OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTANI; OSA 9. - MUUTOS

Otteita pöytälaatikostani- sarja kertoo siis tarinaa menneisyydestäni. Mistä on peräisin rakkauteni elämän ainutkertaisuuteen ja periksiantamattomuuteen. Mistä valintani johtuvat.
Sarja päivittyy hitaasti mutta varmasti - jokaiseen tekstiin joudun raastamaan itseni vereslihalle. Muistot ajalta jolloin olin elämässä varsin ohuilla langoilla kiinni eivät näppäimistölle siirry itsestään.
Jos joku kuitenkin innostuisi kustantamaan tämän niin voisin vaikka yrittää kertoa kaiken...

OSA 9. -MUUTOS

Kylpyhuone on sininen. Vessa on punainen. Äitini talo on hänen näköisensä. Itse suunniteltu. Paitsi taiteilijan talo myös opettajan talo. Taide- ja ympäristökasvatus. Parturi-Kampaamoalan lehtori. Valkoinen talo Sinirinnankadulla.
Katson peilistä äidin vakavia kasvoja. On kulunut pitkä aika Tampereen Satamakadun Kaunesta, liikkeestä jossa äiti oli töissä ennen ryhtymistään opiskelemaan opettajaksi. Muistan kun kävin Kaunessa parturissa pikkupoikana. Jos Virtasen Alli oli hyvällä päällä sai äiti leikata minunkin tukkani. Jopa työajalla.
Muovisen viitan alla on kuuma. Sinisen kylpyhuoneen lattialämmitys on isolla. Koira kävi katsomassa mitä touhutaan mutta nyt luulen sen syövän puruluutaan takkahuoneen mäntylattialla. Ainakin kolina ja rouske on sen mukainen.
Äidillä on sakset kädessä. Hän empii.
-Mitäs jos tasataan pahempia paikkoja...
-Tasataan. Kokeile nyt helvetissä !
Hermostun. Tartun hiuksiini oikealla kädellä ja vedän. Valtava tupsu irtoaa.
-Katso nyt itse ! Se lähtee kaikki. Kaikki pois nyt ! Käy katsomassa makuuhuoneen tyynyltä. Siellä on puolet. Minähän sanoin että se lähtee kaikki.
-Niin mutta...
-Pois !
Äiti alkaa itkeä. Loisteputkivalo peilin ylälistalla saa kaiken näyttämään kovalta. Kovemmalta kuin koskaan. Vaaleansiniset seinät korostavat vaikutelmaa. Heitän hiustupsun lattialle.
Äiti leikkaa saksilla. Välillä hän niistää paperinenäliinaan. Hiki valuu selkääni pitkin. Vaaleita hiuksiani putoilee tasaiseen tahtiin lattialle. Jokaisen hiustupsun myötä jotakin katoaa. En tavoita ajatusta. Nieleskelen. Pelkään. Kadotan itsestäni jotakin lopullisesti.
Katson peiliin. Äiti laittaa sakset pois ja ottaa millin koneen. Näytän Johnny Rottenilta paitsi että siili on lyhempi ja päässäni on hiuksettomia laikkuja. Syöpähoidon lääkitys irrottaa hiukset. Ja kulmakarvat. Silmäripset lähtevät osittain myös. Ja kaikki muutkin karvat. Lääke riisuu.
Tartun äitiä kädestä. Katseemme kohtaavat peilissä.
-Hei. Se kasvaa takaisin. Paranen. Yritän...
Pala takertuu kurkkuuni. Irrotan otteeni. Laitan kädet viitan alle syliini ristiin.
Millin kone hurisee. Äiti ei sano mitään. Ammattilainen saa vallan.
-No niin. Sinulla on hyvä kallon muoto.
-Tää on kuin uimari Kasviolla. Skini.
-Urheilullinen. 
Silitän kaljua. Päänahassa tuntuu viileälle.
Äiti lakaisee lattiaa. Salaa hän ottaa talteen nipun hiuksia. Muistoksi. Ammattilaisena hän tietää että tukka ei välttämättä kasva enää samanvärisenä takaisin. Ammattilaisena hän tietää myös että hänen poikansa täyttää parin vuoden päästä kolmekymmentä ja on perinyt isänsä puolen suvun kaljuuntumisen.
Täyttää kolmekymmentä jos selviää tästä. Jos jää henkiin.
Äiti niiskuttaa ja lakaisee. Seison vieressä ja taittelen muovista viittaa pöydälle.
-Jäikö mustikkapiirakkaa ? Keitetään kahvit.

Astun takkahuoneeseen kylpyhuoneen ovesta. Koira on lattialla minuun selin ja rouskuttaa tarmokkaasti puruluutaan.
-Riku !
Koira heilauttaa häntäänsä ja kääntyy näppärästi liukkaalla lattialla ympäri. Isolla bulmastiffilla on puoliksi syöty luu etukäpäliensä välissä.
Luu putoaa lattialle ja koira kallistaa päätään. Se näyttää epävarmalta ja sitten sille tulee valtavan häpeän ilme. Paksu häntä heilahtaa. Ilme on sanoinkuvaamaton. Aivan kuin se tahtoisi sanoa : Ruma - Voi kauheaa...
Laskeudun lattialle koiran viereen istumaan ja tartun sitä kaulasta kiinni. En sano mitään. Kumarran enemmän ja painan kaljun pääni sen kaulaa vasten. Koira nuolaisee kaljuani pari kertaa ja jatkaa tarmokkaasti luun syöntiä. Voi kun ihminenkin hyväksyisi noin nopeasti. Ottaisi asiat sellaisina kuin ne tulevat.

Kahvit on juotu. Istun takkahuoneen korkeaselkäisessä valkoisessa rottinkituolissa ja tuijotan ulos takapihalle. Koira nukkuu jaloissani. Äiti ja Ilkka juttelevat hiljaa olohuoneessa.
Ensimmäinen hoitokuuri on ohi. Viiden päivän sairaalassaolon jälkeen pääsin perjantaina kotiin. Hain koiran hoidosta ja kävin kaupassa. Väsytti. Viikonlopun lähinnä nukuin ja oksensin. Hoitojen vastavaikutukset. Minulle oli kerrottu. En uskonut. Nyt uskon.
Tämän viikon keskiviikkona jälleen poliklinikalla Pikonlinnassa. Sain tehosteannoksen lääkettä suonensisäisesti. Onneksi oli leuto maaliskuun ilma, koira odotti kiltisti autossa reilun puolituntia. Lasit huurteessa.
-Oletko tullut omalla autolla ? Hoitaja ihmetteli kun tarjosi matkakorvaushakemusta.
-Eihän ole pitkä matka ? Lääke voi haitata ajamista.
-Ei ole ei. 
Pokka piti.
Ihan vaan vajaa 300 km Mikkeliin. Oli sovittu äidin kanssa että tulen sinne. Kuurien välillä on kaksi viikkoa taukoa. Kun ei tiedä miten lääkitys vaikuttaa. Tai tietää sen - nyt. Mutta ei halua tietää.
En muista ajomatkasta juuri mitään. Jossain vaiheessa vedin levennykselle ja oksensin keväthangelle. Nojasin pitkään liikennemerkkitolppaan. Kävelin autolle ja hamusin ovitaskusta vesipulloa. Koira heilutti häntäänsä ja inisi. Maailma pyöri.

Kävelen takaluukulle ja avaan sen. Koulutettu koira ei hyppää ilman käskyä alas. Istun raskaasti koiran viereen. Se nuolee innokkaasti korvaani.
-Vapaa !
Iso uros hyppää pehmeästi alas. Lönkyttää laiskasti ja nostaa jalkaa penkkaan. Lunta on jo sulanut auringosta puikoille. Koira nuuhkii ilmaa ja lähestyy oksennusläikkääni.
-Ei !
Se katsoo pää kallellaan ja ruopii protestiksi. Uskoo kuitenkin ja menee kauemmaksi. Touhuaa jotakin.
Istun takaluukussa ja katson ylös pilviin. Laitan käteni ristiin. Jos joskus niin nyt...Miksi juuri minä...Mitä pahaa olen tehnyt...
Iso rekka humistaa ohi ja keskeyttää ajatuksen. Käännyn katsomaan. Koira hiipii jälleen kohti oksennusläikkää.
-Jumalauta ! Tänne nyt sieltä !
Koira tulee luimistellen. 
Hyppy nyt sinne ! Autoon ! Jatketaan matkaa.
Olen ajanut taas tovin. Havahdun ajatuksistani.Yritän keskittyä.

-Pasi ?
Ilkka seisoo takkahuoneen ovella.
-Lämmitetäänkö sauna ?
-Lämmitetään vaan.
Nousen ylös ja koira heiluttaa kyljellään maaten häntäänsä.
-Täytyy mennä koiraa viemään ensin.
Ilkka katsoo pitkään.
Kävelen eteiseen ja alan pukea. Pipo tuntuu omituiselta kaljussa päässä. Avaan oven ja astun iltahämärään. Heikottaa. Pulssi nousee vähäisestäkin liikkeestä. 
Pakottaudun ovesta ulos. Koira tulee laiskana perässä. Lähdetään portista vasemmalle. On pikkupakkanen ja taivas on kirkas.
Jumalauta.


VIIKKO 43. JUOKSUT

Ma- 15 km illalla teknisiä polkuja ja hiekkateitä - 1.40. Otsalamppuakin tarvittiin, liukasta.
Ti- 10 km - hiekkatiellä hiljaa - 1.07. Ei oikein maistu, otsavalo palaa ja keila on kapea.
Ke- Lepo. Sainpas oltua menemättä lenkille. Join pari lasia viiniä sen kunniaksi. Ulkona hirveä tuuli.
To- 15 km osittain poluilla - 1.39.
Pe- Lepo.
La- 14 km illalla sumussa tiellä - 1.33.
Su- 18 km korostetun rauhallinen, vaihteleva reitti - 2.03.

yhteensä  72 km     8 tuntia ja 2 minuuttia

Kevyttä ulkoilua. Viikon 44. juoksut päivitän viikon 45. juoksujen yhteydessä ja samalla myös lokakuun summauksen.

Sitä ennen Hetki lyö 1.11.2013.