HARMAITA PÄIVIÄ

maanantai 17. helmikuuta 2025

HARMAITA PÄIVIÄ

Helmikuu helistää? No niinkin, mutta harmaita päiviä on riittänyt. Toisen kerran tänä vuonna lämpötila vaihtui radikaalisti: maanantaina 3.2. - 31 astetta ja keskiviikkona 5.2. + 5 astetta!

Harmaa on helppo päästää mieleen sisään. Etenkin kun ihmisenä oleminen ei herätä minkäänlaisia ylpeyden tunteita, jos katsoo maailmaa ja sen tapahtumia. "Jos", siinä luki. Ei ole pakko katsoa, mutta keskusteluissa ihmisten kanssa aiheelta ei voi välttyä.

Janne Saarikivi 16.2.2025 Helsingin Sanomissa:

”Sulavia jäätiköitä, lajikatoa ja ydinpommeja ei suunniteltu saamelaiskulttuurissa, zenbuddhalaisessa luostarilaitoksessa eikä edes ortodoksisissa pappisseminaareissa. Ne ovat länsimaisen arvoyhteisön – tieteen, yritystoiminnan ja innovoinnin – hedelmiä. Ne ovat sitä vielä silloinkin, kun ne iskevät länsimaita vastaan Kiinasta tai Venäjältä.

Ollaan siis arvopohjaisia realisteja. Suhtaudutaan länsimaiseen arvoyhteisöön kriittisesti. Arvomme tuovat ja ylläpitävät paitsi vapautta myös tuhoa ja ristiriitoja. Emme ehkä osaa elää ilman niitä, mutta tuskin niillä kannattaa liikaa ylpeilläkään.”

Oliko arvoja ennen sitä kuuluisaa ensimmäistä omenavarkautta? En usko, mutta arvojen kehittyminen alkoi siitä. Vain yksi puu, josta ei olisi saanut ottaa ja sekin homma sössittiin.

Olemme kehittäneet pelon ihmisenä olemisen perustalle, pelon että emme olekaan.

Mutta toivoa meillä on.

Edellinen lausepari on toisesta kirjastani nimeltä Yleinen tie päättyy. Mielestäni se on vastaus kysymykseen mikä on elämän tarkoitus. Sellaisenaan se ei vastaa juuri sinun elämäsi tarkoituksen määrittelemiseen, mutta siitä voi olla apua, jos luet lauseparin ilman ennakkoasenteita.

Sinä olet määritellyt minut jotenkin. Luet ultrajuoksijan, kirjailijan tai korpifilosofin blogia. Olet ehkä tavannut minut, juossut kanssani tai lukenut kirjojani. Meillä on sisäänrakennettu pakko määritellä kaikki. Myös itsemme.

Edellämainittuun pakkoon kuuluu myös tarve tehdä itsensä merkitykselliseksi. Mielestäni juuri tässä ihminen astuu harhaan. Ihminen voi tehdä merkityksellisiä tekoja, mutta itsestään merkityksellisen tekeminen ei onnistu edes noiden tekojen kautta. Muut voivat ajatella mitä tahansa, mutta oman egon ruokkiminen muiden antamalla arvostuksella johtaa sisäiseen, loppumattomaan tarpeeseen saada ulkopuolista arvostusta.

Esimerkki 1.: joku ostaa kalliin auton ja saa ihailua. Nostaako kallis auto hänen merkitystään? Ei, mutta hän ei sitä tiedä/usko. Okei, hän ei välttämättä ole ostanut autoa siksi, että saisi ihailua. Mutta se hivelee häntä, vaikka kuinka hän yrittäisi kieltää. No pitäisikö hänen sitten ajaa jollakin vanhalla romulla? Ei. Hänen pitäisi kävellä, juosta tai ajaa polkupyörällä.

Esimerkki 2.: joku juoksee valtavan tuloksen ultrajuoksussa ja saa ihailua. Nostaako valtava tulos/ennätys hänen merkitystään ultrajuoksijana? Kyllä, mutta ei ihmisenä. Eikä tulos vie häntä yhtään pidemmälle seuraavassa kilpailussa.

Tasapaino oman itsen ja ympäröivän maailman kanssa syntyy mielestäni vain ymmärryksestä, että mitään pysyvää itseä ei ole. Tämä saattaa kuulostaa häkellyttävältä ja romahduttaa oman itserakennetun perustan koko olemiselle. Mutta näin on!

Harmaa päivä on vain kielikuva. Harmaimmassakin päivässä voi olla sisäistä valoa ja merkityksellisyyttä.

Kunhan vain oivaltaa etsiä tarpeeksi läheltä.

---

Määrittelystä:

Kun siivooja sanoo jotakin filosofista, joku voi ajatella että sehän on vain siivooja. Kun siivoja sitten lakkaa siivoamasta, hukumme paskaan. Mutta jos filosofi lakkaa puhumasta, tulee ihanan hiljaista.

Hiljaisuus tekee ihmiselle hyvää, paska ei.