IVALO SARJA 9.

RAITEILLA

Kaadan nokipannusta kahvia kuksaan, tuulee niin että menee osittain ohi. Tuuli on lämmin ja kalaa antanut Sulkusjärvi loiskii selkäni takana Aittasaaren rantakallioihin. Saalis pitäisi perata ja suolata mutta viivyttelen vielä hetken tulen ääressä tyytyväisenä.
   Tulin erälle Talvituvan kautta. Hain perämoottorin ja kalavehkeet. Ennen lähtöä käynnistin mökin aggregaatin ja mittasin yleismittarilla sen tuottaman jännitteen. Lukema 285 volttia vastasi aukottomasti kysymykseeni miksi mökin akkulaturi hajosi. Säädin kierrosluvun kohdalleen ja pääsin 240 volttiin, asensin Ivalon kirpputorilta ostetun ylijännitesuojan paikalleen sisälle, sekä uuden akkulaturin. 
   Minä kuulun siihen sukupolveen, joka korjaa ja rakentaa kaiken itse mahdollisuuksiensa rajoissa, myös mielensä. Perämoottori  järjesti minulle ja Kirsille viimeksi kalareissulla mahdollisuuden voimaharjoitteluun soutaen. Sekin vanha paska on taas toimiva huoltoni jäljiltä. Olisipa mielen puhdistaminen yhtä helppoa.
   Hörppään kahvia ja ajattelen lukemani lausetta edesmenneen isäni jäämistön eräistä juristin laatimista asiakirjoista, joissa todettiin isäni saaneen merkittävää taloudellista hyötyä koneenkorjaustaidoistaan. -Ja vitut, olisi isäni todennut. -Itse tekemällä saa vapautta, ei muuta. Minä olen oppinut omat taitoni osittain isältä - ja saanut vapautta mutta sen myötä pelkän ylähuulen leivän päälle.
   Siirrän oikeata jalkaani varovasti nuotion keitinkivien vieressä. On kulunut viikko loukkaantumisestani lenkillä. Kävelykin on tähän asti tuottanut kipua saati terassin rakennus. Kyykistelin takaovella lapion ja lopulta akkuporakoneen kanssa muutaman päivän vesi silmissä, myös sateen takia. Mutta sinne se syntyi, kivusta ja särystä huolimatta - mutta ei olisi syntynyt ilman Kirsin apua. -Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, totesi Pappa minulle ohjeeksi aikanaan, vaikka Veikko Antero aiemmin Forsnäs väittääkin, että ainoa uskollinen on oma varjosi.
   Ultrajuoksun osalta netti on täynnä sankaritarinoita, joissa kivusta ja särystä huolimatta painettiin menemään ja samalla uskottiin aktiiviseen palautumiseen. Suomeksi sanottuna rikottiin loputkin omasta kehosta. Tarinoiden jälkeen on päivityksissä hiljaista, eikä kilometrejä näy enää missään. Loppuunkuluneesta on vaikeaa veistää tarinaa. Juoksipa aasi mitenpaljon tahansa, ei se hevoseksi muutu. 
   Samoin on terassin teon kanssa, en sitä kiellä, mutta olen luvannut itselleni yrittää joka päivä nauttia elämästä. Jumala on antanut meille leikkikentän, miksi emme leikkisi jokaisena annettuna, ainutkertaisena päivänä? Miksi tuhlata kallisarvoista aikaa synkistelyyn? Sellainen on päiväs, kuin on voimas ja toisinpäin myös.
   Menen rantaan ja kaivan kalat jäälaatikosta esille. Olen veneessä verestänyt ne ja nyt poistan sisälmykset ja kidukset. Harjusta ja siikaa ei tarvitse suomustaa jos ne paistaa uunissa kokonaisena ja isot ahvenet fileerataan vasta kotona. Pesen kalat huolellisesti perkauksen jälkeen, hieron niihin karkeaa merisuolaa sisälle ja laitan ne puhtaaseen pussiin. Pussin peittelen jäälaatikkoon. Jäät hain ennen lähtöä Nellimin sataman jääasemalta. 
   Varis ilmoittautuu rantamäntyyn ja lokit kaartelevat etäämpänä. Lähtiessäni venetelalta varikset politikoivat lahden vastarannalla. Raakkumisesta päätellen oikeisto oli häviämässä viimeisenkin valistusajan yksilönvapauden ja vihervasemmisto peräänkuulutti yhteishyvän orjuuden ruusuista tulevaisuutta. Joukon laidalla oli yksi lapintiira, ehkä se oli isä uudestisyntyneenä. Hiljaisena, syrjäänvetäytyneenä erakkona, aivan kuin peilinä minun tulevaisuudelleni. Lapintiiran kanta on romahtanut, ehkä se symbolisoi viimeisenkin järjen valon sammumista nykypäivän yhteiskunnassa.
   Pakatessani venettä luiskahdan veteen ja kastelen kenkäni. Kumisaappaat ovat veneen kokassa varalle, mutta ne ovat pelkureita varten, niitä jotka pelkäävät varpaiden kastumista. Istun rantakalliolle vääntämään sukat kuiviksi ja päätän jatkaa kalastusta veneessä paljain jaloin - paljain jaloin tänne on tultu ja niin täältä myös lähdetään, filosofoin pois soutaessani ja seuraan kuinka varis ahdistaa lokkeja säälimättömästi ja käy sitten itsetietoisena puhdistamaan perkuujätteitä rantakiviltä.
   Aittasaaren karikon jälkeen syvänteestä tärppää iso ahven. Saan tekstiviestin, minua kaivataan syömään. Soitan takaisin ja saan vaivoin puhuttua hetken. Telecom Russia ei anna puhua pitkään, rajalle on matkaa viitisen kilometriä mutta itäisen elämän esimaku tuntuu olevan läsnä, ainakin tässä puhelinasiassa. Mutta se onkin ihanneyhteiskunta siellä?
   Ajellessani vastatuuleen kohti Siskeljärveä huomaan, että jalkaa ei ole särkenyt tänään. Pes anserinus - hanhenjalka. Oikeastaan minulla on kyse oikean reiden sisäsyrjän jänteiden kiristymisestä ja sen mukanaan tuomasta tulehdus- kautta kiputilasta polvinivelen sisäsyrjälle ja myös hieman alemmas pohkeen jänteisiin. Polvessa ei siis ole mitään vikaa paitsi ehkä sukupolvessa. Syntyessäni olin noin 3299431744:s. Nyt meitä on kohta kahdeksan miljardia, olisiko aika katkaista useampiakin johtimia?
   Hetken mielijohteesta poikkean kalastamaan Ikkerlompolaan. Tuuli yltyy ja päätän jättää Siskeljärven suun haukitorpedot rauhaan. Lompola ei anna mitään paitsi lohduttomuutta. Taivas pilveilee ja tuuli kääntää venettä mielensä mukaan. Poikkean maissa kusella. On niitä sellaisiakin, jotka kusevat samaan järveen veneestä josta kalastavat ja heittelevät kaljapurkit pitkin rantoja päälle somisteeksi. Piittaamattomia on ollut aina ja tulee aina olemaan. Arvostus luontoa kohtaan näkyy omissa teoissa.
   Keikuttelen paluumatkalla pitkin isoa järvenselkää kohti venetelaa. Saamelaisten vanha kesäpaikka näkyy tyyrpuurissa. Kenttä on kaunis vanhoine hirsitupineen ja muistuttaa menneestä ajasta, joka loppujen lopuksi ei ole mennyt minnekään.  Helposti voin kuvitella miehet kalaan järvelle ja naiset leipomaan nisua ulkouunille, pihassa roikkuu joitakin taljoja ja kalaa kuivattavaksi talven varalle. Ihmiset arjessaan.
   Urbaanit ituhipit unohtavat helposti, että nainen ei ilman miesseuraa päässyt ravintolaan vielä 60-luvun lopussa saati pride nyhtökauralle. Ilmaista kalaa saa edelleen virvelillä ja verkolla ja lisäksi saa hyvän mielen erämaan rauhasta. Erämaassa on oltava sinut itsensä kanssa, ongelmiensa läpi ei voi elää loputtomiin vaan on kasvettava ja jätettävä epäolennainen taakseen, tasa-arvo on utopiaa. Elämässä ei voi loputtomiin olla uutta ja jännittävää, mutta elämän kokemisen syvyydessä voi. Olemassaolon ajan kerroksiin ei pääse ostamalla aikaa vaan ottamalla sitä pelkästään omaan käyttöön.
   Sammutan perämoottorin ja vene liukuu rantaan. Kompuroin kankeana ylös ja vedän veneen telalle. On aika lähteä syömään, Kirsi odottaa jo. Kantaessani kamoja autolle käenpiika huutaa männikössä. Katson järvelle, ympärillä on hiljaisuus. Käynnistän auton tuumaten, että sitä pysyy raiteillaan suorittaessaan elämän tarkoitusta, hyvän elämän elämistä, ilman muuta suorittamista.

Viikko 27.

Ma- 8 km Palo-Pyhävaara - 1.04.
Ti- Haapakuru 5,5 km -53.42. Oikean jalan loukkaantuminen 2,7 km kohdalla, onnuin kotiin.
Ke-Su- Lepo/loukkaantunut.

yhteensä 13,6 km - 1:58

   

TEE SINÄ SE, MITÄ SINUN TÄYTYY TEHDÄ...

Mike Shattuck Wisconsinin Madisonista on juossut tänä vuonna hiukan yli 10000 kilometriä. Miken tavoite on juosta maratonin verran kilometrejä joka päivä vuoden loppuun asti saavuttaen noin 24140 kilometriä.
   Idea sai alkunsa 30 päivän perättäisen maratonin juoksemisesta. Mike on kertonut, että sekä hänen mielensä että kehonsa hyväksyivät tuon kuukauden aikana kilometrit joten hän jatkoi ja päätti harjoitella vuotta 2020 varten. Tuolloin hän aikoo juosta 20020 mailia eli 32219 kilometriä.
   Yhden vuoden maailmanennätys juostuissa kilometreissä on edelleen Serge Girardin 27011 kilometriä eli 74 kilometriä päivässä ilman ainoatakaan lepopäivää vuoden aikana. Miken tapauksessa hänen tämän vuoden tavoitteensa toteutuminen merkitsisi 66 kilometriä päivässä. Jos projekti 2020 onnistuisi ensi vuonna, hän juoksisi 88 kilometriä päivässä.
   Kokemukseni sekä ultrajuoksusta että/ja mielenhallinnasta antavat ymmärtää että noin 30000 kilometrissä per vuosi ollaan ihmisen suorituskyvyn rajoilla vuodessa. Ajatusta tukee vain yksi asia : vaatii hieman onnea pysyä terveenä koko vuoden noiden kilometrien jäädessä taakse. Miken ja Sergen ero on se, että Mike juoksee kotoaan käsin matkustamatta minnekään, Serge taas kierteli juosten eurooppaa matkallaan käyden tuolloin 2009-2010 myös Suomessa.
   Miksi?
   Siinäpä se! Kysymys joka aina esitetään näissä yhteyksissä. Mike on saanut yllättävän (?) paljon kuraa niskaansa USA:n Let´s Run- nimisellä sivustolla. Kysymyksen -miksi lisäksi on esitetty jenkeissä niin tavanomaiset -kuka maksaa tai -sponsoroi kysymykset.
   Myös vauhtiin on kiinnitetty huomioita ja mietitty mikä on juoksua ja mikä kävelyä. On kaivettu esiin Miken satamailisten (160 km) ultrien tuloksia, jotka pyörivät 20 tunnin vaiheilla ja ihmetelty miksi hilata hitaalla vauhdilla maratonin verran kilometrejä kasaan joka päivä. Miken vauhdit Stravan sovellutukseen päivitettyinä ovat karkeasti 5 minuutin kilometreistä aina yli 12 minuutin kilometreihin, keskiarvot pyörivät jossakin 7 - 8 minuutin vaiheilla.
   Tavalliselle ultrajuoksua tuntemattomalle tällaiset kilometrimäärät ovat uskomattomia. Yleensä kysytään mitä huumeita vedetään tai millä itseä piristetään. Sanotaan että koko touhu on ajanhukkaa ja yritetään kaikin tavoin lytätä. Tyypillisin lyttäämiskeino on rahasta puhuminen. Kuka reissut maksaa, millä elät ja kuka sinut elättää.
   Sellainen henkilö, joka valitsee juoksun ja ultrajuoksun elämäntavakseen viittaa tietenkin kintaalla kaikenlaiselle aliarvostamiselle saati arvostelulle. Mike on todennut että: "Tee sinä se mitä sinun täytyy tehdä, minä teen sen mitä minun täytyy tehdä."
   Ihmisen keho muokkautuu vuosien harjoituksen tuloksena kestämään sitä mihin sitä harjoitetaan. Kun juostaan korkeita kilometrimääriä päivästä toiseen ilman lepoa on kehon loppuunpalaminen sekä henkisesti mutta etenkin fyysisesti ainainen uhka. Juoksemisella tai pelkillä numeraalisilla tuloksilla elämänsä täyttäminen ei pidemmän päälle yksistään kanna. Taustalla on oltava syvempiä arvoja tai motivaation lähteitä. Miksi siis altistaa itsensä?
   Narsistinen lähtökohta tällaisen tekemiselle ei ole mahdollista kun puhutaan ultrajuoksusta. Pidemmän päälle valtavat kilometrimäärät vievät ylpeyden ja itsensä esilletuomisen tarpeen mennessään. Ei riitä motivaatioksi, kun puhutaan näistä kilometrimääristä, olla pelkästään esillä sosiaalisessa mediassa. Juosta noin paljon päivässä pelkkien peukutusten tähden? Uskokaa minua - se ei kanna kauan eikä sen avulla löydä voimavaroja jatkaa päivästä toiseen.
   Täytyy siis olla muuta. Usein puhutaan henkisestä kasvusta, maailman paremmaksi tekemisestä, yhteisöllisyydestä tai muille esimerkkinä olemisesta. Näiden asioiden luo tultaessa ollaan jo lähempänä totuutta vaikka absoluuttista totuutta näistäkään ei vielä löydy.
   Valtavien kilometrimäärien ja kärsimyksen tekee helpommin ymmärrettäväki esimerkiksi hyväntekeväisyyteen rahan kerääminen tai vaikkapa aikanaan omalla kohdallani 1000 mailia-elämälle teema, syövästä toipuneena juhlin terveyttä täyttäessäni 50 vuotta. Mutta vieläkään kysymykseen miksi ei ole löytynyt vastausta.
   Addikti - hullu? Juoksun orja! Eikö sinulla ole muuta tekemistä? Mitä muuta teet? Noita minäkin olen vuosieni varrella kuunnellut vaikka omat kilometrimääräni ovat varsin maltillisia näihin todella paljon juokseviin nähden. Kuten Mike, olen viitannut kintaalla ja todennut saman: tee sinä mitä lystäät niin minäkin teen.
   Kun juostaan paljon päivästä toiseen kaikki muu jää. Jäljellä on ambitionsa avulla voimaa saava juoksija ja juoksu. Juoksusta tulee päivittäinen rutiini ja jotkut kuvittelevat juoksevansa elämänsä ohi kääntyäkseen sitten tarkastelemaan sitä. Ambitio on suomeksi kunnianhimo mutta se ei välttämättä tarkoita arvostuksen odottamista muilta - vai tarkoittaako sittenkin?
   Valtavien kilometrimäärien jälkeen, päättyipä juoksu sitten onnistuneiden tavoitteiden saavuttamiseen tai kehon rikkoutumiseen on yksi asia varmaa: juoksija syvällä sisimmässään tietää mitä rehellisyys itseä kohtaan on. Superkusipää saattaa vielä ulospäin pullikoida mutta useimmiten edes sisäinen kasvu toteutuu.
   Juoksemalla riittävän kauas saat ennepitkää selville kuka olet ja miksi olet.

Kuvassa Nellimin harjua, oikein juostavaa reittiä niille jotka näkevät hieman vaivaa kuntonsa eteen.

VIIKOT 25-26.

Ma 17.6.- Kävelyä omassa pihassa kilometri. 
Ti - Su - Lepoa, nuhaa ja väsymystä. Odottelua viruksesta irtipääsemiseksi.
 ---
 Ma- Haapakuru 10,2 km - 1.07. Hyvin niistää ja kaikki aiemmin rakennettu on luhistunut.
Ti-Ke - Lepoa.
To- Haapakuru 10,2 km - 1.15. Parempaa.
Pe- Aamulla Konkeloniemi 8 km - 58.47. Kaaduin komeasti.
       Ilta Pahtalammen polku 14,7 km - 1.52. Erittäin teknistä polkua hulluille juostavaksi.
La- Tiellä 10 km vesisateessa ja kurassa - 1.02.
Su- Lepo eli pienen terassin (6 neliötä) tekoa takaovelle. Lapiolla kaivamista ja askartelua.

Yhteensä 53,3 km - 6:15 - 364 nousumetriä. 

KESÄKUUN SUMMAUS

Yhteensä 216,1 kilometriä juoksua - 25:40

Huhti- ja toukokuun sekä kesäkuun alun yhteensä 813 kilometriä ja kaikki tehty työ, nousukunto ja hyvä noste alkoivat haihtua savuna ilmaan kun sairastuin 13.6. 
   Ennen sairastumista olin huikeassa nousukunnossa, tein ystävien kanssa liiteritalkoita ja palaneen talon siivoustalkoita. Valitettavasti ystävät toivat mukanaan viruksen johon sekä minä että Kirsi molemmat sairastuimme, liiteritalkoopaikassa lähes kaikki olivat jotenkin kipeitä.
   Tähän voisin nyt kirjoittaa että kiitos vaan ja huutomerkki mutta en kirjoita. Elämää ei voi elää eristyksissä ja kaikella lienee tarkoituksensa. Ystävät ja ihmisten auttaminen ovat minulle joskus kilometrejä tärkeämpiä. Tuossa luki joskus. 
   Olen siis juossut riittävän kauas, jotta olen selvillä siitä kuka olen ja miksi ja myös siksi jatkan juoksemista edelleen. Aina on varaa parantaa.

TAIVAALLISIA TOTUUKSIA ?

Juhannuksena laskimme Kirsin kanssa verkot navakassa tuulessa Sulkusjärveen. Toista verkkoa ensimmäisen puikkariin sitoessani vene kääntyi tuulen alle ja laskin toisen verkon eri puolelta venettä kuin ensimmäisen. Myöhemmin kokiessamme verkkoja havaitsimme, että ensimmäisessä verkossa ei ollut kalaa mutta toisessa sitten yli oman tarpeen. 
   Verkko pitää laskea veneen oikealta puolelta saaliin varmistamiseksi. Selvittäessäni myöhemmin asiaa sähköpostitse asiantuntijalta hän kertoi, että asia riippuu myös siitä kuinka päin veneessä istutaan ja kuinka päin vene on. Ongelmalliseksi tilanteen tekee meillä vielä rajavyöhyke. Onko rajavyöhykkeen puoli, eli itäpuoli, vasen puoli vai sittenkin se oikea puoli. Pääasia lienee särvin ja sen riittävyys.
   Raamattu- nimisessä bestsellerissä kerrotaan miehestä nimeltä Job. Jobin uskoa koeteltiin ja vaikka häneltä vietiin kaikki niin uskostaan hän ei luopunut. Raamatun juoni perustuu armoon, joka on Jumalan rakkaus meitä kohtaan ilman omaa ansiotamme. Vaikka Ikean kuvastoa painetaan enemmän kuin Raamattua löytyy Raamatusta myös kaunis elämän tarkoitus. Vanhan Katekismuksen mukaan se on "Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen."
   Minun uskoani on koeteltu viime aikoina sairastelujen myötä. Ajatteluni lähtee ajatuksesta, että en ole mitenkään erikoinen, positiivisuus antaa uteliaan mahdollisuuden uuteen päivään joka aamu. Vaikka en kuulu kirkkoon on yläkerran yhteys minulle itsestäänselvyys. Juostessani luonnossa näen ja koen sen kauneuden ja tunnen sen voiman. Se ei voi olla alkuräjähdyksen limasta sattumalta kasautunutta vaan se on luotu - tavalla tai toisella. Ja joku sen on luonut - uskoakseni Luoja.
   Uskoa koetellaan myös kirjani kustantajaa etsiessäni. Kirjoittamalla käsikirjoituksen ja tarjoamalla sitä kustantajille on oltava valmis työntekoon, muokkaamaan käsikirjoitustaan. Tarinaa ei välttämättä tarvitse muuttaa vaan esitystapaa. Harha siitä, että kirjoittamalla saa rahaa ja mainetta on harvojen etuoikeus. Kirjoittaminen on kovaa työtä ja jos kirjoittaa osittain omasta elämästään kuten minä, voi olla haastavaa muokata esitystapaansa, se kun on tullut jo kerran elettyä valmiiksi. Missään tapauksessa en ole antanut vielä periksi, odottavan aika on kuitenkin pitkä.
   Tänä päivänä ihmiset ovat jatkuvan kasvun huumassaan hukassa elämänsä kanssa enemmän kuin milloinkaan. Koneet tekevät työt tulevaisuudessa mutta silti pitäisi työtä tehdä elääkseen? Kasvun kätilöt vakuuttavat taloudellisen kasvun edistävän ihmisen luovuutta ja hyvinvointia. Vaikka työpaikkoja katoaa syntyy silti kuulemma uusia, tai sitten jää aikaa luovuudelle mutta mitä syödä siinä innovoinnin ohessa? Kansalaispalkkaa, kiitos. Puhuttaessa työttömyydestä muistetaan mainita aina työvoimapula. Lapin matkailu kaipaa tekijöitä, 11 euroa tunti ja verot pois. Tervetuloa.
   Ihmiskunta on useamman kerran viimeisten reilun viidentuhannen vuoden aikana ajanut itsensä umpikujaan mutta aina löytänyt ulos. Rajaton kasvu on biologinen mahdottomuus. Tila loppuu planeetalta ja happi siinä sivussa. Nälkäinen ihminen ei ole luova, hän on taistelukone. Vielä vaarallisempi on ihminen vailla mielekästä tekemistä mutta kaikista vaarallisin on ihminen vailla elämänarvoja tai vailla perustaa mille rakentaa elämänsä.
   "Juokseminen on minulle pyrkimystä täydelliseen yksinäisyyteen." Olen useammankin kerran juossut sinne, täydelliseen tyhjyyteen, tilaan jossa on vain minä ja juoksu. Pidempiä aikoja siellä viettäessäni minua alkaa puistattaa. Henkinen keskittyminen luo mahdollisuuden sivuuttaa kaikki inhimillinen kärsimys ja juoksua haittaava pois. Jäljelle jää kehää kiertävä juoksukone - täydellisessä yksinäisyydessä. Paluu arkeen pitkien ultrajuoksujen jälkeen tapahtuu inhimillisyyden ja etenkin läheisten ihmisten avulla.
   Sain sähköpostia ystävältäni, yhdeltä näistä harvoista edelläkerrotuista, niistä jotka pitävät minut järjissäni. Hän oli lukenut Juhannusaaton ajastetun blogikirjoitukseni ja kaipasi kristillisiä arvoja. Kyseisessä tekstissä ne olivat rivien väliin huolellisesti piilotettuina. Tässä ajassa kristillisyydestä saati Jumalasta puhuminen tai kirjoittaminen on epämuodikasta. Kiitos kaikkien "Päivi Räsästen" ihmisiltä on hämärtynyt täysin mikä on Usko -Toivo - Rakkaus kolmikon keskeinen ajatus. Usko ja usko Jumalaan on täysin eri asia kuin kirkko tai seurakunta. Raamattuakin on vuosien saatossa ajanmukaistettu ja käytetty uskonnon ohella lyömäaseena milloin mitenkin tulkittuna. Mitenkähän "Päivi" suhtautuisi, jos sanoisin että "seurakunnassa nainen vaietkoon". Näin se käy. Otetaan lause irti kontekstista ja sutaistaan menemään. 
   Oikean Jumalan rakkauden tai rakkauden edessä kaikki ovat tasavertaisia, sanoi kuka tahansa mitä tahansa tai vaikka kirjoitettu olisi mitä tahansa. Siis kaikki kelpaavat, sellaisina kuin ovat. Piste.
   Uskonasioista kirjoittaminen vaatii syvää henkilökohtaista rohkeutta, aivan kuten ultrajuoksukin. Maailmassa, jossa keskiverto kiinnostuksen kohde on kuka panee ketä ja mitenkä päin, on erittäin vaikeaa tulla ymmärretyksi uskonasioista puhuttaessa. Homma menee poisselittämiseksi tai kiistelyksi ja väännöksi onko Jumalaa vai ei, ja jos on, niin miksi on niin vaikeaa kuitenkin kaikilla kaikkialla.
   Olen tutustunut huolella erilaisiin uskontoihin ja erilaisiin mielenhallinnan keinoihin. Keskittymällä, aivan kuten sokeasti uskomallakin, voi päästä kohtuullisen tyhjään tilaan. Tietyissä uskonnoissa kaiken saa anteeksi ja sitten voi taas rynnistää menemään. Jokainen elää ymmärryksensä mukaan ymmärryksensä mukaista elämää. Juhannuksenakin joku jossain taatusti taas joi viinaa ja huusi neljä päivää luonnon rauhassa. "Oltiin mökillä rentoutumassa." Minä taas kysyn, että jäikö mitään millä mennä eteenpäin elämässä Juhannuksen vieton jälkeenkin?
   Blogini on täynnä ristiriitaisuuksia mutta sitä lukemalla voi seurata kamppailuani, monessakin mielessä. Minä voin kirjoittaa mistä tahansa kunhan en loukkaa ketään. Tähänkin kirjoitukseen olisi ollut helppo sotkea hyväksikäyttöä tai ydinsodan uhkaa, mutta nyt kyse oli taivaallisista totuuksista. Ja siellä on otsikossa kysymysmerkki perässä.

 

JUHANNUSPULU

Pulu oli pihalla nurmikolla. Se käyskenteli vesisateessa majesteetillisin elkein nokkimassa syötävää korsien seasta. Tämä pulu oli oikeasti kyyhky, uuttukyyhky tai metsäkyyhky, mutta urbaanissa maailmassa on viisainta nyt vain puhua pulusta. Pulu kuin pulu, oli sitten kyse Nellimistä tai Pyhän Markuksen torista - Piazza San Marco versus Nellim Siida.

   Tulin Kotalan kodinhoitohuoneesta sylissäni vihreä pyykkikori täynnä puhtaita vaatteita. Nojasin keittiön tasoon ja katselin pulua. Se pysähtyi, vaistosi tai näki liikettä ikkunassa mutta jatkoi sitten tepasteluaan. Viestini oli siis vaaraton tällä kertaa. Vesisade teki juhannusta Pohjoiseen Lappiin ja pulu teki sitä mitä sen on tehtävä pysyäkseen hengissä.
   Vuosien saatossa moni asia ajatusmaailmassani on muuttunut. Nykytilaa kuvaa hyvin epäuskoisuus ympäröivään maailmaan. Vuosien ajan olen kertonut yhteydestä ympäröivään luontoon eli yhteydestä maahan. Ajatus on muovautunut hieman raadollisemmaksi. Ihminen on yksi eläimistä maan pinnalla ja ihmisen olisi tehtävä se mitä on tehtävä säilyäkseen hengissä. Säilytettävä maa.

   27.6.1993 katselin myös puluja. Ne kuhertelivat Tampereen VPK:n takapihan kiviaidalla, johon silloisesta asunnostani Puutarhadulla oli näköyhteys. Olin edellisenä päivänä päässyt kotiin Pikonlinnan sairaalan syöpäoastolta viimeisen kerran yli puolen vuoden hoitojakson jälkeen. Silloin oli juhannus kuten nyt viikonloppuna. Olen tullut valtavan pitkän matkan terveenä ja siitä asti jokaisena juhannuksena pysähtynyt muistamaan, kiittämään mutta etenkin pysähtynyt jatkaakseni taas. Tehdäkseni sitä mitä minun on tehtävä pysyäkseni hengissä.

   On tullut usein mietittyä mitä pitäisi tehdä, että pysyy hengissä. Typerin vastaus kysymykseen on kestävyysjuoksu ja ultrajuoksu sen vastauksen par exellence. Olen todennut useissa yhteyksissä juoksemiseni olevan vain tapa liikkua. 
   "Ei se juokseminen ole siinä se tärkein juttu."
   Noin olen sanonut useissa haastatteluissa. 
   Missä "siinä", voidaan kysyä. 
   Elämässä, vastaan.

   Nellimiin ja Lappiin muutto vaati kykyä hidastaa elämää ja pienentää ympyröitä. Todellisuudessa olin hidastanut jo vuosia sitten mutta ympyrät vastoin odotuksia laajenivat huomattavasti erämaan keskellä, mitä nyt rajavyöhyke hiukan rajoittaa. 
   Hyvää elämää voi elää missä tahansa missä pääsee ulos puhtaaseen ja hiljaiseen luontoon. Kun kirjoitan sen noin pienenevät mahdollisuudet huomattavasti. Hiljaisuuden vaatimus karsii varsin paljon maapallon pinta-alasta pois. Käytännössä tämä tarkoittaa liikkumista vaikeakulkuisilla alueilla ja mieluummin juosten.

   Nykymaailmassa on varsin tervettä olla uskomatta kaikkeen sokeasti. Kaikkein tyhmimmät pyörivät rattaan osina kunnes lakkaavat olemasta ja heidät korvataan. Minä ajattelen heidän olevan varsin onnellisia. Painavat päivästä toiseen menemään ajattelematta ollenkaan syvällisemmin. Riittää kun on leipää ja sirkushuveja silloin tällöin.
   Olettaakseni sitä puluakin pulutti siellä vesisateessa nokkiminen, sillä eihän pulua voi oikein voi vituttaakaan. Tai mistä me tiedämme? Juuri tässä on elämän viehätys, yrittää ymmärtää. Ainoa asia mitä minä en ymmärrä on ihmisen pakonomainen tarve luopua vapaudestaan vapaa-ehtoisesti. Sitomalla itsensä jonkin tuottavuuden maksimoinnin osatekijäksi luopuu vapaudestaan ja saa palkkioksi taloudellista hyvinvointia. Ei siis ole pakko nokkia vesisateessa?
   
   Uskonpuute haittaa minun elämääni. Perusta horjuu kun oikein mikään ei tunnu uskottavalta. Siksi mielelläni säilytän pysähtymisen ja kiittämisen tradition juhannuksena. Rehellisesti sanoen en nykyisin oikein tiedä mitä tai ketä kiittäisin, mutta pysähdyn silti.
  "Juokseminen on minulle pyrkimistä täydelliseen yksinäisyyteen, tilaan jossa on vain minä ja juoksu."
   Noin olen sanonut.
   Allekirjoitan sen vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeen.

   Ja se pulu lensi pois.



                                        HYVÄÄ JUHANNUSTA KAIKILLE LUKIJOILLE !

 

ITSEKKYYS

En kirjoita seuraavia rivejä harmistuneena enkä huonolla tuulella vaan apeana. Iloa kesti yksitoista viikkoa ja nyt olen sairas. Kovan kurkkukivun kautta nuhaan ja hevosen, vanhan hevosen yskään.
   Ultraurheilijan ja elämäntapajuoksijan elämänvalinnoista ei syvällisesti ymmärrä muut kuin aivan lähipiirin ihmiset, minun tapauksessani oikeastaan vain Kirsi, joka joutuu kärsimään silloin kun valmistaudutaan kilpailuun ja aika takaiskujen myötä loppuu. Elämänvalintojen vaihtoehtoja on näissä tilanteissa vain yksi vaihtoehto - minun vaihtoehtoni. Muusta ei edes keskustella.
   Super Peppiin, Suomen pisimpään 171 km polkujuoksuun on aikaa pari kuukautta, aika ei kohdaltani vielä ole loppumassa mutta rajalla ollaan. Pääsin edellisellä viikolla yhdellä lepopäivällä 117 kilometrin viikkoon ja tarkoitus oli toistaa sama tällä viikolla ja sen jälkeen nostaa määrää ilman rajoitteita huippulukemiin jaksamisen rajoissa. Olin tai olen yli vuoteen parhaimmassa nousukunnossa, harjoitus alkoi tarttua hyvin ja keho vastasi käskettäessä oikein hyvin.
   Lähipiiri ei oikein ymmärrä miltä tuntuu kun kaikki tehty työ vedetään pönttöön hetkessä. Tällä kertaa kohtalokseni koitui etelän lomalaisten mukanaan tuoma tauti johon myös Kirsi sairastui. Olimme viimeisen kahden viikon aikana ystävieni varasto- ja liiterirakennuksen rakennustalkoissa sekä toisen ystävämme tulipalon tuhoaman talon raunioiden siivoustalkoissa. Talkoot yhdistettynä etelän tarttuvaan tautiin ja juoksun rasituksiin mursivat vastustuskykyni vaikka ensin näytti että vain Kirsi sairastuu.
   Elämää ei ehkä voi elää eristäytymällä mutta ehkä joskus pitäisi. Olisin raivoissani jos kyse olisi esimerkiksi puolen vuoden ehjän harjoittelujakson tuhoutumisesta. Ehkä silloin olisin sanonut ei kaikille ja eristäytynyt itsekkyyden muurin taakse juoksemaan päivästä toiseen hyvin tietoisena että sekään ei aina auta ehkäisemään sairastumista.
   Minun kohdallani huippuharjoittelun käynnistyessä on usein kyse ajoituksesta. Juoksen harjoituksen juuri silloin kun tuntuu hyvältä eli joskus myös kun tuntuu riittävän huonolta, syön, nukun ja elän muutenkin täysin oman aikatauluni mukaan. Kaikki muu on rekvisiittaa, on vain tavoite jota kohti menen. Tämä kaikki vaatii itsekkyyttä, joka on osittain vastoin elämänarvojani. Ystävää autetaan, etenkin hädässä, mutta muutenkin.
   Jos tämä olisi nykyisen trendin mukainen blogi, lopettaisin kirjoittamisen edellisen kappaleen loppuun ja saisin kommenttikenttään suitsutusta siitä kuinka osaan tehdä oikeita, sydämellisiä valintoja tai kuinka ultraurheilullani on oikeanlainen arvo verrattuna todellisiin inhimillisiin näkökohtiin. Pahoittelen kuitenkin kaikille: ultraurheiluni valinnoilla ei ole mitään tekemistä inhimillisyyden tai muiden elämän arvojen kanssa. Valinnat ovat täysin itsekeskeisiä ja vain minun tavoitteitteni toteutumista edistäviä.
   On aikoja jolloin ei ole mitään muuta kuin minä ja juoksu - sellainen aika alkaa välittömästi kunhan ensin tulen terveeksi.

VIIKKO 24.

Ma- 16 km Vaaroilla, märkää - 2.04.
Ti- 11 km väsynyttä juoksua - 1.17. Illalla pehmeällä barefoottia 5 km - 36.13.
Ke-"Lepo", talkoissa tiilien kärräystä kottikärryillä ja purkutöitä.
To- 12,5 km - 1.31. Rakennustalkoiden jälkeen myöhään illalla, ens. tunteet kurkkukivusta.
Pe- Sairas, kova kurkkukipu.
La-Sairas, kurkkukipu ja nuha.
Su- Sairas, nuha ja hevosen, vanhan hevosen yskä.

Yhteensä 44,6 km - 5:28 - 646 vertikaalista nousumetriä.

Montrail (Columbia) Mountain Masochist IV

Posti toi paketin. Luin Mountain Masochist-kengästä ensimmäisen kerran 2006 Geoff Roesin blogista. Olen vuosikausia halunnut testata kenkää omassa käytössäni ja Nellimiin muuton myötä entistä enemmän.
   Roes kehui kenkää lumella ja oli muutenkin adaptoitunut klassikkoon Juneaun jyrkillä vuorilla ja Boulderissa. Minä taas halusin Inovin muinaisille vanhan linjan paksupohjaisille Rocliteille jatkajaa. Halusin kengän johon voi harjanteilla ja kivikossa luottaa, jossa on riittävä tukevuus yhdistettynä riittävään vaimennukseen. Droppi lienee kahdeksan eli on minulle ihanteellinen.
   Mistään muusta nykykengästä ei ole siihen mihin Mountain Masochist pystyy: riittävä vaimennus takana, keskellä kiertojäykkä ja kova kengän keskiosa, edessä tunnokas päkiä. Kunnolliset kiveniskusuojat, pikanauhat ja leveä lesti. Parasta kengässä on pito. Ehdin ennen sairastumistani juosta vain yhden lenkin mutta pidosta ja vaimennuksesta olen vakuuttunut, sekä tasapainoisista juoksuominaisuuksista yleensäkin. Lisää kokemuksia myöhemmin ja varmasti vaikeasta maastosta.
   Columbia on tehnyt Oregonissa kenkiä kohta sata vuotta, joten mistään muoti ilmiöstä ei ole kyse. Muuan UTMB-niminen kilpailu pitää Columbiaa virallisena kisakenkänään. Suomessa saatavuus kivijalasta on miltei mahdotonta, verkosta sitten helpommin ja turvallisesti ainakin Columbia Sportswearin, Paypalin ja Upsin kautta suoraan kotiin, jopa tänne rajalle asti varsin ripeästi standarditoimituksena.

  

RAUTAKANKI

VIIKKO 23.

Ma- Vauhtileikittelyä Haapakurun maastossa 11 km - 1.07.
Ti- Ampumaradan lenkki 10 km - 1.13. Perseestä.
Ke- 21,1 km Kuolemajärven kierros ja Kaitavaara - 2.31. Helposti sujui.
To- Paksuniemen kierto 13 km - 1.25. Väsynyt rakennustalkoista.
Pe- Aamulla 11 km Haapakurussa - 1.11.
       Illalla 8,5 km vaikeakulkuista teknistä polkua -1.06. Yllättävän helppoa.
La- Kollaa kestää kesäversio 42,2 km - 4.58. Helposti sujui.
Su- Lepo (ystävää auttamassa rakennustalkoissa, jätin suunnitellun 6 km lenkin väliin.)

Yhteensä juoksua 117 km - 13:33 - 1256 vertikaalista nousumetriä.



    Tuolta se näyttää kun harjoittelu sujuu, sekä harjoituspäiväkirjassa että kuvassa. Kuvan otin lauantain pitkällä lenkillä puhelimen kameran itselaukaisimella teitä varten. Kyse ei ole henkilökultista eikä edes tarinasta vaan keinoista. 
   Minä itse olen enemmän kiinnostunut niistä keinoista miten itseään pystyy kehittämään niin henkisesti kuin fyysisestikin. Henkilö ei ole tärkeä vaan päämäärä ja keinot. Keinoja on esillä ylläolevassa viikossa. Tarina on sitten erikseen.

   Koin tänään sateisella Pyhävaaralla jälleen voimakkaan tunteen kotona olemisesta. Olin juossut kolmisen kilometriä Haapakurua ja nousin valkoisen jäkälämaton peittämää louhuista kangasta poroaidalle. Ylitin aidan ja jatkoin ylös rinteeseen. Ilma oli sateesta happirikas ja maisema sumuinen, lämmintä kuusi astetta - varsin kaukana lauantain 28 asteesta. Rinteessä tunsin kohonneen kuntoni voiman. Pidin kuitenkin nousutahdin tasaisen hiljaisena ja annoin sieluni levätä. Voimakas yhteenkuuluvuuden tunne luonnon kanssa on parasta mitä harjoituslenkeiltä saa. Läsnäolemisen kaikenkattava kokemus.

   Maailmassa painetaan Ikean kuvastoja enemmän kuin Raamattua ja Koraania. Meihin yritetään vaikuttaa kaupallisesti enemmän kuin uskonasioiden puolelta. Ihmiseläintä yritetään erehdyttää hankkimaan kotiluolaansa kaikkea tarpeellista, vaikka oikea elämä pääosin on luolan ulkopuolella.
   Ikean työntekijät tekevät pyhiinvaellusmatkoja Älmhultiin Ruotsiin, jossa heille esitellään kuvia rautakangilla kiviä vääntelevistä, valkopaitaisista ruotsalaisista talonpojista. Yhteisöllisyyttä korostetaan ja siinä sivussa kykyä myydä. Kivimuuri sortuu ellei pieninkin kivi sovi paikalleen. 
   Minäkin kääntelin yksikätisen pappani ja isäni kanssa maalla kymmenvuotiaana kiviä. Meillä ei ollut valkoisia paitoja päällä mutta papalla sentään oli lippalakki. Yhteisöllisyyttä kutsuttiin silloin yhdessätekemisen pakoksi. Oli pakko tehdä, ei ollut vaihtoehtoja. Tämänpäivän kannabishipsterit ja muut valmiiksi väsyneet eivät tätä ymmärrä. Ei siis ollut mitään muuta vaihtoehtoa kymmenvuotiaalla muuta kuin pusertaa menemään, muuten olisi saanut rautakangesta perseelleen.
   Ennen ei kuitenkaan ollut paremmin. Unelmiani opin toteuttamaan vasta vuosia myöhemmin ja unelman elämiseen vaadittiin muutto Lappiin ja puoli vuosikymmentä sekä yli 70000 kilometriä juoksua. 
   Pidän rautakankea parempana vaihtoehtona, että nuori sukupolvi voi globaalissa maailmassa vapaasti valita missä virheensä tekee. Vasta riittävän virhemäärän jälkeen alkaa oikea suunta löytymään jos hyvin käy. Onnea heille ja heidän matkalleen.
   Suurten ikäluokkien kuolinpesissä tavaraa on käsittämättömästi. Olen itse kokenut tämän kahdesti tyhjentäessäni molempien vanhempieni jäämistöt erikseen. Pyhävaaran rinteessä tuli mieleen, että oikean elämän kokemiseen ei paljon tarvita. Lenkkikengät ja lenkkivaatteet, mutta etenkin sisäinen halu mennä ulos luontoon huonommallakin ilmalla. Eläviä ja aitoja, iholla tuntuvia kokemuksia kun ei voi ostaa, edes Ikeasta. Eikä niitä kokemuksia välttämättä löydä edes Raamatun tai Koraanin ohjeilla.

   Maailma on täynnä tarinoita. Henkilöistä kertovat tarinat, niihin minä aina välillä väsyn. Jos taiteilija teki hienon taideteoksen, olen kiinnostunut millä keinoilla hän sen teki. En niinkään mitä taiteilija syö, juo tai ketä hän panee ja minkälainen hänen kesämökkinsä on. Kaikki edelläkuvattu saattaa vaikuttaa taiteilijan taiteeseen mutta ei välttämättä kerro mitään niistä keinoista miten taideteos syntyi.
   Aivan samoin on ultrajuoksun yli-inhimillisten suoritusten kanssa. Juokseva henkilö ei ole tärkeä vaan hänen filosofiansa elää ja harjoitella. Kykynsä kehittää itseään kohti parempia suorituksia tai toisinsanoen kohti oikeaa, iholla tuntuvaa elämää. Minun matkani varrella siihen on tarvittu rautakankeakin. Helpompiakin keinoja on - löytäkää ne itse.

Palo-Pyhävaaran ja Pyhävaaran välisellä selänteellä valuvaa vettä - vaarat itkevät.

Sarmitunturin metsäautotien risteyksen sillalla poro tuli vastaan lauantaina, Kontosjärventie.

Haapakurussa allekirjoittanut liivit niskassa.

  

TRANSRASVAA JA MUUTA TUULISUOJAA

Olin kalastanut rannalta systemaattisesti erään nimeltämainitsemattoman joen kosket, suvannot ja asentotaimenten kivet. Ei mitään paitsi vuorotellen vesisadetta ja lumisadetta. Vaihdoin kevätkalan metkuihin tuskastuneena paikkaa erään ison nimeltämainitsemattoman järven niemeen keittokalan toivossa. Ei mitään vieläkään. Sitten tuli kahvintuska. Oli nöyrryttävä ja palattava mökille kun en ollut ottanut kahvivehkeitä mukaan.
   Puskin mönkijän suosta rinteelle ja takaisin kiviselle metsätielle. Ajelin kaikessa rauhassa hiljaisessa erämaassa kunnes ajatus iski: onko tämäkin päivä pilattava juoksemalla. Kauheaa! Minähän olen ultrajuoksija päivästä päivään ja vielä jonkinmoinen filosofinen itseni kehittäjä. Voiko sellainen levätä jo toisen päivän peräkkäin? Meneekö maine ja kunnia saati kunto?
   Keitän nykyisin nokipannukahvia muinaisella tavalla: pannuun mitataan ensin oikea määrä kahvijauhetta, päälle kaadetaan oikea määrä kylmää vettä, kansi kiinni ja tulille. Sitten kun nokasta sylkee kunnolla on kahvi valmista. Ei sekoiteta, ei säikäytetä, ei keitetä vettä ensin eikä muutenkaan taiteilla kolmasti kuohauttaen. Hyvää tulee kerrasta.
   Ennen kahvinkeittoa olin asetellut ritilälle transrasvat ojennukseen. Juustomakkara ja lihapiirakka juustolla ja paprikalla. Poikaruokaa. Vegaanit on erikseen. Neljä palaa sokeria kuppiin ja maitoa. Rajansa se on ravinnon kanssa runkkaamisellakin! Terveystrendit vaihtuvat vuosittain mutta pohjoiskarjalaprojekti on ja pysyy. Riittävästi kun polkee polulla hiessä niin kaikki palaa ja suolaakin on lisättävä.
   Ryystäessäni kahviani mökin terassin katon alla sateelta suojassa palasin kauhuajatukseeni. Pilata päivä juoksemalla. Jeesus sentään mitä ajatuksia. Olin levännyt edellisenä päivänä, koska ajoin kahdessa päivässä 1600 kilometriä pakettiautolla jonka perässä oli peräkärry ja pitkä, painava lasti. Mutta että nyt taas! 
   Istuin aikani ja päätin että syy on kalassakäynnissä, erämaassa ja Lapin kylmässä keväässä. Jotenkin rentoutuminen mökillä saunoen ja kirjaa lukien oli sekoittanut pääni muiden juoksusta irroittavien aktiviteettien ohella.
   Suomen Scot Jurek (Mikael Heerman) kirjoitti blogissaan, että pihatyöt haittaavat juoksemista (harjoittelua) ja juokseminen pihatöitä. Olen samaa mieltä. Lukemattomia kertoja olen vuosien varrella lähtenyt juoksemaan velvollisuudentunnosta metsätöiden, lapiotöiden tai rakennusprojektien jälkeen väkisin. Kun on pakko mennä. Kun ei voi pitää lepopäivää.
   Olin lenkillä kun sairaalasta soitettiin että äitini on loppusuoralla. Olin Norjassa tuntureilla juoksemassa kun poliisi soitti ja ilmoitti että isäni on kuollut. Ollessani entisessä elämässäni yrittäjänä juoksin usein neljäntoista tunnin taksin ratin takana istumisen jälkeen kankein jaloin ja myös yöllä, kun päivällä ei ehtinyt. 
   Lukemattomia kertoja minut on tavoitettu kesken lenkin eri asioissa. Joku saattaa ihmetellä, että onko pakko pitää puhelinta lenkillä mukana. Tottakai pitää, minun lenkkini kestävät joskus kauan ja maailma ei odota. Nykyisin juoksen jo usein ilman puhelinta. Toisaalta musiikkia on mukava kuunnella ja pitää kameraa mukana karhujen varalta tai muuten vaan. Voi ottaa selfien ja tarkistaa kotona oliko itsensä kanssa lenkillä. Jos ei tunne itseään kuvasta lenkin jälkeen on syytä lopettaa.
   Olen opetellut antamaan periksi aina välillä. Vaikeaa se on vieläkin mutta välillä on pakko levätä. Yksinkertaisesti en pysty samanlaiseen tuottavaan harjoitteluun jos elämässä on liikaa muita aktiviteetteja. Parhaillaan meneillään oleva polttopuiden teko on loppusuoralla. Sen jälkeen pitäisi rakentaa...
   Transrasva on luku sinänsä. Oikeasti olen aika tarkka syömisistäni. Ryhdyin jälleen syömään magnesiumin ja b-vitamiin yhdistelmää koska on ollut kramppeja ja väsymistä. Rinnalla Lapin vakituisena asujana menee d-vitamiinia. Hyöty noista voi olla pieni mutta uskossaan vahvat palkitaan tai ainakin paljon hikoilevat.
   Vyötärölle kertyvä transrasva on oiva tuulisuoja, ei palele, mutta juoksussa se on turha painolasti. Parempi olisi juosta tuulelta suojaan, mutta aina siihen ei pysty. Toisaalta tuuli pyyhkii ajatukset kirkkaiksi luonnossa juostessa, paras tuulisuoja olet itse. 
   Harjoittelussa on aikoja jolloin ei kysytä millä tuulella olet. On mentävä jos mielii menestyä. Ja jätettävä kaikki muu. Ei ole kyse henkilöstä tai hyvästä tarinasta. On kyse menemisestä. Miten siihen pystyy? Vastaus: menemällä tarpeeksi pitkälle, myös itsensä kanssa.

VIIKKO 22.

Ma- 10,1 km - 1.12. Haapakuru polkua.
Ti- 11,5 km - 1.42. Mäkeä.
Ke- 13,2 km - 1.27. Paksuniemi tietä ja polkua.
To- 8,7 km - 1.04. Haapakuru polkua aikaisin aamulla.
Pe- 8,3 km - 55,54. Lapinlahti mäkinen kuntorata.
La- Su - Lepoa

52 km - 6:22

TOUKOKUUN SUMMAUS

Juoksua 355 km pääosin poluilla - 43 tuntia.

Kohtuullinen kuukausi kun ottaa huomioon kaiken muun juoksemista häiritsevän tekemisen, jota tuntuu riittävän aina vaan.

Scott Walker kuoli maaliskuussa. Rest in peace. Täysin poikkeavaa musiikkia, surrealistisia sanoituksia ja tunnelmaa jostakin tavoittamattomasta.