Olisinpa nähnyt tähdenlennon. Olisin toivonut jotakin. Jollekulle muulle. En itselleni. Jollekulle joka ansaitsisi minua enemmän. Mutta ei ollut tähdenlentoa. Toivoin silti.
Olen päättänyt lopettaa tavoitteellisen harjoittelun ja kilpailemisen ultrajuoksussa.
Toistaiseksi.
Olen juossut jo yli 23 vuotta. Tänä aikana itsetuntemukseni on kehittynyt senlaajuiseksi mistä moni voi vain unelmoida. En kehu tässä itseäni vaan sitä että uskallan päättää kun aika tulee. Nyt tuli.
Juoksu on jo vuoden päivät tuntunut väkinäiseltä. Olen mennyt vastoinkäymisestä vastoinkäymiseen. Ollessani tästä huolimatta edelleen terve on aika jäädä tauolle jotta mitään vakavampaa ei ilmaannu.
Tavoitteellinen harjoittelu aiheuttaa minulle tällä hetkellä fyysistä ja henkistä pahoinvointia. Tämän mukana kilpaileminen puolikuntoisena tai henkisesti väkisinjuosseena ei tee muuta kuin rumaa jälkeä. On siis aika juosta ilman paineita.
En ole lopettamassa uraani koska ei ole olemassa mitään uraa. Juoksu ja ultrajuoksu ovat minulle elämäntoveri ja elämänmittainen matka. Lenkillä siis tulen käymään mutta vaihteeksi vapaana vailla tavoitteita. Toistaiseksi.
Koska en lopeta kokonaaan niin tilinpäätöstäkään ei ole syytä esitellä. Sensijaan tuon julki ainoan asian mihinkä juoksuvuosieni aikana olen pettynyt.
Olen pettynyt epärehellisiin juoksijoihin.
Nämä sanovat että tuloksella ei ole mitään merkitystä. Sitten tosipaikan tullen revitään kaikki rikki numeroiden tähden.
Komeat tulokset näyttävät hyvältä ansioluettelon jatkeena. Nyt kun ultrajuoksu on muotia voi sen avulla ponnistaa elämässäänkin eteenpäin. Onkin kohtuullista että raadetuille kilometreille saa jotakin vastinetta. Tie saattaa aueta uuteen työpaikkaan tai politiikkaan muusta julkisuudesta puhumattakaan.
Säälittävää sensijaan on kun piireihin päässyt henkilö ei enää vastaa soittopyyntöihin tai tekstiviesteihin vanhoille juoksukavereilleen. Etenkin kun on kirjoittanut nettiin yhteisöllisyydestä ja toisten tukemisesta ultrien aikana. Henkilön uskottavuus menee lopullisesti ja jäljelle jää pelkkä mediahuora.
Olen itse ollut julkisuudessa paljon. Ensin syövän jälkeen tukihenkilönä ennenkuin olin juossut askeltakaan. Sitten juoksevana syöpäselviytyjänä. Yhteiset sairautemme- ohjelmassa elämää kokevana maratoonarina joka on selviytynyt syövästä. Myöhemmin positiivisuuden tuojana juhliessani 50-vuottani juosten Suomen halki. Sitten Inhimillisessä tekijässä kertomassa elämänmittaisesta matkastani.
Kaikissa ylläkerrotuissa ja mainitsemattomissakin jutuissa ollaan oltu kiinnostuneita siitä mitä sanon ihmisenä. Sitten vasta juoksijana tai ultrajuoksijana.
Median kanssa huoratessa täytyy muistaa olla uskollinen asialleen. Muutoin voi käydä niin että huomataan että asiaa ei ole. Ja se on sitten siinä. Vaikka juoksisi kuinka hyvin tahansa.
Tavoitteellinen harjoittelu ja kilpaileminen ovat yksi osa kokonaisuutta enkä mitenkään pyri arvostelemaan tässä niitä jotka eivät pysty motivoitumaan muulla tavalla. Sensijaan jokaisen olisi hyvä tiedostaa että ultrajuoksu riittävän pitkälle vietynä voi olla yksisuuntainen tie. Paluuta ei ole vaikka kuinka haluaisi. Siksi rehellisyys kannattaa aina.
Tässä blogissa tullaan kirjoittamaan elämästä ja ultrajuoksusta edelleen. Rehellisesti kokien. Ja paljon muustakin mitä matkan varrelle ilmaantuu.
Ajatteluni keskiössä on edelleen ihminen ja kehittyminen ihmisenä. Jaan sen mielelläni teidän kanssanne. Kiitos tuestanne.
VIIKON 44. ULKOILUT
Ma- 5 km kävelyä Kirsin kanssa.
Ti- Lepo
Ke- 10 km - 1.02.
To- 8 km - 52 min.
Pe- 10 km - 58 min.
La- Lepo
Su- 5 km - 30 min.
yhteensä juoksusa 33 km - 3 tuntia ja 22 minuuttia.
LOKAKUUN SUMMAUS
Juoksua 280 km - 34 tuntia - 48 minuuttia
Vuosikilometrit nyt 3112 ja puoli kilometriä.
Juoksukilometrit 1992 - 2014 ovat 65690 kilometriä yhteensä.
ELOKUVISSA
Käytiin Kirsin kanssa katsomassa uusin Bond; Spectre.
Osuipa teeman sanat minulle.
VIIKON AJATUS :
Jokaisella ihmisellä on sydämessään huone johon kenelläkään muulla ei ole pääsyä paitsi Jumalalla.
Minä uskon että myös Jumalassa on huone vain minua varten.
Siitä huoneesta minä haen ilmoituksen ja voiman lohduttaa muita.
(W.H. Audenia ja Juhani Rekolaa tulkiten.)
Ymmärrän ratkaisusi. Eikä sen tarvitse olla lopullinen.
VastaaPoistaItse lopetin kilpailemisen 18-vuotiaana, mutta en täysin vapautunut ajatuksesta muuten elämässä, vähitellen kuitenkin.
Nyt minulla on yksi etappi vuodessa. Mietin miksi ryhdyn siihen, mitä järkeä?
Ainoa hyvä syy on kiitos veteraaneille. Pitäisi lopettaa kilometrien kirjaaminen.
-- X.
Töttöröö - ettei mene liian vakavaksi,,, elikkäs laitetaanpa julkista väylääkin pitkin TÄYSI tuki päätöksellesi ottaa etäisyyttä tavoitteelliseen juoksemiseen. En itsekkään tarkoin tiedä mitä siellä peukkulassa (facebook) touhutaan, mutta uskoakseni tämä synnyttää peukkumeren :)
VastaaPoistaKuten taannoin kirjallisuudenpäivän tienoilla jutustelimme siitä miten on erilaista juosta 100km kun se pitää juosta kuin että juoksee vaan - ja huomaakin, että hupsista keikkaa, katsoppas tätä seikkaa ja mittari vapisee pakottamatta 120km nurkissa.
Voimaannuttavia ajatuksia vähätyöläjärven isolle rannalle!!! Viska-tsemppa-viska-jee-jee!!!
On kahdenlaisia päätöksiä: aloittaa homma ja lopettaa se. Yhtä tärkeitä. Siitä huolimatta laadin ennusteen: 20 vuoden päästäkin P Koskinen on suurelle yleisölle "se ultrajuoksija". Terveisin suunnistaja Leskelä.
VastaaPoistaJyrki olet oikeassa, ja suorituskeskeisyydestä irtiotto pikemminkin vapauttaa liikkumaan kuin lopettaa sen. Ehkä tulevaisuudessa nähdään enemmän ultrahenkisiä tapahtumia varsinaisten kilpailujen sijaan..?
VastaaPoista-X.
Moi!
VastaaPoistaOlipa kova päätös ,mutta arvattavissa!
Ainoastaan sinä tiedät,oman reittisi!
Arvostan!
Taistele (vieläkin)
T.Hope
Tervetuloa elämän pituiseen ultrajuoksuun ilman mitään paineita! Tämä on kivaa!
VastaaPoistaKiitos ajatuksistanne.
VastaaPoistaTämä vasta kivaa onkin !