ELÄMÄN MAISEMASSA

Minulta on usein kysytty miten tällä kokemuksella ja saavutuksilla pystyn vielä motivoitumaan harjoittelusta. Yhtä yksittäistä vastausta en osaa antaa mutta yritän kirjoittaa tähän joitakin ajatuksia. Samalla tämä blogi on vastaus lukijalta sähköpostiini saapuneeseen kysymykseen tauon jälkeen juoksuun palaamisesta sekä yleensäkin ajatuksista harjoittelusta vuosi toisensa jälkeen.

Oleellinen tekijä vuodesta toiseen juoksemiseni taustalla on että vuodet 1992-2016 eivät ole olleet samanlaisia millään osa-alueella. Elämässäni juoksu on ollut pääosassa monta vuotta mutta myös sivuosassa useita vuosia. Tämä johtuu aikanaan sairastetusta syöpätaudista, yrityksen perustamisesta kuin myös muista erilaisista elämäntilanteista, jotka ovat vaatineet huomion pois siirtämisen juoksusta. Tässä kohtaa on erikseen mainittava myös taloudelliset realiteetit. Aina ei ole ollut mahdollisuutta valita työn sijasta harjoittelua.

Tämän vuoden alkuun 71348 juostua kilometriä ovat opettaneet kärsivällisyyttä ja kykyä odottaa oikeaa hetkeä. Jos juoksu on ollut jostakin syystä mahdotonta olen keskittynyt perusliikuntaan muilla tavoilla tai lepäämään mutta aina henkisesti valmiina palaamaan harjoitteluun kun aika on ollut kypsä. Henkinen ja fyysinen hyvä suorituskyky hankitaan harjoittelemalla mutta tiettyyn rajaan saakka toista voi korvata toisella. Korostan : tiettyyn rajaan saakka.

Mainitusta rajasta käy esimerkiksi tällä viikolla tekemäni 28 kilometrin lenkki. Reilun kymmenen asteen pakkasessa juomavyön ja yhden geelin turvin kävin kääntymässä Kessin erämaassa.  Alkuperäisen lenkin pituutta lisäsin 10 kilometrillä koska tuntui juuri siltä kuin pitää tuntua: tunsin juoksemisen himoa ensi kerran sitten viime vuoden elokuun.
Lenkistä 10 kilometriä oli juoksua lumessa metsäautotiellä traktorin jäljissä, alussa oleva kuva on sieltä jostakin. Paluumatkalla jossakin 25 kilometrin kohdalla kieli alkoi kääntymään rullalle yläleukaan, neste ja energia oli loppu ja askel putosi. Takki ja sen alla ollut merinovilla alkoivat jäätyä toisiinsa kiinni pakkasen kiristyessä. Aurinko laski.
Pudotin vauhdin yli 7.00 min per kilometri. Tyydyin osaani koska tiesin että jaksan kotiin. Tiesin myös että energiatankkauksella jaksaisin kauan vielä hidasta etenemistä jos se olisi tarpeen. Uskon tekemiseeni ja arvostan sitä mutta en tee enää nykyisin mitään väkisin harjoituksissa.
Kotona suihkun ja ruokailun jälkeen tarkistin koska viimeksi olen juossut näin pitkästi yhtä mittaa. Se oli viime vuoden elokuun alussa ennenkuin isäni kuoli. Nyt oli oikea hetki tehdä se taas ja jatkaa. Kaikelle on aikansa ja se vähäinenkin harjoitus mitä olen tehnyt viime vuoden elokuusta tähän päivään nousee arvoon arvaamattomaan.

Jossain vaiheessa, mikäli aikoo kilpailla, on lopetettava puheet ja juostava. Aikanaan Seppo Leinosen kanssa naurettiin että ultrajuoksuun valmistautuminen ei ole salatiedettä vaan nousevan, hyvän kilometrimäärän juoksemista kohti kilpailua. Ratkaiseva tieto määrästä saadaan kokemuksen turvin mutta onko määrä ollut hyvä, se selviää kilpailun jälkeen. Tulos kokemukseen ja omiin odotuksiin suhteutettuna kertoo lopputuleman. Joskus pääsee perille joskus ei.

Tauon jälkeen, johtuipa tauko mistä asiasta hyvänsä, on tärkeintä ymmärtää että ultrajuoksijan peruskunnolla ei ole mitään tekemistä niin sanotun tavallisen kuntoilijan peruskunnon kanssa. Todella hyvään ja määrävoittoiseen ultraharjoitteluun ei syöksytä suinpäin. Vaatii erittäin pitkää ja puuduttavaa perusharjoittelua ennenkuin saa kehonsa siihen kuntoon että ultraharjoitus tarttuu kehittävästi.
Kääntäen tämä tarkoittaa myös harjoittelematta olemista tiettyyn rajaan saakka jos tauossa kysymys on väsymisestä tai henkisistä vaikeuksista. Kilpailuihin voi toki suhtautua monella tapaa mutta realismi kasvaa suhteessa juostuun kilometrimäärään lineaarisesti. Myös negatiivisessa mielessä.

On siis hyvä pohtia mitä haluaa, mihin uskoo pystyvänsä tai minun tapauksessani mtä annettavaa enää on kaiken kokemani jälkeen ? Ultrajuoksu, varsinkin monipäiväjuoksut, ovat kokeneiden urheilijoiden tilaisuuksia tavoitella rajojaan suhteessa muihin. Riippumatta iästä yksi tärkeimmistä motivaation lähteistä on kun löytää uteliaan kokemisen tarpeen itsestään. Kokemuksia ei siis kartu juoksematta joten liikkeellelähdön syyn löytää kuin itsestään jos siltä alkaa tuntua.

Olen pohtinut valtavan paljon ultrajuoksun lopettamista viime elokuun jälkeen. Olen heilunut ajatuksissani ääripäästä toiseen. Yksi tärkeimmistä kilpailemisen jatkamiseen johtaneista syistä on varsin yksinkertainen. En mitenkään muuten elämässäni koe sellaisia tunnetiloja mihin ultrajuoksun kautta pääsen. Samaan hengenvetoon on heti perään todettava että kokeneena ymmärrän myös nykyisin niiden tunnetilojen todellisen arvon ja paikan elämässäni.
Kun kaikki joskus loppuu niin rinnalleni jää todellinen elämä, tärkeät ihmiset ja ne muut kuuluisat hyvät harrastukset.

On äärimmäisen vaikea selittää tunnetta kun kilpailukauden jälkeen pakkaa juoksurepun jossakin Norjan laaksossa ja juoksee tunnin ylös tunturiin, pysähtyy ja katsoo horisonttiin. Parhaat hetket juoksu antaa vapaassa juoksemisessa ilman tavotteita. Juoksun helppoutta ja helppouden mukanaan tuomaa kykyä katsella elämänsä maisemia ei ilman raatelevaa harjoittelua tavoita milloinkaan eikä mitenkään muuten kuin uhraamalla ultrajuokselle osan itsestään aika ajoin kokonaan.


VIIKKO 8.


Ma- Perinteisen hiihtoa Pyhävaaran kiertävällä ladulla 15 km - 1.58.
Ti- Lepo
Ke- Retkihiihtoa Kirsin kanssa osittain umpihangessa 13 km - 4.15. Aika liikkeellä 2.34.
To- Palauttavaa juoksua tiellä 8 km - 50 min.
Pe- 28 km tiellä - 3.08. Lenkistä 10 km traktorinjäljissä Kessin (Vätsäri) erämaassa.
La- Aamupäivällä 10 km tiellä - 1.02. (-8 astetta)
       Iltapäivällä tiellä 8 km - 52 min. (-20 astetta)
Su- Aamupäivällä tiellä 10 km - 1.03. (-26 astetta)

yhteensä juoksua 64 km - 6 tuntia ja 54 minuuttia.