PALVELUKSIA JA SELKÄRYYPYT

 

Eilen sunnuntaina juhlistin kahden viikon flunssasta toipumista käymällä ensi kertaa kunnolla lenkillä. Toki aiemmin olin kävellyt, juossut pari totutuslenkkiä rakennusprojektin ohessa, mutta sitten ajattelin sukeltaa satumaisen kauniiseen ja syksyn väreissä hehkuvaan Haapakuruun.

   Juostessani hiljaa hautausmaan ohi kirkonkellot soivat Nellimin pienessä, mutta pittoreskissä ortodoksikirkossa. Kirkon pihalla oli papin ja suntion autojen lisäksi kaksi muuta autoa, pieni mutta pippurinen seurakunta oli kokoontunut palvelukseen. Varmaan osa oli hilautunut paikalle omin jaloin pienen ja vähintään yhtä pittoreskin kylämme laitamilta asti.

   Loivassa ylämäessä korvissani soi edesmenneen Whitney Houstonin kappale I Will Always Love You, omalta Spotifyn Ultrakoskinen- soittolistaltani. Rakastan Sinua Aina, Ikuisesti. Juostessani en voinut olla rinnastamatta omaa harjoitustani kirkon hartauden harjoitukseen, palvelukseen olin matkalla minäkin, kiviseen kuruun yksin askelten kanssa.

   Nivalan polkujuoksutapahtumassa pitämässäni luennossa korostin henkisyyttä ja tein selvän pesäeron hengellisyyteen. Ultrajuoksijana pyrin hyvään nähdäkseni selkeämmin oman vajavaisuuteni, ihmisenäkin. Rajoja on helpompi ylittää kun tajuaa, että voima tulee itsestä. Kysynkin usein väsyessäni: Mihin käännyt kun et enää jaksa?  Kukaan ei voi juosta puolestasi - haluat eteenpäin? Siis juokse. Pystyt siihen kyllä.

   Juha Mieto on aikanaan todennut, kaiken muun lisäksi, että harjoittelu on kuin uskonto. Minä en näe asiaa näin. Yhteisiä piirteitä on kilvoittelun kanssa mutta ainoa mihin voit uskoa on sinä itse. Itseesi uskomalla ja etenkin kaikkeen siihen työhön minkä olet tehnyt saavuttaaksesi unelmasi, voit saavuttaa unelmasi ja päästä perille.

   Kahden viikon sairastelun ja sitä seuranneen rakennusprojektin jäykistämä kehoni mukautui askelrytmiin ruskan väreissä hehkuvassa Haapakurussa. Todellakin, olin palveluksessa ja todellakin, juoksu! Rakastan Sinua ikuisesti kunnes on aika ottaa viimeinen askel. Mistään muusta kuin juoksusta en saa samanlaista tunnetta kehoon, mielestä nyt puhumattakaan.

   Ultrajuoksuharjoitteluun voidaan menestykkäästi sotkea keskittymistä ja mielenhallintaa mutta varsinaisesta hengellisyydestä jokainen päättäköön itse. Rukoillakin voi, jos siitä kokee apua saavansa. Kuvaamani ajatusmaailma tuomitaan usein narsismiksi tai itsekeskeisyyden par exellenceksi. Totuus on toinen. Yksin maantiellä kaksikymmentä kilometriä edessä ja takana, tai polun ylämäkeen uupuneena turvallaan, ollaan kaukana selfieistä ja narsismista. Kotiin on päästävä ja mielellään omin voimin. Mihin käännyt kun et enää jaksa? 

   Palasin Haapakurusta virkistyneenä ja onnellisena.

   Moottorikelkkakatos- ja pikkuvarasto valmistuvat tällä viikolla, vielä on edessä hiukan puunkaatoa kotona ja mökillä, ja sitten on aika pureutua tiehen ja polkuun. Mutta sitä ennen julkaisen tämän kirjoituksen ja otan kunnon selkäryypyt. Viinaa? Kyllä. Jotta kontakti täydelliseen pimeyteen säilyy vahvana mielessäni sillä tulossa saattaa olla valoisat ajat.

 

Oven raamin teossa, katoksen lähes kaikki materiaalit ovat omasta takaa ja loput kierrätettyä. Katos integroitiin jo olemassa olevan varaston jatkeeksi. Piha on lähes pelkkää hiekkaa, joten perustukseksi välttävät kestopuutolpat styroksin päällä.

 

VIIKKO 37.

Ma - La - Rakennustyötä, ensin puolikuntoisena ja sitten parempikuntoisena, talvi tulee...

Su- Kävelyä Kirsin kanssa 5,72 km - 1.31.

Ei juoksua, toipilas. Väsynyt, käsiä särkee.

VIIKKO 38.

Ma- Ti - Lepo juoksusta, rakennustyötä, pitkiä päiviä kosteassa syyssäässä, katontekoa, seiniä ja lattiaa - ikkunanasennusta ja ynnä muuta.

Ke- Kävelyä Kirsin kanssa 3,10 km - 44 min. Turisemista kävelyllä tavattujen kyläläisten kanssa. Rakennusta.

To- Juoksua 6,66 km - 47 min. Polulla. Rakennusta.

Pe- Juoksua 7,65 km - 48 min. Tiellä. Rakennusta.

La- Lepo, rakennusta, todella pitkä päivä.

Su- 10,90 - 1.14. Haapakuru poluilla. Rakennusta pitkä päivä.

Juoksua 25 km ja vissiin aikaakin kului.

  

VERKOISSA

 

Puhelu tuli järvellä. Suurinpiirtein juuri sillä hetkellä, kun kurotin jollasta kohti verkkopuikkaria Kivijärven pirunkiven takana, siinä matalikolla. Oltiin Kirsin kanssa aamulla laskettu verkot ja koettu ne, jätetty vielä sittenkin yksi suurin toivein likoamaan. Illalla tulin tunnontuskiin mökillä, vaikka vesi on jo syyskylmennyt, niin viimeinen täytyi käydä ennen yötä pois nostamassa.

   Tuuli oli tyyntynyt, jätin Kirsin lukemaan kirjaa ja kolistelin vanhalla Hiacella rantaan. Illansuussa oli satanut kaatamalla, tyhjensin jollan ja suoriuduin vesille. Rantoja koristavat harmaat, sinne tänne nakellut kivet ja kelottuneet aihkit. Pitkämäisen järven toisessa päässä on Vallen vanha erämaatalo, kaikki muut ihmisen jäljet loistavat poissaolollaan. Ikiaikaiseen tunnelmaan pääsee pirunkiven lähellä. Valtava, haljennut seitakivi huokuu rauhaa, kalat pääsevät uimaan sen sokkeloihin, ja matalikossa on hyvä pyytää kalaa - nimenomaan pyytää.

   Palatessani hymyilin tyytyväisenä, heti puikkariin tartuttuani tunsin potkut paulassa. Olimme onnistuneet laskemaan viimeisen verkon oikealta puolelta venettä. Rannassa päättelin vastaajaviestistä puhelun saapumisajan. Ivalon terveyskeskuksen hoitaja oli sunnuntai-illan ratoksi soittanut ja ilmoittanut koronanäytteen sekä nieluviljelyn tulokset. Ei verkkoyhteyttä eli suoraan vastaajaan, toki oli äänettömällä taskussa erämaahan kuulumaton kapine.

   Meillä rajaseudulla suljettu puhelin ei tarkoita tavoittamattomuutta. Jos ei tänään kuulu niin ehkä huomenna. Elämän turha, tehty kiire ei kuulu tänne. Niillä, jotka ovat tavoitettavissa kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudesta ei ole aikaa. Ihmisen aika kuluu kaikkialla suurinpiirtein samaa tahtia, mutta se mitä ajastaan kokee onkin sitten erilaista näillä ajattomilla. Monet saavat paljon aikaan, mutta eivät koskaan pysähdy saati ymmärrä: aika kuluu ja sitten se on ohi - elämä nimittäin.

   Verkoilla kalastetaan ruokaa ja herkemmät kalat, esimerkiksi siika, pilaantuvat nopeasti kuoltuaan. Jos ei muuta niin ainakin maku muuttuu. Toivoisin, että useimmilla ihmisillä olisi mahdollisuus laskea riittävän harva verkko kalastamaan aikaa itselleen. Harvaan verkkoon kun tarttuu vaan se olennainen. Maailmamme on täynnä turhaa ja mitä sillä turhalla loppujen lopuksi tekee.

   Ajelin mökille takaisin. Hämärä tulee nyt yhdeksän kieppeillä. Tienvarren männystä lähti iso koppelo lentoon ja tiaiset olivat päivällä palanneet kesätauolta koputtelemaan pihapiiriin. Perkasin rannassa kalat kuunnellen Talvitupalompolon veden solinaa. 

   Kirsi huuteli kahville. Kävelin rannasta mäentöyräälle ja potkiessani saappaita kuistilla katselin rantasaunan piipusta tupruavaa harmaata savua.

   Näytteet olivat olleet puhtaat ja puhelin sai jäädä äänettömälle edelleen.

VIIKKO 36. HARJOITTELUNI

Ei harjoittelua, sitkeää flunssaa mutta ei vitutusta.

 

COVID FAN TUTTI

 

Fan tutti tarkoittaa kaikki, sekä miehet että naiset. Alkuperäisessä Mozartin oopperassa on kyse uskottomuudesta - Cosi fan tutte, kaikki naiset.

   Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa edellisestä blogipäivityksestäni, mutta en ole paskaakaan kiinnostunut siitä, koska olen Inarilainen. Tampere kuuluu menneisyyteen eikä menneitä kannata muistella, kovin usein ainakaan.

   Mitä Tampere liittyy tähän blogikirjoitukseen tai Cosi fan tutteen. Ei mitenkään, mutta kirjoittajan on nykyisin haettava jatkuvasti uusia näkökulmia asiansa esilletuomiseen. Olen kokenut sen yrittäessäni saada omia käsikirjoituksiani kustantamoille julkaistavaksi. Myynnin eteen kirjoittajan tulisi hieman huorata, olla mieliksi ja olla uskoton jopa omalle tyylilleen. "Ongelma on rakenteessa." "Haluamme toisen version." Voi jumalauta! Taidetta ei pidä tehdä kenellekään erityisesti eikä sitä tulisi yrittää ymmärtää - vain nauttia siitä mikäli se koskettaa.

   En ole katkera. Yritän parantaa ja kestän kritiikkiä mutta kestääkö kriitikko kritiikkiä. Mikä on arvioijan kompetenssi. Myynti on valistunut arvaus. Ikinä ei tiedä mikä kolahtaa, täytyisi olla riskinottokykyä.

   Hufvudstadsbladetin Wilhelm Kvist haukkui Minna Lingrenin Kansallisoopperalle kirjoittaman Covid fan tutten. Kritiikissään Kvist syyttää laulajia narsisteiksi ja väittää ettei teoksessa huomioida Koronan uhreja mitenkään vaan tehdään vakavalla asialla komediaa.

   Arvon kriitikolle voisi kertoa että oopperalaulajan on saatava yleisöönsä kontakti ja annettava itsestään jotain esitykseen. Tämä ei onnistu itseään esiintuovalta narsistilta. Komediaa voi tehdä mistä tahansa, on sitten eri asia miten se ymmärretään. Taidetta ei tarvitsekaan ymmärtää, riittä kun syntyy keskustelua ja uusia ajatuksia sekä kontakteja ihmisten välillä.

   Tietysti saattaa olla, että Kvist laskelmoi tai hänelle maksettiin, jotta saadaan pienimuotoinen kohu aikaan. Kaikkea pitää epäillä mutta terveesti. Vakavan syövän sairastaneena en nähnyt Covid fan tutten tavassa käsitellä vakavaa sairautta mitään pahaa, pikemminkin päinvastoin. Riemastuttava esitys on katsottavissa Yle Areenasta.

   Koin takauman tässä eräänä yönä kun flunssaisena join kuumaa mehua keittiön pöydän ääressä ja söin vaaleaa leipää, jonka päällä oli pari juustonsiivua. Mieleen muistui Pikonlinnan syöpäsairaalan iltapalavaunu, teetä ja usein vaaleaa leipää ja sen päällä juustoa. Muistelin iho kananlihalla pitkiä linoleumikäytäviä ja syöpälääkkeistä ihon läpi huokuvaa metallista hajua. Seistessäni yöllä Nellimin Kotalan olohuoneen ikkunan ääressä katsellen höyryävää jokea, näin itseni seisomassa Pikonlinnan käytävän päässä katselemassa korkean ikkunan läpi kevättalviseen, valaistuun puistoon. Näin itseni katselemassa vapauteen, terveyteen.

   Tähän aikaan vuodesta teen yleensä karkeita suunnitelmia tulevasta ultrajuoksukaudesta. Covid fan tutti ja sen toinen aalto hieman rajoittaa mutta uskossaan vahvat palkitaan. Uskon nyt, että ensi vuonna järjestetään kuuden päivän juoksu. Jos pääsen ehjänä viivalle saatan malttaa ja yrittää vihdoin onnistua.

   Karkeat harjoitussuunnitelmat liittyvät lähinnä intesiteettiin eli harjoittelussa harkitun itsemurhan yrittämiseeen juosten. En halua sanoa mitään julkisesti. Parempi kun antaa numeroiden puhua jos ne ovat puhuakseen.

   Nivalan Pyssymäellä pitämässäni monipäiväjuoksuluennossa korostin, että kukaan ei voi juosta puolestasi. Syövästä kuntouduttuani olen elävä esimerkki liikunnan terveysvaikutuksista ja periksiantamattomuudesta. Tässä ei ole mitään narsistista. Olen aina yrittänyt kannustaa ja motivoida muita omalla esimerkilläni. Minä en ole tärkeä, vaan se miten yritän elää ja opettaa: älkää epäröikö vaan totettakaa haaveenne, suositus ei ole sama kuin rajoitus!

 

HARJOITTELU VIIKOILLA 33 - 35

33.

Ma-Ti-Lepo

Ke- Tiellä 10 km - 1.01.

To-Lepo

Pe- Haapakurussa poluilla 10,66 km - 1.08. Vesisade.

La- Lepo

Su- Mökillä Paavalintupavaaraa 9,19 km - 58 min. 

29,94 km - 3:07.

34.

Ma-Lepo

Ti- Paksuvuonoon tiellä 8 km - 48 min.

Ke- Rovaniemi asvalttia 7,12 km - 48 min.

To- Nivala SuperPEP 2020 kisareitti lenkkinä 58,5 km - 9:52. Vettä järvistä ja geeliä liivistä, yksi ruisleipä. Kuuma ilma.

Pe- Lepo. Pidin luennon monipäiväjuoksuista Nivalan Pyssymäellä.

La- Nivalassa viimeisiä maaliintulijoita metsästä pois tukemassa 9,28 km - 1.37.

Su- Oulussa saarilla 8,04 km - 1.04. Etureidet vieläkin kipeät.

90,04 km - 14:09. Hyvä viikko mutta vähäisellä harjoittelulla tälläisen esiinkaivaminen on lievästi tuskallista.

35.

Ma- Kemissä 12,41 km - 1.26. Monenlaista alustaa ruohosta polkuun asvaltin ohessa.

Ti- Kirsin kanssa Pellossa vaellus Puruskoskelle 5,36 km - 1.25.

Ke- Kirsin kanssa vaellus Käsivarren Ropijärvenperällä; paskasuopusikkoa ja koivuskaidia 12,69 km - 3:44.

To- Norja Helligskogen  kivistä tietä ylös ylängölle 23,38 - 2.37. Osittain erittäin kovaa.

Pe- Kirsin kanssa vaellus Helligskogenin koillispuolelle ylös tunturiin 10 km - 3.14.

La- Lepo

Su- Kävelyä sairaana 666metriä - 12.44. Kurkku kipeä eikä edes vituta.

Juoksua 35,79 km - 4:03. Hieno viikko päättyi sairastumiseen jonka myötä kaikki uuteen harjoittelukauteen tehty valmistava työ valui hukkaan. Mutta säälimättömän harjoituksen aika tulee... 

 

Elokuun summana 187,84 km juoksua ajassa 25:01.

 

ELYSION

 

 

Ruskean lätäkön pintaan pisaroi. Sankarien kyyneleet valuvat Elysionista alas maahan. Juoksen kun täytyy juosta, on kulunut viisi viikkoa kun juoksin Hämeenkyröstä Helsinkiin ja on kulunut neljä vuotta kun isäni kuoli Talvitupalompolon erämökille.

   Ajatuksissani näen isäni seisomassa suvannon laiturilla kuluneissa sadevaatteissaan heittämässä kuluneella virvelillä vieläkin kuluneempaa viehettä harjusten iloksi, ainoastaan isän ajatus on tuore. Pitkien sameiden ja alkoholinhuuruisten vuosien jälkeen elämä tarjoaa rauhaa. Omin käsin rakennetusta rantasaunan piipusta tupruaa honkapilkkeen harmaa savu ja ympärillä erämaa antaa olla oma itsensä. Rannassa on pitkospuutyömaa kesken. Samaan aikaan minä juoksen Norjalaisessa kivikossa oudossa hiljaisuudessa. Kumpikaan meistä ei tahollaan aavistanut tuolloin elokuussa, että loppu on alku.

   Nyt pitkospuut ovat valmiit, ja kynttilä palaa tänä iltana Talvituvalla. Minä seison vuorostani laiturilla harjusten ilona vapa kädessä ja saunan piipusta tupruaa savu. Mutta ajatukseni ovat kaikkea muuta kuin tuoreita. Kamppailen jälleen kerran harjoittelun aloittamisen kanssa. Viime viikkoina olen kalastanut ja liikkunut erämaassa ystävien kanssa, elänyt niinkuin pitää elää - yhdessä luonnon kanssa. Jos ei kalaa niin tatteja tai ainakin hilloja ellei vähän mustikkaa. Taakseni on jäänyt nuotiokehiä muistuttamaan nokipannukahveista ja paistetun makkaran hetkistä. Tämän kauemmaksi en juoksusta pääse.

   Joka saatanan kerta sama kuvio toistuu. Alkoholisti kaipaa pulloa ja minä juoksemista. Juostu ultra väläyttää Elysionin seesteisyyttä, siellä ei ole enää pakko. Ja sitten taas. Eroon ei pääse. Jo kahden viikon kevyen jakson jälkeen jalkasäryt alkavat, vatsa ei toimi ja uni karkaa. Keho vaatii harjoittelun preussilaista rytmiä. Ellen aloita harjoittelua alkaa alkoholinkulutukseni kasvaa ja siihen leikkiin en ryhdy, minulla on isäni ansiosta sisäänrakennettu antabus. Puhdetyöt ja askartelut vievät huomion pois hetkeksi, hyvä kirja rauhoittaa saati kirjoittaminen, mutta sitten seison taas laiturilla ja mietin hyppäisinkö vai ei.

   Kukaan ei pysty auttamaan. Parhaana terapeuttina toimivat juostut kilometrit. Harjoitteluuni olennaisesti kuuluvat metsätyöt odottavat sekä Talvituvalla että kotona Kotalassa. Syksyllä valmistuu katos moottorikelkoille ja sitten kaikki on tehty. Tulee aika juosta kaksi kertaa päivässä.

    Taakseni jääneen lätäkön pinta jäätyy ja peittyy lopulta jäätyneisiin kyyneliin. Maisema on valkoinen. Haadeksessa eli tuonelassa olevassa sankarien onnelassa, Elysionissa, kaikki on edelleen seesteisen pakotonta. Ja täällä minä juoksen, kun täytyy juosta.

 

 

VIIKKO 31.

Ma- Lepo

Ti- 12,51 km - 1.22.

Ke-To- Lepo

Pe- 13,07 km - 1.37.

La- Lepo

Su- 9,71 km - 1.07.

Yhteensä 35,29 km - 4:06

VIIKKO 32.

Ma-9,79 km - 1.05.

Ti- Lepo

Ke- 7,07 km - 49 min.

To- Lepo

Pe- 5,5 km - 41 min.

La-Su - Lepo

Yhteensä 22,36 km - 2:35

Tervetuloa Nivalan Pyssymäelle kuuntelemaan luentoani monipäiväjuoksuista 21.8. illalla kello 20.00. Info: Super Pep 2020.

MINÄ, DISSIDENTTI JALAN KÄÄNTEESSÄ

Lähdin metsään, koska halusin elää tarkoitusperäisesti, kohdata ainoastaan elämän olennaiset seikat, ja nähdä, enkö voisi oppia, mitä elämällä oli opetettavanaan - ja jotta en kuolemani koittaessa joutuisi huomaamaan, etten ollut lainkaan elänyt. Elämä on niin kallis asia, etten halunnut kuluttaa sitä johonkin, mikä ei olisi elämää. (Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä)

Suomessa on EVA:n vuonna 2017 julkaistun raportin mukaan 79 000 miestä, iältään 24 - 54, pysyvästi työelämän ulkopuolella. He eivät tee töitä, opiskele tai eivät ole työkyvyttömyyseläkkeellä. Heistä kolmasosa on kirjautuneena työttömäksi ja suunnilleen saman verran heistä elää ilman tuloja ja ilman toimeentulotukea. Kadonneet työmiehet, kuten varmasti myös naiset, sivuun hypänneet?

   Ensi kuussa tulee täyteen neljä vuotta siitä kun aloitin hapuilun kohti täydellistä sivuunhyppäystä, muutin Lappiin, lopetin yritykseni ja aloitin toden teolla elää jokaisen päivän niin kuin se hyvältä tuntuu. Vaikka käytän sanaa hapuilla, mitenkään päämäärätöntä elämänkulkuni ei ole, pikemminkin päinvastoin. Minulla on pitkä lista ulkoisia tavoitteita ja vielä pidempi lista sisäisiä tavoitteita.

   Alussa siteerattu Thoreau ennakoi luontoa käsittelevissä kirjoituksissaan jo 1800-luvulla ekologisuutta. Kirjassaan Kansalaistottelemattomuudesta hän esitteli käsitteen kansalaistottelemattomuus, että on olemassa siviililain yläpuolella oleva laki, jota on noudatettava rangaistuksenkin uhalla. Hän ei hyväksynyt orjuutta ja sotaa tukevaa hallitusta, joten kieltäytyi maksamasta veroja ja päätyi lyhyeksi ajaksi putkaan.

   Mediassa on tasaisin väliajoin juttuja ihmisistä, jotka ovat valinneet toisin. Nämä ihmiset ovat hypänneet pois oravanpyörästä ja ryhtyneet toteuttamaan omia tavoitteitaan. Osa on ryhtynyt elämään ekologisesti ja mahdollisimman vähän kuluttaen, osa on vetäytynyt hiljaisuuteen, jopa erakoitunut yksin tai läheisen kanssa. Niin tai näin, yksi yhdistävä tekijä löytyy näiden kaikkien juttujen kommenttiosioista: aivan hirvittävä arvostelu ja vetäytyjien mielipiteiden lyttääminen niiden taholta, jotka eivät ole uskaltaneet tehdä omia valintojaan. Niiden, jotka omasta mielestään kokevat olevansa yhteiskunnan tukipilareita, ahkeria veronmaksajia ja rattaissa raatajia.

   Todellisuudessa monen sivuun hypänneen historiasta löytyy varsin mittava yhteiskuntavastuun kantaminen, joka on lopetettu omasta vapaasta tahdosta kun on ryhdytty ajattelemaan toisin. Näin on omalla kohdallanikin, taakse on jäänyt miltei kymmenen vuoden työura vammaisten lasten kanssa ja sitä seurannut seitsemäntoista vuotta muita työllistävänä yrittäjänä. Kadonnut työmies onkin siis saattanut jo tehdä työnsä vai pitäisikö jaksaa pikkuisen pidemmälle. Ja mikä on pikkuisen ja etenkin miksi?

   Sivuunhypännyt ei useinkaan ole mitenkään syrjäytynyt vaan seuraa aikaansa tarkasti mutta ei löydä siitä juurikaan mitään hyvää. Omaa mieltäni vaivaavat jatkuvat sodat, turha kuluttaminen, mutta etenkin ihmisten elämän muuttuminen lyhyen hetken kertakäyttömuoviksi. Henkinen kehittyminen ei ole pikavoitto eikä myöskään ole saavutettavissa yhdellä klikkauksella, vaan itseään joutuu vaivaamaan - harjoittamaan. Aivan kuten ultrajuoksussa. Ei tietoisuuden lisääminen omassa elämässä käy käden, tai pitäisikö sanoa jalan, käänteessä.

   Istuutuessani kirjoittamaan tätä kirjoitusta olen palannut erämaasta Nellimin kotiin internetyhteyksien pariin. Lukemattomien sähköpostien joukossa oli lukijani kiitokset ja siinä sivussa toive, että kirjoittaisin useammin. Viimeisestä postauksesta näkyy kulunnen kaksi viikkoa mutta minä, dissidentti eli toisinajattelija, tarvitsen tilaa ajatuksilleni. Tilaa löydän erämaasta, jossa nyt viimeksi olen Kirsin kanssa kalastanut ja etsinyt hilloja. Elänyt ekologista elämäntapaa siinä mitassa mihin tällä hetkellä pystyn.

   Suomessa on 23 tuhatta ilman sähköverkkoa olevaa asuttua asumusta ja 340 tuhatta, jotka eivät kuulu vesijohtoverkkoon. Talvitupa, jossa erämaassa aikaa vietän on mökki, mutta voisi se olla vakituinenkin asutus - ilman sähköä ja vesijohtoa tottakai. Juostessani tai mieluummin muuten liikkuessani erämaassa koen vahvaa yhteyttä luontoon. Hiljaisuus puhuttelee enemmän kuin tuhannet sanat ja uutisten sijaan seuraan mieluummin vaikkapa viklon käyttäytymistä reviirillään poikasiaan suojellen. Kyse on siitä miten minä tulen toimeen luonnon kanssa, ei toisinpäin.

Sellainen elämä, jota ihmiset ylistävät ja pitävät menestyksekkäänä, on vain yksi tapa elää. Miksi nostaisimme jonkin elämäntavan ylitse muiden? (Henry David Thoreau: Walden - Elämää metsässä)

Ajattelen kuten Thoreau edellä, jokainen saa valita mahdollisuuksiensa rajoissa itse. En saarnaa - kehotan kylläkin. Mielestäni meillä jokaisella pitäisi olla olohuoneen pöytänä oma ruumisarkku. Buddha kehotti ajattelemaan omaa kuolevaisuuttaan päivittäin. Tästä voi johtaa helposti kysymyksen: Mitä haluaisit tänään elämässäsi tehdä? Vastaus on sinun oman henkisen kehittymisesi tulos, haluatko ostaa vai kokea. Haluaisin ainakin, että olisit läsnä omassa elämässäsi joka päivä, teet sitten mitä ikinä mieleesi juolahtaakaan.

Blogikirjoittaminen näin vaatii aikaa ja läsnäoloa. Ajatukset eivät kypsy hetkessä, eivätkä ilman itsensä sivistämistä. Arvoisille lukijoilleni tämä riittänee perusteluksi postauksieni julkaisurytmiin.

   Olen tavattavissa 21.8. illalla Nivalan Pyssymäellä, jossa pidän luennon monipäiväjuoksuista; seuraavana päivänä siellä on Super Pep-polkujuoksutapahtuma. Ennen luentoa tai sen jälkeen olen avoin keskusteluille muistakin elämän asioista jos joku kokee siihen tarvetta. Erilaisten ihmisten tapaaminen on mielestäni aina rikkaus.

HARJOITTELU VIIKOILLA 29. - 30.

Ma- Nilsiässä saunalenkki 8,07 km - 53 min.

Ti- Kävelyä Rovaniemellä Kirsin kanssa 4,51 km - 1.03.

Ke- "Lepo", kotitöitä; ruohonleikkuuta ja muuta säätöä.

To- 8,14 km Palo-Pyhävaaralle - 58 min. Päivällä ruohonleikkuuta ja muuta säätöä.

Pe-La-Lepo, väsynyt.

Su- 5 km Paavalintupavaaralle erämaassa - 39 min. Helvetin kuuma ja paarmoja.

Yhteensä juoksua 21,2 km

Ma- Haapakurussa 10,22 km - 1.01. Hyvää kulkua.

Ti- Lepo

Ke- Asvalttia pääosin Uuttuperälle 12,02 km - 1.18. Illalla kävelyä 4,22 km - 1.04.

To-Pe- Lepo

La- 8,03 -53 min. Kevyttä verenkierrätystä ennen erämaahan lähtöä.

Su- Lepo

Yhteensä 30,3 km

Niin, minähän juoksin vajaa neljä viikkoa sitten kahdessa päivässä 207,24 km. Joskus on levättävä - muuten menee rikki päältä ja sisältä.

METRIN HEINÄ JA MUUTA

Kotona! Kahden kuukauden eteläsuomen turneen jälkeen löin lievästi juoksussa kaventuneen perseeni kirjoituspöytäni työpenkkiin kotona Nellimissä ja katselin jokirannassa horsmaa ahmivaa valkoista poroa. Lapin aurinko paistaa tällä hetkellä kirkkaalla säällä kaksikymmentäkaksi tuntia vuorokaudesta ja nyt on kirkasta. Kaksikymmentäneljä astetta plussaa väreilee rakoliiterin huopakatolla ja on kuuma Lappilaisella mittarilla mitattuna.

   Ilkuin eteläsuomessa ruohonleikkurin aisassa roikkuvia ja sain koston heti kotipihaan kaarrettuani, vastassa oli metrin heinä jos hiukan liioitellaan. Yleensä joudun ajamaan pihakentän kolme tai neljä kertaa kesässä. Lyhyestä ruohosta on Lapissa hyötyä, siihen mäkäräiset, polttiaiset tai mutiaiset eivät niin helposti piiloudu, sääskihän grillaantuu helteellä toimintakyvyttömäksi. Onneksi tuulee hiukan mutta ne paarmat, niistä ei pääse millään eroon.

   Juostuani Helsinkiin nautimme ystävien kanssa pääkaupunkiseudusta siten kun se nyt Koronan kutistamalla tarjonnalla oli mahdollista. Vuosaaren Aurinkolahdesta lähtee vuorolaiva kiertäen Helsingin edustan saaria päätyen lopulta Hakaniemeen. Laivalla saa kahvia ja olutta, reitillä näkee Helsinkiä toisesta perspektiivistä, Degerön kanava on elämys.
   Tietenkin söimme ja joimme huolellisesti; Zukkiini, Juttutupa, Kappelin kahvio ja Laituriterassi tällä kertaa mutta pahoittelimme kulttuurin täydellistä puuttumista. Ei teatteria, musiikkia tai muuta mukavaa johtuen lepakonpaskasta, joka joutui väärään paikkaan.

   Kotiinpaluussa Pohjoiseen naureskelimme heinäkuun lomakaravaanareita. Kiva on moikkailla vastaanajavia jos kulkee kerran vuodessa, mutta meitä ei innosta olla käsi pystyssä jatkuvasti, mehän asumme autossa monta kuukautta vuodessa. Typerä tapa, ja vielä typerämpää on väkisin yrittää kehittää leirintäaluematkailua. Ehkäpä Suomessa olisi aika herätä Saksan stellplatz-tyyppiseen kevyempään vaihtoehtoon. Täydellisesti varustetulla matkailuautolla emme useinkaan kaipaa leirintäaluetta, pyykinpesu ja saunominen ovat poikkeuksia, esimerkkinä tietysti Helsingin Rastila, joka sijaintinsa puolesta antaa hienon tukikohdan vierailla pääkaupungissa. 
   Tällä reissulla Hämeenlinnan matkaparkki keskustassa sai täydet pisteet. Matkailuautoilija ei kaipaa muuta kuin parkkipaikan, vesitäydennyksen ja mahdollisen kemiallisen vessan- sekä harmaavesien tyhjennykset, talvella sähkö on plussaa. 
   Leirintäalueiden sisäsiittoisia kausipaikkakarvanaamareiden jorinoita ei kukaan satunnainen kulkija jaksa kuunnella, eikä pittoreskista pistorasiasta kukaan täysjärkinen maksa kolmeakymppiä enää tänäpäivänä. On sitten täysin eri asia, jos leirintäalue pystyy tarjoamaan järkevää oheispalvelua: eläinpuistoa, huvipuistoa, museota tai vaikkapa koskikalastusta. Tämä muu lisäarvo muuttaa suhtautumisen myös hinnoitteluun - tästä on Euroopassa lukuisia hienoja esimerkkejä.

   Radio-Suomi on tehnyt heinäkuussa pitkän ohjelmasarjan kahden vuoden hysteriasta, Dingosta. Ohimo ja moni muukin paikka kosteana kirkuneet ovat nyt kasvaneet isoiksi toimittajiksi ja pakkosyöttävät tätä musiikkia huolella. Samassa sarjassa aiemmin Juice, Freukkarit ja Bädding, mutta että Dingo jatkoksi. Ei kuulosta uskottavalta. Oletteko kuunnelleet Depeche Modea tai Classix Nouveauxia ynnä muuta muuta tuon ajan futua? Verratkaapa bändin "omaperäisiä" melodioita noihin. Ainoa plussa on Neumanin sanoitukset.
   Summa Summarum: soittakaa nyt edes Paranoid ainakin joka toinen päivä tai ACDC! Kuinka kauan minun täytyy kärsiä Finnhitseistä tai Taiskan Mombasasta. Herrajumala! Onneksi on Spotify. Ilman Teppo Nättilää radio Suomi olisi täyttä paskaa. Olka Koostakin on tullut ihan täti ja Tarja Närhen Iskelmäradio saa aikaan suolitukoksen. Beatleseita ihannoivasta Jake Nymanista kun vihdoin päästiin niin Susanna Vainiolakin alkaa jo horjua tasapäistävässä Ylen sepelimyllyssä. 
   Pysykää lujina ja muistakaa siellä tuutissa: minä osaan vielä sulkea radion!

   Palautuminen Helsinkiin juoksusta on pikkuhiljaa käynnistynyt. Kotona on nyt hyvä olla hetki poissa heinäkuussa lomailevien tungoksesta ja keskittyä erämaan rauhaan ja kalastukseen. Sitten on luvassa muuta mukavaa elokuun loppupuolella. 

Helsinki on luontokaupunki!

VIIKKO 28.

Ma-Ti- Kävelyä Helsingissä Barefoot tossuilla.
Ke- Pyöräilyä 8 km ja juosten 5,03 km - 0.33.
To- Lepo
Pe- 5,02 km - 0.35.
La- Janin kanssa poluilla 13,7 km - 1.43. Ei erikoista, mutta vielä ei kannata aloittaa harjoittelua kurinalaisesti.
Su- Lepo

Yhteensä juoksua 23,75 km

Tämä on kuvattu matkailuauton salongin kattoikkunan kautta. Varis antennilla.

Ja kun aina valitan musiikista niin täytyy esitellä joitakin joissa kaikki on kohdallaan - lajeissaan, nämä kun laittaa soimaan korviin ja vetää polulle kaikki mitä jaloista lähtee niin tuntee elävänsä.

Kotiin, loppumetrit:

  

JUOSTEN HÄMEENKYRÖSTÄ - HELSINKIIN

ALUKSI

Aamulla kun kävelin ulkohuussiin korppi roukui Hämeenkyrön Villa Kirsinrannan kuusikossa. Legendan mukaan jokaisella sudella on oma korppinsa, joka lentää juoksevan suden edellä ja varoittaa vaarasta tai ohjaa saaliin luo. Eläimet eivät juokse milloinkaan turhaan, en minäkään.

TAUSTAA

Alunperin minun piti juosta Hämeenkyröstä Helsinkiin jo yli kymmenen vuotta sitten. Tein tuolloin matkalle reitin pohjatyöt ja nimesin sen "Köppä-Koskisen pidemmäksi naimareissuksi." Nimen historia juontaa juurensa minun ja Kirsin yhteisen alkutaipaleen syntyyn. Tapasimme Hämeenkyrössä metsäjärvellä, mutta Kirsi asui noihin aikoihin Helsingissä ja minä Hämeenkyrössä.
   Aikaa on kulunut ja sopivaa aikaa tämän juoksemiselle ei kilpailujen väliin ole löytynyt. Tuon ajan kuluessa minusta on tullut ultrajuoksija ja Kirsistä Suomen paras ultrahuoltaja, ainakin minulle. 
   Huoltajat unohdetaan pitkien matkojen sankarien suitsutuksissa liian usein, ilman heitä ei ole sankareita eikä onnistuneita perillepääsyjä - poislukien omatoimiset kärryjuoksut tai poluilla omahuolteiset matkat, joissa ollaan täysin yksin.

Lähtiessäni perjantaina puoli kahdeksan aikaan juoksuliivit niskassa kohti Helsinkiä korppi roukui edelleen kuusikossa. Aamu oli puolipilvinen ja olo levollinen. Edessä oli yli 200 kilometriä maantienlaitaa. 
   Heti alkutaipaleesta kävi selväksi, että saisin pidätellä vauhtia koko matkan ajan. Olin onnistunut varsin lyhyellä mutta intensiivisellä ja oikein rytmitetyllä harjoitusjaksolla nostamaan kunnon hämmästyttävän hyväksi. Ainoastaan rutiinin kanssa tulisi olemaan ongelmia johtuen pitkästä kilpailutauosta ja viime vuoden joulukuussa tapahtuneesta varsin railakkaasta ylikuntotilasta ja siitä seuranneesta kevyestä keväästä.
   Tammikuussa juoksua tuli 204 kilometriä ja kuten helmikuussakin, hiihtoa ja lumikenkäilyä lisäksi. Maaliskuussa aloin pikkuhiljaa toipua ylikunnosta joten lepäsin ja juoksin vain 81 kilometriä hiihdon lisäksi. Huhtikuu 274 km, Toukokuu 383 km ja kesäkuu jo normaali hyvä harjoituskuukausi 421 km.
   Normaalissa harjoittelussani olen vielä vanhoilla päivilläni saanut kehitettyä jatkuvuutta pitkien, yli 40 kilometrin lenkkien jälkeen. Juoksin toukokuussa 64 km syntymäpäivänäni, ja tunsin olevani oikealla tiellä taas pitkästä aikaa. Kesän lääkärikäyntien tulokset sydämen terveydentilasta ja kokonaisterveydentilasta antoivat uskoa jatkaa harjoittelua sekä levollisuutta mieleen.

HÄMEENKYRÖ - HÄMEENLINNA

Reittini Helsinkiin alkoi muutaman kilometrin hiekkatiellä ja sukelsi sitten Ylöjärven Metsäkylän asvaltille. Metsän kauttakin olisi ollut mahdollisuus koukata ensimmäiset kymmenen kilometriä mutta se ei sopinut ajatuksiini - tulisin olemaan maantien laidassa ja sillä hyvä - mielellään asvaltilla tällä kertaa.
   Ylöjärven Soppeenmäen päältä käännyin kohti Kolmenkulman teollisuusaluetta. Kyltissä lukee Helsinki 194 kilometriä. Näissä pitkissä juoksuissa pilkon matkan mielessäni pienemmiksi palasiksi, tällä kertaa ensin pari maratonia peräkkäin ja siihen päälle reilu kuudentoista kilometrin lenkki niin olisin ensimmäisen päivän illassa Hämeenlinnassa ja pääsisin nukkumaan yön. Halusin säästää itseäni ja jaoin matkan kahdelle päivälle, kilpailuissa sitten yhtämittaa.
   Kirsi soitti ollessani Rajasalmen sillalla siinä vanhan mielisairaala-alueen uimakivikon kohdalla ja ilmoitti, että kahvia saa matkailuautossa Pirkkalan ABC:n pihassa. Pyhäjärveltä käyvä sivutuuli ulvoi metallisissa kaiteissa ja matka jatkui. 
   Kauan sitten mielisairaalassa uitettiin potilaita kylmässä vedessä Pyhäjärvessä luonnokivistä tehdyssä altaassa. Juostessani mietin miten minuun silloin olisi suhtauduttu, jos olisin juossut siitä ohi. Siltaa ei vielä ollut mutta olen varma, että olisin päätynyt muiden hullujen joukkoon altaaseen. Tänä päivänä kukaan ei enää ole hullu, eikä kohta syö eskimojäätelöäkään. Maailma on muuttunut kovin sensitiiviseksi ja harvat ihmiset tuntevat mitään aitoa, kuten esimerkiksi sadan kilometrin juoksun hien polttamaa persevakoa tai hieroutunutta vasenta kivestä.
   Kahvitauon jälkeen koukkasin Pirkkalan golfkentän kautta huonokuntoista hiekkatietä Lempäälän Kuljun asemakylään. Matkalla näin hirven metsätiellä. Kärsin sateen muokkaamasta metsätiestä, se oli osittain hankala juosta täynnä pyöränuria täynnä olevana, mutta parani sitten kohti Lempäälää.
   Kuljussa taakse oli jäänyt 35 kilometriä ja ensimmäinen oikea ruoka oli listalla. Pelkillä geeleillä tai urheilujuomalla näistä monipäiväisistä ei selviä.

Kuljun jälkeen alkaa varsinainen jäljellä oleva 130-tie, joka olisi seuranani aina Keimolaan asti. Olin aiemmin soittanut Eskelisen Jaakolle ja pyytänyt hänet seuraksi loppukilometreille. Osaan jonkinverran navigoida juostessani Helsingissä, mutta kahden päivän väsymyksissä apu on enemmänkin kuin tervetullutta. Lisäksi olen yksin tiellä. On inhimillistä kun tietää saavansa seuraa lopuksi.
   Ideaparkin ja Valkeakosken väli on karmea juostava. Tiellä ajetaan hirvittäviä ylinopeuksia ja piennar on täynnä kiviä ja kaikenlaista muuta sontaa osoituksena Pirkanmaalaisesta hyvästä tienhoidosta. 
   Jossain vaiheessa vastaan tuli auto tuulilasinpyyhkijät päällä ja pyörät pientareen puolella. Aurinko paistoi kirkkaasti eikä vettä tullut tippaakaan. Olisin jäänyt alle ellen olisi väistänyt. Mitähän lienee tämän autoilijan mielessä liikkunut aivan kuten niiden lukuisten puhelintaan näpräävien koukkijoidenkin, jotka säikähtivät yhtäkiä pientareella juoksevaa ja tekivät ihmeelliset äkkikiemurat minut ohittaessaan.
   Sääksmäen sillan levähdysalueella tunsin itseni ensimmäisen kerran hieman kuluneeksi. Päivä oli lämminnyt ja taakse jääneet 66 kilometriä alkoivat tuntua. Jatkoin Iittalaan ja käännyin siitä kohti Parolaa maisemia ihaillen. Valkeakosken tehtaat eivät enää haise mutta minä aloin ilmeisesti haista koska seuraani lyöttäytyi kärpäsarmada.

Loputtomien suorien ja loivien pitkien ylämäkien aikana yritin pitää mieleni kurissa ja etenemistahdin tasaisena. On äärimmäisen tärkeää keskittyä ja miettiä mitä on tekemässä tai mitä tarvitsee huollosta. Pelkällä eteenpäinreuhtomisella ei pääse perille - edes ensimmäisenä päivänä.
   Saavuin illalla kohtuullisen hyvävoimaisena Hämeenlinnan keskustan matkaparkkiin. Päästyäni matkailuautolle riisuin välittömästi kengät ja kävelin paljain jaloin hiekalla nauttien palautusjuomaa. Sitten laitoin Merrell Bare Acces tossut jalkaan ja hölkkäsin muutaman sata metriä ruoholla, sitten vasta suihku ja ruokaa. On pidettävä itsestään, mutta etenkin jaloistaan huolta - hommahan jatkuisi seuraavana päivänä.

Ensimmäisen päivän juoksun aikana nautin vettä, urheilujuomaa, kahvia, kolaa ja maitoa. Söin geelien ja energiapatukoiden (ei proteníinipatukoita eikä energiajuomia!!!) lisäksi kasvispitoista ravintoa, pastaa ja seitania mutta myös hieman juustoa ja muutaman kinkunsiivun leivän päällä.
Taakse jäi 100,19 kilometriä johon liikkeelläoloaikaa kului 11:48. Päivä alkoi 7.30 ja päättyi yhdeksän jälkeen illalla.

Tässä välissä ilmoitan kohteliaimmin, että tässä tekstissä numerot ovat numeroilla kirjoitettuna yleisen ymmärryksen lisäämiseksi. Tämä ei siis ole kaunokirjallinen hengentuote, jolla pitäisi miellyttää kustannustoimittajia tai kirjoittamista ohjaavia, vaan kertomus ultrajuoksusta Hämeenkyröstä Helsinkiin.

HÄMEENLINNA - HELSINKI

Ultrajuoksuni tukena en käytä lääkkeitä. Joskus kilpailuissa on pakko ottaa jotakin ripuliin tai muihin vatsavaivoihin. Päänsärkyyn käytän levätessäni Disperiiniä, mutta en milloinkaan juostessani. 
   Otin illalla Hämeenlinnassa kaksi Disperiiniä ruoan sivussa. Juoksuliivi painaa niska-hartiaseutua ja jotenkin tunsin alkavaa päänsärkyä. Nukuin yön hyvin ja aamiaisen jälkeen lauantaina tein lähtöä taipaleelle puoli yhdeksältä aamulla.
   Hämeenlinnasta 130-tie kulkee kohti Turenkia. Ensimmäisen kilometrin käynnistymisen myötä tuli selväksi, että ainakin aluksi sai jälleen pidätellä vauhtia. Vain hullu juoksee jalkansa alta heti päivän aluksi. Näillä pitkillä reissuilla vaahtopäinen aikatauluihin tuijottaminen tai euforinen koheltaminen tuo mukanaan yleensä murheita ja selittelyjä - askel kerrallaan, mutta perille asti.
   Korppeja oli nyt kolme mutta ne eivät lentäneet edelläni. Edellisenä päivänä en ollut nähnyt sitten aamun sitä yhtäkään. 
   Etukäteen tiesin, että jossain vaiheessa alan väsyä. Väsymisellä tarkoitan juurikin sitä päivästä toiseen juoksemisen rutiinin puutetta kuin myös kimmoisuuden säilyttämisen puutetta. 
   Väsymystä on kuitenkin turha odotella - et ole koskaan niin väsynyt kuin luulet. 
   Päivän kolmekymmentä ensimmäistä kilometriä täyttyivät varsin vaivattomasti maisemia ihaillen ja nöyrästi matkaa tehden. Kuuntelin musiikkia kuten olin kuunnellut ensimmäisenä päivänäkin, ja pyrin juoksemaan mahdollisimman rennosti ja energiaa säästävästi. Geeli tunnissa ja syötävää matkailuautossa noin 8 - 10 kilometrin välein.
   Ja sitten sade alkoi.

 Tuuli oli yltynyt ja tiesin, että jossain vaiheessa alkaa sataa. Ponnistelin vastatuuleen ja sade muuttui tihkusta kaatosateeksi. Kirsi soitti ja ilmoitti, että radiossa on annettu vaaratiedote ammoniakkivuodosta Turengin Valiolla. Olin juoksemassa suoraan sinne! Naureskelin Kirsille, että ihan niin ultra en ole, että kestäsisin ammoniakkipilvessä juoksemista. Suunniteltu ruokataukopaikka oli ennen vaara-alueen alkamista. Saavuin tauolle ja varauduin henkisesti pitämään pidemmän tauon. Päätin jo etukäteen mitä tekisin tauon aikana: kävisin suihkussa, söisin enemmän ja pukisin puhtaat juoksuvaatteet päälle. Sitten nukkuisin kunnes saisin luvan jatkaa. 
   Edelläkuvatussa ajatuksessa ei oteta huomioon jalkojen jäykistymistä tai vaikeuksia jatkaa yllättävän muutoksen jälkeen. Ei ole muuta kuin juoksu, minä yksin askelten kanssa. Ei kipua, ei väsymystä eikä turhia ajatuksia. On vain matka ja minä. Eteenpäin.
   Vaaratilanne meni ohi ja pääsin jatkamaan Riihimäeltä ilman ylimääräistä taukoa. Sade muuttui tulvaksi jossakin Hyvinkään tienoilla ja tajusin juoksevani lähes kymmensenttisessä virrassa. Kaikki kastui, ojat tulvivat - harkitsin uimaliikkeitä.
   Kestän hyvin erilaisia olosuhteita, tuulta, kylmää ja vaikeakulkuista maastoa saati liikennettä, mutta sade on kaikista pahin. Se huuhtelee kesäaikaan shortseissa juoksevan jalkalihakset ja lantion, jäykistää ja lisää energiankulutusta. Jos pukee sadehousut on liikkuminen vaikeaa ja tulee kuuma. Teki niin tai näin, kastuu jokatapauksessa sisältä ja päältä.

Nurmijärvi Klaukkalaan pääsin melkoisen väsyneenä. Tiesin, että sateesta johtuen taukojen jälkeen olin juossut hieman liian lujaa. On turha vaihtaa vaatteita jatkuvasti ja tauon jälkeen matkailuautosta ulos lähdettäessä tulee hieman kylmä. Lämmintä oli kaksitoista astetta ja sateen voimakkuus vaihteli jatkuvasti.
   Jaakko Eskelinen liittyi seuraan ja matka alkoi taittumaan hieman rattoisammin. Jaakko johdatti minua Vantaalta kohti Helsinkiä kohtuullisen suoraa reittiä, josta osa oli tuttua ja osa ei. 
   Malmilla löysimme hiekkakävelytien ojasta uupuneen romanin. Olimme hieman hankalassa tilanteessa. Johtuen Koronasta ilman hanskoja toiseen koskeminen terveydentilan selvittämiseksi on mahdotonta. Lisäksi emme tienneet oliko romani saanut sairaskohtauksen vai oliko kyse alkoholista. Ihmistä on autettava. Jaakko soitti hätäkeskukseen ja jäi odottamaan ambulanssia. Minä jatkoin, koska paikallaan seisominen olisi merkinnyt jalkojen pahaa jäykistymistä. Jaoin sijaintini Jaakolle Whatsuppiin ja suunnistin kehän vartta kohti Kivikkoa. 
   Kehän laidassa oli auto ajettu metsään varsin pitkälle kohti kevyen liikenteen väylää. Turvatyyny oli lauennut ja ikkuna rikki, auton sisältä kuului piippausta ja sisävalo välkkyi. Nyt oli pakko kompuroida katsomaan oliko uhreja. Poliisi nauhat olivat vain kehätien puolella, joten matka jatkui - asia oli jo hoidettu. Mielenkiintoista, kun saa ultrajuoksun ohella tukea Uudenmaan ensihoitoa ja muuta yhteishyvää ihan vaivaksi asti. Naureskelin menemään.
   Tankkasin vettä Myllypuron Shelliltä. Kirsin olin päästänyt pian Jaakon saavuttua ajamaan Rastilaan ja leiriytymään. Jaakko sai minut kiinni Liikuntamyllyn tienoilla ja ihmetteli hyväntahtoisesti vauhtiani. Kyselin, että mitä vauhtia. Olo oli kuin etanalla, mutta kello kertoi silti kelvollisia lukemia kahden päivän juoksun ja puolen päivän jatkuvan suihkun jäljiltä.

 Jaakko on poikkeuksellinen ihminen. Oli kunnia tutustua lähemmin lahjakkaaseen nuorempaan ultrajuoksijaan, joka ensikädessä on laajasydäminen ja lämmin ihminen, vasta senjälkeen onnistuessaan tuloksia tekevä voittaja. Jaakon olen tavannut ensikerran Perniössä vuonna 2014 , vieraillessani siellä kilpailupaikalla juostessani Nuorgamista Hankoon. 
   Pääsimme vaikeuksitta Rastilan portille ja sammutin kellon. Jaakon avovaimo otti loppukuvan ja matka oli tehty. Päivään jäi taakse 107,04 kilometriä johon liikeaikaa kului 13:56. Päivä alkoi Hämeenlinnasta 8.30 ja päättyi Rastilaan juuri ennen 02.00. Sateesta johtuvat tauot pidensivät kokonaisaikaa parilla tunnilla arvioidusta.
   Lupaus juosta Helsinkiin Hämeenkyröstä kahdessa päivässä täyttyi. Helsinki alkaa Tapaninvainiolta ja Malmilta, siellä olin reilusti ennen puoltayötä - iso kaupunki, ja ainoa Suomen oikea kaupunki!

Kokonaisuudessaan 207, 23 kilometriä ja juoksuaikaa 25:44.

Kiitokset Kirsi ja Jaakko. Kiitokset Jani ja muut mukana eläneet. Juoksun kilometrit ja reitti näkyvät Stravassa yksityiskohtaisesti.

LOPUKSI

Vettä sataa kaatamalla. Kiristän takin huppua ja ohiajava rekka roiskuttaa vettä jaloilleni. Tuulee kovaa. 
   Olen tiellä yksin askelteni kanssa, kukaan ei voi juosta puolestani metriäkään. Nostan katseeni ja laitan tyhjentyneen geelin liiviin roskapussiin. Juon vettä ja jatkan eteenpäin. 
   Juokse! Sinä pystyt siihen ja juostessasi olet onnellinen.

VIIKKO 27.

Ma- Aamulla 7,77 km - 54.13. Ilta poluilla Janin kanssa 14,13 km - 1.53.
Ti-Ke- Lepoa
To- Elimistön herättelyä hiekkatiellä 5,15 km - 34.56.
Pe- Hämeenkyrö- Hämeenlinna 100,19 km - 11 tuntia ja 48 minuuttia.
La- Hämeenlinna - Helsinki 107,04 km - 13 tuntia ja 56 minuuttia.
Su- Lepo, kävelyä leirintäalueella.

Yhteensä 234,18 km - 29:05.