Otsikko on kaksisuuntainen miete. Miten Koskinen ja ultrakoskinen tulevat voimaan.
Viime aikoina olen tavannut vanhaa ystävääni yhä useammin. En kykene muistamaan tarkasti koska viimeksi hänet kohtasin, sen on täytynyt tapahtua vuoden 2014 jälkeen, Suomen halkijuoksun 1622 kilometrin jälkeen. Tai Korona-aikoina. Ehkä jo paljon aiemmin.
Vanha ystäväni putkahtaa esiin hetkittäin, kun yritän nostaa kilometrimäärää. Kadotan motivaationi juosta hänet tavatessani. Ironista on, että se tapahtuu nyt, 2023, kun juokseminen on helppoa. Juokseminen pitkälle on henkisesti helpointa koskaan. Fyysisellä puolella ei ole ongelmia niin kauan kuin juoksen - pidän yllä tai kehitän kykyä, jonka hankkimiseen on mennyt kolmekymmentä vuotta.
Vanha ystäväni julkaisi vähän aikaa sitten esikoisteoksensa. Kirjan nimi on: ja kaikki kivestä. Kirjassa Pasi Koskinen kuvaa miten hänestä tuli minä, ultrakoskinen. On kohtuullista kertoa teille rakkaat ystävät, että en oikeasti tiedä kumpi tätä tekstiä kirjoittaa. Kokemukseni mukaan Koskinen on parempi kirjoittamaan kuin ultrakoskinen, joka taas on parempi juoksemaan.
On epäselvää miten tulemme voimaan. Koskinen haluaisi keskittyä kirjoittamaan ja ultrakoskinen juoksemaan. Olemme yhdessä kyenneet palaamaan alkuluontoomme, alkuperäiseen minäämme. Tästä on seurannut pelkkää hyvää, mutta taustalla on kammottava tyhjyys.
Koskisen keho on riippuvainen juoksusta ja ilman Koskisen suurta mieltä ei ultrakoskinen kykene ultrasuorituksiin. Ainoa ongelma on Koskisen motivaatio juosta. Jos motivaatio katoaa, aiheuttaa ultrakoskinen Koskisen keholle vieroitusoireita.
Kauan sitten näinä hetkinä piirsin harjoituspäiväkirjaani paksun nuolen alaspäin ja katosin. Saattoi mennä vuosi retkeilyn, hiihdon, polkupyöräilyn ja vähäisen juoksun kanssa. Sitten palasin. Tämä kaikki tapahtui ennenkuin ymmärsin, että meitä on kaksi.
Ilman kaksinaisuuden ykseyden ymmärtämistä on mahdotonta käsittää mitä tällä tekstillä tarkoitan. Koskinen ja ultrakoskinen ovat sekä kaksi, että yksi. Ruumiimme ja mielemme ovat yksinkertaisesti selittäen saman kolikon eri puolet. Siksi motivaatio tai sen puuttuminen on yhdentekevää, sattumanvaraista lantinheittoa.
Kammottava tyhjyys avautuu, jos mieleni jakautuu. Käytännössä Koskisen ja ultrakoskisen mieli ovat yksi ja sama, mutta zen ei. Kyseessä on kolmenkymmenen vuoden harjoituksen tulos. Rikkumaton symbioosi. Toinen tarvitsee toista, yhtälailla kuin molemmat ovat toisistaan riippumattomia.
En voi lopettaa juoksemista, koska en koskaan aloittanutkaan sitä.
Olen vapaa.
VIIKKO 2.
Ma- 15,36 km - 1.51. Siikajärventie.
Ti- Lepo
Ke- 10,03 km - 1.11. Kylällä.
To- Lepo
Pe- 10,04 km - 1.06.
La- Lepo
Su- Matolla 5,07 km - 35 minuuttia. Ulkona - 27 astetta.
Yhteensä 40, 5 km - 4:44
Juoksusta, jota ei minun mittapuuni mukaan ole ollenkaan, ei voi kommentoida mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti