TAVOITTEESTA TAVOITTEESEEN

Ylämäen jälkeen pistän kävelyksi. Hamuan pulloa juomavyöstä ja katson kauas Palkonkylän horisonttiin. Aurinko paistaa ja on kolme astetta pakkasta. Tie on liukas kävellä mutta pitävä juosta. Lunta on näytiksi eli kyntämättömät pellot ovat vielä pääosin vihreitä.
Matkaa on takana neljätoista kilometriä. Edessä vielä tänään kuusitoista. Katseeni viipyy kauan Sarkkilanjärven maisemassa. Katson kauas yli tavotteiden. Kauas vuosien päähän. Mitä tästä kaikesta jää jäljelle ? Kasa kuluneita tossuja ja kulunut, vanha mies muistoineen ?
Jatkan yksitoikkoista monotonista menoa. Alitajunta hakee askeleeseen ryhtiä. Keho aavistaa että tulossa on Jyrälänvuoren loppumaton mäkisarja. Ennen mäkiä juoksen Sasin kylälle asvalttia. Ajatus harhailee 1000 mailin vaatimuksessa.
Olen juossut viime vuosina pääosin harjoitellessani kovaa aina samalla rytmityksellä. Kaksi viikkoa kovaa ja sitten yksi kevyt. Välikausien harjoittelu on toteutettu toipumisen ehdoilla. Nyt siis on kevyt viikko mutta takana on poikkeuksellisesti kolme kovaa viikkoa.
Tiedän kokemuksesta että keho tottuu sille syötettyyn stressiin. Kehittyäkseen keholle on tarjottava uudenlaista ärsytystä. Minun tapani on nyt juosta aina välillä kolme viikkoa kovaa putkeen ja pitää sitten kevyempi viikko. Kevyeenkin viikkoon mahtuu tämä kolmekymmentä kilometriä, joka on juuri menossa.
Käännyn Jyrälän ylämäkeen ja niistän nenää. Ensimmäisen kerran olen kokenut tähän tavoitteeseen valmistautumisessa epätoivoa. Tähänastisen juoksu-urani haasteet olen voinut mieltää mieleni mittoihin mutta 1000 mailia menee käsityskykyni rajalle. Hämmästyttävintä on että tiedän tasan tarkkaan mitä teen kun projekti on ensikesänä ohi. Pidän tauon juoksemisesta. Pitkän tauon. Lukuunottamatta lupaustani Unkariin Gyula Erdeszille juosta vuonna 2015 6-päivän juoksu, olen vapaa tavoitteista.
Olen juossut jo kaksikymmentä vuotta. Ajatus jää elämään huohottaessani Jyrälänvuoren lumipintaista metsäautotietä ylöspäin. Jäätynyt lumi narisee askelten alla. Ympäröivä metsä on täysin hiljainen. Lumen narina alkaa kuulostamaan jyrinältä korvissani joten pysähdyn kuuntelemaan hiljaisuutta. Sydän lyö tasaisesti. Juon vettä ja mietin taaksejääneitä vuosia.
Juostessani eteenpäin ja yhä ylemmäs tajuan juosseeni tavoitteesta tavoitteeseen kauan. Sopivan kauan. Ultrajuoksu koukuttaa monet - myös minut se on koukuttanut mutta olen silti vuosien varrella käynyt keskusteluja itseni kanssa hetkestä jolloin riittää. Säännöllisesti olen pohtinut sitä hetkeä kun juoksu loppuu. Tämä on minulle yksi tärkeimmistä tavoitteista - todellakin. Ymmärtää rajallisuus - vapaaehtoisesti. Pääsen mäen päälle ja muistan viikolla lukemani lauseen:

"Minulle ei riitä tavoitteeksi harjoitteluun vain kunnossa pysyminen ja painonhallinta. Tarvitsen kalenteriin merkityn päivämäärän, jolloin kaiken pitää osua kohdalleen - fyysisesti ja mentaalisesti."
- ultrajuoksija Jari Tomppo

Niistän nenää ja laskettelen kohti maastoautourille johtavaa polkua, josta läpijuoksemalla pääsen kohiseville poluille kohti kotia.
Olen täysin samaa mieltä Jarin kanssa. Ultrajuoksun haasteet, varsinkin kokemuksen karttuessa, ovat sitä tasoa että ilman selkeää tavoiteasettelua ei harjoittelussakaan synny hyvää jälkeä.
Vaikka tavoitteet eivät varsinaisesti olisikaan tuloksentavoittelussa on selkeän päivämäärän kirjoittaminen kalenteriin hyvä keino aloittaa kehittävä harjoittelu kohti uutta haastetta. Tämä pätee myös muunlaisiin tavoitteisiin valmistautuessa kuin pelkkiin kilpailuihin. Omalla kohdallani tällainen oma 1000 mailin juoksuni alkaen 12.5.2014.
Ultrajuoksussa ei voi odotella kauniita ilmoja tai parempaa fiilinkiä. Kyse on työnteon mentaliteetista kohti omaa asetettua tavoitetta. Jos itse kävisin vain kuntoni puolesta saunalenkeillä niin harjoitteluni määrä olisi nolla - kilometrien määrä noin 2500 km vuodessa. Huomaatte tästä että paljon tärkeämpää kuin kilometrit on harjoittelussa ajatus. Mikä on harjoittelua ja lasketaanko jokin liikunta harjoitteluksi ? Eli mikä on intensiteetti jolla fyysinen työ elimistön kehittämiseksi tehdään. Ainakin juuri tällainen tahtoharjoitus on oikeaa harjoittelua minulle.
Kokemuksen karttuessa matkat pitenevät ja usein myös suorituksen kesto. Tässä kohtaa juoksijan pään kestävyys tai oikeammin sanottuna pään riittävyys punnitaan. Väitän että kokemuksen ja etenkin iän myötä mentaalipuolen hallinta ja rajojen ylittäminen ajatusten tasolla nousee pitkälle yli 50 prosentin puhuttaessa voimavaroista joilla ultrajuoksussa päästään perille.
Vanhempana teuraana on siis jotenkin koitettava korvata iän mukanaan tuomaa rapistumista. Vaikkakin monet fyysiset ominaisuudet, kuten vaikkapa syväkestävyys, kohenevat eläkeikään asti. Eläkeiällä tässä yhteydessä tarkoitetaan veteen piirrettyä viivaa...
Tulen metsästä takaisin asvaltille. Jäljellä on kahdeksan kilometriä. Juostessani mietin että mentaalipuoltani on varsin vaikea järkyttää juosten enään nykyisin. Kokemukset nostavat toleranssin korkealle. Kuitenkin juuri tällaisilla lenkeillä mieli puhdistuu. Jopa minunkin mieleni kaipaa aika ajoin puhdistumista kaikesta positiivisuudestani huolimatta.
Valitettavasti olen työssäni viime aikoina törmännyt sekä organisaationi että yhteiskunnan johdossa oleviin ihmisiin, joilla ainoana arvomittarina on raha. Tällaisille ihmisille on mahdoton selittää että elämän arvokkaimpia asioita ei voi mitata rahassa. Luonto on yksi tällaisista arvokkaista asioista. Niinpä ihminen, joka pyrkii kohtuullistamaan työnsä määrää saadakseen mahdollisimman paljon vapaa-aikaa kokeakseen luonnossa oikeaa elämää, joutuu vaikeuksiin vaikkakin on hoitanut omat tehtävänsä moitteetta mutta vähempään tyytyen kuin muut. 
Minua on kuitenkin turha ahdistella kohtuuttomilla työvaatimuksilla. Etsin yrityksessäni jatkuvasti toimintamalleja jotka edistävät tasapainoa yksilön, yhteisön ja luomakunnan hyvän välillä jopa globaalissa mittakaavassa. Tarvittaessa voin yritykseni alasajaakin ja ryhtyä vaikka lehteä jakamaan polkupyörällä. Elämäni on muualla kuin töissä ja titteleissä.
Karistan murheet taakseni ja jatkan määrätietoisesti juoksemista. Jäljellä on enää kolme kilometriä. Käännyn kotitielle ja auto hiljentää kohdallani ja sivuikkuna veivataan auki. Eräs tiekuntamme osakas kiittää tiemme monttujen tukkimisesta. Juoksen auton rinnalla ja viisastelen että me Kirsin kanssa hieman kuntoilimme - nuoria kun ollaan. Vielä tulee yksi mökkiläinen kävellen vastaan ja käskee ottamaan loppukirin. Naurahdan ja jatkan matkaa.
Viimeisellä kilometrillä metsäaukiolla lehahtaa iso metso lentoon. Pelästyn pahanpäiväisesti. Siivet hurjasti läpsyen se katoaa metsänrajaan. Kolmenkymmenen kilometrin harjoitus päättyy. Olen todella onnekas kun saan tehdä sitä mitä haluan. Eniten ultrajuoksussa minulle antaa mielenmaisema jonka ylitse olen oppinut katsomaan tavoitteesta tavoitteeseen ja etenkin näkemään oikean elämän ilman illuusioita - ilman tavoitteita.

VIIKKO 48. HARJOITTELUNI

Ma- Päivällä 15 km - 1.34, erittäin väsynyt.
Ti- Kevyt metsätyö 4 tuntia ja illalla 10 km - 1.03. Helppoa juoksua tiellä.
Ke- Iltapäivällä 15 km - 1.43, korostetun rauhallinen palauttava osittain maastossa. Illalla huono olo, lievää lämpöä.
To- Aamupäivällä 5 km verryttelyä - 31 min. Ei normaalia harjoitusta; huono olo jatkui ilman lämpöä.
Pe- Sasi-Palko plus Jyrälä 30 km - 3.20. Normaali olo mutta jalat jäykät. Reitti liukas osittain.
La- 9 km saunalenkki - 1.01. Normaali väsymys.
Su- Keskiraskas metsätyö 4 tuntia ja heti perään 8 km - 55 min. Märkää lunta nilkkaan.

yhteensä 91 km eli ajassa juoksut 10 tuntia ja 7 minuuttia

Hieman vaikea kevyt viikko mutta ei mitään yllättävää. Helppoa tämän en ole väittänytkään olevan. Positiivisuus päivästä päivään ottaa joskus koville mutta löytyy lopulta.
Metsätyö on hyvää liikuntaa ja erittäin monipuolista.

MARRASKUUN SUMMAUS

Juoksua yhteensä 461 km eli 49 tuntia ja 14 minuuttia - vain 2 lepopäivää.

Erittäin hyvä kuukausi. Hieman liiankin hyvä mutta määrä tuli suhteellisen helposti.
Make poikkesi savusaunassa edellisellä viikolla ja kun riisuin eteisessä vaatteita pois niin hän kysyi joko treenaan kovaa kun olen laihtunut ja kapeaposkinen. Työkiireidensä vuoksi Make ei ole nähnyt minua pitkään aikaan joten annan arvoa kommentoinnille. Kyselinkin Kirsiltä olenko ollut normaalia väsyneempi jakson alkaessa verrattuna viimevuoden vastaavaan. Omalle touhulleen tulee helposti sokeaksi ja on ensiarvoisen tärkeää saada kommentteja läheisiltä. Vaaka ja muut parametrit ovat kuitenkin normaalit eli asia jatkuu sunnitellusti.
Huomionarvoista on kiinnittää treenieni yhteispituuteen huomiota. 4 tuntia metsätöitä ja tunnin lenkki päälle tai myöhemmin talvella 2 tuntia juoksua ja päälle tunti perinteisen hiihtoa antaa osviittaa - pelkkä juoksukilometrien sokea tuijottaminen ei kerro kaikkea.

Uusimme suksiamme. Taloon tuli Yokon nanopohjilla perinteisen kapulat ladulle. Umpihankeenhan meillä on jo kalusto kunnossa. Haravasta tässä yhteydessä täytyy kysyä Kirsiltä, en tiedä itsekään miten hän sitä hiihtäessään käyttää.

Liha ja puu liikkuvat.

 

LSD JA MUUTA AVOINTA AJATTELUA

VIIKKO 47. HARJOITTELUNI

Ma- Lepo. Ei ole kivaa levätä mutta joskus on pakko.
Ti- 37 km - 4.03, kolmasosa asvalttia, 1 geeli, vettä ja 20 km kohdalla sämpyläkahvit. Vesisateessa on kiva juosta.
Ke- 28 km - 3.08, pääosin hiekkatietä, 1 geeli ja hypotonista juomaa. Pikkupakkanen ja aurinko; hienossa kelissä on kiva juosta.
To- 8 km - 50 min. Lumisateessa on kiva juosta.
Pe- 15 km - 1.38. Sumuinen metsä ja sohjoa, metsässä on kiva juosta.
La- Illalla 20 km -2.21. Nastat ja reitistä 4 km kivikkoista polkua,pimeää, rapaa ja väsyneenä on kiva juosta. Tahtoharjoitus.
Su- Iltapäivä 12 km - 1.18. Ennen lenkkiä lapioimme Kirsin kanssa yhteensä 5 kuutiota mursketta mönkkärin kärryyn ja siitä tielle. Lapioinnin jälkeen on erittäin kivaa juosta.

yhteensä kivaa 119 km eli 13 tuntia ja 18 minuuttia.

LSD

Viimeviikon tekstistä tarkkavainen lukija oli bongannut puujalan numero yksi. Kirjoitin että mitään järkisyytä harjoitusmäärän nostamiselle ei vielä ole. Tämä tarkoittaa myös että mitään järkisyytä harjoitusmäärän laskemiselle ei ole.
Puujalka kaksi on sitten se harjoitusmäärä. Pitää juosta 160 km viikossa. Tätä en kertonut. Ja se on minulle sopiva yläraja. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika.
Liikutettu liha (vanhempi teuras) vaatii joustinpatjaa ja kermakakkua silloin tällöin. Tästä syystä lepo maanantaina. Nuoremmille atleeteillehan riittää lenkkien välissä satunnainen nojailu ovenpieliin ja banaani.
Nyt kun on kaksi puujalkaa esitelty niin voidaan keskittyä olennaiseen. Ylläoleva viikko on rytmitetty juuri niinkuin pidemmille ultramatkoille tulee harjoitella. Viikossa on kaksi kuormituspiikkiä joista molemmista syntyy ylikuormitus. Ei siis liikakuormitus. Elimistön tehtäväksi jää sopeutua sekä aineenvaihdunnan ja iskunkeston osa-alueilla.
Tällainen harjoittelu vaatii hyvää unta ja ravintoa. Ja etenkin ymmärtävää lähipiiriä. Siis perhettä. Hyvästä sohvasta on myös etua.
Ensiviikko on hitusen "kevyempi". Tiedossa on metsätöitä ja kellokin soi maanantain kunniaksi jo 04.00.
Ihana tajuntaa laajentava LSD. Tästä on hyvä jatkaa säännöllistä käyttöä - Long Slow Distance.



AVOINTA AJATTELUA

Suomessa kun yrittää esittää jotakin uutta niin harvoin saa äänensä kuuluviin. Yleensä yritys tuomitaan populismiksi tai rasismiksi. Tai sitten naureskellaan että kuules poika ei me noin tehdä vaan me tehdään näin kun on aina tehty näin. Tai ollaan sittenkin hiljaa ettei vaan ketään loukata. Ehkäpä pitäisikin palata hieman taaksepäin ja muistella miten kansa henkisesti voi joskus kolmekymmentä vuotta sitten tai vielä aiemmin.
Kovin on moni nykyään masentunut ja syrjäytynyt. Some (sosiaalinen media) lanseerasi termin "tatuilu" taaannoin. Tämä sai alkunsa kotona tietokonepelejä pelaavasta ja kokonaan yhteiskunnan tuilla omasta halustaan elävästä yksilöstä Helsingin Kalliossa. Paheksuttiin kovin. Käskettiin mennä töihin. Taivasteltiin valintaa.
Oikeasti yhteiskunta saisi katsoa peiliin. Koska mahtina on raha ja tuottavuus kaikki eivät kestä eivätkä etenkään viitsi. On yhteiskunnan oma vika jos se mahdollistaa tällaisen. Ihmiselle on luotu keinot selvitä niin savannilla kuin asvalttiviidakossakin. Nälkä on hyvä motivaattori. Se pistää yrittämään. Jos ei töistä tai luonnosta niin sitten luukulta. Jos luukulta saa ilman velvotteita niin voi voi sitten.
Yhteisöllisyys syntyi ennen risusavotassa. Vähän heikommillakin eväillä varustettu otettiin mukaan. Lyötiin vesuri kintaaseen ja sanottiin että huido tuolla tunti niin sitten juodaan kahvit. Oli pakko huitoa. Sai raitista ilmaa ja ruokaakin. Illalla saunassa oppi vanhemmilta miten maailmaan tullaan ja miten sieltä lähdetään. Syntyi vastuunkantoa kuin itsestään.
Jos ei kiinnostanut niin tuli turpaan. Ja sitten mentiin taas. Ei ehtinyt masentua. Oli pakko vääntää menemään. Yhteisö eli ympäröivät ihmiset pitivät huolta. Moraalikin tuli kuin itsestään. Ja jos joku hairahtui niin isoäitini kaltaiset ihmiset pistivät kuriin. Maksullisen naisen tittelissä oli lausuttuna kolme r-kirjainta. Muuta painotusta ei tarvittu. Mitä nyt joskus miehet lauleskelivat Levanterin Kullia metsätöissä. Asiat sanottiin suoraan ja ymmärrettiin myös.
Tänään kaikki haluavat voida paremmin. Purkista ei parempaa vointia saa. Aiheellista sensijaan olisi keskustella kuinka hyvin pitäisi voida että se riittää ? Joukkoon kun mahtuu aina näitä mielensäpahoittajia joille mikään ei riitä.
Työt ja jaettu hyvinvointi alkavat olla takakaarteessa jo meilläkin. Emme millään pysty kilpailemaan kiinalaisen työn hinnan kanssa. Innovaatiohuumasssa osaaminen myydään ulkomaille ja työt sen mukana myös. Jäämme siis pohjolaan palvelemaan toisiamme.
Ajatus toistensa palvelijoista on melko sisäsiittoinen. Jonkun on tuotettava ruokaa ja jonkun on se ostettava. Jos ruokaa ei tuoteta itse eikä rahaa ole niin mistä sitten saamme ruokaa ? Huomattavaa on että kiinalaiset ostavat maata afrikasta ja viljelevät siellä itse ruokaa itselleen. Vanha kulttuuri osaa katsoa pitkälle tulevaisuuteen. Älypuhelinta ei voi syödä vaikka se apple olisikin.
Voidakseen hyvin ihminen tarvitsee ravintoa ja lepoa mieluimmin lämmössä, puhtautta ja liikuntaa ulkona. Ihminen tarvitsee myös mielekästä tekemistä tai yleensä tekemistä. Jollakin tavalla jokaisen tulisi pystyä toteuttamaan itseään ja myös arvostamaan itseään ja saavutuksiaan.
Automaatio on vienyt valtavasti työpaikkoja. Ei ole enää yksinkertaisia hommia yksinkertaista hommaa kaipaavalle. Yhteiskunta ei ymmärrä kohtuullistamista. Joko kaikki tai ei mitään. Olet joko tarpeen tai sitten et. Ei ole välimuotoa.
Tulevaisuuden visiot ovat karmean keinotekoisia. Miksi kasvattaisimme pihviä laboratoriossa kun laboratorion paikalla voisi olla karja-aitaus. Miksi luomme keinotekoisen maailman tuhoten samalla meillä jo olevan aidon ? Jos ei lihansyönti kiinnosta niin laitetaan soijaa kasvamaan sitten. Aivot tarvitsevat proteiinia mutta ei hashista.
Kaiken työn ei siis tarvitsisi olla tuottavaa. Tuottoa ei voi mitata pelkästään rahassa. Absurdi välistäveto yritysrahoituksessa näivettää tekijät mutta lihottaa sijoittajat eli ne jotka eivät oikeasti tee mitään. Tässäkin on samanlainen kupla kuin "tatuilussakin". Loppujen lopuksi joku maksaa jossakin loppulaskun.
Suomessa on peräänkuulutettu hieman suorempaa kommentointia ja uutta räväkkyyttä filosofointiin. Zizek sanoo että Stalin ei mennyt tarpeeksi pitkälle. Ehkäpä hölmöt hänen ympärillään menivät. Kuten Hitlerinkin kanssa. Me taas suomessa emme tunnu menevän mihinkään. Osa suomalaisista on nössöjä askartelijoita jotka uskovat kollektiiviseen tai jopa globaaliin jaettuun hyvinvointiin. Lopputulema on kuitenkin että aina joku pärjää paremmin. Joku jaksaa aina hieman pidemmälle. Ja samaan hengenvetoon joku aina pahoittaa mielensä tai kadehtii. Tämä on suomalaisuuden syvin olemus. Häpeän sitä.
Miten sitten pärjäisimme tulevaisuudessa ja voisimme paremmin ? Mihin on kadonnut talvisodan henki ja yrittäminen päivästä päivään. Olemalla läsnä tässä ja nyt ja etenkin toteuttamalla haaveensa tänään huomisen sijaan oltaisiin jo hyvällä alulla. 
Väkinäiset paskapuheet työssä pidempään jaksamisesta ja eläkerahojen loppumisesta, kun samaan aikaan eläkeyhtiössä suditaan loistoautolla loistoasuntoon, eivät todellakaan motivoi ketään. Nuoret pitää saada töihin ja vanhat huilaamaan eläkkeelle. Aika hoitaa kustannukset ja tasaa erot.
Luukulta rahaa saavat tulisi velvoittaa harjanvarteen tai vanhuksia ulkoiluttamaan. Elämä on tehty elettäväksi todellisena eikä virtuaalisena. Kenenkään otsaan ei tarvitse lyödä leimaa "turha" vaikka syytä olisikin. 
On vain yksi keino pärjätä. Päivästä päivään ja eteenpäin, ihan itse.

VIIKON ANKKA :

Poliisi on kiinnittänyt huomiota suunnistusvalojen (otsalamppujen) kirkkauteen. Ne voivat kuulemma häikäistä autoilijaa.
Mitenkähän on kun juoksija kohtaa etenkin ilman katuvaloja olevalla maaseututiellä autoilijan joka ei vaihda lähivaloille kohtaamistilanteessa - kumpikohan siinä häikäistyy ?
Älynväläys on siis katsojan silmässä. Omalla otsallani on tarvittaessa valoa aina 250 metriin asti ja kirkkaana (Ledlenser) - ei tulisi kuitenkaan mieleenikään osoittaa sillä vastaantulevaa autoilijaa silmiin vaikka miten siellä pitkiä valoja räpsitään ja kuraa roiskitaan.

Juoksija harjoittaa pohjelihaksiaan omaperäisesti  eli OH3GWO virittää.

Loppukevennykseksi esiintyy eräs monitaituri. Pitkätukkahevistä on pitkä matka tänne.

SCHWITZEN GESUND IST !
- Anton Obholzer 1936 (Jo isämme tiesivät että hikoilu on terveellistä...)

Viikolla luettua:
Jäämerestä syntynyt - Varangin karunkaunis vuono - Juha Höykinpuro
Kiukaan kutsu ja löylyn lumo - Tuomo Särkikoski

VAISTON OHJAAMANA

Tykkäsin jo pikkupoikana juosta. Oikeammin tykkäsin lähteä lenkille. Juoksemisella tarkoitin jo silloin jotenkin vakavamielistä toimintaa jonkin päämäärän saavuttamiseksi. En kuitenkaan kilpaillut, edes itseni kanssa. Kunhan vain juoksin lenkin ja nautin siitä.
Lenkille lähteminen oli jo pikkupoikana eräänlainen rituaali. Ensin haalin juoksuvaatteet kasaan ja pukeuduin huolellisesti niihin. Tätä ennen olin käynyt vessassa ja juonut vettä. Ajatuksissani jo mietin minne juoksisin. Tai oikeammin minkä lenkin. Takaisin piti osata. Perillepääsy oli jo tuolloin päämäärä.
En tiennyt harjoittelusta mitään. Vanhempani eivät neuvoja osanneet antaa. Tai eivät halunneet. Äiti kylläkin kannusti mutta ihmetteli pakkaseen lähtöä kun ei itse pitänyt kylmästä. Isän entisenä kilpahiihtäjänä olisi luullut kiinnostuvan poikansa urheilemisesta mutta vastakaikua en saanut. Liekö pullo ollut omaa poikaa kiinnostavampi. Olen isältä asiaa kysynyt ja minun on käsketty elää omaa elämääni joten sitten teen niin. Äitiä ei enää ole joten hänen kannustuksensa oman tien löytämiseen omalla tavalla elää hengessä vahvana.
Siis vain juoksin silloin tällöin kun se tuntui hyvältä. Autuaan tietämättömänä miten tai kuinka paljon olisi pitänyt juosta. Juoksin juoksemisen ilosta. Katselin lenkkieni varrelta luontoa ja uusia maisemia. Tutustuin ympäristöön. Kävin paikoissa joissa en ennen ollut käynyt. Olin utelias. Ja menin usein huomaamattani liian pitkälle.
Jouduin siis paikkoihin joita en tuntenut. Väsyin enkä enää jaksanut juosta takaisin. Usein jouduin kamppailemaan janoisena kohti kotia samalla epävarmana onko suunta oikea. Näin jälkikäteen ajateltuna onkin hämmästyttävää että löysin aina takaisin. En myöskään joutunut autojen ruhjomaksi tai muunlaisiin pientä poikaa uhkaaviin vaikeuksiin. Ehkäpä maailma silloin oli toisenlainen tai sitten rinnallani kuljettiin jo tuolloin. Mummuni opettamissa iltarukouksissa saattoi olla totuuden siemen jo tuolloin.
Tietämättäni juoksemiseni oli siis pikkupoikana jo kokemista. En siis erityisemmin pyrkinyt mihinkään. Toisaalta tärkeää oli juoksulenkin jälkeinen merkillisen hyvä olo. Oli nautinto suihkun jälkeen juoda makeaa mustaviinimarjamehua, syödä jotakin ja samalla lueskella vaikka sarjakuvia. Tietämättäni tykkäsin siis jo tuolloin lenkin jälkeisestä raukeasta lämpimästä mitääntekemättömyydestä.

Koska perheeni ei liiemmin innostunut juoksemisestani en tehnyt sitä mitenkään säännöllisesti. Juoksemisen halu kuitenkin säilyi koko ajan nuoruusvuosieni aikana. Tottakai tein samoja asioita kuin muutkin nuoret mutta aina silloin tällöin kävin lenkillä. Lenkille oli pakko päästä. Todellisuudessa en ajatellut tuolloin ihan noin. Elin tietämättäni osittain jo silloin kuten huvittaa eli tein niitä asioita mitkä tuottivat minulle iloa ja antoivat tyydytystä.

Muistan eräänäkin erittäin kylmänä joulunaikana pukeutuneeni keltaiseen pakkasessa rapisevaan tuulipukuun, surkeisiin ja halpoihin punaisiin menokas-merkkisiin lenkkitossuihini, villapipoon sekä tummppuihin ja lähteneeni illansuussa katuvalojen valaisemille tyhjille kaduille juoksemaan.

Asuimme tuolloin Mikkelissä ja muistan vieläkin elävästi kun juoksin jyrkkää Hiihtomäentietä alas hengitys höyryten yksinäisyydessä. Ikkunoissa paloivat valot ja tuskin ketään oli ulkona kylmässä. Kiersin lenkin joka ulottui Mikkelin keskustaan asti ja takaisin. Vaikka kotitalomme vierestä pääsi Urpolan hiihtoreiteille valitsin silti juoksulenkin. Tietämättäni olin jo tuolloin tehnyt valinnan joka tulisi kantamaan läpi elämäni.
Vaikka nuorena harrastin ahkerasti muitakin liikuntalajeja muunmuassa hiihtoa, pyöräilyä, tennistä ja painoharjoittelun ohessa uimista niin rakkaus juoksemiseen voitti. Osaltaan kohtalokin johdatti. Perheemme hajottua juoksulenkit olivat mainioita tilaisuuksia olla yksin sekä paeta arjen murheita.
Myöhemmin aloin juosta säännöllisemmin pysyäkseni kunnossa ja pitääkseni painoni kurissa. Tuolloin vietin epäsäännöllistä elämää nuoruuden huumassa. Juoksu auttoi palautumaan ja antoi happea. Jossain vaiheessa tein kahta työtä yhtäaikaa eli juoksu toimi eräänlaisena jaksamisen varaventtiilinä.
Matkan varrella lenkit pitenivät ja osallistuin joihinkin paikallisiin hölkkätapahtumiin oikeastaan ihan omaksi ilokseni. Jossain vaiheessa joku kysyi mihin lenkeilläni tähtään ja oli helpompaa kertoa juoksevansa syksyistä hölkkää varten kuin ihan muuten vaan. Tämä kaikki tapahtui ikäänkuin vahingossa. Itse en suunnitellut tuolloin vielä mitään sen suurempaa.
Jossain vaiheessa äitini toisen miehen, Putkosen Ilkan, innoittamana aloin haaveilla maratonin juoksemisesta. Tämä sitten toteutuikin Varpaisjärven yömaratonilla. Olin myyty haasteeseen. Vuonna 1992 juoksinkin kolme maratonia juoksukilometrien ollessa noin 1000 vaiheilla koko vuonna. Tarkoitus oli jatkaa harrastamista ilman sen suurempia tavoitteita edelleen.
Vuoden 1993 kalenterissani on kuusi maratonkisaa yliviivattuna. Olin sairastanut toistuvia flunssatauteja ja Tammikuun 1993 harjoitusmäärä jäi 98 kilometriin. Menin lääkäriin näyttämään kehossani olevaa kyhmyä ja valittamaan väsymystä. Minut leikattiin Helmikuussa. Tikkien poisottamisen jälkeen juoksin irvistellen leikkaushaava särkien kolme lenkkiä, 2 km, 4 km ja 6 km kunnes minulle kerrottiin Maaliskuun 2. päivä että sairastan syöpää ja sen levinneisyysaste on viisi, epäily myös toisessa keuhkossa vatsanalueen imusolmukkeiden lisäksi. Juoksut oli siltäerää juostu, nyt oli kysymys elämästä tai kuolemasta.
Sairastettuani koko kesän saaden kemoterapiaa, sain vihdoin luvan juosta Elokuun 1993 lopussa. Ensimmäisen kolmen kilometrin lenkin tein kuitenkin vasta 6.9. Toholammin talvimaratonin juoksin sitten 26.3.1994. Oli siis kulunut 273 päivää siitä kun viimeinen sytostaattineula vedettiin käsivarrestani irti. Olin onnistunut !
Luonnollisestikin jatkoin juoksemista. Ensin vaiston ohjaamana kuntoutuakseni syöpähoitojen vaikutuksista ja sitten elämän nälän ajamana. Halusin parantaa. Halusin voittaa. Halusin palkintoja. Tietämättäni olin kuitenkin voittanut jo tärkeimmän. Tuota voittoa symbolisoi vaatimaton mitali Toholammin talvimaratonilta 1994. Tietämättään tuon mitalin antaja antoi minulle mitalin takaisinvoitetusta elämästä.
Täytän ensivuonna viisikymmentä. Takana on vimmainen kellon edellä juokseminen noissa monissa kisoissa aina maratonmatkaan saakka. Takana on myös omien rajojen mittaaminen eri ultrajuoksuissa aina kuuden päivän kisaan asti. Rajat on mitattu ja juoksusta on tullut elämäntapa.
Vaiston ohjaamana olen juossut kohta 60.000 muistiinmerkittyä kilometriä. Vaikka rajat on mitattu se ei tarkoita että ne olisivat lopulliset. Aina voi parantaa. Aina voi mennä pidemmälle. Olen edelleen se utelias pikkupoika vaikka tuulipuku ei enää kahise ja kengät ovat huippuluokkaa.
Tuloksia voi parantaa vain tiettyyn rajaan asti. Kamppailusta vanhenemista vastaan ei toistaiseksi ole palkittu ykköspalkinnolla ketään. Sensijaan aina voi yrittää olla parempi ihminen. Siitä ei itselle palkintoa tarvitse saada. Riittää kun tekee sillointällöin jonkun muun onnelliseksi yrittäessään jakaa ainutkertaista positiivisuutta - ainutkertaista elämää. Päivääkään en antaisi pois, sillä niin hieno juttu elämä on kun sen oikein osaa oivaltaa.

KOSKAAN EI SAA LUOVUTTAA, PITÄÄ VAAN ANTAA VÄLILLÄ VÄHÄN PERIKSI 

VIIKKO 46.

Ma - Lepo
Ti - osittain poluilla 18,5 km - 2.02
Ke - illalla myöhään 10 km - 1.02
To - aamupäivällä tiellä 19,5 km - 2.04
Pe - 18 km josta 2 km ryteikköä ja suota - 2.14
La - 20 km josta puolet asvaltilla - 2.11
Su - 14 km tiellä 1.24; myrskytuuli

yhteensä 100 km eli 10 tuntia ja 57 minuuttia

Viikon alkupuolella kärsin edellisenviikon leirin väsymyksestä ja henkisen keskittymisen hajoamisesta. 
Keskittyminen hajosi työhöni liittyvissä käsittämättömissä virka-asioissa. Ihmeiden aika ei ole ohi ajovuorovelvoitetta toteutettaessa näin taantumankaan aikana eikä vastineita organisaatiolle käsittämättömiin kyselyihin laatiessa.
Loppuviikosta tilanne normalisoitui ja sain positiivisuuden takaisin. Viime vuonna tähän aikaan takana oli 3426 km. Nyt 4082 km. Mitään erikoista järkisyytä harjoitusmäärän nostamiselle ei juuri nyt vielä ole.

Viikolla luettua :
-A.E. Järvinen, Viimeinen kesä (Arvitin kanssa Tuntsan lohijoella)
-Salme Saure, Elämän korkea hetki (Mietteitä)
-Raamatusta : Johanneksen Evankeliumi.

MATKA MATKALLANI

AJATUKSIA 1000 MAILIN, SIIS 1607 KILOMETRIN JUOKSEMISEEN

Elämä on eräänlainen matka. Kun ensi keväänä 12.5. lähden pohjoisesta etelää kohti alkaa yksi matka elämässäni. Olen siis matkalla omassa elämässäni ja jälleen kerran kerran juosten. Tulevat 1000 mailia antavat valtavan ajan ja tilan pureutua elämäni syviin kerroksiin, sekä menneisiin että tuleviin. Olen siis ultrajuoksun ja elämän ytimessä koko tuon tuhannen mailin ajan.

Ennenkuin kertoo juoksevansa 1000 mailia on oltava täysin varma että pystyy siihen henkisesti. Ei voi olla pienintäkään epäilystä itsensä kanssa. Minulla ei ole - enään. Tämä on viimeisinä juoksuvuosinani vaatinut rohkeutta mennä liian pitkälle.

Henkinen jaksaminen ei ole itsestäänselvyys eikä päätös. Pikemminkin se on kyky lähteä nöyrin mielin matkaan kohtaamaan kilometrejä. 1000 mailin juoksemisessa on kyse ennenkaikkea keskittymisestä hetkeen, päivään ja lopulta koko taipaleeseen, joka pitää sisällään loppumattoman määrän tuskaa mutta myös riemua mitä suuremmassa määrin.

Fyysisesti haaste on riittävä. Säilyäkseni terveenä tuosta määrästä asvalttia yhtämittaa tarvitsen  hieman onneakin. Olen juossut ultramatkoja jo seitsemän vuotta putkeen ilman pidempiä taukoja. En ole väsynyt vielä mutta kieltämättä hieman kulunut fyysisesti. Kuitenkin nyt on tähän hyvä hetki. Olen kärsivällisesti opettanut kehoani kestämään hidasta taivallusta ja koen olevani tässäkin suhteessa valmis kestämään koko matkan.

Juoksen siis elämälle. Sekä teidän että omalleni. Haluan jakaa ajatuksiani matkan varrella. Tullessanne matkaani mukaan juoksemaan jostakin kohtaa edes hetkeksi saatte seuraksenne väsyneen juoksijan. Kuitenkin toivon että mukaanne jäisi palasia niistä ajatuksista millä itse olen päässyt tänne asti, väsymyksestä huolimatta. Siis ajatuksista positiivisuudesta ja yrittämisestä. Päivästä päivään. Keskittymisestä olennaisempaan - omaan ainutkertaiseen elämään.

Matka on vapaa. Rahaa ei siis kerätä. Nykyisin erilaisilla keräyksillä pyritään täyttämään yhteiskunnalle kuuluvien tehtävien hoitamattomuus. Etenkin lasten ja vanhusten osalta prioriteetit tulisivat olla itsestäänselviä. En ole vastikkeettoman avun suurimpia puolestapuhujia. Ensin tarvitaan aina omaa ja paikallista yritystä.

Tuhat mailia on siis noin 1609 kilometriä. Reittini kulkee Nuorgam - Oulu - Pulkkila - Iisalmi - Kuopio - Jyväskylä - Jämsä - Tampere - Forssa - Perniö - Hanko. Kiveen reittiä ei ole hakattu vaan vapaus säilytetään loppuun asti. Pääpiirteittäin kuitenkin noin siksi, että näin tarjoan mahdollisuuden juosta kanssani melko laajasti kotimaan kartalla.

Aikaa kuluu taatusti. Toivottavasti sitä on myös käytössä. Jopa yli kolme viikkoa. Tänne blogiin pyrin kirjoittamaan lyhyesti joka päivä. Tarkoitus on siis olla järjissään joka päivä. Mitään järkevää tekstiä en kuitenkaan lupaa... "Kun elämä täyttää päivän, jäävät muistiinpanot vajaiksi " (Eeva Kilpi)

Huoltoautona toimivaan omaan matkailuautoomme tulee myöhemmin päivitettävä suora puhelinnumero josta saa tarvittaessa infoa liikkeistä ja liikkumattomuudesta. Etenkin pohjoisen liikkuvan laajakaistan katveet on siis kaikkien syytä huomioida päivityksiä odotellessa.

Kerroin olevani henkisesti varma tästä. Kerroin myös menneeni liian pitkälle viimeisinä vuosina saadakseni varmuuden. Tällä tarkoitan esimerkiksi Unkarin kuuden päivän kilpailun päätyttyä seitsemännen päivän aamua. Muistissani on edelleen valtava tyhjyys ja kyyneleet. Kyky tulla takaisin on siis kyky ymmärtää että liian pitkälle ei voi mennä.

En usko että juoksemalla tuhat mailia pystyn parantamaan maailmaa. Sensijaan uskon että juoksusta jää positiivisia ajatuksia. Esimerkilläni pyrin näyttämään että toivoa on aina. 
Yli kaksikymmentä vuotta sitten uskoni elämään horjui. Tulevaisuus näytti synkältä kun elämänkumppanina oli syöpätauti. Sikipä nyt juoksenkin elämälle jonka sain takaisin. Ilman uskoa ei ole elämää. Tässä yhteydessä jokainen saa itse päättää mihin uskoo. Voi olla uskomattakin. Mutta elämään on uskottava jos mielii valoon ja eteenpäin.

Viime viikolla blogipäivityksen jälkeen saamani palaute on ollut yllättävän runsas ja kannustava. Olen siitä erittäin kiitollinen. Minun sanotaan omaavan kokemusta. Minua on kiitetty että valitsin Suomen reitiksi. Minuun uskotaan.
Kuitenkin on syytä korostaa että matkani tulee paljon helpommaksi teidän avullanne. Tullessanne juoksemaan kanssani palan matkaa tuotte mukananne voimaa ja ultrayhteisöllisyyttä. Puhumattakaan niistä, jotka ovat lupautuneet tukemaan projektin järjestelyitä eri tavoin.
1000 MAILIA ELÄMÄLLE - on siis projektin nimi. Sana projekti tässä yhteydessä kuulostaa mielestäni hieman metalliselta ja löysässä hirressä roikkujan epätoivoiselta dead linen tavoittelulta. Mutta olkoon projekti.

Aikaa lähtöön on reilu puoli vuotta. Saatte tämän blogin kautta lukea lisää ajatuksiani tähän matkaan valmistautumisesta ja muusta. Olette jo matkalla kanssani.

HARJOITTELUA; VIIKOT 44. ja 45.

Ma- Lepo
Ti- 17 km - 1.53, metsäpoluilla.
Ke- 16 km - 1.49.
To- 8 km - 53 min.
Pe- 14 km - 1.24. Tuuri Talasneva.
La- 19 km - 1.58, Tiellä; Virrat Paavolanperä.
Su- 10 km - 101, kotona tiellä.
yht. 85 km - 8 tuntia ja 58 minuuttia.

Ma- 20 km osin poluilla - 2.08.
Ti- 27 km pääosin asvalttia - 2.53.
Ke- illalla 6 km ravistelua - 40 min.
To- 15 km osittain poluilla - 1.50
Pe- 6 km - ravistelua tiellä 38 min.
La- Aamu Endurancen leirillä Luusalon johdolla Hyvinkään Kytäjä-Usmi alueella poluilla 20,.. km - 2.34
Illalla ripeämpää vaihtelevalla ulkoilureitillä hiekalla ennen saunaa 8 km - 43 min. (Paras kokonaiskilometri 4.15, paras vauhti hetkellisesti 3.15)
Su- 12 km - 1.38, sisältää kuusi kertaa laskettelurinnettä ylös ja alas
yht. 114 km -  11 tuntia ja 24 minuuttia.

LOKAKUUN SUMMAUS

292 km juoksua yhteensä 35 tuntia ja 50 minuuttia

Vuosi 2013 lokakuu mukaanlukien juoksua 3824 km

Viikon kirja : Haruki Murakami - Mistä puhun kun puhun juoksemisesta 

 
 Vielä naurattaa 114 km viikon jälkeen. Harjoittelu on lähtenyt mukavasti käyntiin. Endurancen leirin vuorijuoksulenkin jälkeisestä väsyneestä miehestä nappasi kuvan Kirsi.

TUHAT MAILIA ELÄMÄLLE

Ensijulkaisu oli 1.11.2013
Teksti päivitetty viimeksi 8.5.2014

Positiivisuutta ja uskoa tulevaisuuteen koetellaan ihmisen elämässä jatkuvasti. Taloudellinen lama, työttömyys ja eritasoiset yksilöiden väliset konfliktit ravistelevat arkeamme päivittäin.

Positiivisuus ja yrittäminen päivästä päivään olisivat mielestäni ohittamattomat mutta eivät itsestäänselvät peruspilarit tämän päivän Suomessa.
Olenkin päättänyt juosta 1000 mailia eli 1609 kilometriä elämälle. Juostessani jaan positiivisen kokemuksen kaikille kiinnostuneille. Ilman positiivisuutta ja uskoa tulevaisuuteen en olisi tässä - yli 20 vuotta syöpätaudin jälkeen.

Lähden matkaan Nuorgamista 12.5.2014. Juoksu päättyy aikanaan Hankoon. Pidätän itselläni vapauden hidastella tarvittaessa.

Reitti kulkee Nuorgam - Oulu - Pulkkila - Iisalmi - Kuopio - Jyväskylä - Jämsä - Tampere - Forssa - Perniö - Hanko. Kyseessä ei ole Suomen halkijuoksu vaikka Suomen halki juoksenkin. Kilometrit eivät kerry kiertelemättä !

ILTAETAPIT :

Inari, Syysjärvi 13.5
Saariselkä 15.5
Sodankylä, Kelukoski 17.5
Rovaniemi, Ounaskoski 19.5
Kemi 22.5.
Oulu 24.5
Pyhäntä 26.5
Iisalmi 27.5.
Suonenjoki 30.5
Jyväskylä 1.6.
Jämsä 2.6
Tampere 4.6
Urjala 5.6
Forssa, Torronsuo 6.6
Perniö 7.6
Hanko 8.6

Reitille on laskettu kaksi ylimääräistä päivää aina kymmenen päivän välein. Nähtäväksi jää tarvitaanko niitä vai tarvitaanko niitä lisää ?
 

TARKEMPI INFO SIJAINNISTA : SOITA HUOLTOAUTOON  0403701930

Juoksu on seurattavissa tässä blogissa päivittäin. Kirjoitan blogiin voimieni mukaan joka päivän kuulumiset illalla. 
Jos nettiyhteyttä ei ole, juoksufoorumin ketjusta voitte lukea pikakuulumiset ystävien päivittämänä. Linkki ketjuun tämän tekstin lopussa.

Juoksu tapahtuu päivittäin kello 8.00 - 19.00. Riippuen pohjoisen pakkasista ja etelän helteistä. Muutokset mahdollisia mutta joka päivä yritetään eteenpäin.

OLETTE LÄMPIMÄSTI TERVETULLEITA REITIN VARRELLE MINUA TAPAAMAAN JUOSTEN TAI MUUTEN VAAN.

ULTRAJUOKSIJA PASI KOSKINEN

Syntynyt 1964

Nykyinen ammatti taksiautoilija. Takana 10 vuoden työurat sekä liikuntavammaisten lasten kanssa että ohjelmatoimittajana.

Parantui vuonna 1993 levinneisyysaste 5. syöpätaudista.

Juossut 60587 kilometriä laskettuna vuodesta 1992.

Saavutuksia:

50 km -          5.06, Tampere Wihan kilometrit vuonna 2008
100 km -      10.37, Perniö vuonna 2009
6 tuntia -    64 km, Lohja vuonna 2012
24 tuntia - 177 km, Nivala vuonna 2012
48 tuntia - 243 km, Kaustinen vuonna 2011
6 päivää - 545 km, Unkari vuonna 2013

Motto: Koskaan ei saa luovuttaa - pitää vaan välillä antaa vähän periksi.

Muuta:

Hiihtänyt 9 vuotiaana 50 km Pinsiön kierroksella puusuksilla.

Ajanut 11 - 15 vuotiaana pyörällä säännöllisesti kesäisin 62 km mökkimatkaa edestakaisin kunnes sai mopon ja kyllästyi polkupyöräilyyn.

Nuoruudessaan tehnyt raskaita lapio-, metsä- ja kivitöitä maaseudulla.

Juossut lukuisia hölkkäkisoja ja puolimaratoneja. Maratonien määrä 39 kpl.

Juossut heinäkuussa 2006 Raine Koivumäen kanssa Kilpisjärveltä  Haltitunturin huipulle ja seuraavana päivänä takaisin. Menomatka 15 tuntia ja paluu 12 tuntia (oli kiire saunaan).

Juossut yksin syyskuun 2009 alussa reppu selässä kolmessa vuorokaudessa 186 km Käsivarressa reitillä Vuoskun eräkämppä - Kalkkoaivi - Hirvasvuopio - Terbmisjärvi - Kilpisjärvi - Ropin Pirtti - Vuoskun eräkämppä.

Vaeltanut eripuolilla Lappia rinkkaa kantaen, suksien ja lumikengillä.

Omaa rajattomasti puheaikaa myös radioamatöörinä, kutsu OH3GWO, Suomen Radioamatööriliiton jäsen.

Matkailuautoilija, Sf-Caravanin ja Suomen Matkailuautoilijoiden jäsen.

Harrastaa kirjallisuutta ja metsätöitä, myös osana harjoittelua.

Vaikka pitää tätänykyä itseään elämäntapajuoksijana voi olla myös juoksemattakin - ainakin joskus... 

Menneiltä vuosilta... 

Juoksun paita

TUHAT MAILIA MEDIASSA ENNAKKOON

Juoksufoorumin keskusteluketju

Uutisoivan juttu

Aamulehden juttu

Torstaina 8.5. ilmestyvässä Camper lehdessä on myös juttu juoksevan matkailuautoilijan näkökulmista.

OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTANI; OSA 9. - MUUTOS

Otteita pöytälaatikostani- sarja kertoo siis tarinaa menneisyydestäni. Mistä on peräisin rakkauteni elämän ainutkertaisuuteen ja periksiantamattomuuteen. Mistä valintani johtuvat.
Sarja päivittyy hitaasti mutta varmasti - jokaiseen tekstiin joudun raastamaan itseni vereslihalle. Muistot ajalta jolloin olin elämässä varsin ohuilla langoilla kiinni eivät näppäimistölle siirry itsestään.
Jos joku kuitenkin innostuisi kustantamaan tämän niin voisin vaikka yrittää kertoa kaiken...

OSA 9. -MUUTOS

Kylpyhuone on sininen. Vessa on punainen. Äitini talo on hänen näköisensä. Itse suunniteltu. Paitsi taiteilijan talo myös opettajan talo. Taide- ja ympäristökasvatus. Parturi-Kampaamoalan lehtori. Valkoinen talo Sinirinnankadulla.
Katson peilistä äidin vakavia kasvoja. On kulunut pitkä aika Tampereen Satamakadun Kaunesta, liikkeestä jossa äiti oli töissä ennen ryhtymistään opiskelemaan opettajaksi. Muistan kun kävin Kaunessa parturissa pikkupoikana. Jos Virtasen Alli oli hyvällä päällä sai äiti leikata minunkin tukkani. Jopa työajalla.
Muovisen viitan alla on kuuma. Sinisen kylpyhuoneen lattialämmitys on isolla. Koira kävi katsomassa mitä touhutaan mutta nyt luulen sen syövän puruluutaan takkahuoneen mäntylattialla. Ainakin kolina ja rouske on sen mukainen.
Äidillä on sakset kädessä. Hän empii.
-Mitäs jos tasataan pahempia paikkoja...
-Tasataan. Kokeile nyt helvetissä !
Hermostun. Tartun hiuksiini oikealla kädellä ja vedän. Valtava tupsu irtoaa.
-Katso nyt itse ! Se lähtee kaikki. Kaikki pois nyt ! Käy katsomassa makuuhuoneen tyynyltä. Siellä on puolet. Minähän sanoin että se lähtee kaikki.
-Niin mutta...
-Pois !
Äiti alkaa itkeä. Loisteputkivalo peilin ylälistalla saa kaiken näyttämään kovalta. Kovemmalta kuin koskaan. Vaaleansiniset seinät korostavat vaikutelmaa. Heitän hiustupsun lattialle.
Äiti leikkaa saksilla. Välillä hän niistää paperinenäliinaan. Hiki valuu selkääni pitkin. Vaaleita hiuksiani putoilee tasaiseen tahtiin lattialle. Jokaisen hiustupsun myötä jotakin katoaa. En tavoita ajatusta. Nieleskelen. Pelkään. Kadotan itsestäni jotakin lopullisesti.
Katson peiliin. Äiti laittaa sakset pois ja ottaa millin koneen. Näytän Johnny Rottenilta paitsi että siili on lyhempi ja päässäni on hiuksettomia laikkuja. Syöpähoidon lääkitys irrottaa hiukset. Ja kulmakarvat. Silmäripset lähtevät osittain myös. Ja kaikki muutkin karvat. Lääke riisuu.
Tartun äitiä kädestä. Katseemme kohtaavat peilissä.
-Hei. Se kasvaa takaisin. Paranen. Yritän...
Pala takertuu kurkkuuni. Irrotan otteeni. Laitan kädet viitan alle syliini ristiin.
Millin kone hurisee. Äiti ei sano mitään. Ammattilainen saa vallan.
-No niin. Sinulla on hyvä kallon muoto.
-Tää on kuin uimari Kasviolla. Skini.
-Urheilullinen. 
Silitän kaljua. Päänahassa tuntuu viileälle.
Äiti lakaisee lattiaa. Salaa hän ottaa talteen nipun hiuksia. Muistoksi. Ammattilaisena hän tietää että tukka ei välttämättä kasva enää samanvärisenä takaisin. Ammattilaisena hän tietää myös että hänen poikansa täyttää parin vuoden päästä kolmekymmentä ja on perinyt isänsä puolen suvun kaljuuntumisen.
Täyttää kolmekymmentä jos selviää tästä. Jos jää henkiin.
Äiti niiskuttaa ja lakaisee. Seison vieressä ja taittelen muovista viittaa pöydälle.
-Jäikö mustikkapiirakkaa ? Keitetään kahvit.

Astun takkahuoneeseen kylpyhuoneen ovesta. Koira on lattialla minuun selin ja rouskuttaa tarmokkaasti puruluutaan.
-Riku !
Koira heilauttaa häntäänsä ja kääntyy näppärästi liukkaalla lattialla ympäri. Isolla bulmastiffilla on puoliksi syöty luu etukäpäliensä välissä.
Luu putoaa lattialle ja koira kallistaa päätään. Se näyttää epävarmalta ja sitten sille tulee valtavan häpeän ilme. Paksu häntä heilahtaa. Ilme on sanoinkuvaamaton. Aivan kuin se tahtoisi sanoa : Ruma - Voi kauheaa...
Laskeudun lattialle koiran viereen istumaan ja tartun sitä kaulasta kiinni. En sano mitään. Kumarran enemmän ja painan kaljun pääni sen kaulaa vasten. Koira nuolaisee kaljuani pari kertaa ja jatkaa tarmokkaasti luun syöntiä. Voi kun ihminenkin hyväksyisi noin nopeasti. Ottaisi asiat sellaisina kuin ne tulevat.

Kahvit on juotu. Istun takkahuoneen korkeaselkäisessä valkoisessa rottinkituolissa ja tuijotan ulos takapihalle. Koira nukkuu jaloissani. Äiti ja Ilkka juttelevat hiljaa olohuoneessa.
Ensimmäinen hoitokuuri on ohi. Viiden päivän sairaalassaolon jälkeen pääsin perjantaina kotiin. Hain koiran hoidosta ja kävin kaupassa. Väsytti. Viikonlopun lähinnä nukuin ja oksensin. Hoitojen vastavaikutukset. Minulle oli kerrottu. En uskonut. Nyt uskon.
Tämän viikon keskiviikkona jälleen poliklinikalla Pikonlinnassa. Sain tehosteannoksen lääkettä suonensisäisesti. Onneksi oli leuto maaliskuun ilma, koira odotti kiltisti autossa reilun puolituntia. Lasit huurteessa.
-Oletko tullut omalla autolla ? Hoitaja ihmetteli kun tarjosi matkakorvaushakemusta.
-Eihän ole pitkä matka ? Lääke voi haitata ajamista.
-Ei ole ei. 
Pokka piti.
Ihan vaan vajaa 300 km Mikkeliin. Oli sovittu äidin kanssa että tulen sinne. Kuurien välillä on kaksi viikkoa taukoa. Kun ei tiedä miten lääkitys vaikuttaa. Tai tietää sen - nyt. Mutta ei halua tietää.
En muista ajomatkasta juuri mitään. Jossain vaiheessa vedin levennykselle ja oksensin keväthangelle. Nojasin pitkään liikennemerkkitolppaan. Kävelin autolle ja hamusin ovitaskusta vesipulloa. Koira heilutti häntäänsä ja inisi. Maailma pyöri.

Kävelen takaluukulle ja avaan sen. Koulutettu koira ei hyppää ilman käskyä alas. Istun raskaasti koiran viereen. Se nuolee innokkaasti korvaani.
-Vapaa !
Iso uros hyppää pehmeästi alas. Lönkyttää laiskasti ja nostaa jalkaa penkkaan. Lunta on jo sulanut auringosta puikoille. Koira nuuhkii ilmaa ja lähestyy oksennusläikkääni.
-Ei !
Se katsoo pää kallellaan ja ruopii protestiksi. Uskoo kuitenkin ja menee kauemmaksi. Touhuaa jotakin.
Istun takaluukussa ja katson ylös pilviin. Laitan käteni ristiin. Jos joskus niin nyt...Miksi juuri minä...Mitä pahaa olen tehnyt...
Iso rekka humistaa ohi ja keskeyttää ajatuksen. Käännyn katsomaan. Koira hiipii jälleen kohti oksennusläikkää.
-Jumalauta ! Tänne nyt sieltä !
Koira tulee luimistellen. 
Hyppy nyt sinne ! Autoon ! Jatketaan matkaa.
Olen ajanut taas tovin. Havahdun ajatuksistani.Yritän keskittyä.

-Pasi ?
Ilkka seisoo takkahuoneen ovella.
-Lämmitetäänkö sauna ?
-Lämmitetään vaan.
Nousen ylös ja koira heiluttaa kyljellään maaten häntäänsä.
-Täytyy mennä koiraa viemään ensin.
Ilkka katsoo pitkään.
Kävelen eteiseen ja alan pukea. Pipo tuntuu omituiselta kaljussa päässä. Avaan oven ja astun iltahämärään. Heikottaa. Pulssi nousee vähäisestäkin liikkeestä. 
Pakottaudun ovesta ulos. Koira tulee laiskana perässä. Lähdetään portista vasemmalle. On pikkupakkanen ja taivas on kirkas.
Jumalauta.


VIIKKO 43. JUOKSUT

Ma- 15 km illalla teknisiä polkuja ja hiekkateitä - 1.40. Otsalamppuakin tarvittiin, liukasta.
Ti- 10 km - hiekkatiellä hiljaa - 1.07. Ei oikein maistu, otsavalo palaa ja keila on kapea.
Ke- Lepo. Sainpas oltua menemättä lenkille. Join pari lasia viiniä sen kunniaksi. Ulkona hirveä tuuli.
To- 15 km osittain poluilla - 1.39.
Pe- Lepo.
La- 14 km illalla sumussa tiellä - 1.33.
Su- 18 km korostetun rauhallinen, vaihteleva reitti - 2.03.

yhteensä  72 km     8 tuntia ja 2 minuuttia

Kevyttä ulkoilua. Viikon 44. juoksut päivitän viikon 45. juoksujen yhteydessä ja samalla myös lokakuun summauksen.

Sitä ennen Hetki lyö 1.11.2013.

SAA MENNÄ METSÄÄN

Pikkupojasta asti olen viihtynyt metsässä eri vuodenaikoina. Metsä edustaa itselleni paikkaa voimaantua ja imeä luonnosta jatkuvuutta itseen.
Juoksuharjoittelun ollessa kiivaimmillaan lenkit metsässä toki voimaannuttavat ja antavat tilaa olla yhtä luonnon kanssa mutta metsäänmenon tarkoitus on hieman erilainen - harjoitus vaatii veronsa. 
Tilanne onkin aivan toinen tällaisina "välikausina" tai "ylimenokausina". Jos olen rehellinen en edes oikein osaa olla juoksematta kokonaan - harjoittelematta kylläkin. Sensijaan rauhallinen kävely lähiluonnossa helpottaa kehon ja mielen tuskaa kun en harjoittele. Minulle elämä on itse tekemistä - virtuaalimaailma ei vastaa minun tarpeisiini kokea.
Jäljellä on vajaat kaksi viikkoa ja sitten siirryn päivittäiseen juoksemiseen ja aloitan maltillisen harjoittelun ensivuotta varten. Juuri tällä hetkellä olen väsynyt odottamaan mutta kokemuksesta tiedän että välillä on hyvä ottaa etäisyyttä juoksuun. Voi vaikka mennä metsään. Alla jokunen tunnelmakuva viikonlopulta kotimaisemista. Juuri nyt maailma saa odottaa...


KLIKKAAMALLA KUVAA SAAT NE JONOON ISOMPINA KATSOTTAVIKSI

Viikon 42. juoksut

Ma- Nivalan Pyssymäellä pururatoja 8km - 56 min.
Ti- Lepo
Ke-Lepo
To- Pimeässä lumisohjossa 5 km ravistelua - 36 min.
Pe- 10 km tiellä - 1.03
La- Aamupäivällä kävelyä metsässä Kirsin kanssa tunti.
      Iltapäivällä 10 km maastossa - 1.07
Su- Aamupäivällä kävelyä metsässä Kirsin kanssa puolitoista tuntia. 
      Vastentahtoinen Lepo juoksusta.

yhteensä juoksua 33 km - 3 tuntia 42 minuuttia

Kunhan liikuin kevyesti...