Eilen sunnuntaina juhlistin kahden viikon flunssasta toipumista käymällä ensi kertaa kunnolla lenkillä. Toki aiemmin olin kävellyt, juossut pari totutuslenkkiä rakennusprojektin ohessa, mutta sitten ajattelin sukeltaa satumaisen kauniiseen ja syksyn väreissä hehkuvaan Haapakuruun.
Juostessani hiljaa hautausmaan ohi kirkonkellot soivat Nellimin pienessä, mutta pittoreskissä ortodoksikirkossa. Kirkon pihalla oli papin ja suntion autojen lisäksi kaksi muuta autoa, pieni mutta pippurinen seurakunta oli kokoontunut palvelukseen. Varmaan osa oli hilautunut paikalle omin jaloin pienen ja vähintään yhtä pittoreskin kylämme laitamilta asti.
Loivassa ylämäessä korvissani soi edesmenneen Whitney Houstonin kappale I Will Always Love You, omalta Spotifyn Ultrakoskinen- soittolistaltani. Rakastan Sinua Aina, Ikuisesti. Juostessani en voinut olla rinnastamatta omaa harjoitustani kirkon hartauden harjoitukseen, palvelukseen olin matkalla minäkin, kiviseen kuruun yksin askelten kanssa.
Nivalan polkujuoksutapahtumassa pitämässäni luennossa korostin henkisyyttä ja tein selvän pesäeron hengellisyyteen. Ultrajuoksijana pyrin hyvään nähdäkseni selkeämmin oman vajavaisuuteni, ihmisenäkin. Rajoja on helpompi ylittää kun tajuaa, että voima tulee itsestä. Kysynkin usein väsyessäni: Mihin käännyt kun et enää jaksa? Kukaan ei voi juosta puolestasi - haluat eteenpäin? Siis juokse. Pystyt siihen kyllä.
Juha Mieto on aikanaan todennut, kaiken muun lisäksi, että harjoittelu on kuin uskonto. Minä en näe asiaa näin. Yhteisiä piirteitä on kilvoittelun kanssa mutta ainoa mihin voit uskoa on sinä itse. Itseesi uskomalla ja etenkin kaikkeen siihen työhön minkä olet tehnyt saavuttaaksesi unelmasi, voit saavuttaa unelmasi ja päästä perille.
Kahden viikon sairastelun ja sitä seuranneen rakennusprojektin jäykistämä kehoni mukautui askelrytmiin ruskan väreissä hehkuvassa Haapakurussa. Todellakin, olin palveluksessa ja todellakin, juoksu! Rakastan Sinua ikuisesti kunnes on aika ottaa viimeinen askel. Mistään muusta kuin juoksusta en saa samanlaista tunnetta kehoon, mielestä nyt puhumattakaan.
Ultrajuoksuharjoitteluun voidaan menestykkäästi sotkea keskittymistä ja mielenhallintaa mutta varsinaisesta hengellisyydestä jokainen päättäköön itse. Rukoillakin voi, jos siitä kokee apua saavansa. Kuvaamani ajatusmaailma tuomitaan usein narsismiksi tai itsekeskeisyyden par exellenceksi. Totuus on toinen. Yksin maantiellä kaksikymmentä kilometriä edessä ja takana, tai polun ylämäkeen uupuneena turvallaan, ollaan kaukana selfieistä ja narsismista. Kotiin on päästävä ja mielellään omin voimin. Mihin käännyt kun et enää jaksa?
Palasin Haapakurusta virkistyneenä ja onnellisena.
Moottorikelkkakatos- ja pikkuvarasto valmistuvat tällä viikolla, vielä on edessä hiukan puunkaatoa kotona ja mökillä, ja sitten on aika pureutua tiehen ja polkuun. Mutta sitä ennen julkaisen tämän kirjoituksen ja otan kunnon selkäryypyt. Viinaa? Kyllä. Jotta kontakti täydelliseen pimeyteen säilyy vahvana mielessäni sillä tulossa saattaa olla valoisat ajat.
VIIKKO 37.
Ma - La - Rakennustyötä, ensin puolikuntoisena ja sitten parempikuntoisena, talvi tulee...
Su- Kävelyä Kirsin kanssa 5,72 km - 1.31.
Ei juoksua, toipilas. Väsynyt, käsiä särkee.
VIIKKO 38.
Ma- Ti - Lepo juoksusta, rakennustyötä, pitkiä päiviä kosteassa syyssäässä, katontekoa, seiniä ja lattiaa - ikkunanasennusta ja ynnä muuta.
Ke- Kävelyä Kirsin kanssa 3,10 km - 44 min. Turisemista kävelyllä tavattujen kyläläisten kanssa. Rakennusta.
To- Juoksua 6,66 km - 47 min. Polulla. Rakennusta.
Pe- Juoksua 7,65 km - 48 min. Tiellä. Rakennusta.
La- Lepo, rakennusta, todella pitkä päivä.
Su- 10,90 - 1.14. Haapakuru poluilla. Rakennusta pitkä päivä.
Juoksua 25 km ja vissiin aikaakin kului.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti