MITÄ SAA TEHDÄ ?

"Ahdistus viihtyy aamussa."  -Bergman

Et ole koskaan valmis. Juuri kun luulet osaavasi jotain ja herpaannut niin tulee huolella turpaan. Lukijani kysyi edellisen kirjoitukseni kommentissa olenko oppinut kokonaiskestävyydestä jotain uutta viimeisen kolmen vuoden aikana ?

Totisesti olen oppinut.

Juostuani Suomen päästä päähän 2014 olin väsynyt, sekä henkisesti että fyysisesti. Kamppailin pitkään tyhjyydentunteen kanssa ja kun saman aikaisesti juoksin kuin täi tervasssa niin tunsin että jokin on pielessä. En kuitenkaan 1000 mailin onnistumisen euforiassa oivaltanut että voisin olla sairas vaan jatkoin härkäpäisesti eteenpäin.
Vuoden 2015 alussa tutkitutin sitten sydämeni. Sydänlääkärin viesti oli karu : "Anna mennä vaan." "Pitihän tähänkin pyörään pohjat polkea." Kun noin todettiin rasitustestin päätteeksi kaltaiselleni vanhemmalle teuraalle niin sehän oli kuin punainen vaate. No minä annoin sitten mennä !
Verikokeissa näkyi tosin jo ohimenneen mykoplasman markkerit. Mutta muuten kaikki toimi. Lähdin kilpailemaan Unkariin kuudeksi päiväksi. Fiilis oli keskittynyt, alitajuntaa ei kuunneltu - saletisti nyt natsaa ! Ja jalat menivät ensimmäisenä päivänä... Taistelin ihmeissäni viiteen sataan.
Palatessani tiesin että jossakin on vikaa vieläkin. Arvelin olevani vain väsynyt kunnes pitkällisten analyysien jälkeen päädyin hammaslääkärin vastaanotolle. Bingo ! Juurihoitoa, antibioottia ja moitteet. Välivuosi ja kohti uutta. Keskustelut Kirsin kanssa ja kova tavoite jota muille ei kerrottu. Hyvin lähti kuntoutumaan. Elokuun alussa 2016 Norjassa jo tuttua ojennusta nilkoissa tunturissa ja hyviä alkavia perusmääriä. Sitten kesken matkan suruviesti isäni menehtymisestä. Kaikki loppui samantien.
Hautajaiset. Surutyötä. Nilkka ympäri tutulla kotireitillä ennen Saksan matkaa ja nivelsiteet todella huonoon kuntoon vaan ei poikki kuitenkaan. Muutto Pohjoiseen ja kaikki uusiksi ?

Rauha. Istun Kotalan olohuoneessa viskilasi kädessä kaamoksessa. Vanha ? Juoksu ? Tulevaisuus ? Kun on kaikki ja jotain silti puuttuu.

Kestävyysharjoittelun fyysinen puoli ei ole rakettitiedettä. Paljon ja riittävästi. Kaksikymmentä tuntia viikossa on jo jotakin kuin myös 500 km kuussa. Myös pitkiä lenkkejä joskus. Välillä kovempaa lyhyttä hermotuksen piristämiseksi. Lepoa ei saa unohtaa. Voimaa, myös keskivartaloon. Ruokavalio kuntoon, rasvat pois ja menoksi päivästä päivään.

Henkistä mentaaliharjoittelua. Pitkien lenkkien yhteydessä käyn läpi tunteitani. Ratkon kuvitteellisia kisassa mahdollisesti eteen tulevia ongelmia. Havainnoin väsymykseni syvyyttä ja keskityn olennaiseen eli eteenpäinmenoon. Samalla opettelen pitämään tunteet kurissa. Myös onnentunteet pidetään kurissa. 
Tuloksena loputon tasaisuus ja tunne että pystyy juoksemaan lähes ikuisesti yhdessä ympäröivän kanssa.

Kärsivällisyys ultrajuoksussa tuottaa oppimistuloksia. Vähitellen oppii suhteuttamaan oman lahjakkuutensa haaveisiin ja harjoittelemalla heikkouksiaan lähestyy optimia. Optimi on työkalu voittamiseen. Joskus se riittää mutta useimmiten ei. Silti se motivoi yrittämään uudelleen.
Olen oppinut kokonaiskestävyydestä viimeisen kolmen vuoden ajalta sen että pitäisi olla jatkuvasti hereillä itsensä kehittämisessä jos aikoo saavuttaa suuria päämääriä. Omille tekemisilleen tulee helposti sokeaksi ja jos kysyy ultrajuoksun ulkopuolisilta kommenttia tekemisistään saa usein täysin vääriä vastauksia.
Kukaan sellainen ihminen, joka ei pysty irrottautumaan edes hetkeksi tavallisesta arjestaan, ei kykene antamaan enää minulle mitään kovin rakentavaa. Olen pahoillani. Ultrajuoksustani on tietyssä mielessä tullut koko elämäni mittainen matka. Minua on turha käskeä palaamaan johonkin arkeen, pelkästään töihin tai lepäämään ja harrastamaan jotakin muuta enemmän, jos kerran haluan juosta pitkälle ja kehittyä edelleen ihmisenä.
Minulla on rikkautena myös toisenlaisia ihmisiä lähelläni. Heidän parissaan saan olla oma itseni ja nimenomaan heiltä saan motivoivia kommentteja. He ymmärtävät että minä en oikeasti koskaan voi palata enää minnekään koska on käynnissä elämäni mittainen matka.

Kilpailujen tai muiden ylipitkien suoritusten jälkeen on kuitenkin oltava jotakin johon voi palata hetkiseksi. Ystävät, koti, Pohjoisen luonto, kalastus tai muut aktiviteetit antavat etäisyyttä harjoituksen jatkuviin vaatimuksiin ja luovat mahdollisuuden hengähtää hetkeksi.
Palkkatyötä en tässäkään yhteydessä edes mainitse, sehän on satiiria mitä suuremmassa määrin ja loppuu aikanaan kun oikein oivaltaa.

Vaikka kirjoitankin melko avoimesti itsestäni jätän joskus tarkentamatta asioita. Mikään kun ei sellaisenaan sovi yleistettäväksi vaan on löydettävä oma polkunsa itse. Harjoittelustani päivitän kilometrit ja käytetyn ajan. Tutkimalla joitakin julkaisemiani Garmin Connect-lenkkejäni saa käsitystä vauhdeista, vauhtien jakaantumisista ja nousumetreistä ynnä muista vaatimuksista. Ei sieltä mitään ihmeellistä löydy - päinvastoin. 53 vuottakin vaatii veronsa välillä.
Muusta elämästäni totean että jos päättäväisesti vähentää palkkatyönsä määrää ja uhraa vapautuvaa aikaa intohimolleen niin voi saavuttaa jotakin. Juoksija voi asua puulämmitteisessä mökissä vailla juoksevaa vettä. Itse esimerkiksi asun vuodesta vähintään neljä kuukautta matkailuautossa.
Viimeisen viikon aikana juoksukamoja on kuivatettu Kirsin mökin saunassa ja lenkkien jälkeen on hiet pesty ämpäristä samassa saunassa. Vesi siis menee vaan ei tule kävelemättä. Ei tähän poreammetta ja marmoria tarvita vaan yksinkertaista elämää.
Tämä kaikki on kokonaiskestävyyttä. Myös Kirsin. Me viihdymme yksinkertaisissa oloissa joten emme tarvitse paljon sitä, mikä se nyt olikaan ? Niin, aivan, rahahan se oli. Elämänvalinnat vaikuttavat varsin radikaalisti siihen mitä omalla ainutkertaisella elämällään voi tehdä. Tai niinkuin minä asian ilmaisen : mitä saa tehdä.

VIIKKO 11. HARJOITTELU

Ma- Lepo
Ti- 20 km osin maastossa - 2.12.
Ke- Erikoisharjoitus 11 km - 1.19. Umpihankea ja suopursua mutta myös monenlaista tietä.
To- 5 km verryttelyä - 34 min. Niska kipeä ja pientä virusta muutenkin.
Pe- 14 km - 1.35.
La- Aamupäivällä asvalttia 10 km - 58 min. (Ylöjärvi Elovainio)
       Iltapäivällä asvalttia 10 km - 1.06. (Kyröskoski)
Su- 15 km Onnin kanssa Nivalasssa, yksi iso mäki...- 1.34.

yhteensä 85 km eli 9 tuntia ja 18 minuuttia

Onnilla kamera kävi sunnuntaina :

Kun puhutaan ultrajuoksuharjoittelusta niin kaikille ei riitä tuo mitä edellä kirjoitin. Ymmärtääkseen asiaa nämä ihmiset tarvitsevat konkreetteja lukuja. Näissä luvuissa ei ole absoluuttista totuutta mutta missä sitten on ?

RANSKALAISIA VIIVOJA : 

 -Jos kykenet juoksemaan maratonin kolmeen ja puoleen tuntiin niin todennäköisesti kykenet juoksemaan sata kilometriä ensimmäisen kerran elämässäsi tasaisella reitillä noin 12 tuntiin.

-120 km harjoittelua maratonille viikossa on jo jotakin mutta ultrajuoksussa ilman vuosikausien rutiinia se ei ehkä riitä.

-10 tuntia harjoittelua viikossa on pelleilyä. 20 tuntia kuitenkin on jo paljon varsinkin jos täytyy käydä töissä ja hoitaa perhettä.

-Jos pystyt juoksemaan 200 km viikossa harjoituksissa helposti voit kuuden päivän juoksussa onnistuessasi juosta 600 km.

-Edellisestä syntyy noin kolmella kertomisen dilemma - kokeilkaa. Esimerkiksi jos 10 km lenkki sujuu hyvin niin hyvänä päivänä onnistuu 30 km. Jos tulee monta 500 km kuukautta helposti peräkkäin niin voi olla että pystyy juoksemaan 1500 km kuukaudessa. Etenkin jos on nöyrä.

-Uskomus että vain aamulla aikaisin ilman aamupalaa tehdyt pitkät lenkit kehittävät rasvanpolttoa on käsittämätön. Usein nämä juoksijat syövät sitten koko loppupäivän kaiken tilalle jonka aamulla saivat pois. 
Rasvanpolttoa kehittävät kaikki riittävän pitkät harjoitukset jossa otetaan hitaasti kaikki energia pois elimistöstä ja jatketaan sitten vielä pari tuntia. Hitaasti.

Juoksemalla ihan itse paljon oppii itsestään paljon enemmän kuin näitä juttuja lukemalla.