SELLAISENAAN

 

 

Paljonko on vähän? On olemassa filosofinen käsite, "riittävä vähimmäistaso", jota määritellään sen mukaan mitä asiaa käsitellään. Useimmissa tapauksissa määrittely epäonnistuu täydellisesti, sillä ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa elää elämää. Se mikä riittää yhdelle, on toiselle liian vähän.

 

Istuin viikolla kahvilla erään saamelaisen kanssa. Hän pyysi anteeksi poliittista saamelaisuutta. Hänen mielestään on väärin, että saamelaisista syntyy vääriä stereotypioita tiettyjen kovaäänisimpien, kohusta kohuun kulkevien poliittista saamelaisuutta edustavien saamelaisten esiintymisten perusteella. Hänen mielestään lausuntoja tulisi antaa harkiten, rakentavasti pienen alkuperäiskansan asiaa eteenpäinvieden. Yhteistyössä, ei rikki repien.

    Puhuimme kulttuurillisesta omimisesta ja viimeisimmästä taidekohusta. Kysyin häneltä, mitä hän tuumaisi, jos kirjoittaisin saamelaisen sarjamurhaajan New Yorkiin. Olisiko kyseinen saamelainen väärässä kontekstissa tai syyllistyisinkö kulttuurilliseen omimiseen. Hän nauroi ja sanoi, että kirjoita vaan, se vasta olisikin mielenkiintoinen idea. 

    Taiteilijalla, kuten kirjoittajallakin on aina vastuu tekemisistään. On vapaus maalata ja on vapaus sanoa, mutta sitä on lähes mahdotonta tehdä ketään loukkaamatta. Aina voidaan tehdä tekemällä kohu. Aina joku on mielestään sorron uhri. Taidetta ja kirjoittamista on saatava tehdä vapaasti, henkinen kulttuuri on ihmisyyden vankka perusta, vahvempi kuin uskonto. Valitettavasti vapautta yritetään kahlita jatkuvasti yrittämällä kieltää kuvia ja sanoja.

Mennyt syksy on ollut natsinmetsästäjien kulta-aikaa. Itsenäisyyspäivä huipensi 612 soihtukulkueen ja Helsinki ilman natseja- vastamielenosoituksen vastakkainasettelun. Ihan sattumalta joukkoon oli eksynyt 14 Amnestyn ihmisoikeustarkkailijaa. Lopputuloksena syntyneessä kohussa poliisia syytettiin fasistiseksi ja liian kovaotteiseksi. Julkisuudessa olleiden tietojen perusteella puhtain paperein eivät tässä tapauksessa selvinneet ainakaan natsinmetsästäjät. Poliisin tehtävä on turvallisuuden ylläpitäminen ja mielenilmausta (laillista) järjestävän tahon tulee olla tavoitettavissa.

 

Korona-aikana Lapissa itkettiin puuttuvia turisteja. Nyt rovaniemeläiset itkevät pihoihin tunkevia revontulituristeja. Minä voisin kertoa täältä Nellimistä monta tarinaa pihaani tunkeutuneista turisteista. On yritetty kotaan, tulipaikalle ja rantapitkoksille. On kesällä tultu rantaan kalastamaan. Yleensä ovat lähteneet, kun olen käynyt kertomassa jokamiehenoikeuksien rajallisuudesta. Viimeistään ovat häipyneet silloin, kun olen mennyt alasti ulos ja huutanut: private property! Ampua ei ole tarvinnut - vielä, edes ilmaan.

    Rovaniemi kuten Sirkka (Levi) ovat päätöksensä tehneet ja nauttivat nyt hedelmistä. Suhteellisuudentaju on hieman hukassa. Venetsia on suurinpiirtein samankokoinen Rovaniemen kanssa asukasluvultaan. Rovaniemellä käy 300 000 turistia vuodessa, Venetsiassa 20 miljoonaa.

    Turismi ei itsessään tuota mitään, siirtää vain ihmisiä ja rahaa sillä ehdolla, että luodaan turismimyönteinen ympäristö. Välillisesti hyöty Lapin massaturismista paikallisille on vähäinen. Suurin osa yrityksistä käyttää ulkomaista halpatyövoimaa, vuokratyövoimaa ja on osan vuodesta kiinni. Lyhimmillään revontuli-iglujen kausi on neljä kuukautta. 

    Ongelmia lisää sokea matkailun tukeminen. Esimerkiksi inarin kunnassa toimiva ympärivuotinen yritys, joka työllistää 2 - 10 henkilöä, ei saa juurikaan mitään tukea ellei toimi matkailun parissa. Näin kilpailu vääristyy.

    Turismin vastustajat vetoavat nykyisin ilmastosyihin. Kukaan ei usko, jos sanon tekstiiliteollisuuden tuottavan enemmän päästöjä globaalisti kuin turistilennot. "Kestävä" hiilijalanjälki on määritelty 2 tonniin co2 vuodessa. Suomalaisilla keskimääräinen on 8 tonnia. Arabiemiraateissa 25 tonnia. Onko loppujen lopuksi mikään "kestävää"?

Olen vuosien varrella keskustellut eri ihmisten kanssa heidän luontosuhteestaan ja asiaa on minulta myös kysytty monta kertaa. Televisiossa Ylellä pyörii insertti, jossa luonnon väitetään olevan meillä lainassa. Siinä sanotaan, että jos luonnosta jotakin katoaa, se ei sinne enää palaa.

    Minusta on outoa ajatella, että luontoa voisi edes lainata. Mikään alkuperäiskansa ei ole ensin halunnut omistaa maata, koska he ovat ajatelleet kuten minä: me olemme luonnosta peräisin ja sinne myös lopulta palaamme. Jos jokin luonnosta katoaa, tulee sinne aina jotakin muuta tilalle.

    Suomessa on perinteisesti kaadettu kaikki puut, pyydetty kaikki kalat ja tapettu kaikki eläimet tarpeen tullen. Pohjanmaa on kaskettu osin puuttomaksi ja Lapin vedet padottu etelän sellutehtaiden sähkön tuottamiseen. Puuta myytiin Neuvostoliittoon ja Venäjälle surutta, samoin mineraalit on annettu osin ulkomaisten yhtiöiden kaivettaviksi. Ei täällä mitään kestävyydestä ole ymmärretty, eikä ymmärretä vieläkään. Tältä osin emme eroa afrikkalaisista, jotka katsovat vain seuraavaan aamuun.

 

Unohduksiin on painunut, että Suomen maaseudulta paettiin nälkäkuolemaa  60- luvulla Ruotsiin autoja kokoamaan, laivoja hitsaamaan tai paitoja tärkkäämään. Ennen tätä, vuosisadan vaihteen kahtapuolta leveämpää leipää oli lähdetty hakemaan Amerikasta. Suomesta on myös lähdetty ilmapiirin takia. Nyt jos koskaan siihen olisi aihetta.

    Suomesta on tehty käärepaperiyhteiskunta. Pääasia on, että paketti näyttää hyvältä - sisällöllä ei niin väliä. Oikoteitä ei ole, eikä pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Esimerkiksi käy hoitotyö. Ihmistä ei pelkästään voi hoitaa roboteilla, etänä tai digitaalisia palveluita käyttämällä. Loppujen lopuksi tarvitaan aina ihminen. Eikä näiden ihmisten määrää voi supistaa, vaikka miten päin ajateltaisiin. Keskittymällä itse tekemiseen, eikä siihen, miten jokin asia saataisiin tehtyä, saataisiin jotain aikaiseksi.

Jos puhutaan minun juoksemisestani, niin riittävä vähimmäistaso on kymmenen kilometriä päivässä. Tuosta tasosta voi sitten aloittaa täsmäharjoittelun kohti ultrakilpailuja. Tämän ikäisenä (ensi vuonna 60 vuotta), tuosta voi vähentää 65 lepopäivää. Niin että 3000 kilometriä vuodessa, niin pelaa kulli ja pää?

    Tämä kuluva vuosi jäänee 2000 kilometrin pintaan. Syynä on kesäkevennys mutta etenkin sitkeä vasemman kantapään ulkosyrjän vaiva akilleksen kiinnityskohdassa. Taakseni jääneet juoksuvuodet ovat kerryttäneet hieman ylimääräistä luuta tiettyihin paikkoihin jaloissani. Millään muuten eivät jalat olisi kestäneet ottamiani askelia. 

    Nyt olen lähempänä Haglundin kantapäätä vasemman jalkani osalta kuin milloinkaan. Jalka on nyt kivuton sekä tulehdusvapaa. Sietää hiihtää erilaisilla suksi/mono/maihari yhdistelmillä ja sietää myös kävelyn. Olen juossut matolla muutaman lyhyen totuttelun. Ensiviikolla siirryn ulos.

    Jalka saisi kestää vielä kuusi vuotta. Olen luvannut lopettaa kilpailemisen, kun täytän 66 vuotta. Miksi, sen kerron sitten jos noin pitkälle sillä pääsen. Missään tapauksessa en väkisin riko itseäni lopullisesti. Haluan kävellä Kirsin kanssa käsi kädessä ja hiihtää Kirsin kanssa, irvistelemättä. Molempia loppuikäni.

Riittävä vähimmäistaso on mahdotonta määritellä kaikille sopivaksi. Näemme maailman niin kovin erilailla ja useimmat eivät milloinkaan lakkaa tähyämästä kauas horisonttiin. He eivät koskaan ole ymmärtäneet, että kaikki on nyt ja tässä. Kaikki on hyvin, kun mitään ei määritellä, mihinkään ei muodosteta ennakkoasennetta. Kaikki otetaan vastaan sellaisenaan.

 

 

LIIKUNNAT VIIKON 47 LOPUSTA VIIKON 49 LOPPUUN

26.11. Su- Varovainen testi juoksumatolla, 3,03 km - 25 minuuttia.

27.11. Ma- Kävelyä 3,3 km - 42 min.

28.11. Ti- Kävelyä Kirsin kanssa 4,61 km - 1.01.

1.12. Pe- Kävelyä Kirsin kanssa 4,15 km - 1.00.

3.12. Su- Metsäsuksilla Kirsin kanssa 4,99 km - 1.10.

Viikko 49.

Ma- Matolla varovasti kantapäätä testaten 5,10 km - 38 minuuttia.

Ti- Perinteinen hiihto ladulla latusuksilla 9,18 km - 1.05. Pakkasta - 24 astetta.

Ke- Hiihtoa metsäsuksilla Kirsin kanssa 6,14 km - 1.33.

To- Lepo.

Pe- Kävelyä Kirsin kanssa 4,03 km - 50 minuuttia.

La- Lepo

Su- Juoksua tiellä 6,10 km - 41 minuuttia - 17 astetta pakkasta.

Yhteensä juoksua 11,20 km - 1.19.

Juoksua marraskuussa 118 kilometriä.

LYNX

Vaihdoin moottorikelkkaani  säädettävän ohjaustangon kannattimen. Rangeriini oli tarjolla pari vaihtoehtoa: 125 - 160 mm ja 150 - 210 mm. Päädyin jälkimmäiseen, koska alkuperäinen kiinteä osuu noin 140 millin kohdalle. Ajoasentoon seisten tuli nyt 70 milliä lisää säätövaraa.

 

    

    

Joulukakkusesonki alkoi.

Kaamos alkoi, "viimeinen" auringonlasku ennen tammikuun 10. päivää.

Siellä jossain, rauhassa ja korkealla.

Alkutalven riesa, vesi tunkee railoista jäälle.

Kirsi se siellä kurkkii. Hiihtoa metsäsuksilla.