä ja läsnä. Rakastaa.

Toivotan kaikille lukijoille hyvää joulua ja toivoa vuodelle 2024 - toivo on aina läsnä kun yleinen tie päättyy.

 

Yleinen tie päättyy -novellikokoelmani julkaisutilaisuus on Ivalon kirjastolla 10.1.2024 alkaen kello 18.00. Tilaisuudessa tarjolla kahvia, pullaa ja suolaista.

---

VIIKKO 50.

Ma- Matolla 8,64 km - 1.03.

Ke- Matolla 6,52 km - 43 min.

To- Lumisilla poluilla 8,37 km - 1.02.

Pe- Liukulumikengillä 7,67 km - 2.02.

Jalka on kuntoutumassa. 

---

 

 

SELLAISENAAN

 

 

Paljonko on vähän? On olemassa filosofinen käsite, "riittävä vähimmäistaso", jota määritellään sen mukaan mitä asiaa käsitellään. Useimmissa tapauksissa määrittely epäonnistuu täydellisesti, sillä ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa elää elämää. Se mikä riittää yhdelle, on toiselle liian vähän.

 

Istuin viikolla kahvilla erään saamelaisen kanssa. Hän pyysi anteeksi poliittista saamelaisuutta. Hänen mielestään on väärin, että saamelaisista syntyy vääriä stereotypioita tiettyjen kovaäänisimpien, kohusta kohuun kulkevien poliittista saamelaisuutta edustavien saamelaisten esiintymisten perusteella. Hänen mielestään lausuntoja tulisi antaa harkiten, rakentavasti pienen alkuperäiskansan asiaa eteenpäinvieden. Yhteistyössä, ei rikki repien.

    Puhuimme kulttuurillisesta omimisesta ja viimeisimmästä taidekohusta. Kysyin häneltä, mitä hän tuumaisi, jos kirjoittaisin saamelaisen sarjamurhaajan New Yorkiin. Olisiko kyseinen saamelainen väärässä kontekstissa tai syyllistyisinkö kulttuurilliseen omimiseen. Hän nauroi ja sanoi, että kirjoita vaan, se vasta olisikin mielenkiintoinen idea. 

    Taiteilijalla, kuten kirjoittajallakin on aina vastuu tekemisistään. On vapaus maalata ja on vapaus sanoa, mutta sitä on lähes mahdotonta tehdä ketään loukkaamatta. Aina voidaan tehdä tekemällä kohu. Aina joku on mielestään sorron uhri. Taidetta ja kirjoittamista on saatava tehdä vapaasti, henkinen kulttuuri on ihmisyyden vankka perusta, vahvempi kuin uskonto. Valitettavasti vapautta yritetään kahlita jatkuvasti yrittämällä kieltää kuvia ja sanoja.

Mennyt syksy on ollut natsinmetsästäjien kulta-aikaa. Itsenäisyyspäivä huipensi 612 soihtukulkueen ja Helsinki ilman natseja- vastamielenosoituksen vastakkainasettelun. Ihan sattumalta joukkoon oli eksynyt 14 Amnestyn ihmisoikeustarkkailijaa. Lopputuloksena syntyneessä kohussa poliisia syytettiin fasistiseksi ja liian kovaotteiseksi. Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella puhtain paperein eivät tässä tapauksessa selvinneet ainakaan natsinmetsästäjät. Poliisin tehtävä on turvallisuuden ylläpitäminen ja mielenilmausta (laillista) järjestävän tahon tulee olla tavoitettavissa.

 

Korona-aikana Lapissa itkettiin puuttuvia turisteja. Nyt rovaniemeläiset itkevät pihoihin tunkevia revontulituristeja. Minä voisin kertoa täältä Nellimistä monta tarinaa pihaani tunkeutuneista turisteista. On yritetty kotaan, tulipaikalle ja rantapitkoksille. On kesällä tultu rantaan kalastamaan. Yleensä ovat lähteneet, kun olen käynyt kertomassa jokamiehenoikeuksien rajallisuudesta. Viimeistään ovat häipyneet silloin, kun olen mennyt alasti ulos ja huutanut: private property! Ampua ei ole tarvinnut - vielä, edes ilmaan.

    Rovaniemi kuten Sirkka (Levi) ovat päätöksensä tehneet ja nauttivat nyt hedelmistä. Suhteellisuudentaju on hieman hukassa. Venetsia on suurinpiirtein samankokoinen Rovaniemen kanssa asukasluvultaan. Rovaniemellä käy 300 000 turistia vuodessa, Venetsiassa 20 miljoonaa.

    Turismi ei itsessään tuota mitään, siirtää vain ihmisiä ja rahaa sillä ehdolla, että luodaan turismimyönteinen ympäristö. Välillisesti hyöty Lapin massaturismista paikallisille on vähäinen. Suurin osa yrityksistä käyttää ulkomaista halpatyövoimaa, vuokratyövoimaa ja on osan vuodesta kiinni. Lyhimmillään revontuli-iglujen kausi on neljä kuukautta. 

    Ongelmia lisää sokea matkailun tukeminen. Esimerkiksi inarin kunnassa toimiva ympärivuotinen yritys, joka työllistää 2 - 10 henkilöä, ei saa juurikaan mitään tukea ellei toimi matkailun parissa. Näin kilpailu vääristyy.

    Turismin vastustajat vetoavat nykyisin ilmastosyihin. Kukaan ei usko, jos sanon tekstiiliteollisuuden tuottavan enemmän päästöjä globaalisti kuin turistilennot. "Kestävä" hiilijalanjälki on määritelty 2 tonniin co2 vuodessa. Suomalaisilla keskimääräinen on 8 tonnia. Arabiemiraateissa 25 tonnia. Onko loppujen lopuksi mikään "kestävää"?

Olen vuosien varrella keskustellut eri ihmisten kanssa heidän luontosuhteestaan ja asiaa on minulta myös kysytty monta kertaa. Televisiossa Ylellä pyörii insertti, jossa luonnon väitetään olevan meillä lainassa. Siinä sanotaan, että jos luonnosta jotakin katoaa, se ei sinne enää palaa.

    Minusta on outoa ajatella, että luontoa voisi edes lainata. Mikään alkuperäiskansa ei ole ensin halunnut omistaa maata, koska he ovat ajatelleet kuten minä: me olemme luonnosta peräisin ja sinne myös lopulta palaamme. Jos jokin luonnosta katoaa, tulee sinne aina jotakin muuta tilalle.

    Suomessa on perinteisesti kaadettu kaikki puut, pyydetty kaikki kalat ja tapettu kaikki eläimet tarpeen tullen. Pohjanmaa on kaskettu osin puuttomaksi ja Lapin vedet padottu etelän sellutehtaiden sähkön tuottamiseen. Puuta myytiin Neuvostoliittoon ja Venäjälle surutta, samoin mineraalit on annettu osin ulkomaisten yhtiöiden kaivettaviksi. Ei täällä mitään kestävyydestä ole ymmärretty, eikä ymmärretä vieläkään. Tältä osin emme eroa afrikkalaisista, jotka katsovat vain seuraavaan aamuun.

 

Unohduksiin on painunut, että Suomen maaseudulta paettiin nälkäkuolemaa  60- luvulla Ruotsiin autoja kokoamaan, laivoja hitsaamaan tai paitoja tärkkäämään. Ennen tätä, vuosisadan vaihteen kahtapuolta leveämpää leipää oli lähdetty hakemaan Amerikasta. Suomesta on myös lähdetty ilmapiirin takia. Nyt jos koskaan siihen olisi aihetta.

    Suomesta on tehty käärepaperiyhteiskunta. Pääasia on, että paketti näyttää hyvältä - sisällöllä ei niin väliä. Oikoteitä ei ole, eikä pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Esimerkiksi käy hoitotyö. Ihmistä ei pelkästään voi hoitaa roboteilla, etänä tai digitaalisia palveluita käyttämällä. Loppujen lopuksi tarvitaan aina ihminen. Eikä näiden ihmisten määrää voi supistaa, vaikka miten päin ajateltaisiin. Keskittymällä itse tekemiseen, eikä siihen, miten jokin asia saataisiin tehtyä, saataisiin jotain aikaiseksi.

Jos puhutaan minun juoksemisestani, niin riittävä vähimmäistaso on kymmenen kilometriä päivässä. Tuosta tasosta voi sitten aloittaa täsmäharjoittelun kohti ultrakilpailuja. Tämän ikäisenä (ensi vuonna 60 vuotta), tuosta voi vähentää 65 lepopäivää. Niin että 3000 kilometriä vuodessa, niin pelaa kulli ja pää?

    Tämä kuluva vuosi jäänee 2000 kilometrin pintaan. Syynä on kesäkevennys mutta etenkin sitkeä vasemman kantapään ulkosyrjän vaiva akilleksen kiinnityskohdassa. Taakseni jääneet juoksuvuodet ovat kerryttäneet hieman ylimääräistä luuta tiettyihin paikkoihin jaloissani. Millään muuten eivät jalat olisi kestäneet ottamiani askelia. 

    Nyt olen lähempänä Haglundin kantapäätä vasemman jalkani osalta kuin milloinkaan. Jalka on nyt kivuton sekä tulehdusvapaa. Sietää hiihtää erilaisilla suksi/mono/maihari yhdistelmillä ja sietää myös kävelyn. Olen juossut matolla muutaman lyhyen totuttelun. Ensiviikolla siirryn ulos.

    Jalka saisi kestää vielä kuusi vuotta. Olen luvannut lopettaa kilpailemisen, kun täytän 66 vuotta. Miksi, sen kerron sitten jos noin pitkälle sillä pääsen. Missään tapauksessa en väkisin riko itseäni lopullisesti. Haluan kävellä Kirsin kanssa käsi kädessä ja hiihtää Kirsin kanssa, irvistelemättä. Molempia loppuikäni.

Riittävä vähimmäistaso on mahdotonta määritellä kaikille sopivaksi. Näemme maailman niin kovin erilailla ja useimmat eivät milloinkaan lakkaa tähyämästä kauas horisonttiin. He eivät koskaan ole ymmärtäneet, että kaikki on nyt ja tässä. Kaikki on hyvin, kun mitään ei määritellä, mihinkään ei muodosteta ennakkoasennetta. Kaikki otetaan vastaan sellaisenaan.

 

 

LIIKUNNAT VIIKON 47 LOPUSTA VIIKON 49 LOPPUUN

26.11. Su- Varovainen testi juoksumatolla, 3,03 km - 25 minuuttia.

27.11. Ma- Kävelyä 3,3 km - 42 min.

28.11. Ti- Kävelyä Kirsin kanssa 4,61 km - 1.01.

1.12. Pe- Kävelyä Kirsin kanssa 4,15 km - 1.00.

3.12. Su- Metsäsuksilla Kirsin kanssa 4,99 km - 1.10.

Viikko 49.

Ma- Matolla varovasti kantapäätä testaten 5,10 km - 38 minuuttia.

Ti- Perinteinen hiihto ladulla latusuksilla 9,18 km - 1.05. Pakkasta - 24 astetta.

Ke- Hiihtoa metsäsuksilla Kirsin kanssa 6,14 km - 1.33.

To- Lepo.

Pe- Kävelyä Kirsin kanssa 4,03 km - 50 minuuttia.

La- Lepo

Su- Juoksua tiellä 6,10 km - 41 minuuttia - 17 astetta pakkasta.

Yhteensä juoksua 11,20 km - 1.19.

Juoksua marraskuussa 118 kilometriä.

LYNX

Vaihdoin moottorikelkkaani  säädettävän ohjaustangon kannattimen. Rangeriini oli tarjolla pari vaihtoehtoa: 125 - 160 mm ja 150 - 210 mm. Päädyin jälkimmäiseen, koska alkuperäinen kiinteä osuu noin 140 millin kohdalle. Ajoasentoon seisten tuli nyt 70 milliä lisää säätövaraa.

 

    

    

Joulukakkusesonki alkoi.

Kaamos alkoi, "viimeinen" auringonlasku ennen tammikuun 10. päivää.

Siellä jossain, rauhassa ja korkealla.

Alkutalven riesa, vesi tunkee railoista jäälle.

Kirsi se siellä kurkkii. Hiihtoa metsäsuksilla.